Koskettava keskiviikko - Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice (Still Alice).
Kustantaja: WSOY, 2010.
Suomentanut: Leena Tamminen.
Sivuja: 325 (pokkaripainos).
Genre: Sairauskertomus/lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Eric Wellmanin pikkujoulujuhlien iltana taivas roikkui raskaana aivan kuin kohta sataisi lunta. Alice toivoi että sataisi. Kuten useimmat Uuden-Englannin asukkaat, hän odotti yhä lapsen lailla talven ensimmäistä lunta. Useimpien Uuden-Englannin asukkaiden lailla hän tietysti myös inhosi helmikuussa sitä mitä oli joulukuussa toivonut, kirosi lapioita ja saappaita, kaipasi kiihkeästi talven kylmän, yksivärisen ikävyyden tilalle kevään lempeämpiä vaaleanpunaisia ja kellanvihreitä. Mutta tänä iltana lumi olisi ihanaa."

Lisa Genovan esikoisromaani Edelleen Alice on ollut käytännössä kaikkien kehuma ja ylistämä, joten tiesin odottaa hyvää kirjaa. Odotukseni kohdistuivat kuulemieni mielipiteiden mukaisesti kuitenkin lähinnä siihen, kuinka oivaltavasti ja koskettavasti kirjailija kuvaa Alzheimerin taudin etenemistä sairastuneen itsensä näkökulmasta - tämän näkökulman oltua aiemmin vielä erityisen skarpin viisikymppisen, Harvardin psykologian professorin terävä katse.

Ja kyllä kirja (uskoakseni) tavoittikin sen vähittäisen, mutta vääjäämättömän rappeutumisen kauhun. Ne hetket, kun vielä ymmärtää liian selkeästi, että kohta ei enää ymmärrä, ei tunnista, ei kykene. Mutta yllätyksenä minulle tuli se, kuinka hyvä tämä kirja oli muutenkin. Genova kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa aiheista, joista mielelläni luen: Yhdysvaltojen itärannikon Ivy League -yliopistomaailmasta, ylemmästä keskiluokasta, rakastavasta perheestä, jossa kuitenkin on omat ongelmansa ja niin edelleen. Hän kirjoittaa monessa kohtaa kuin Saint Carol (eli Carol Shields).

Pidin siis kovasti. Genova kuvaa hienosti ja maltillisesti Alicen tuntemuksia tämän saadessa ensin tietää taudista ja sitten yrittäessä tulla toimeen sen oireiden kanssa. Alzheimerin vaikutus parisuhteeseen, ystävyyssuhteisiin ja aikuisiin lapsiin on myös kuvattu hyvin ja uskottavasti. Lukiessa mietin usein omaa mummiani, joka oli kyllä sairastuessaan reilusti Alicea vanhempi, mutta joka jo paljon ennen diagnoosia usein istui suvun hälistessä ympärillä hieman poissaolevana, lempeä mutta hämillinen hymy huulillaan. Näki selvästi, ettei hän pystynyt seuraamaan sinkoilevaa keskustelua eikä hänen olonsa ollut ehkä järin mukava. Millaista se on oikeasti mummillekin ollut?

Suurimmalla osalla meistä on kokemuksia Alzheimerista. Juuri tänään luin Guardianin artikkelin, jossa kerrottiin, että tauti yhdistetään yhä voimakkaammin ruokavalioon. Sitä kutsutaan jopa "kolmostyypin diabetekseksi". Toisaalta on selvää, että tauti tai ainakin alttius sille periytyy. En todellakaan ole tutkinut asiaa tarpeeksi voidakseni sanoa mitään pätevää, mutta monien ns. elintasotautien kohdalla mietin sitä, kuinka radikaalisti kaksi asiaa kaikkien länsimaisten ihmisten jokapäiväisessä elämässä on viimeisten vuosikymmenien aikana muuttunut: ruokavalio (torjunta- ja lisäaineineen sekä esim. lihan osuuden kasvettua kauan sitten yli suositeltujen rajojen) sekä altistuminen kemikaaleille.

No mutta, takaisin kirjaan. Tai paremminkin kirjailijaan. Hänen toinen romaaninsa, Puolinainen, on juuri ilmestynyt suomeksi ja odottaa minullakin lukuvuoroa. Kuulemani mukaan sekin on hyvä, muttei välttämättä aivan yhtä nerokas kuin Edelleen Alice. Puolinainen käsittelee aivovauriota ja sen seurauksia. Virallisesti vasta myöhemmin tässä kuussa Yhdysvalloissa ilmestyvä, mutta ennakkoarvioita jo kerännyt Genovan kolmas romaani on nimeltään Love Anthony, ja se puolestaan kertoo lapsen autismista. Kirjailija onkin opiskellut muun muassa neurotiedettä - siellä Harvardissa.

Leena Tammisen suomennos oli minusta muuten erityisen hyvä ja kansikin on ihan jees - se on valoisa, ja perhossymboli liittyy kirjan sisältöön. Kannen tekijästä en löytänyt tietoa. Pelkästään englanninkielisistä painoksista löytyi hyvin runsas kavalkadi erilaisia kansia kirjalle, ja valitsin niistä nyt mukaan muita perhoskansia.

Tämän kirjan on lukenut jo moni, mutta suosittelen sitä kaikille muille ja etenkin niille, joita Alzheimer tavalla tai toisella koskettaa.

"Hän istui isossa, valkoisessa tuolissa, ja mies joka omisti talon istui toisessa. Mies joka omisti talon luki kirjaa ja joi juomaa. Kirja oli paksu ja juoma oli kellanruskea ja siinä oli jäitä.

Hän otti sohvapöydältä käteensä vielä paksumman kirjan kuin se jota mies luki ja selaili sitä. Hänen katseensa pysähtyi sanojen ja kirjaimien kuvioihin, jotka olivat yhteydessä muihin sanoihin ja kirjaimiin nuolten, väliviivojen ja pienten tikkarien välityksellä. Sivuja silmäillessään hän osui yksittäisiin sanoihin - estottomuus, fosforylaatio, geenit, asetyylikoliini, alustusmuisti, katoavuus, demonit, morfeemit, fonologinen.

'Minä olen tainnut lukea tämän kirjan joskus', Alice sanoi.

Mies katsoi hänen pitelemäänsä kirjaa ja sitten häntä.

'Olet tehnyt enemmänkin. Sinä kirjoitit sen. Sinä ja minä kirjoitimme sen kirjan yhdessä.'"

Edelleen Alice - romaanista ovat kirjoittaneet aiemmin esimerkiksi Joana, Ilse, Jenni, Sanna ja Arja.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.

Miesten maanantai - Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Arto Schroderus.
Kansi: Anja Reponen.
Sivuja: 599.
Genre: Älykäs lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Aurinko valaisi koko College Hillin, Yrjöjen aikaisten kartanoiden geometriset puutarhat, viktoriaanisten talojen magnoliantuoksuiset etupihat, tiiliset jalkakäytävät joiden viertä mustat rauta-aidat kulkivat kuin jossain Charles Addamsin sarjakuvassa tai Lovecraftin tarinassa; Rhode Islandin School of Designin ateljeiden edustan, missä joku taidemaalauksen pääaineopiskelija tykitti stereoistaan Patti Smithiä koko yön kestäneen työrupeaman jälkeen; aurinko heijastui soittimista, kun Brownin soittokunnan aamuvirkut, tuubisti ja trumpetisti, katselivat hermostuneina ympärilleen ennalta sovitulla tapaamispaikalla ja ihmettelivät, missä kaikki muut oikein olivat; se silasi mukulakivetyt syrjäkadut saastuneelle joelle - aurinko paistoi jokaiselle ovennupille, hyönteisensiivelle ja ruohonkorrelle. Ja kuin säestykseksi tälle äkillisesti tulvahtaneelle valolle, kuin lähtölaukaukseksi kaikelle toimeliaisuudelle, Madeleinen neljännen kerroksen asunnon ovikello alkoi äänekkäästi ja itsepintaisesti päristä."


Tämä pitkä lainaus oli Jeffrey Egenidesin Naimapuuhissa alku monelle asialle. Esimerkiksi sen koko tarinalle ja minun varmuudelleni siitä, että olin lukemassa melko lailla täydellistä romaania.

En ole lukenut vielä perusteellisesti muita arvioita kirjasta, mutta en ole voinut välttyä otsikoiden ja inserttien huudahduksilta. Tiedän, etten ole ainoa, joka on rakastunut tähän teokseen. En oikein edes keksi, miksi joku ei rakastuisi tähän. Muistan kyllä suomalaisia edeltäneitä amerikkalaisia blogiarvioita silmäillessäni huomanneeni, ettei kirja tuntunut herättävän siellä suurta huumaa, mutta ehkä minulle jäi väärä mielikuva tai sitten Naimapuuhia sopii paremmin eurooppalaisille.


Minä olen suuri NYC-fani, mutta pidän melkein koko Yhdysvaltojen itärannikosta ja sen tuntumasta. Lähellekään kaikkialla siellä en toki ole käynyt, mutta minulla on vähintään viehättävä mielikuva niin Mainesta, Rhode Islandista kuin Etelä-Carolinasta tai Georgiastakin. Ja erityisen miellyttäviä mielleyhtymiä minussa herättävät itärannikon Ivy League -yliopistot. Olen aina pitänyt akateemista maailmaa kiehtovana, vaikken ole enää vuosiin kuvitellut - ainakaan kovin vakavissani - jatkavani omia opintojani maisterin tutkintoni jälkeen. Ja kuitenkin kun ystäväni pääsi pari vuotta sitten opiskelemaan Browniin luovaa kirjoittamista, se tuntui minustakin hänen puolestaan kuin taivaan aukeamiselta.


Naimapuuhissa pyöritään juuri näissä minua kiehtovissa maisemissa ja (lähinnä) Brownin yliopiston akateemisissa kiemuroissa. Siksikin lukeminen oli minulle nautinnollista, mutta pidin paljon myös Eugenidesin huumorista, tarkkanäköisyydestä ja luomista maallisen erehtyväisistä henkilöhahmoista. Tämä on lukutoukan ja etenkin kirjassakin käsiteltyjen romanttisten, vanhanaikaisten englantilaisromaanien ystävän unelmateos. Ehkä ei kuitenkaan romantikon, sillä henkilöhahmot eivät tosiaan ole yhtä nokkelia, komeita ja nasevia tai loppu yhtä siirappinen kuin vanhoissa rakkausromaaneissa. Minusta loppu oli kuitenkin hyvä.

"Hän käytti mottona lausetta Trollopen Barchester Towerista: 'Onnellista rakkautta ei ole muualla kuin englantilaisen romaanin lopussa.'"


Yhdysvaltojen itärannikon lisäksi Naimapuuhissa piipahdetaan myös Euroopassa - lähinnä Ranskassa - sekä Intiassa. Romaani on paksu ja siihen mahtuu monia tapahtumia, elämänkatsomuksia ja henkilöhahmoja taustahistorioineen. Pitkästyttävä tämä kirja ei minusta ollut missään vaiheessa eikä se tuntunut myöskään liian täyteen ahdetulta. Naimapuuhia oli hyvin erilainen kuin Virgin Suicides, jonka olen Eugenidesilta aiemmin lukenut. Pidin enemmän tästä, kirjan älykkäästä mutta alentumattomasta huumorista, vaikka myös miehen esikoisromaanissa oli monia kiehtovia elementtejä. Vielä on lukematta Middlesex, jota moni on väittänyt Eugenidesin parhaaksi. Saapa nähdä, onnistuuko se minun mielestäni ylittämään Naimapuuhien lähes täydellisyyden.


"Sitten hän pysähtyi. Heinäsirkat tuntuivat muuttuvan äänekkäämmiksi, ja pimeällä takapihalla kiiltomadot alkoivat kuin taikaiskusta hehkua, aivan kuin tämä olisi ihastuttava kesäilta."


Naimapuuhia on lukenut myös ainakin Liisa, Katja, Sara, Jenni, Susa, Minna, Sanna, Erja ja Café Voltairen Päivi Kosonen.


Osallistun kirjalla So American -haasteen kategorioihin Modern Men Writers ja Rhode Island.