Miesten maanantai - Jonathan Franzen: Muutoksia

Jonathan Franzen: Muutoksia (The Corrections).
Kustantaja: WSOY/Siltala, 2002/2011.
Suomentanut: Raimo Salminen.
Kansi: Kirsikka Mänty.
Sivuja: 623.
Genre: Nykyproosa/analyyttisen piikikäs perheromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Hetken Chipistä vaikutti siltä, että hänen isästään oli tullut sympaattinen ventovieras vanhus; mutta hän tiesi Alfredin olevan pohjimmiltaan huutaja ja rankaisija. Kun hän viimeksi, neljä vuotta sitten, oli käynyt tapaamassa vanhempiaan St. Judessa, hän oli ottanut mukaan silloisen tyttöystävänsä Ruthien, itsensä blondanneen nuoren pohjoisenglantilaisen marxistin, joka oli loukannut Enidin herkkiä tunteita lukemattomilla tavoilla (sytyttänyt savukkeen sisällä, nauranut ääneen Enidin rakkaille Buckinghamin palatsia esittäville akvarelleille, tullut ruokapöytään ilman rintaliivejä ja jättänyt maistamatta herneistä ja vesipähkinöistä ja cheddarjuustopaloista koostuvaa paksulla majoneesikastikkeella höystettyä "salaattia", jota Enid laittoi juhlahetkiin) ja sen jälkeen piikitellyt ja härnännyt Alfredia kunnes tämä oli julistanut, että "mustat" ajavat tämän maan perikatoon, että "mustat" eivät kykene elämään rinnatusten valkoisten kanssa ja että he odottavat valtion huolehtivan heistä, eivät tiedä mitä kova työ merkitsee ja kaipaavat ennen muuta kuria, ja että kaikesta olisi lopulta seurauksena verilöylyjä kaduilla, verilöylyjä kaduilla, eikä hän välittänyt hittoakaan siitä mitä Ruthie ajatteli hänestä, tyttö joka oli ollut vieraana hänen talossaan ja hänen maassaan, eikä Ruthiella ollut oikeutta arvostella asioita joita ei ymmärtänyt; minkä johdosta Chip, joka oli varoitanut seuralaistaan että hänen vanhempansa olivat Amerikan pahimmat kalkkikset, oli hymyillyt Ruthielle ikään kuin sanoakseen: No niin. Enkö minä sanonut? Kun Ruthie oli alle kolmen viikon kuluttua tästä jättänyt Chipin, hän oli huomauttanut että Chip oli enemmän isänsä kaltainen kuin ilmeisesti tajusikaan.

Jonathan Franzenin Muutoksia on aikamoinen järkäle. Lukemassani tämän vuoden pokkaripainoksessa on 623 sivua melko tiheällä ja pienellä präntillä. Kuten huomaatte yllä olevasta lainauksesta, Franzenin tyyliin kuuluvat lisäksi erittäin pitkät ja polveilevat virkkeet. Jo näistä syistä Muutoksia on luku-urakkana haastava, mutta ei se sisältönsäkään puolesta helpolla päästä. Franzen vaikuttaa melko pessimistiseltä skeptikolta, joka ei usko ihmisen hyvyyteen ja epäitsekkyyteen. Ihmisten vajavaisuuden lisäksi hän marssittaa romaanissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, ja kaiken yllä leijuu ällöttävä kaksinaismoralismi.


Lukukokemus on myös haastavuuden lisäksi äärimmäisen palkitseva. En lähellekään aina halua tai jaksa lukea pessimistisiä romaaneja, joissa kaikki henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, mutta Franzenin nerouden edessä minun täytyy nöyrtyä ja kumartaa. Hänen piikikkyytensä on niin ironista ja osuvaa, että annan anteeksi jopa ajoittaisen ruumiineritteillä mässäilyn. En tiedä, haluaisinko tuntea kirjailija Franzenia henkilökohtaisesti, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan. Onneksi hyllyssä jo odottaa juuri suomennettu uutuus, Vapaus (Siltala 2011).


Perhe on aina mitä mielenkiintoisin ja hedelmällisin lähtökohta romaanille. Sen sisäisten suhteiden tutkielma voi olla vaikka kuinka monimutkainen, ja erilaisten yksilöiden avulla voidaan tarkastella yhteiskunnan monia eri osasia ja ilmiöitä. Tässäkin romaanissa eläkeikään vanhentunut - ah, niin masentava - pariskunta kolmine hiljalleen keski-ikäistyvine lapsineen kuvaa amerikkalaista elämänmenoa todella kattavasti. Jokainen perheenjäsen saa romaanissa vuoronsa, ja heidän lukuisten käänteidensä ja ihmissuhteidensa ansiosta romaani paisuu erittäin runsaaksi kavalkadiksi henkilöitä ja tapahtumia. Paketti pysyy kuitenkin hienosti kasassa.


Minulla ei ole tästä teoksesta juurikaan negatiivista sanottavaa. Subjektiiviset mieltymykseni huomioon ottaen inhorealismi toki koetteli välillä, ja joitakin virheitä oli tehty tai "taiteilijan vapauksia" otettu (lennolla Yhdysvalloista Suomeen koko matkustamo tuskin sytytti savukkeitaan kuin yhteisestä sopimuksesta merkkivalon sammuttua kymmenenkään vuotta sitten - eikä Liettuakaan varmaan ihan sellainen periferia ollut, kuin romaanissa kuvataan), mutta ne eivät riitä laskemaan Franzenin romaanin arvoa. Franzenin kirjojen kannet (Vapaus mukaan lukien) eivät minua miellytä, mutta ne ovat hyvin uskollisia alkuperäisille. Käännös ja sen toimittaminen taitavat nekin saada minulta tällä kertaa kiitosta, sillä en ainakaan muista niitä lukiessani mananneeni (lukemisesta on tosin jo vähän aikaa).


En ole vielä nähnyt Jonathan Franzenin teoksia suomalaisissa blogeissa ja melkein yhtä paljon kuin Vapauden lukemista odotan hänen tekemäänsä vaikutusta (positiivista tai negatiivista) muihin lukijoihin.

Sanoja sunnuntaina

Moni ihana haastepostaus on jäänyt minulla rästiin ja toistaiseksi tekemättä. Tämä, jonka idea on jonkun toisen bloggaajan antamien satunnaisten sanojen purkaminen, taisi pyöriä blogeissa noin kuukausi sitten, ja siitäkin on jo yli kaksi viikkoa, kun pyysin Ilselästä sanoja itselleni. Nyt on vihdoin hyvä hetki istahtaa alas kuumaa viiniä lasissa, käsivarret hellinä päivän haravointiurakasta, ja pohtia, mitä seuraavat sanat minulle merkitsevät.


Sisko. Minulle siskot - siis ne kaksi, joiden kanssa olen kasvanut samassa perheessä - ovat elämän tärkeiden asioiden listalla hyvin korkealla. Tunnen oloni todella onnekkaaksi, kun olen aina saanut elää sisko rinnallani, jopa kaksi. Toivon, että oma tyttärenikin saisi vielä joskus siskon, koska veli ei uskoakseni ole ihan sama asia. Kiitos, Ninni ja Maiju, kun olette olemassa!


Minulla on lisäksi kaksi tärkeää varasiskoa, jotka ovat olleet mukana kasvamassa ihan pienestä saakka ja yhä rinnalla. Kiitos, Johanna ja Soile!


Elämässäni on - tai on käynyt - myös paljon naisia, jotka olen kokenut sielunsiskoikseni. Kaikki eivät sitä edes tiedä, ja tuo yhteys on voinut ilmetä tässä elämässä hyvin monin eri tavoin. Hekin ovat erittäin merkittäviä!


Sanasta sisko tulee mieleen lisäksi naisten välinen solidaarisuus ja yhteistyö, mikä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia ja arvo.

Luksus. Minulla on yleviä aatteita ihmisten välisestä tasa-arvosta, kestävästä kehityksestä ja vaikka mistä. Tulen vähällä toimeen, eikä rikastuminen ole minulle tärkeää - ei ainakaan lähellekään yhtä tärkeää kuin eläminen "oikein", omia arvoja ja intohimoja seuraten. Mutta myönnetäköön, että rakastan luksusta, ihan sen perinteisimmässä merkityksessä, silloin kun pääsen siitä syystä tai toisesta nauttimaan. Olen joissakin asioissa aikamoinen snobi. Esimerkiksi en ole koskaan, nuorempanakaan ollut reppureissaaja. En edes katso alle neljän tähden hotelleja, jos matka vaatii hotelliyöpymistä. Ja niin edelleen, mutta nämä eivät ole asioita, joista kauhean mielelläni puhun. *nolo*


Onneksi rakastan myös arjen luksusta, kuten pieniä aistinautintoja (ikkunasta näkyvät syksyn värit puutarhassa, ihanalta tuoksuva tee jne.) tai yllättävää yksinäistä arki-iltaa, jolloin voin nauttia hiljaisuudesta (tai hiljaa soivasta Billie Holidaysta), kynttilänvalosta, hyvästä kirjasta ja viinistä.

Tarttuminen. Ensimmäisenä minulle tuli mieleen ihan fyysinen kiinnitarttuminen, mutta hyvässä mielessä. Olen monella tavalla vajavainen äiti, mutta nappaan lapset kainaloon, halaukseen ja pusutteluun monta kertaa päivässä. Miehenkin kanssa onneksi yhä tartumme kiinni, arjessa vähintään lähtöpusujen ajaksi, ja illalla telkkaria katsoessa tai lukiessa, toistemme jalkoja hieroen tai selkää rapsutellen.


Seuraavaksi tuli mieleen hetkeen tarttuminen, carpe diem, ja Kuolleiden runoilijoiden seura. Hetkeen tarttuminen, hetkessä eläminen on tärkeä osa elämänfilosofiaani. Muistelen mielelläni menneitä ja rakastan suunnitella tulevaa, mutta elämä on lopulta tässä hetkessä. Tähän hetkeen saa silti lisää syvyyttä ammentamalla aiemmasta ja luomalla perustaa tulevaisuuteen.


Keinutuoli. Ah-hah-haa. :) Istun rakkaassa keinutuolissani nytkin. Tuoli on esiintynyt blogissakin pari kertaa valokuvassa ja kerännyt kovasti kehuja kanervanpunaisen värityksensä vuoksi. Kun päätimme muuttaa lasten leikkihuoneen työhuoneekseni, ensimmäinen hankintani oli keinutuoli lukupaikaksi, enkä ole tuota hankintaa katunut. Rakastin jo lapsuudenkodissamme istua keinutuolissa, ja monet lukumuistotkin liittyvät tuohon keittiön nurkassa sijainneeseen tuoliin. Niin, kotona keinutuoli oli nurkassa, mutta mummilassa se (tai ne, niitä oli kaksi) oli keskellä tupaa, ja lapsena pelkäsin aina sen keikkaavan kumoon. Nyt huomaan saman pelon omissa lapsissani, kun he istuvat minun tuolissani.


Meillä Itä-Suomessa tosin puhuttiin kiikkutuolista, ja myös pihoilla ja leikkikentillä (niin, sekin sana oli leikkikenttä, ei leikkipuisto) oli kiikut, ei keinut. Tämä on yksi harvoista (?) sanoista, joista olen luontevasti omaksunut länsisuomalaisemman version täällä pääkaupunkiseudulla pian puolet elämästäni asuneena, enkä enää juuri puhu kiikuista, kiikkutuoleista tai kiikkumisesta.

Rakas. Olen monesti miettinyt, ettei rakas - tai rakkaus tai rakastaa - ole sanana kovin kaunis. Samaa mieltä lienee ainakin Ismo Alanko. :) Mutta toisaalta sanan kauneuden määrittää sen merkitys, ja siksi ilman muuta sana rakas herättää hyvin positiivisia tunteita. Perinteisesti suomen kielessä ei ole ollut kovin yleistä tai luontevaa puhua ääneen rakastamisesta, tai ainakaan sanoa suoraan toiselle, että rakastaa. Nykyisin tuo lienee vähän muuttumassa, ja ainakin tietty "arkinen liioittelu" on tullut osaksi kieltämme. Minäkin taidan ilmoittaa täällä blogissa rakastavani eri asioita tai kirjoja melkein yhtä usein, kun nimeän niitä ihaniksi. ;)


Lapsille sanon päivittäin rakastavani heitä ja miehellekin usein. Rakastan monia muitakin ihmisiä, mutta asian ääneen toteaminen on jo vaikeampaa. Lähdin kuitenkin jo sivupoluille aiheesta, sanasta, joka on rakas, ei rakastaa. Käytän rakasta jonkin verran hellittelysanana, mutta yleisemmin käytössä taitaa olla kulta. Moni asia ja ihminen on minulle rakas, mutta ihan ensimmäisenä sanasta tulee mieleen romanttisen rakkauteni kohde, mies, puoliso, pitkäaikainen kumppani - joka puhtaasta rakkaudesta (?) rakensi minulle tänään uuden kirjahyllyn. :) Kiitos, Teemu!


Jos joku vielä haluaa sanoja, ilmoita asiasta tämän postauksen kommenttiosiossa, niin lähetän sinulle omat viisi pohdinnan aihetta.


Ensi viikon aikana suunnitelmissani on vastata kommentteihin täällä ja tietenkin käydä vierailulla teidän blogeissanne muutaman päivän tauon jälkeen. Tarkoituksena on myös postata ainakin arvio Jonathan Franzenin upeista Muutoksista, toinenkin haastevastaus ja purkua kesän/syksyn kirjahankinnoista. Todennäköisesti mukaan mahtuu myös joku tieto- ja/tai lastenkirja. Myös poistoperjantai pysynee kuvioissa. ;) Viikonloppuna juhlimme kahden päivän ajan Stellan syntymäpäiviä, joten silloin voi olla hiljaisempaa.


Hyvää alkavaa viikkoa kaikille lukijoille!

Lastenlauantai: Aavemaiset juhlat

Lee Wildish - Matt Durber - Sam Taplin: Aavemaiset juhlat.
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Jenni Pitkäniemi.
Sivuja: 10.
Genre: Lasten kuvitettu "äänikirja".
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Halloweenperinne on Suomessa vielä nuori. Aikoinaan toki Suomessakin on juhlittu sadonkorjuun päätteeksi lokakuun aikana kekriä, mutta tuo juhla on aikojen saatossa ja yhteiskunnan kaupungistuttua jäänyt käytännössä pois. Nyt amerikkalainen halloween tekee vähitellen tuloaan tänne, ja vaikka sitä voisi periaatteesta vastustaa ja vaikka minäkin mieluummin kutsuisin juhlaa kekriksi, otan kuitenkin kaikki hauskat vuosijuhlat mielelläni vastaan, etenkin pimeää syksyä piristämään. Ilman omia lapsia halloweeniakaan ei kyllä varmaan tulisi juhlittua, mutta jo nyt syksyyn kuuluvat karmivat kummittelut ovat heille tärkeitä. Tai no, ainakin Stellalle.


Meksikossa asuva ystäväni muuten kertoi, että siellä lapset viettävät sujuvasti peräkkäin perinteistä kuolleiden päivää (Día de los Muertos) ja halloweenia.


Amerikkalaisittain halloween on aina viimeinen päivä lokakuuta, eli tänä vuonna tulevana maanantaina. Suomessa ei kai ole mitään vakiintunutta päivämäärää vielä. Pyhäinpäivän aatto on ensi perjantaina, mutta käsittääkseni moni Suomessa pitää halloweenjuhlia tänä viikonloppuna. Minusta myös karkki tai kepponen -kiertely on hauska juttu (ja sillä on esikuvansa myös suomalaisten kekrijuhlassa), mutta moni aikuinen täällä suhtautuu siihen ärsyttävänä kerjuuna.


No, tämä vuosijuhla-aiheesta, puhutaanpa itse kirjasta. :)

Lapset rakastavat tällaisia ääniefektikirjoja. Aavemaisissa juhlissa on vain viisi pahvisivuista aukeamaa, ja niistä jokaisella on vain muutamia lauseita. Tärkeintä näissä kirjoissa ei olekaan tarina, vaan ne äänet. Täytyy myöntää, ettemme ole tätä kertaakaan edes lukemalla lukeneet, mutta lapset katselevat kirjaa tosi mielellään ja paljon painellen kaameita ääniä kuuluviin. Kirjassa on kivan karmiva ja värikäs kuvitus. Hirviöt ja kummitukset ovat kuitenkin lempeän näköisiä, eivät oikeasti pelottavia. Äänet ovat hurjia ja kuulostavat aidoilta.

Meillä on joitakin muitakin lasten "äänikirjoja", ja valitettavasti lapset ovat halunneet heille niitä myös luettavan. Se on minusta aika rasittavaa, sillä tarinat ovat yleensä joko olemattomia tai todella tyhmiä. Joka välissä täytyy pysähtyä painelemaan ääninappeja (lapsi haluaa tietenkin itse painaa, ja jos lapsia on kaksi, asiasta tulee riita) ja kuunnella - usein typeriä - ääniä. Hih, olenpa positiivinen tänään. :) Aavemaiset juhlat on minusta joka tapauksessa keskimääräistä parempi kategoriassaan, sillä tarina on ymmärretty jättää vähäiseksi ja äänet ovat oikeasti hienot. Kuvituskin on tosiaan hyvä. Tavallaan nämä ovat minusta kuitenkin enemmän leluja kuin kirjoja.

Jos lapsenne pitävät kummituksista ja pelottelevat itseään mielellään, tämä on oikein oiva hankinta. Etenkin tähän vuodenaikaan. Oikein hyvää halloweenia, kekriä, kuolleiden päivää  kaikille, milloin niitä juhlittekin tai vaikka ette juhlisi!


PS. Lähden nyt messuilemaan ja palaan kommentoimaan eilisen postauksen vilkkaaseen keskusteluun myöhemmin.

Pohdintaa ja arvontaa poistoperjantaina

Ah, olen jotenkin kirjatäpinöissäni tänään. Olin eilen messuilla, mistä tuli kivat kirjafiilikset. Ostin useita edullisia kirjoja, ja esittelen hankinnat täällä blogissa myöhemmin. Erityisen mehukkaisiin fiiliksiin kuitenkin pääsin, kun sain todistaa upeiden kirjabloggaajien palkitsemista messujen avajaisten yhteydessä. Vuotuinen Rakkaudesta kirjaan -palkinto jaettiin siis tänä vuonna viiden kirjabloggaajan kesken ja haluan välittää heille tätäkin kautta lämpimät onnitteluni! Palkitut oli mielestäni valittu kattavasti ja monipuolisesti nykyisin jo yli 50-päisestä bloggarijoukosta.


Valinnat ovat herättäneet blogiyhteisössä paljon keskustelua, vaikka toki suurin osa on ollut vilpittömän iloinen kollegojen puolesta. Myös muuten kirjablogien syvimmästä olemuksesta on ollut taas puhetta, ja kun yhtenä aiheena on noussut esiin arvonnat, olen pohtinut omalta kohdaltani näiden poistoperjantaiden järkevyyttä. Kun aloitin Kirjavan kammarin, ajattelin tämän viikoittaisen arvonnan olevan kiva tapa kiittää ja palkita lukijoita ja päästä samalla eroon ylimääräisistä kirjoista. Joitakin käytännössä ilmaisia kirjoja olen myös hankkinut erikseen arvontoja varten, jos kyseessä on ollut joku suosikkikirjailijoistani, joiden erinomaisia teoksia olen halunnut saattaa muidenkin luettaviksi.


Vaikka yritän yleensä ajatella, ettei blogia voi mitenkään pitää kaikkia miellyttäen, on minua harmittanut se, että moni näkee blogiarvonnat halpahintaisena lukijoiden kosiskeluna. Kyllähän minä mielelläni otan lisää lukijoita, en minä sitä kiellä, ja osaltaan arvonnatkin tähtäävät siihen. Ainakin se, kun kannustetaan muita bloggaajia linkittämään arvonta. Siten voi saada uusia kiinnostuneita kävijöitä blogiin, jotka hyvällä tuurilla myös jäävät. 


Suuri lukijaraati sinällään ei ole minulle itseisarvo, vaikka kiva on nähdä senkin kasvavan. Rekisteröityneiden lukijoiden palkitseminen ylimääräisellä arvalla johtuu kuitenkin enemmän siitä, etten ole keksinyt parempaakaan tapaa yrittää palkita blogin vakituisia lukijoita. Tiedän kyllä, etteivät kaikki vakkarilukijat ole Blogger-raadissa tai toisaalta kaikki raatilaiset eivät lue blogia säännöllisesti, mutta "raatipalkitsemiseen" olen päätynyt, kunnes keksin paremman keinon.


Vaikken välittäisi muiden mielipiteistä, toki arvontojen järjestäminen, postitukset ja kadonneiden voittajien metsästäminen joskus rasittavat. Siksikin olen miettinyt, kannattaako tätä poistoperjantaiperinnettä jatkaa. Toistaiseksi olen kuitenkin voittopuolisesti tykännyt tästä, ja koska minulle ei ole yleisesti ottaen mitään blogiarvontoja vastaan - päinvastoin, minusta se on ihanaa vastavuoroisuutta kirjoittajan ja lukijoiden välillä - jatkan varmasti arvontoja silloin tällöin, vaikka viikoittaiset poistoperjantait jättäisinkin pois.


Nyt teillä olisi mahdollisuus sanoa, mitä mieltä olette Kirjavan kammarin poistoperjantaista tai yleensä blogiarvonnoista. Ovatko ne kiva lisä blogeissa vai ärsyttävätkö arvonnat teitä kosiskelevuudellaan?


No se siitä pohdinnasta, nyt on kuitenkin aika julistaa viime viikolla käynnistetyn arvonnan voittaja, eli...


Sanna Luettua-blogista!


Onnea voittajalle. :) Minulla on osoitteesi keväältä, joten jos se ei ole muuttunut tällä välin, sinun ei tarvitse erikseen meilata yhteystietojasi.


Tämän viikon poistokirja taas on...

... yksi parhaista lukemistani romaaneista, joka saattaisi ansaita täydet viisi pistettä viidestä, jos sen joskus blogiini toisin. Toisin sanoen kyseessä on Lionel Shriverin Poikani Kevin (Avain 2006). Tämä on uusi ja lukematon pokkariversio kirjasta.

Kustantaja kuvailee kirjaa näin:
Evalla oli loistelias ura ja onnellinen avioliitto – ennen kuin hän sai lapsen. Nyt hänen poikansa Kevin on vankilassa järkyttävän rikoksen takia. Eva käy kirjeissään läpi tragediaa edeltänyttä aikaa. Miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Voiko lapsi olla luonnostaan paha?

Poikani Kevin koostuu Eva Khatchadourian kirjeistä miehelleen Franklinille. Shriver käsittelee tarkkanäköisesti mustimpiakin tunteita ja ajassa liikkuvia ilmiöitä ja repii samalla siekailematta palasiksi sekä äitimyytin että ydinperheen ihannekuvan. Romaani käsittelee suuria kysymyksiä "arkisesti", kiinnittyy omaan aikaamme ja erittelee sen vastenmielisimpiä piirteitä tinkimättömästi. Se kysyy oikeita kysymyksiä, mutta ei anna valmiita vastauksia.

Poikani Kevin on romaani syyllisyydestä, äidinrakkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja käsittämättömästä pahuudesta, jota on mahdoton selittää tyhjäksi millään psykologian teorioilla. Järkyttävä, yllätyksellinen ja ajatuksia herättävä romaani voitti vuoden 2005 Orange-palkinnon.

Kirjasta on myös blogattu jonkin verran, mutta en linkitä nyt noita arvioita tähän, vaan voitte halutessanne etsiä ne Googlella.

Ilmoittautumisaikaa on ensi viikon torstaihin, 3.11., klo 17.00 saakka. Arpoja voi saada 1-3, yhden kustakin seuraavasta: ilmoittautumalla mukaan kommentoimalla tätä postausta; olemalla rekisteröity lukijani; ja linkittämällä arvonnan omaan blogiinsa. Onnea matkaan mukaan innostuville!

Yritän ehtiä kirjoittaa vielä tänä iltana huomiselle ajastettavan kekrihenkisen lastenkirjapostauksen. Sunnuntaina yritän vuorostaan ehtiä yhden haastepostauksen kimppuun. Muuten viikonloppu sujuu vielä huomenna kirjamessuilla mm. muita bloggaajia tavaten, ja sunnuntaina toivottavasti vain kotona loikoillen.

Kauniiksi lopuksi haluan kehuskella anopilta saaduilla lahjoilla - ja kai niiden voi laskea appiukoltakin olevan. :) Sain tällaisen ihanan, tummanruskean huovutetun olkalaukun Itävallan-tuliaisina. Sinne mahtuu sopivasti läppärini tai pari kirjaa ja Kindle. Hakaneulalla kiinnitettävää kukkakoristetta voi siirtää mielen mukaisesti.

Laukun taustalla näkyy lisäksi työhuoneeni sisustukseen ja vierassängyn päälle erinomaisesti sopiva virkattu päiväpeite, jonka anoppi luovutti minulle kesämökiltä. Voi ihanuutta! Kaunis kiitos anopille. <3

Kirjallisen ihanaa viikonloppua kaikille lukijoilleni!

Kate Morton -keskiviikko: The Forgotten Garden

Kate Morton: The Forgotten Garden.
Kustantaja: Allen & Unwin, 2008.
Sivuja: 645.
Genre: Historiallinen lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haastetta Totally British: Commonwealth.


Luin keväällä Kate Mortonin toistaiseksi ainoan suomennetun romaanin, Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011), johon (monen muun kirjabloggaajan tapaan) ihastuin. Tiesin, että haluan lukea myös Mortonin suomentamattomat teokset, mutta kun siihen ei tahtonut muuten löytyä aikaa, innostuin ajatuksesta kokeilla Mortonia äänikirjan muodossa.


The Forgotten Garden -romaanissa on paljon samoja piirteitä kuin sitä edeltäneessä Paluussa Rivertoniin. Vielä Mortonin uusimman romaanin, The Distant Hours, kuvailuja lukiessa vaikuttaa siltä, että kirjailija on löytänyt itselleen mieleisen genren, jonka myös taitaa hyvin. Kaikki hänen romaaninsa ovat tiiliskivimysteerejä, joissa seikkaillaan useassa aikatasossa ja brittiläisen romanttisissa maalaismaisemissa.

Mortonin tyyli ei ole korkeakirjallinen, vaan kaupallisen viihdyttävä, ja tässä lajissaan Paluu Rivertoniin oli mielestäni erinomainen teos. Myös The Forgotten Garden oli viihdyttävä, mutta syystä tai toisesta en nauttinut siitä yhtä paljon kuin Rivertonista. Saattaa olla, että syy oli äänikirjassa, joka harvoin tuntuu pääsevän samalla tavalla iholle kuin painettu romaani. Mielestäni äänikirjat ovat erinomainen asia ja aion jatkaa niiden kuuntelua, mutta on myönnettävä, että usein kuuntelemani kirjat ovat jääneet mieleen huonommin. Ei tosin aina, ja siihen vaikuttanee paitsi itse kirja myös kuuntelutilanteet ja monet muut asiat.


Niin tai näin, The Forgotten Garden ei yltänyt minulla aivan edeltäjänsä tasolle. Romaani pyörittelee todella montaa tarinaa ja vaihtelee aikatasoja, joten hieman hajanaiset muistikuvat voivat selittyä silläkin. Toisaalta Mortonin helppo kieli ja sujuva juonenkuljetus edesauttoivat sitä, että kirjan mukana pysyi kaikesta huolimatta melko helposti.

Tässä romaanissa ollaan aluksi myös Australiassa, jossa nuori nainen Cassandra alkaa selvittää hänet käytännössä kasvattaneen, edesmenneen isoäitinsä mysteeriä perittyään tältä yllätyksenä talon Englannin Cornwallissa. Isoäidinkin mennyttä elämää Australiassa kuvataan alussa, mutta pian siirrytään Englantiin, jossa vuorottelevat Cassandran yritys selvittää mysteeriä nykyajassa, isoäiti Nellin yritys selvittää omaa historiaansa 1970-luvulla ja Nelliä edeltävien sukupolvien elämäntarinat viime vuosisadan vaihteesta.


Tällaisen mysteerin kuuntelemisessa äänikirjana on muuten se hyvä puoli, ettei jää aikaa pohtia yleensä melko ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotka tulevat siten enemmän yllätyksenä kuin painettua tekstiä lukiessa. :) Viihdyttäviä käänteitä juonessa olikin, mutta ei mitään leukaaloksauttavia järkytyksiä kuitenkaan. Monitahoisessa tarinassa seikkailtiin välillä Amerikassakin, kuultiin satuja lukujen välissä ja tunnelmoitiin erilaisten rakkaustarinoiden hehkussa. En osaa sanoa, oliko kaikkea vähän liikaa, vai eikö tässä ollut lopulta niin paljon minua kiehtovia asioita kuin esimerkiksi Paluussa Rivertoniin. Vai johtuiko hurmaantumattomuus monista epämiellyttävistä henkilöhahmoista.

Toisaalta on huomattava, että viihdyin kuitenkin tämän parissa hyvin, enkä kuunnellessani ajatellut kirjasta niin negatiivisesti kuin nyt kirjoitan. Vasta nyt jälkeenpäin pohtiessani teosta tajuan, etten ajattele siitä erityisen lämpimästi. Silti ihailen monimutkaisen, vuosisatoja kantavan juonen rakentamista lukuisine henkilöhahmoineen, englantilaisia puutarhoja, cornwallilaisen karuja rannikkomaisemia, valtameriä ylittäneeltä laivalta löytyneen yksinäisen pikkutytön kiehtovaa mysteeriä ja mökissään asuvaa, satukirjoja sepittänyttä salaperäistä kirjailijatarta. Ja muistelen joistakin (ulkomaisista) blogiarvioista lukeneeni, että ainakin joku on pitänyt tästä jopa enemmän kuin Paluusta Rivertoniin. Asiaan voivat vaikuttaa taas kerran ne kuuluisat odotuksetkin, sillä Riverton oli minulle positiivinen yllätys, ja tältä toiselta Mortoniltani sitten odotin ehkä liikaakin.


Haluan kaikesta huolimatta ilman muuta lukea myös sen kolmannen Kate Mortonin romaanin (ja lisääkin on kuulemma tulossa). Ehkä kuuntelen napinastani huolimatta senkin äänikirjana, mutta pieni hengähdystauko täytyy brittiläisen kartanoromantiikan kanssa tällaisen realistin pitää. :)


Suomalaisista kirjabloggaajista The Forgotten Gardenin ovat lukeneet myös Norkku ja Elegia.

Michael Cunningham -maanantai: Illan tullen

Michael Cunningham: Illan tullen (By Nightfall).
Kustantaja: Gummerus, 2011.
Suomentanut: Laura Jänisniemi.
Sivuja: 300.
Genre: Älykäs lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Rebecca huokaa, laskee kätensä kevyesti hänen polvelleen ja katsoo ikkunasta Kahdeksannelle avenuelle, liikenne on nyt pysähtynyt kokonaan. Rebecca on voimakaspiirteinen nainen, jota sanotaan usein kauniiksi mutta ei koskaan sieväksi. Huomaakohan hän itse noita pieniä eleitään, joilla lohduttaa Peteriä tämän omasta piikikkyydestä?"


Aloitin Michael Cunninghamin Illan tullen -uutuuden hieman epäilevin mielin. Kaikki tunnustavat Tunnit-romaanin upean nerokkuuden, mutta kirjailijan muuhun tuotantoon suhtaudutaan ristiriitaisemmin. Minäkään en hirveästi pitänyt hänen Säkenöivät päivät -teoksestaan. Tunteja toki rakastin, mutta - en tiedä, voinko tai uskallanko näin sanoa, mutta minulle Illan tullen oli vielä parempi. Se totisesti hipoo täydellisyyttä.


Epäilen tämän sanomista paitsi siksi, että Tunneilla on jo vankkumaton asemansa laatukirjallisuuden kentällä ja ettei Illan tullen ole ollut yhtä yksimielisesti rakastettu, mutta myös siksi, että lukukokemus oli niin erilainen. Kyllästymiseen asti toistan itseäni, ja sanon, että ennakko-odotuksilla on hirveän suuri vaikutus lukukokemukseen. Luin Tunnit vasta äskettäin, kun olin jo rakastanut kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa vuosia, kun kirjan tarina oli minulle jo aivan tuttu, ja kun tiesin, että kaikkien mielestä se on mahtava kirja. Illan tullen oli minulle sisältönsä puolesta tuntematon, ja tiesin, ettei se ole saanut varauksettoman kiittävää palautetta.


"Peter kääntyy takaisin Rebeccaan päin. Nuoreksi pojaksi pukeutunutta vanhaa miestä pitäisi katsella yhdessä, ei siitä oikein taida olla tarinaksi. Ja eivätkö he sitä paitsi ole jonkinlaisessa ärtyisässä riidan esitilassa? Pitkässä liitossa oppii tunnistamaan valtavan määrän erilaisia tunnelmia ja ilmapiirejä."


Cunningham on hyvin älykäs ja kirjoittaa paitsi kirkkaita lauseita myös erittäin osuvia havaintoja. Illan tullen on silti minusta tarpeeksi juonellinen ja "helppo" tullakseen kutsutuksi lukuromaaniksi. Älykkääksi lukuromaaniksi, mutta kuitenkin. Se ei vaatinut minusta lukijalta yhtä paljon kuin Tunnit, mutta tuli lähemmäksi, oli lämpimämpi. Olen kutsunut aiemmin älykkäiksi lukuromaaneiksi esimerkiksi Siri Hustvedtin romaaneja, joihin tämä voisi muutenkin vertautua.


Vertasin kirjaa mielessäni myös muutamiin muihin viime aikoina lukemiini älykkäisiin, hyviin romaaneihin. Mietin, mikä tästä teki minulle niin täydellisen. No, ainakaan Cunningham ei käytä esimerkiksi ruumiineritteisiin liittyvää inhorealismia, joka on minulle eräänlainen punainen vaate (vaikka oli tässäkin romaanissa yksi pissatahra alushousuissa, hih). Toisekseen hän suhtautuu henkilöhahmoihinsa tarkkanäköisyydestä huolimatta lempeästi ja rakastavasti. Hänen kirjojensa ihmiset ovat pohjimmiltaan kilttejä ja haluavat muille hyvää, vaikka olisivatkin vajavaisia ja hukassa. Usein moderneissa älykköromaaneissa älykkyys osoitetaan ihmisten raadollisuudella ja epämiellyttävyydellä. Onneksi Cunninghamilla ei ole näin. Haluaisin Illan tullen -päähenkilön Peter Harrisin parhaaksi ystäväksi, tai vaikka puolisoksikin. No, voisin mielelläni olla hurmaavan Cunninghaminkin ystävä. Puoliso meillä kummallakin on, ja vielä samaa sukupuolta, joten se vaihtoehto täytynee unohtaa. :)


Illan tullen kertoo muun muassa ihmisestä, vanhenemisesta, vanhemmuudesta, kumppanuudesta, avioliitosta, rakkaudesta, kauneudesta, taiteesta - ja New Yorkista. Kaihoan ikuisesti New York Cityyn, mikä sai minut varmasti rakastamaan tätä kirjaa entistä enemmän. Romaanissa kuvataan niin fyysistä kuin henkistä New Yorkia ja kaikki vain on, no - niin newyorkilaista. Tiedostan ilman muuta tällaisen ihailun ja kaihon kliseisyyden sekä naiiviuden, mutten välitä, vaan annan itseni nauttia New York -fiktiosta täysillä - ja itse kaupungistakin silloin, kun sinne pääsen.


"Sitten toisella taksilla takaisin alakaupungille. Joskus Peter ajattelee että lopun koittaessa, milloin se sitten koittaakin, hän muistaa taksimatkat yhtä elävästi kuin muutkin asiat maallisen vaelluksensa varrelta. Vaikka hajut olisivat miten pahoja (tällä kertaa ei ilmanraikastinta, vaan hienoinen sappinesteen ja moottoriöljyn lemahdus) tai kuskin ajotyyli aggressiivisen kömpelö (tällä kertaa ratin takana istuu kiihdytä-jarruta-tyyppi), tulee sellainen olo että leijuu kapselin suojissa, lipuu tämän uskomattoman kaupungin katuja suojassa kaikilta vaaroilta."


Kaikki valitsemani lainaukset ovat ensimmäisiltä sivuilta. Koko kirja on hieno, mutta kun tosiaan epäillen aloin lukea kirjaa bussimatkalla kaupunkiin, päädyinkin haukkomaan henkeäni koko ensimmäiset noin 30 sivua, jotka ehdin lukea. Taitoin toiseen sivuun hiirenkorvan, että muistaisin palata sen täydellisiin lauseisiin, mutta sitten ne vain jatkuivat, jatkuivat... Pian tiesin, että luen jotakin totaalisen, poikkeuksellisen hienoa.


Kirjalla on myös upea kansi, ja kerrankin olin myös suomennokseen melko tyytyväinen. Aika lailla täydellinen paketti, siis. Nyt täytyisi uskaltaa lukea ne Cunninghamin aiemmat teokset, joihin en ole vielä tutustunut, ja toivoa että ne muistuttavat enemmän tätä kuin Säkenöiviä päiviä.


Illan tullen ovat lukeneet myös Minna ja Leena Lumi, sekä alkukielellä Zephyr.

Lyriikkalauantai: Wislawa Szymborska

Vihdoinkin osallistun ensimmäistä kertaa Jennin lanseeraamaan runohaasteeseen. Toivottavasti se ei jää viimeiseksi.


Mieleeni johtui upea Wislawa Szymborska, puolalainen Nobel-runoilija, kiitos Leena Lumin postauksen täällä. 


Ystäväni sai Szymborskan runokokoelman häälahjaksi yli kymmenen vuotta sitten ja lainasi sen luettuaan minulle. Ihastuin siinä erityisesti kahteen runoon: toinen oli Rakkautta ensisilmäyksellä, ja toinen runo kertoi kissasta, jonka omistaja on kuollut (?). Minulla ei valitettavasti ole Szymborskan kokoelmia itselläni, enkä onnistunut löytämään tuota kissarunoa netistä suomeksi, mutta jaan nyt nämä kaksi runoa tässä, ensimmäisen suomeksi ja toisen englanniksi. Olkaa hyvät!


Rakkautta ensisilmäyksellä (suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine)


He olivat molemmat vakuuttuneita
että heitä yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista moinen varmuus,
mutta epävarmuus vielä kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten.

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista –
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin ”Anteeksi” tungoksessa?
”Väärä numero” kuulokkeessa?
—    Mutta  tiedän kyllä heidän vastauksensa.
—    Ei, eivät he muista

He hämmästyisivät kuullessaan
että jo pitemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan on lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden puistossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen.
Matkalaukut säilytyksessä vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen pois pyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.


***


Cat in an Empty Apartment (käännös Stanislaw Baranczak ja Clare Cavanagh)


Die—you can’t do that to a cat.
Since what can a cat do
in an empty apartment?
Climb the walls?
Rub up against the furniture?
Nothing seems different here
but nothing is the same.
Nothing’s been moved
but there’s more space.
And at nighttime no lamps are lit.

Footsteps on the staircase,
but they’re new ones.
The hand that puts fish on the saucer
has changed, too.

Something doesn’t start
at its usual time.
Something doesn’t happen
as it should.
Someone was always, always here,
then suddenly disappeared
and stubbornly stays disappeared.

Every closet’s been examined.
Every shelf has been explored.
Excavations under the carpet turned up nothing.
A commandment was even broken:
papers scattered everywhere.
What remains to be done.
Just sleep and wait.

Just wait till he turns up,
just let him show his face.
Will he ever get a lesson
on what not to do to a cat.
Sidle toward him
as if unwilling
and ever so slow
on visibly offended paws,
and no leaps or squeals at least to start.

Poistoperjantain arvonta ja uusintapoisto

En sitten ehtinytkään eilen kirjoittaa The Forgotten Gardenista, sillä vietin päivän ja illan asioilla, vauvahoitajana, myöhäisellä tapaslounaalla ja elokuvissa. Kävin katsomassa ihanan Sinä päivänä -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, joka oli aika mukava sekin, muttei tietenkään yhtä hyvä kuin kirja.


Poistoarvonnassa oli nyt Amy Tanin Sata salattua aistia, ja sen voitti itselleen...


Sara suloisesta P.S. Rakastan kirjoja -blogista!


Onnea voittajalle. :) Jos et ole äskettäin muuttanut, minulla onkin sinun osoitteesi, johon voin postittaa tämän ihanan kirjan.


Ja koska edellisen Tan-arvonnan voittaja ei ole lunastanut kirjaansa, laitan sen lupaukseni mukaisesti uudelleen arvontaan. Tarjolla "vanhan" kirjan lisäksi myös vanha arvontakuva:

Poistokirjana siis Amy Tanin esikois- ja samalla tunnetuin teos Ilon ja onnen tarinat (WSOY, 1991). Tämä on vuoden 1997 seitsemäs, kovakantinen painos elokuvakannella. Kirja on ostettu Kierrätyskeskuksesta ja se on oikein hyväkuntoinen.

Kustantajan sivulla ei ole enää tästä esittelyä, mutta keväällä tämän arvioi Nenä kirjassa -blogissaan Norkku. Kopioin tähän nyt vielä kirjan takakannen:


"Amerikassa minä saan tyttären joka on aivan kuin minä. Mutta siellä kukaan ei halveksi häntä, sillä minä pidän huolta että hän puhuu vain moitteetonta amerikanenglantia. Ja siellä hän on aina liian kylläinen nielläkseen surua."


Näin ajattelee yksi tämän kirjan neljästä kiinalaisnaisesta muuttaessaan sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Amerikassa kaikki neljä naista saavat tyttären, mutta tyttäret oppivat nielemään enemmän Coca-Colaa kuin surua ja kuuntelemaan mieluummin korvalappustereoitaan kuin äitejään. Koko ikänsä Amerikassa eläneet tyttäret eivät pysty sisäistämään äitien kiinalaisia tapoja ja uskomuksia eivätkä äidit voi ymmärtää tytärten pyrkimyksiä itsenäiseen elämään.


Ilon ja onnen tarinoissa puheenvuoro on vuoron perään äideillä ja tyttärillä ja tapahtumat vaihtelevat menneen Kiinan ja nykypäivän Amerikan välillä. Erilliset kertomukset tukevat toisiaan ja rakentavat yhdessä ainutlaatuisen koskettavan romaanin äideistä ja tyttäristä kahden kulttuurin risteyksessä.


Amy Tanin kirjat ovat minulle erittäin rakkaita. Lukemisesta on aikaa, mutta ainakin aikoinani nautin kovasti näistä koskettavista, monikulttuurisuutta, maahanmuuttokokemusta sekä äitien ja tytärten suhteita käsittelevistä amerikankiinalaisista lukuromaaneista. Omista Taneistani en luovu, mutta tämän hankin ihan blogiarvontaa varten kesällä.


Ilmoittautumisaikaa on torstaihin 27.10. klo 17.00 saakka. Arpalipukkeita voi saada 1-3, yhden kustakin seuraavasta: ilmoittautumalla mukaan tämän postauksen kommenteissa; olemalla rekisteröity lukijani; ja linkittämällä arvonnan omaan blogiinsa. Postitan poistokirjoja vain Suomen rajojen sisällä. Jos ette käy lukemassa blogia usein, voitte halutessanne jättää kommenttiin sähköpostiosoitteenne mahdollista voittoilmoitusta varten.


Onnea matkaan mukaan innostuville ja oikein hyvää viikonloppua! En uskalla luvata ehtiväni bloggailemaan viikonloppuna, mutta viimeistään ensi viikolla taas nähdään!

Kausiruokaa kasviksista keskiviikkona

Pia Hall: Kausiruokaa kasviksista - 40 ruokaideaa kotimaisista aineksista (Säsongens vego).
Kustantaja: Minerva, 2011.
Suomentanut: Anna Maija Luomi.
Kansi: Helena Åkesson Liedberg.
Valokuvat: Tine Guth Linse.
Genre: Keittokirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kasvissyöjänä ja vegaanisia reseptejä suosivana olen aina innoissani, kun uusia kasviskeittokirjoja on saatavilla. Nykyisin niitä onkin mukavan paljon. Myös kausiruoka käsitteenä on nykyisin muodissa, mutta toisin kuin moni muu ruokavaliomuotivillitys, kausiruoka on mitä luonnollisin ja järkevin trendi. Sydämeni kyllä vuosi juuri eilen verta, kun totesin kotimaisten luomutomaattien ja -kurkkujen hintojen pompanneen niin ylös, etten kärsi niitä enää kovin paljon ostaa. Samalla kuitenkin totesin, että hintakehitys edesauttaa sitä, etten turhaan haali tähän kauteen täysin kuulumattomia, lämmitetyissä kasvihuoneissa kasvatettuja vihanneksia.


Pieni ja söpö Kausiruokaa kasviksista on ruotsalainen ja siten Suomen oloihin alunperinkin melko sopiva kirja. Silti minusta on aina mukavinta lukea kotimaisia keittokirjoja, joissa esimerkiksi ainekset ovat yleensä täältä helposti saatavia.


Parasta tässä kirjassa on ensinnäikin sen ulkoasu. Kuvat ovat houkuttelevat, taitto kaunis ja hillityn värikäs, ja kansi sekä paperi miellyttävää mattaa. Parhaisiin puoliin kuuluu myös keskittyminen juuri kasviksiin (joskaan ei vegaaniseen ruokaan, toisin kuin kustantajan esittely virheellisesti väittää) sekä kausiruokaan. Kauden kasviksista on tietoa kompaktissa paketissa ja kätevinä taulukoina.

Reseptit on myös jaoteltu neljän vuodenajan mukaan. Niiden lisäksi loppuun on koottu erillisiin osioihin Pikkuruokia ja perusreseptejä sekä Ateriakokonaisuuksia, ja ihan viimeiseksi "viiden kohdan aukeamat" nimiltään Viisi nopeaa arkiruokaa ilman reseptiä, Viisi fiksua noutopöytään, Viisi hyvää eväskoriin ja Viisi siistiä arjen juhlaan.

Käännöksen tasoon en ollut aivan tyytyväinen, mutta milloinkas minä olen? :) Teksti vaikutti kiireessä turhan suoraan käännetyltä. Luin tämän kirjan aika pitkän aikaa sitten, enkä siten muista esimerkkejä ulkoa, mutta sattumanvaraiselta sivulta löytyy heti esimerkiksi sopiva, tönkkö pätkä: "Pavut ovat halpoja, luontoystävällisiä ja erittäin hyviä. Tämän lisäksi niitä voi vielä käyttää miljoonalla eri tavalla, mikä ei tietenkään huononna asiaa." Äh. :/


Reseptit ovat ihan kivoja ja niiden yhteydessä on pieniä tietoiskuja eri aineksista. Mitään kovin uutta tai ihmeellistä tämä kirja ei kuitenkaan kasvisruokaohjerintamalla tarjoa. Mukana ei siis ole lihaa (ei edes kalaa), mutta maitotuotteita ja kananmunia käytetään kyllä. Oikeastaan olisi pitänyt valita tähän esimerkiksi joku tofuresepti, sillä suosittelen tofua innokkaasti kaikille kotikokeille. Se kun on terveellistä, erittäin helppoa valmistaa, suutuntumaltaan paistettuna tosi miellyttävää, ja ei-minkään-makuisena hyvin kiitollinen maustettava. Mutta toisaalta tofun kanssa ei tarvitse välttämättä reseptejä, vaan se on maailman paras pikaruoka, kun yhdistää pannulla ruskistetut kuutiot vaikkapa intialaisten kastikkeiden, mausteisten couscoussekoitusten tai nuudeliaterioiden kanssa.


Kausiruokaideaan sopivasti valitsin tähän reseptin kirjan Syksy-osiosta. Pidän kovasti ohukaisista (tai letuista, niin kuin niitä Itä-Suomessa kotoisasti kutstuaan) ja tässä minua viehätti ensinnäkin osan jauhoista korvaaminen kesäkurpitsaraasteella. Kesäkurpitsa on hyvin satoisa vihannes, ja olen kerran tehnyt siitä esimerkiksi keksejä, joista tuli todella hyviä! Toisekseen pidän siitä, että tässä reseptissä käytetään leväkaviaaria. Tuo Suomen kaupoista Cavi-Art-nimellä löytyvä herkullinen tuote on mätiä korvaava kasvistuote, ja musta Cavi-Art on jopa vegaanista. Nam!

Kuva suurentuu klikkaamalla.

Kausiruokaa kasviksista -kirjasta on blogannut myös Leena Lumi.


Kirjavassa kammarissa on lähiaikoina tulossa suhteellisen paljon tieto- ja 
lastenkirjoja. Nämä eivät lukijoita kiinnosta yleensä yhtä paljon kuin aikuisten kaunokirjallisuus, mutta haluan esitellä myös näitä. Lisäksi ehdin tällä erää lukemaan muita kuin työkirjoja sen verran hitaasti, että blogi olisi melko kuollut, jos se nojaisi pelkkään aikuisten proosaan. Myös useampi kiehtova haastepostaus odottaa kirjoittajaansa, joten myös niissä merkeissä palaan pian. :)


Huomenna kuitenkin näillä näkymin vuorossa on aikuisten romaani, Kate Mortonin The Forgotten Garden. Nähdään!

Tenavatiistai: Siiri tekee maalin Satupäivänä

Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri tekee maalin.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Sivuja: 40.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kuten olen kertonut esimerkiksi täällä, pidän todella paljon Mervi Lindmanista kuvittajana (ja kirjailijana). Niinpä olen lukenut Stellalle Siiri-kirjojakin - tai oikeastaan alunperin yrittänyt lukea. Jostain syystä nimittäin aluksi näytti siltä, ettei Stella innostu niistä. Ensimmäisenä kokeiltiin Siiri ja hurja Hunskeli -kirjaa (Tammi 2008), mutta se ei uponnut - ehkä siksi, ettei Stella ole hirveän kiinnostunut lemmikkieläimistä. Sitten lainattiin kirjastosta sarjan ensimmäinen osa, Siiri ja kolme Ottoa (Tammi 2003). Mutta sitäkään Stella ei koskaan halunnut lukea uudestaan.


Minua vähän harmitti, mutta ajattelin, että onhan maailma täynnä kivoja lastenkirjoja muutenkin. Sitten kuitenkin kirjastosta löytyi toiseksi tuorein Siiri-kirja, Siiri ja kauhea kummitus (Tammi 2010). Arvelin, että se olisi varma veto aiheensa vuoksi, enkä ollut väärässä: kummituskirjaa luettiin monta kertaa ennen sen palauttamista. Ja nyt uusin osa, Siiri tekee maalin, tuntuu sekin miellyttävän pian 5-vuotiasta lukijaa.


Kirjassa Siirin Otto-kaverit ovat innostuneet pelaamaan jalkapalloa, mutta Siiriltä se ei tahdo sujua. Siiri meinaa lannistua "pallosilmän puuttumisesta", mutta isä vie tytön jalkapallokouluun. Sielläkään peli ei lähde heti sujumaan ja ilkeä Karoliina (hmm) arvostelee Siiriä aiheuttaen pahaa mieltä. Sitten pikku-Otto kuitenkin opettaa Siirille kantapääkikan, jolla tämä ansaitsee mainetta ja kunniaa.

Yksinkertainen, mutta tärkeitä aiheita käsittelevä tarina, siis. Ensinnäkin on hauskaa, että jalkapalloa pelaamassa esitellään tyttöjoukkue. Stellakin heti innostui, että olisi kiva päästä harjoittelemaan jengiin, vaikka hän omasta mielestään onkin jo nyt todella hyvä pelaaja. :) Toisekseen tarina opettaa olemaan luovuttamatta, vaikka heti ei sujuisi ja toiset arvostelisivatkin. Stellan mieltä jäi kaivamaan myös se, että Otot eivät meinanneet ensin ottaa Siiriä mukaan peliin, vaan pelasivat keskenään salaa. "Niin ei kyllä saisi tehdä", oli tytön tuomio.


Lindmanin kuvitus nostaa tämänkin Siirin vielä astetta korkeammalle.

Yllä mainittujen kirjojen lisäksi sarjassa ovat ilmestyneet Tammen kustantamina myös kirjat Siiri ja yläkerran Onni (2003), Siiri ja sotkuinen Kerttu (2004), Siiri ja kamala possu (2005), Siiri ja Kertun kirppu (2006) sekä Siirin jouluyllätys (2009).

Olemme muuten lukeneet nyt myös Lindmanin kuvittamaa, Katerina Janouchin kirjoittamaa kirjaa Mistä on pienet vauvat tehty? (Tammi 2004), jota suosittelen lämpimästi sitäkin hauskana keskustelun herättäjänä. 


Tänään vietetään muuten valtakunnallista, vuosittaista Satupäivää, johon liittyen Lumiomena-blogissa polkaistiin käyntiin pienimuotoinen ja söpö satuhaaste - käykääpä tutustumassa ja osallistukaa. Satua ei ole koskaan elämässä liikaa!