Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ragde Anne B.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ragde Anne B.. Näytä kaikki tekstit

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Tyylimuutosten torstai: Carita Forsgren ja Anne B. Ragde

Hei, olen palannut! Ja voi että, kun on riittänyt lomahuisketta ja -häiskettä niin, etten ole ehtinyt takaisin blogimaailmaan ennen kuin tänään. Nytkin kello käy jo pian huomista, ja vaikka olin päättänyt lukea ja kommentoida suosikkiblogini läpi ennen omaa kirjoitustani, olin vielä vakaammin päättänyt uudelleenaloittaa bloggaajan urani tänään. Siksi blogikierros jäi nyt vähän kesken, ja yritän saada tämän postauksen eetteriin ennen vuorokauden vaihtumista. Jatkan teidän muiden ihanaisten blogien parissa sen jälkeen.


Tästä postauksesta tulee nyt vähän hassu. Halusin liittää yhteen nämä kaksi kirjailijaa, Carita Forsgrenin ja Anne B Ragden, siksi että molemmat ovat tehneet aikamoisen tyylimuutoksen viimeisimmillä romaaneillaan. Ja kummankin kohdalla olen pitänyt paljon siitä ensimmäisestä tyylistä. Ymmärrän kyllä hyvin kirjailijan halun muuttua ja kehittyä, tai tehdä irtiottoja. Etenkin paljon taustatutkimusta vaativia historiallisia romaaneja aiemmin kirjoittanut Forsgren on varmasti mielellään ikään kuin hengähtänyt välillä helpomman (?), nykymaailmaan sijoittuvan jännityskertomuksen parissa. En yleensäkään ole ihminen, joka vastustaa muutosta, enkä halua näistä "takinkääntämisistä" kirjailijoita moittia. Silti minulle kävi niin, että kummankin kohdalla petyin uuteen tyyliin ja toivon tekijöiden palaavaan pian takaisin entiseen.


Forsgrenin kohdalla lienee aiheellista tunnustaa, etten lukenut hänen uusinta teostaan kokonaan. Jätin kirjan (ainakin toistaiseksi) kesken vielä hyvin aikaisin, noin 50 sivun jälkeen. Mutta syy ei todennäköisesti ollut kirjassa, vaan genressä, joka ei ole minun. Sen puolesta puhuisi sekin, että Forsgrenin aiemmistakin kirjoista pitäneet Amma ja anni m. pitivät myös tästä Jänistanssista (Otava 2011). 


Ehkä minäkin tähän vielä joskus palaan, sillä olen huono luovuttamaan lopullisesti kerran aloittamieni kirjojen kanssa. Mutta vaikka heti alusta tunnistin Forsgrenin miellyttävän äänen ja kerrontatyylin, en pitänyt ollenkaan tarpeeksi henkilöistä tai asetelmista. Minua puritaania häiritsi se tampereen murrekin. Ehkä kun se on vieras ja jotenkin niin kummeli.


Jänistanssi ei nyt minulta sujunut, mutta muuten mainostan mielelläni Forsgrenia. Luin pari vuotta sitten tuoreeltaan hänen komean esikoisensa Kolmen kuun kuningatar (Otava 2009), ja pidin siitä paljon. Kirjoitin teoksesta tuolloin täällä. Forsgrenin seuraavan, Auringon kehrän, luin vasta nyt.


Carita Forsgren: Auringon kehrä.
Kustantaja: Otava, 2010.
Sivuja: 508.
Genre: Historiallinen romaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vaikka pidin Forsgrenin esikoisesta kovasti - tai ehkä juuri siksi - vierastin tarttua hänen toiseen romaaniinsa Auringon kehrä. Ehkä sen aiheet tuntuivat vähän suureellisilta, en tiedä. Joka tapauksessa vierastus oli turhaa. Mielestäni Auringon kehrä ei yllä aivan Kolmen kuun kuningattaren tasolle, mutta se on ilman muuta hyvä. En voi kuin ihailla Forsgrenin historiallisia kudelmia, joiden yksityiskohtien paikkansapitävyyttä en ole tietokirjallisuuden tai internetsivustojen kanssa tarkastanut, mutta joiden oletan olevan melko huolella taustoitettuja ja tutkittuja. Toisaalta fiktiossa on lupakin oikoa ja muunnella tietyssä määrin.


Auringon kehrässä Forsgren käyttää minun miellyttävänä pitämääni tapaa rakentaa romaani kahden vuorottelevan kertojan ja kehyskertomuksen varaan. Toki alussa tuntuu uskomattomalta, että ilmeisesti Suomen Lapin tienoilta lähtevän Kehrän ja Kemetissä (Egyptissä) faraon poikana elävän Amunhotepin tiet voisivat jossakin vaiheessa yhtyä, mutta toisaalta on selvää, että niin tulee käymään. Kyllä Päivänkehrän tarina onkin ihmeellinen, mutta ei pahalla tai häiritsevällä tavalla. Voisin verrata monilla yhä luvussa olevaan Chris Cleaven Little Been tarinaan: juonta kuljettava kertomus on mahdollinen ja fiktiossa hyväksyttävä, vaikka se tosielämässä olisi aika uskomaton.


Pidän yleensäkin Forsgrenin äänestä, pidän hänen henkilöistään. Pidin kirjan historiallisista detaljeista ja tähänkin teokseen liittyvästä kunnianhimosta. Silti kaikki ei ollut täysin kohdallaan. Kirja oli ehkä enemmän juuri uskomaton ja komea ja hieno, kuin ainutkertainen elämys ja mieleenpainuva lukukokemus. Silti suosittelen tätä hyvin varauksetta kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.


Auringon kehrästä ovat kirjoittaneet myös anni m. ja Amma.


Ja sitten pääsenkin minulle niin rakkaseen Anne B. Ragdeen. Hänen Berliininpoppelit-trilogiansa (jonka luin ennen blogin perustamista) kuuluu parhaimpiin lukemiini nykykirjallisuuden teoksiin. Odotin siksi kovasti hänen tänä keväänä ilmestynyttä uutta romaaniaan.


Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Nattønsket).
Kustantaja: Tammi, 2011.
Suomentanut: Katriina Huttunen.
Sivuja: 250.
Genre: Nykyromaani.
Arvio: 3/5.
Lue kustantajan esittely täältä


Kuten antamastani pisteytyksestä näkee, en pitänyt tästä teoksesta kovin paljon. En tiedä, olisinko suhtautunut siihen suopeammin, ellei kirjoittaja olisi ollut juuri Anne B. Ragde, jonka kynästä on lähtenyt Berliininpoppeli-trilogian koko elämänmakuinen tarina, ympäristö ja henkilögalleria. Tajusin tietenkin kustantajan esittelystä Satunnaisen seuran olevan jotakin ihan muuta, mutta mielestäni myös takakansi johti pahasti harhaan. "Hulvaton ajankohtaiskatsaus 00-luvun nettideittailuun naisen näkökulmasta"? Hulvaton? Nettideittailu? What?


Minusta kirja oli pohjattoman surullinen. Lukemisesta on jo useampi kuukausi, enkä muista kaikkia yksityiskohtia, mutta sen muistan, ettei kirja ollut mielestäni oikeastaan yhdelläkään sivulla hulvaton. Päähenkilö sopi kyllä joitakin treffejä netissä, mutta se ei mielestäni ollut niin merkittävää, että se tulisi mainita kirjan niin sanotun ytimen kokoavassa lauseessa. Takakannen perusteella luulin, että pääsisin lukemaan hauskaa chicklit-genren kirjaa, joka kerrankin olisi oikeasti taitavan kirjailijan tuotos. Mutta kun ei. Päähenkilö Ingunn oli sinkku ja uranainenkin, kyllä, mutta chicklitiin kuuluva huumori loisti poissaolollaan. Ja ihan tarkoituksella - näin uskon. Kirjassa oli paljon seksiä, mutta minusta Ingunn vain paneskeli ympäriinsä veren maku suussaan täyttääkseen sisällään olevaa tyhjiötä.


Ingunnin vanhemmista ei puhuttu suoraan, mutta muutamasta pienestä viitteestä - ja ylipäätään Ingunnin käytöksestä - voi päätellä, että suhteet siihen suuntaan eivät ole aivan kunnossa eivätkä ole koskaan olleetkaan. Kaiken sen sinkkuuden, uratietoisuuden ja irtoseksin jälkeen löytyi ehkä rakkauskin, mutta siihen tarinaan minä en usko. Tiedän tämän naistyypin, joka valitettavasti on liian rikki sisältä kyetäkseen rakastamaan ja olemaan rakastettu. Mutta toki me kaikki haluamme uskoa ihmeisiin.


Satunnaista seuraa oli kirja, jonka luki nopeasti, ja eri odotuksilla lukukokemus olisi ollut ehkä parempi. Toisin kuin Forsgrenin kohdalla en oikein nyt osaa arvata, miksi Ragde on kokenut tarvetta kirjoittaa jotakin näin erilaista. Ehkä tämä on hänen avainromaaninsa, tai ehkä Berliininpoppeleita seuranneet maine ja kovat odotukset saivat hänet hutaisemaan tämän. Ehkä hän yritti kirjoittaa todellisen viihderomaanin, muttei kuitenkaan pystynyt.


Kirjalla on ansionsa, mutta varmasti melkein kaikki Berliininpoppeleita rakastaneet ovat pettyneitä, samoin kuin hulvatonta nettideittailuromaania odottavat lukijat. Tästä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Naakku, Susa ja Erja.


---


Tämän postauksen julkaisu venyi lopulta perjantain puolelle, sillä välissä kuopus heräsi itkemään jalkaansa. En oikein tiedä, mikä sitä vaivasi, mutta kipeä se selvästi oli. Särkylääkkeen ja silittelyn jälkeen Dani suostui kuitenkin isänsä viereen ja minä pääsin kirjoittamaan tämän loppuun. En jaksa enää vaihtaa otsikkoa, vaan tämä saa nyt mennä "tekotorstaina". :) Oikeana perjantain postauksena julkistan Odelman voittajan sekä uuden poistoperjantaikirjan, ja kirjoitan vielä Siri Hustvedtin Amerikkalaisesta elegiasta. Jos vain ehdin. Kun lapset ovat kesälomalla, kirjoitusaikani on todella vähissä! On silti kivaa olla taas täällä kirjablogimaailmassa. :)

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Päivä 19: Lempikirjasi, josta on tehty elokuva

Tämän päivän otsikko oli minusta monitulkintainen: Favourite book turned into a movie. Tarkoittaako se parasta niistä kirjoista, joista on tehty elokuva, vai lempikirjaasi, josta on tehty elokuva - vai jopa elokuvaa lempikirjastasi? No, päätin käsitellä tässä niitä lempikirjojani, joista on tehty myös hyvä elokuva.


Usein moniosainen televisiosarja antaa paremmat mahdollisuudet kirjalle, sillä on selvää, että satoja sivuja tekstiä on hyvin vaikea saada tyydyttävästi mahtumaan parin tunnin elokuvaa. Tässä ei kysytty tv-sarjoista, mutta listaan silti muutaman mieleen jääneen:

  • Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) (BBC 1995)
  • Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Berlinerpoplene) (NRK 2007)
  • Kalle Päätalo: Elämän vonkamies (Iijoki-kirjasarjan alku) (YLE 1986)
  • Astrid Lindgren: Marikki (Madicken) (SF 1979), Melukylän lapset (Alla vi barn i Bullerbyn) (SF 1987), Saariston lapset (Vi på Saltkråkan) (SF 1964)
  • L.M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Green Gables) (CBC 1985)

Osasta on myös elokuvaversiot, mutta minulle nämä ovat olleet tärkeitä nimenomaan tv-sarjoina. Lasten- ja nuortenkirjat taipuvat helpommin niin televisioon kuin valkokankaalle. Niistä löytyy minun mielestäni myös erittäin hyviä elokuvia - jotka on tehty erittäin hyvistä kirjoista. Ainakin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta tehtiin lopulta uskomattoman onnistuneeksi elokuvatrilogiaksi. Samoin C.S. Lewisin Narnia-kirjat ovat olleet minusta o myös elokuvina. Ja pidin myös P.L. Traversin Maija Poppanen -kirjojen elokuvaversiosta, vaikka kirjalija itse oli siihen kovin tyytymätön. Totta on, ettei se ole yhtä loistava kuin kirjat, mutta elokuva on silti aika ihana, Julie Andrews upea ja laulut erityisen hyviä.

Mieleeni tulee ainakin neljä rakastamaani aikuistenkirjaa, jotka ovat olleet mahtavia myös elokuvina. Joskin kolmessa tapauksessa neljästä olen nähnyt leffan ennen kirjan lukemista, mikä on aina suotuisampi järjestys elokuvaa ajatellen. En osaa varmaksi sanoa, olisinko pitänyt näistä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjat ensin, mutta uskoisin niin:

  • Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Gone with the Wind) (Victor Fleming 1939)
  • Alice Walker: Häivähdys purppuraa (The Color Purple) (Steven Spielberg 1985)
  • Richard Yates: Revolutionary Road (Sam Mendes 2008)

Nostan nyt ykköseksi seuraavan kirja-elokuva-parin näiden muiden ohi sillä perusteella, että luin ensin kirjan, johon rakastuin, ja näin vasta sen jälkeen elokuvan, josta pidin silti todella paljon. Valintani on Susanna Alakosken kirjaan Sikalat (Schildts 2007) perustuva elokuva Sovinto (Pernilla August 2010).
Kuva: Ystad.se.
Elokuva ei seuraa kirjaa lainkaan orjallisesti, mutta siinä on tunnistettavasti sama tarina ja tunnelma. Tämä oli yksi harvoista elokuvista, joiden jälkeen oloni ei ole ollut puhdistunut, vaan yhä ahdistunut, vaikka elokuva on ollut mielestäni erinomainen. Kaikki tärkeiden roolien näyttelijät olivat erittäin hyviä ja kuvaus oli oivaltavaa sekä kaikesta rumuudesta huolimatta kaunista. Elokuvasta oli jätetty pois paljon kirjan kauheuksia, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä visuaalisina asiat olisivat olleet liian raskaita. Elokuvassa oli kirjasta poiketen kaksi aikatasoa ja tarinaa, ja mielestäni ratkaisu oli hyvin toimiva.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Päivä 15. Miespuolinen lempihahmosi

Johtuu ehkä taipumuksestani lukea lähinnä naiskirjailijoita, että oikein hyviä mieshahmoja oli vaikea keksiä. Kirjallisuudessa on paljon jollakin tapaa ihania miehiä, mutta sitten heillä on usein se kääntöpuolensa. Johtuu itse asiassa aika varmasti suosimistani kirjallisuuden lajeista, mutta oikein moniulotteisia, särmikkäitä, kompleksisia ja silti sympaattisia sekä ihania miehiä oli todella vaikea keksiä. He ovat usein joko jurnuja tai sitten ylihuikentelevaisia. Ääriesimerkkeinä Juhani Ahon Juha ja Shemeikka.
Clark Gable ja Vivien Leigh (Rhett ja Scarlett). Kuva: Fanpop.com.


Colin Firth (Darcy). Kuva:
Fanpop.com.
Ihana mies oikeassakin elämässä on sopivan vaarallinen ja silti kunnollinen. Onneksi olen päässyt sellaisen kanssa naimisiin asti. :) Silti haluaisin löytää heitä kirjoistakin. Tällaisen miehen arkkityyppi voisi olla Rhett Butler Tuulen viemästä, joka olisikin aika itsestäänselvä valinta tälle päivälle. Liian itsestäänselvä, joten jatketaanpa pohdintaa.


No, Ylpeyden ja ennakkoluulon Darcy tietenkin. ;) Hän oli minunkin unelmani jo ennen BBC:n televisiosarjaa ja Colin Flirtia Firthia, ja etenkin sen jälkeen. Mutta hänkin on liian itsestäänselvä, ja ehkä oikeaan elämään turhan kopeakin. Bridget Jonesin Mark Darcy voisi olla jo lähempänä sitä oikeaa, mutta onkohan hän sittenkin vähän vässykkä? En enää muista ihan tarkkaan.


Jos unohdetaan seksikkyys ja puolisohaaveet, niin voidaan sukeltaa taas turvallisen ja nostalgisen lastenkirjallisuuden pariin. Arvatkaa ketä rakastan? No, Marikin isää! Voi, Jonas Engström! Siinä on todellinen kansankodin sankari: voimakkaan sosiaalisen omantunnon ohjaama toimittaja, hellä isä ja rakastava sekä huolehtiva aviomies. Tietenkin hän on lastenkirjallisuustyyliin liiankin täydellinen (enkös minä särmiä ja komplekseja hakenut), mutta halusin kuitenkin mainita tämän ihanan, turvallisen hahmon.
Björn Granath (Jonas Engström) "perheineen". Kuva: Ekspressen.se.

© Moomin Characters™
















Mutta löytyy parhaimpien lastenkirjojen joukosta myös särmikkään kompleksinen mies, joka on isäkin. Siis Muumipappa. Pappa on oikukas, ärtyisäkin, mutta lopulta aina oikeudenmukainen ja perheensä parasta ajatteleva mahakas möllykkä. Möllykkä (nimitys keksitty täydellä hellyydellä) on yhä omassa mielessään salskea ja hurjapäinen seikkailija. On ihanaa, miten hän perhettään kohtaan tuntemasta rakkaudestaan huolimatta kaipaa nuoruuttaan ja vapautta. On vapauttavaa, että Pappakin pitää perhettä väliläl hankalana ja meluisana, kun hän haluaisi keskittyä kirjoittamaan ja olemaan luova. Huomaa, että Tove Jansson on kasvanut taitelijaperheessä. Pappa is the best!


Morten Rose ja Jon Öigarden (Krumme
ja Erlend). Kuva: ABCNyheter.no.
Sitten on vielä yksi mainitsemisen arvoinen kirjallisuusmies, joka ei ole yhtään komea eikä edes pidä naisista sillä tavalla, mutta olisi varmasti mitä ihanin puoliso. Kyseessä on tietenkin Krumme, Erlendin avomies Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogiasta. Hänen nimensäkin tarkoittaa murusta! Krumme on paksu ja rillipäinen työnarkomaani, joka kuitenkin laittaa rakkaansa kaiken edelle ja on vakaa vastavoima tasapainottamassa tämän hökelehtimistä. Ja kuinka viisas hän on tuuppiessaan hellästi Erlendia kohtaamaan menneisyytensä haamut, mutta pysytellen samalla terveellisen välimatkan päässä perheenjäsenten välienselvittelystä. Varakkaat ihmiset eivät ole aina anteliaita, mutta Krumme on. Ja hän osaa nauttia elämästä. Ja hän antaa anteeksi. Voi, Krumme!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Päivä 4. Lempikirjasarjasi paras kirja

Ääh. Maija Poppasia en valitettavasti muista niin hyvin enää, että osaisin nimetä parhaan osan. Enkä varmasti ole kaikkia lukenutkaan, kun kaikkia ei ole edes suomennettu (enkä lapsena lukenut englanniksi). Ensimmäinen osa lienee varma valinta. :)


Samoin Ragden Berliininpoppelit-trilogian yksityiskohdat ovat sillä tavalla hävinneet mielestä, etten uskalla ilmaista satavarmaa ja vahvaa mielipidettä asiasta. Tässäkin ensimmäinen osa, eli se Berliininpoppelit, ainakin teki niin suuren vaikutuksen, että halusin ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Sanotaan siis se.


Kuva: Risingshadow.net
Toki Pimeä nousee -sarjan lukemisestakin on aikaa - monta kertaa enemmän kuin Berliininpoppeleista - mutta sen osista minulla on edes jonkinlainen erittelevä muistikuva. Vahvimman vaikutuksen taisi tehdä sarjalle nimen antanut Pimeä nousee (se ei kuitenkaan ollut sarjan ensimmäinen osa), ja taisin pitää tosi paljon myös viimeisestä osasta nimeltä Hopeapuu (joka oli kuvassa edellisessä postauksessani).


Haluan käyttää tilaisuuden hyväkseni vielä kertomalla, että ennen tätä sarjaa luin Cooperilta kirjan Keltakaapu, siniviitta, joka oli uskomattoman hyvä sekin.


Asiasta ruokaan: Tein tänään uuden aluevaltauksen, eli ensimmäistä kertaa illallista linsseistä. On oikeastaan aika hassua, että olen ollut niinkin kauan kasvissyöjä, mutten ollut koskaan kokannut linsseistä. Vegaaniblogisuosikkini Keittiö ja puutarha esittelee jatkuvasti mainioita, yksinkertaisia mutta maukkaita arkiruokia, kuten nyt tämä Linssi-pinaattipasta. Kermaiseen kastikkeeseen hienostuneen lisänsä toi kuitenkin loraus valkoviiniä, mmmmm! Ja pinaatti (helposti pakasteena) on ikisuosikkini, jota mielelläni tuikkaisen joka toiseen ruokaan. Linssi-pinaattipasta on koostumukseltaan ja miedolta maultaan melko varma valinta myös lapsiperheisiin. Meidän nirsoliinit eivät tätä hirveästi syöneet, mutteivät toisaalta yökötelleetkään, mikä on jo puoli voittoa uuden ruoan ollessa kyseessä. Ja sitä paitsi Stella ja Dani olivat tänä iltana niin päättömällä tuulella, etteivät olisi jaksaneet keskittyä varmaan edes jäätelöön...


Nyt nuo pienet pyörremyrksyt jo nukkuvat ja me vanhemmat alamme katsoa homodokkaria digiltä. Odotan muuten tosi paljon torstaina Maikkarilla alkavaa Modernia perhettä. Ulkkariystävien mukaan se on hervottoman hauska!


Hei onko kukaan teistä lukenut Susan Cooperin nuortenkirjoja? 


Kukaan (siis kukaan) ei kommentoinut mitään lempikirjasarjapostaukseeni (nyyh), ja minua jäi kiinnostamaan, onko Pimeä nousee -sarja (tai se Kultakaapu, siniviitta -romaani) tuttu kenellekään muulle?

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Päivä 3. Lempikirjasarjasi

Laadin tänään alustavaa listaa 50 parhaasta lukemastani kirjasta (siis ihan muuten vain, ajattelin tehdä niistä oman alasivunsa blogiin) ennen kuin kävin kurkkaamassa, mikä tämän päivän huhtihaasteosio on. Nyt minua helpottaa vähän tuo parhaiden alustava lista, jolta voin helposti bongata kirjat, jotka ovat osa jotakin sarjaa.


Mutta on tämä silti vähän vaikeaa. Yllätyksenä ei varmaan kenellekään tule, että suurin osa lempisarjoistani on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä siinä lajissa kirjoja tavataan tehdä sarjoissa. Lapsuuteni suosikeista löytyisi varmaan kymmeniä mainitsemisen arvoisia sarjoja, mutta tässä nyt joitakin parhaita ehdokkaita:

  • Susan Cooper: Pimeä nousee -sarja
  • Tove Jansson: Muumi-kirjat
  • Astrid Lindgren: ehkä hänen kirjojaan ei voi lukea sarjoiksi sittenkään?
  • L.M. Montgomery: Anna- ja Pieni runotyttö -sarjat, joista Anna oli ainakin lapsena suurempi suosikkini
  • J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
  • P.L. Travers: Maija Poppanen -sarja

Mietin myös C.S. Lewisin Narnia-sarjaa, mutta luin lapsena siitä vain Velhon ja leijonan (jota rakastin) ja aikuisenakin olen tainnut lukea kokonaan vain yhden toisen kirjan ko. sarjasta. Samoin noista Annoista, ihme kyllä, en ole tullut lukeneeksi kaikkia osia. Jotenkin menetin mielenkiintoni Annan aikuistuessa. Ehkä palaan niihin joskus nyt itsekin aikuisena ja testaan tenhoa uudelleen. Ensimmäiset Annat olen lukenut kyllä uudelleen vähän aikaa sitten.

Pimeä nousee -sarjaan ja Taruun sormusten herrasta olen suhtautunut hyvin fanaattisesti, vähän eri ikäkausina. Maija Poppaset muistan erityisen mukaansatempaavina ja maagisina kirjoina. En ole palannut niihin lapsuuden jälkeen, mutta vähän aikaa sitten sain ensimmäisen osan hyllyyni, ja odotan jännityksellä sen lukemista oikealla hetkellä.

Muumit löysin vasta teininä, mutta hurahdin niihin sitten ihan täysin. Ne olisivat kuitenkin vähän tylsä valinta tähän, kun ne ovat olleet blogeissa (minullakin) jo niin paljon esillä. Samoin Taru sormusten herrasta olisi jotenkin liian itsestäänselvä valinta.

Kuten huomaatte, kriteerini ovat varsin pätevät tässä valinnassa. :)

Aikuisten kirjoista seuraavat sarjat, tai jotkut niiden osat, ovat päässeet parhaitteni listalle:

  • Mazo de la Roche: Jalna-sarja
  • Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia
  • Kalle Päätalo: Iijoki-sarja
  • Anne B. Ragde: Berliininpoppelit-trilogia

Jalna oli kuitenkin luonnollisesti (?) nuoruuden ihastus sekin, vaikka lienee suunnattu aikuisille. En usko, että pitäisin siitä enää hirveästi enkä oikein uskalla kokeillakaan. Suhtauduin Jalnaan nuorena hyvin intohimoisesti (aloitin lukea sarjaa muistaakseni noin 11-vuotiaana, ja varmasti yläasteella vielä luin ko. kirjoja), ja se voisi olla hyvä valinta, mutta Sanna Luettua-blogissa mainitsi sen jo. Haluan jotakin omaa - eli pätevät valintakriteerit jylläävät taas. :)

Täällä Pohjantähden alla on uskomaton trilogia, mutta miellän sen melkein yhtenä kirjana. Lisäksi anni m. valitsi sen jo lempisarjakseen, ja no... tiedättehän. ;)

Päätalo takuulla naurattaa tässä monia lukijoita, mutta vaikka asian myöntäminen melkein hävettää, pidin omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan ensimmäisistä osista todella paljon. Kallen kanssa vain kävi samoin kuin Annan: menetin mielenkiintoni hänen aikuistuessaan. Lopetin lukemisen jonnekin sodan tienoille, eikä minua vieläkään kiinnosta lukea Kallen myöhemmistä vaiheista. Hänen lapsuuskuvauksensa ovat minusta kuitenkin todella upeita raportteja metsäisen Suomen sosiaalihistoriasta ja yhden perheen tragediasta isän sairastuessa. Kallen äiti on lisäksi ihan mieletön henkilöhahmo!

Mutta en kai voi Iijokeakaan valita lempisarjakseni, kun olen lukenut siitä vain alun?

Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on aivan ihana ja olen lukenut sen täyspäisenä (?) aikuisena. Varmaankin siitä syystä tunteeni sitä kohtaan ovat kuitenkin vähän laimeat verrattuna lapsuuden ja nuoruuden hurjiin sarjaihastumisiin. Äh, mitä nyt teen?

Minulla on vielä yksi potentiaalinen ehdokas tulevaksi lempisarjakseni, mutta olen lukenut vasta ensimmäisen osan. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan Mustat morsiamet oli todella hyvä, mutta en voi kuitenkaan nimetä koko sarjaa vain yhden kirjan perusteella.

Ei, en osaa nimetä ehdotonta lempikirjasarjaani ainakaan millään oikeilla perusteilla. Valitsen tähän voittajat kolmesta kategoriasta, ja aika pitkälti sillä perusteella, että näitä ei ole paljon muissa blogeissa näkynyt, ja ne ansaitsevat mielestäni ehdottomasti suitsutusta ja tähtisadetta ylleen:

Lempikirjasarjani lastenkirjoista:

P.L. Travers: Maija Poppanen











Lempikirjasarjani nuortenkirjoista:

Susan Cooper: Pimeä nousee











Lempikirjasarjani aikuisten kirjoista:

Anne B. RagdeBerliininpoppelit










Ja nyt täytyy ehdottomasti lopettaa, sillä kello on jo melkein yksitoista illalla ja meillä on vielä Idols katsomatta sekä sovittu Scrabble-turnaus pelaamatta. Tänään on ollut mukavan puuhakas päivä, ja meillä oli aina yhtä ihania päivällisvieraita, eli pikkusiskoni Maiju ja lankoni Iikka. Lauantaina Stella kävi isänsä kanssa skimbaamassa ensimmäistä kertaa ikinä, ja ihastui puuhaan heti ikihyviksi. Näen jo perheemme tulevaisuuden lomat Alpeilla: isä ja lapset rinteessa, minä alppimökin takkatulen ääressä hyvä kirja ja minttukaakaomuki käsissäni... :)

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille, ja huomiseen!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...