Iijoki-kimppaluku: Liekkejä laulumailla

Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla.

Kustantaja: Gummerus, 1980.

Sivuja: 639.

Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.

Arvio: 4,5/5.

Lue esittely täältä.

"Komppanian lähdettyä alkoi hämärtyä. Koska olimme purkaneet teltat ja lastanneet autot lähtövalmiiksi, istuimme ja kulutimme aikaa nuotion ympärillä. Liekit alkoivat valaista kasvojamme enemmän ja enemmän, kun taas metsä häipyi vähitellen ympärillä vahvistuvaan mustuuteen. Mieleeni hiipi outo epätodellisuuden tunne. Aavemaisessa olotilassani säikähdin, kun suunnasta josta aurinko paistoi keskipäivän aikoihin, alkoi äkkiä kuulua uikuttavaa huutoa. Tunnistin sen kuikan huudoksi. En ollut ainoa väpsähtäjä, sillä Aki, vääpelimme, pukkasi ylävartalonsa takakeikkaan ja sanoi:

-- Saakeli miten kuulostaa karmealta, vaikka on vaan kuikan huutoa!

-- En muista kuulleeni koko kesänä kuikan ääntä, sanoi kirjuri. -- Viime kesänä uikuttivat jatkuvasti Kuusamon järvillä.

Tämä oli totta, en minäkään ollut kuullut tälle kesälle vielä kuikan huutoa. Säpsähdys oli pienempi kun se kuului uudelleen. Äänen oneutta lisäsi kuitenkin se, että samaan aikaan idästä, Kiestingin takaa, kantautui tykkien jyrinää."

Olin viime syksynä Berliinissä, kun aloin lukea Liekkejä laulumailla. Parin lieväksi pettymykseksi osoittautuneen Iijoki-osan jälkeen olin pitänyt jo paljon enemmän tätä edeltäneestä osasta Ukkosen ääni. Mutta meinasin taas pettyä. Liekkejä laulumailla alkaa erikoisella kansainvälisen sotahistorian katsauksella. Sen jälkeen siirrytään Kallen mukana sotatielle ja rajan yli, mutta maisemien vaihtuminen taas kerran, ja vieläpä melko tuoreiden kavereiden kanssa, tuntui minusta väsyttävältä, enkä meinannut päästä tarinan imuun mukaan. Erityisesti harmittelin tahmeaa alkua siksi, että tiesin erään ystäväni oikolukevan tämän Iijoki-sarjan osan ensimmäisenä kosketuksenaan Päätalon tuotantoon, ja olisin tietysti suonut sen olevan hyvä.

Jotain sitten kuitenkin tapahtui, en muista enää tarkalleen, missä vaiheessa, mutta lentokoneessa matkalla kotiin luin jo aivan henkeäni pidätellen Kallen haavoittumisesta rintamalla, mikä tapahtuu noin sivun 270 tienoilla. Enkä voinut mitään sille, että itkukin pääsi, vaikka oli vähän noloa vetistellä yksin lennolla. Koko loppukirja oli minusta hyvä.

" -- Voi poikaressua...!

Tiedän olevani herkkäluonteinen, ja läpi elämäni se on minut silloin tällöin yllättänyt. Kuitenkaan en muista aikuisena miehenä kokeneeni yhtä rajua herkistymistä kuin nyt koen. Nuoren lotan lämmin käsi otsallani ja hänen kuiskaamansa kaksi sanaa laukaisevat sisälläni padon, jonka olen rakentanut sinne pelon, järkytyksen ja epätoivon esteeksi. Nyt ne kaikki purkautuvat yhtenä pakahduttavana, kuohuvana tunteena. Mutta ei täyteen vapauteen...! Taistelen kaikilla tahdonvoimillani, ettei minulta karkaisi ääntä. Sille en voi mitään, että silmäni alkavat vuotaa. Tartun molemmin käsin otsallani olevaan käteen. Lotta ei vedä kättään pois, kuiskaa vain kuin hänkin taistelisi itkuaan vastaan:

-- Kyllä te miehet joudutte nyt kovia kestämään...

Järkkyneenä, tuskaisan onneni keskelläkin käsitän, että tämä hetki tärveltyy, jos pidän tytön kättä niin kauan että hän joutuu sen itse vetämään pois. Hellitän otteeni, niin haikealta kuin se tuntuukin, ja kosketan kuin kiitokseksi lotan kädenselkää. Silmäni ovat kiinni kun tyttö panee jotakin käteeni. Se on nenäliina. Se tuoksuu puhtaalle kun kuivaan silmäkuoppani. Lotta korjaa vielä peitteeni yläosaa ennen kuin jättää minut. Hän ehtii ottaa vain muutaman askeleen, kun jossakin sanotaan kuivuudesta käreällä äänellä:

-- Oletko, tyttö, niin ystävällinen ja annat vettä. Janottaa.

Makaan liikkumattomana. Minun on lämmin ja haikean hyvä olo. Käsitän eläneeni kauneimman hetkeni aikuisena miehenä."

Tämä lainattuna melko pitkä haavoittumisen jälkeinen kohtaus herkisti minutkin ja jäi mieleeni. Samoin jutun alkuun valitsemani kohtaus on mielessäni vielä nyt yli puoli vuotta lukemisen jälkeen. Tuon hetken aavemaisen kaunis ja enteilevä tunnelma oli helppo kuvitella, suorastaan kokea Kallen kuvauksen kautta.

Näiden, ja tietenkin koko Kallen haavoittumisen, lisäksi kirjasta on jäänyt mieleen yksityiskohtana esimerkiksi venäläisten suolakurkkujen löytäminen. Niitä epäillään myrkytetyiksi, mutta Kalle uskaltautuu maistamaan ja lopulta oikein herkuttelemaan näillä hänelle eksoottisilla pötkylöillä. Mieleenpainuvinta tässä kohtauksessa oli se, että nykyisin arkisista arkisin tavallinenkin kurkku oli Kallelle ja koko hänen selkoselleen vielä 1940-luvulla aivan vieras vihannes.

Muistelen edelleen myös kiehtovaa Vienan Karjalan kuvausta kirkkaine järvineen. Tuli mielihalu päästä sinne joskus käymään, vaikka en tiedä, kuinka luonnontilassa nuo metsät ja järvet enää ovat. Olen kuunnellut paljon Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan kaunista Kiestinki-kappaletta, joka saa vedet silmiin joka kerta, sekin.

Haavoittumisen jälkeen Kalle kuljetetaan ensin eri vaiheiden jälkeen Kuusamoon sotasairaalaan ja sieltä Ouluun keskuskansakoululle. Siellä on toipumassa myös tuttu Heikinkallio, ja uusiakin kavereita Kalle saa. Naisia vierailee paljon, vanha oululainen hellu Kerttukin, joka kuitenkin odottaa lasta (ja onneksi toiselle, ajattelee Kalle). Muita tapahtumia ovat esimerkiksi ensimmäisten silmälasien saaminen, joka muuttaa erittäin huononäköisen Kallen elämän radikaalisti. Toipuessaan Kalle myös lukee taas paljon, esimerkiksi Pentti Haanpäätä. 

Mukavaa on, kun erityisen hyvä ystävä, Ilmari Vouvila, tuodaan parantelemaan haavojaan samaan sairaalaan. Ikävä uutinen taas on "kasvinkumppali" Toivo Räisäsen kaatuminen, mitä Toivo oli ennustanut siitä asti, kun he lähtivät talvisodan aikana Kallen kanssa yhdessä armeijaan. Liekkejä laulumailla päättyy, kun Kalle saa kahden viikon toipumisloman ja pääsee Kallioniemeen. Vielä ei sota kuitenkaan ole ohi, vaan sen jatkumista seurataan Iijoki-sarjan seuraavassakin osassa, Tuulessa ja tuiskussa. Siitä lisää sitten kuukauden päästä, kesän kynnyksellä.

Alkusäikähdyksen jälkeen siis tämä osa Kalle Päätalon elämäkerrallisesta sarjasta oli minusta oikein hyvä. Se oli myös sotaisten tapahtumiensa vuoksi erityisen dramaattinen ja tunteita herättävä osuus Kallen elämästä ja tästä kirjasarjasta. Onneksi kaikki päättyi kuitenkin aika hyvin.

Liekkejä laulumailla -kirjaa käsittelee myös Kai Hirvasnoro Päätalon matkassa -blogissaan.

Hyvää vappua ja kirjavan keväisiä lukuhetkiä!

Tolstoita torstaina: Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-7).
Kustantaja: WSOY (1910-1), Otava (1961), Karisto (1979).
Suomentanut: Eino Kalima (WSOY, tarkistanut Arja Pikkupeura 2007), Ulla-Liisa Heino (Otava), Lea Pyykkö (Karisto).
Sivuja: 792.
Genre: Realismin venäläisklassikko.
Arvio: 4,25/5.
Lue yhden suomalaisen kustantajan esittely täältä.


"Vronski lähti konduktöörin jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi vaununosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle. Maailmanmiehen tottumuksella Vronski näki jo ensi silmäyksellä, että tämä ulkoasusta päätellen kuului korkeimpiin seurapiireihin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta vielä kerran vilkaista naiseen - ei niinkään paljon hänen harvinaisen kauneutensa eikä sen hienouden ja koruttoman sulouden vuoksi, joka ilmeni koko hänen olemuksessaan, kuin siksi, että viehättävien kasvojen ilmeessä oli jotakin erityisen hyväilevää ja hellää."


Minun Anna Kareninani - tai paremminkin appivanhempieni Anna Karenina, joka on minulla lainassa - on Otavan painosta ja kuuluu sarjaan Suuret venäläiset kertojat. Se ei ole lyhennetty, vaan ilmeisesti niin pientä ja tiheää pränttiä, että mahtuu 792 sivuun siinä, kun joissakin suomalaisissa Anna Karenina -painoksissa on jopa 999 sivua. Joka tapauksessa tässä niteessä itse Anna esitellään yllä olevan lainauksen turvin ensi kertaa vasta sivulla 67.


Luin vihdoin Leo Tolstoin klassikkoromaanin viime syksyn aikana, kun Zephyr Kirjanurkkauksesta järjesti järkäleestä kimppaluvun. Hankkeen aikataululle uskollisena luin kirjaa kokonaiset neljä kuukautta. Ehkä kirjan laajuuden ja pitkän lukuajan vuoksi minusta tuntuu, että on vaikea kirjoittaa teoksesta mitään ytimekkään kokoavaa. Ehkä se johtuu siitäkin, että luku-urakan päättymisestä on jo muutama viikko.


Tiesin Anna Kareninasta toki jotakin etukäteen. Tiesin, että kyseessä on kolmiodraama, joka päättyy onnettomasti. Sitä en tiennyt, että kirjassa on niin paljon muutakin materiaalia. No, Vronskin ja Annan rakkaustarinassa ei ollutkaan aineksia kuin ehkä kolmannekseen kirjasta. Se ei ollut mielestäni niin unohtumaton, kuin olin kuvitellut. Rakkaustarina on hyvin traaginen, mutta rakkaus kuolee jo ennen Annaa, eikä romanssia muutenkaan ole kuvailtu taivaalliseksi tai sen osapuolia erityisen miellyttäviksi. Tolstoi ilmeisen tarkoituksellakin kuvaa tämän "turmiollisen", avioliiton ulkopuolisen suhteen alusta alkaen onnettomaksi ja tuhoon tuomituksi.


Vronskin ja Annan rinnalla esitellään ns. terveempi sekä onnellisempi suhde ja myöhemmin avioliitto Levinin ja Kittyn välillä. Myös muita onnellisia ja onnettomia pariskuntia esitellään. Kuten sanottu, itse Annakin astuu näyttämölle vasta, kun kirja on sivulla 67, ja yllättävän vähän hän romaanin nimivalinta huomioon ottaen siellä muutenkaan esiintyy. Anna Karenina on ilmestynyt alunperin jatkokertomuksena, mikä hiukan selittää nykylukijan silmään omituisen runsasta, siellä täällä hyppivää ja jaarittelevaa kertomista sekä rakennetta.


Kaikenlaista sinällään omituista kirjassa siis on, mutta pidin siitä silti. Välillä kovastikin. Alussa olin totaalisen ihastunut kepeän kuplivaan seurapiirielämän kuvailuun. Henkilöhahmoja esiteltiin vanhahtavan hauskasti, esimerkiksi näin:


"Pukeuduttuaan Stepan Arkadjits pirskotti ylleen hajuvettä, veti suoriksi paidanhihat, pani totunnaisin liikkein savukekotelon, lompakon, tulitikut ja kellon kaksinkertaisine vitjoineen ja riipuksineen kunkin omaan taskuunsa ja tuntien itsensä puhtaaksi, tuoksuvaksi, terveeksi ja fyysillisesti hilpeäksi onnettomuudestaan huolimatta hän lähti kevyesti keinahdellen ruokasaliin jossa kahvi jo häntä odotti ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit."


Tyyli oli toisin sanoen kevyttä, joskin virkkeet usein tolkuttoman pitkiä. Vaikka Tolstoin kirjoittaminen pysyy melko samanlaisena läpi teoksen, aiheet kuitenkin vaihtelevat niin paljon, että mielenkiinto ei ainakaan minulla pysynyt koko ajan yllä samalla intensiteetillä. Hauskan seurapiirielämän ja solmuisten ihmissuhteiden lisäksi Anna Kareninassa käydään paljon läpi esimerkiksi yhteiskunnallisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Osa niistä oli minusta hyvinkin mielenkiintoisia, toisiin taas en jaksanut millään keskittyä. Filosofisten osuuksien lisäksi Tolstoi pysähtyy välillä kuvaamaan yksityiskohtaisesti myös vaikkapa arkisia maatilan töitä. Ei ihme, että teoksella on mittaa!


Ihastuneen alun jälkeen pidin kyllä kirjasta loppuun saakka, mutta aloin kieltämättä puutua sen jaaritteluihin - ajoittain. Loppuvaiheessa sain uutta intoa ja tukea lukemiseen Merete Mazzarellan Uskottomuuden houkutus -teoksesta, jossa käsiteltiin Anna Kareninaa paljon. Jos olin lukemisen alussa yllättynyt siitä, kuinka myöhään Anna tuli kertomukseen mukaan ja kuinka pieni rooli hänellä siinä lopulta oli, myös loppu sai minut samalla tavalla hämilleen. Nk. loppuhuipennus, josta olin tietoinen etukäteen, olikin melko nopeasti kuvailtu tapahtuma, jonka jälkeen kirjan muiden henkilöiden elämä tuntui jatkavan kulkuaan häiriöttä.


Kaiken kaikkiaan Anna Karenina oli minusta hyvä. Siinä on piirteitä, jotka tekevät siitä rasittavan, ja melko kevyestä tyylistä huolimatta raskaan luettavan, mutta se käsittelee niin monia olennaisia asioita - ja aikanaan ehkä radikaalistikin - etten lainkaan ihmettele sen klassikkoasemaa. Olennaisilla asioilla tarkoitan esimerkiksi avioliittoa, naisen asemaa, luokkajakoa, politiikkaa ja uskontoa. Teokselle annettavaa arvosanaa miettiessäni ajattelin, että osittain se oli minusta lähes täysien pisteiden arvoinen, mutta toisilta osin paljon heikompi. Kompromissina arvosana on nyt 4,25/5. En ehkä suosittelisi tätä mittavaa luku-urakkaa kaikille, mutta olen silti onnellinen, että teos tuli kimppaluvun myötä tahkottua läpi, sillä jo yleissivistyksen vuoksi ja monien kulttuuristen viittauksien ymmärtämiseksi kerään mielelläni näitä klassikkosulkia hattuuni.


"Vain ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa lasten ääniä. Äkkiä kajahti läheltä metsänreunasta Varjenkan kontra-altto, joka kutsui Grisaa, ja Sergei Ivanovitsin kasvoille levisi iloinen hymy. Huomatessaan hymyilevänsä hän ravisti vakavasti päätään omalle mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pani sen suuhunsa. Hän ei pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään, sillä hänen raapiessaan sitä koivunrunkoa vasten kietoutui tuohen hieno pinta rikin ympärille ja liekki sammui. Viimein hän sai tikun syttymään, ja tuoksuvana sikarinsavu kiemurteli ilmassa kuin leveä väreilevä liina, joka vetäytyi eheänä ja tasaisena pensaan yli riippakoivun lehvien alle."


Anna Kareninasta ovat bloganneet myös ainakin Salla, Morre, Satu ja Maija. 

Turinatorstai: Kirjoja siskoista ja sisaruudesta

Aamulla herätessäni minulla oli tapana kipaista tyyny kainalossa isosiskon viereen.

Essi Tammimaa: Paljain käsin.

Kustantaja: Gummerus, 2011.

Sivuja: 346.

Genre: Kotimainen nykykirjallisuus.

Arvio: 3,75/5.

Katriina Ranne: Minä, sisareni.

Kustantaja: Nemo, 2010.

Sivuja: 499.

Genre: Kertomakirjallisuus.

Arvio: 4,5/5.

Anton Tsehov: Kolme sisarta.

Kustantaja: WSOY, 2001.

Suomentaneet: Eino ja Jalo Kalima.

Sivuja: 109.

Genre: Näytelmä.

Arvio: 3,25/5.

----

How is a young woman who is handsome, clever and rich, going to fill her need for a sister? 

- Jane Austen teoksessa Emma

----

Siskot ja sisaruus ovat minulle tärkeitä ja läheisiä aiheita. Minua on siunattu kahdella ihanalla siskolla, joten tämä kirjoitus on omistettu Ninnille ja Maijulle, joita ilman elämäni olisi paljon tyhjempää ja köyhempää. <3

Sisaria ja heidän välistään maagista sidettä on käsitelty taiteessa paljon ja kauan. Jo ennen kuin naisten oli mahdollista viettää sosiaalista elämää kodin ulkopuolella, heillä oli siskot. Sisarussuhde on yleisesti ottaen ihmisen elämän pisin ihmissuhde. Vanhemmat, lapset ja puolisot häviävät tässä ajallisesti. En väitä, etteivätkö veljet tai hyvät ystävätkin voisi olla yhtä tärkeitä tytölle tai naiselle kuin siskot, mutta jotakin erityistä sisarissa on. Soisin mielelläni jokaiselle tytölle ja naiselle ainakin yhden siskon. Kaikesta tästä huolimatta ymmärrän, että aina eivät siskostenkaan välit ole kunnossa.

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Olen lukenut elämäni aikana paljon siskoskirjoja, mutta ihan äskettäin luin kolme, eli edellä mainitut Paljain käsin, Minä, sisareni, sekä Kolme sisarta. Ensimmäiseksi luin Essi Tammimaan toisen romaanin Paljain käsin. Valitettavasti en ole lukenut hänen esikoistaan, mutta ainakin tämän kirjan perusteella on selvää, että Tammimaa on lahjakas kirjailija, joka varmasti ansaitsee paikkansa suomalaisella taidekentällä.

Kustantaja kuvaa teosta seuraavasti:

Väkevä tarina kolmen sukupolven naisista.

Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja. Haavoittuvuuteen ei ole olemassa vastalääkettä ja edellisen sukupolven haavat periytyvät seuraavalle.

Paljain käsin kertoo Vaaran kolmesta tyttärestä. Varpu hoitaa vanhuksia lähihoitajana eikä osaa pitää huolta itsestään. Inari rimpuilee tuomitussa suhteessa naimisissa olevaan mieheen. Virvan avioliitto rakoilee lapsettomuuden paineen alla. 

Tyttärien suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti puolestaan on kärsinyt oman äitinsä rakkaudettomuudesta. Ketjua on vaikea katkaista, sillä naisen osa on polvesta polveen selvitä yksin, miehistä ei ole tukea.

Moni Vaaran suvun naisista tekee elämänsä valintoja motiivinaan vapaus perheen kahleista. Loppujen lopuksi juuri perhe osoittautuu kuitenkin turvallisuutta ja pysyvyyttä luovaksi siteeksi naisten välille.

Yhtä paljon kuin sisaruudesta Paljain käsin kertoo äitiydestä, isoäitiydestä, siteistä ja traumoista eri naissukupolvien välillä. Romaani on taidokas, ja perheen tarina mielenkiintoinen. Sisaret ovat keskenään tarpeeksi erilaisia draamaa varten, ja heidän keskinäinen yhteytensä ja lojaalisuutensa kantaa paitsi heitä itseään myös kirjan tarinaa.

Saatoin lukea tämän huonoon väliin siinä mielessä, että olin juuri lukenut useamman kotimaisen inhorealistisen kirjan, ja kun romaani alkoi: "Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä", ajattelin että nimenomaan: taas paskaa ja itkua, ei enää, en jaksa. Kirja pysyi kyllä uskollisena realismille kuvaillen tarkasti ja hienostelematta mm. ihmisruumiin toimintoja, mutta se lakkasi häiritsemästä tarinan vietyä lopulta mukanaan.

Toinen asia, joka ei ollut minun mieleeni, mutta on vain subjektiivinen mielipiteeni, oli liiallinen kielellä kikkailu ja uudissanojen keksiminen. Arvostan nerokkaita, kielellisiä oivalluksia, mutta Tammimaan kiemurat tökkivät usein yksittäisinäkin, ja joka tapauksessa niitä oli makuuni liikaa. Lukemisen nautintoni katkesi niiden takia usein tuskastuneeseen huokaisuun. Seuraava katkelma ei ole ehkä paras tai huonoin esimerkki tarkoittamastani, mutta se oli ensimmäinen heti kirjan alussa ja laski lukemisfiilistäni saman tien:

Juuri, kun saan lakanat kieräytettyä hänen alitseen lattialle, puhelin alkaa pirruttaa taskussani. Tietysti puhelin soi nyt, kun olen kyynärpäitäni myöten ulosteessa. En vielä tiedä, että muovipulikkaa värisyttää äidin kuulokepainikkeelle hädissään päsähtänyt sormi. Että äidin kyyneleet luikkaavat puhelimen hänen kädestään. Enkä minä vastaa.

Ymmärrän kyllä, että tällainen on jollekin toiselle lukijalle kovastikin mieleen.

Pidin romaanin erikoisesta kertojanääniratkaisusta: Kertojana toimii nuorin siskoista, Varpu, mutta hän on samalla ns. kaikkitietävä ja osaa kuvailla siskojensa tunteita ja heille tapahtunutta silloinkin, kun ei ole paikalla. En osaa sanoa, onko tämä vain kertojanroolilla leikittelyä vai viesti sisarten välisestä yhteydestä, jopa telepatiasta.

Kirjan tarina ja henkilöhahmot olivat siis kovasti mieleeni, mutta henkilökohtaisesti olisin nauttinut enemmän, jos inhorealismi ja kielellä leikittely olisi jätetty vähemmälle.

Anton Tsehov: Kolme sisarta

Välipalana luin Anton Tsehovin näytelmän Kolme sisarta. Ajattelin ensin, etten kirjoittaisi tästä mitään, sillä minulla ei ole paljon sanottavaa. Jostakin syystä en päässyt tarinaan ollenkaan sisälle. Olen lukenut aiemminkin näytelmiä, eikä hämäännykseni voi pelkästään siitä johtua, vaikka tietenkin muoto lähes pelkkänä dialogina asettaa lukijalle haasteensa. Lisäksi henkilöitä oli niin paljon, että menin totaalisen sekaisin, kun en jaksanut joka toisen repliikin kohdalla tarkistaa, kuka tämäkin taas oli. En ole lukenut vielä muuta Tsehovia, ja tässä oli kyllä odottamiani viehättäviä elementtejä, kuten perivenäläiseksi mieltämääni tuntemusten liioittelua, joutilaan yläluokan turhautumista oman elämänsä helppouteen ja ihanilta kuulostavia nimiä. Teoksen teemat tuntuivat liittyvän muutokseen, kaihoon ja tulevaisuususkoon. Sisaruudesta en ainakaan tällä lukemalla saanut paljon irti.

Katriina Ranne: Minä, sisareni

Kustantajan kuvaus:

Vuolteen sisarussarjaan kuuluu neljä samanlaista mutta niin erilaista tyttöä, jotka lapsuuden viattomuudesta ja yhteisyydestä kasvavat omiin suuntiinsa. Erilaiset kohtaamiset, rakkaus, sattuma ja vallankäyttö muovaavat nuorista naisista omia persooniaan. Mutta vuosienkin jälkeen he löytävät toisistaan itsensä.

Monivivahteinen, vahvatunnelmainen ja kielellisesti nautittava esikoisromaani kertoo lähtemisestä, rakkaudesta, tarinoista, satuttamisesta – ja ennen kaikkea sisarusten välisistä ainutlaatuisista suhteista.

Tämän Katriina Rannen (vai Ranteen?) esikoisen kohdalla kiteytän ihan ensimmäiseksi: "Oih"! 

Olin aivan ihastuksissani tästä romaanista. Jos Kirjasieppo-blogin Mari koki olevansa jäävi arvostelemaan tätä, koska on kotoisin samoilta seuduilta kuin kirjan perhe, minä tunnen olevani lähes jäävi, koska samastuin niin moneen asiaan ja pienetkin yksityiskohdat tuntuivat puhuvan suoraan minulle.

Jos lähdetään ihan perusasioista, niin - tietenkin - se sisaruus. Juuri näin! Toki sisarten välinen suhde on romaanissa hieman romantisoitu ja kauniilla kielellä kuorrutettu, mutta teki niin hyvää lukea rakkaudesta, harmoniasta ja kauneudesta kaiken sen äärimmäisen realismin jälkeen. Lisäksi olen syntynyt ja kasvanut samoihin aikoihin kuin kirjan sisaret, ja samankaltaisessa turvallisessa, keskiluokkaisessa kodissa. Lapsuuteni oli lähes ällöonnellinen.

Mutta sitten vielä: evakkoisovanhemmat, vadelmat, Beethovenin Kuutamosonaatti, Afrikka, swahili, jooga, Joensuu... Jopa vanhoja kotikatujani kirjasta löytyi, kuten Töölön- tai Pietarinkatu. Tuntui, kuin kirjailija olisi vinkannut minulle silmää joka toisella sivulla.

Ja silti, vaikka unohtaisin kaiken tämän, pitäisin kirjasta silti. Olihan se pitkä, jotkut osiot olivat irrallisia, ja tarkempi kustannustoimittaja olisi ohjannut esikoiskirjailijaa varmasti tiivistämään yhtenäisemmän paketin. Mutta en halua takertua tällaisiin, sillä päällimmäinen tunne oli niin vahva ihastus. Minulla ei mennyt edes siskokset keskenään sekaisin, niin kuin joillakin muilla tämän lukeneilla.

Kieli oli kaunista, muttei liian lyyristä romaaniksi. Kielellä leikittiin tässäkin, mutta siten, etten huokaillut tuskastuneena vaan ihastuneena. Seuraava esimerkki aukenee ehkä vain joogaa harrastaneille, mutta pidin siitä niin paljon, että haluan liittää sen tähän:

Jooga on sukellusta ilmassa. Päälläseisonnassa sukeltaa suoraan alaspäin, muissa asanoissa yleensä sivulle tai ylös. Joka asanan vaihdos on kauhaus ja potkaisu uuteen suuntaan, ja minä liu'un joogasalin ilmassa silmät kiinni opettajan seuraavaan sanaan asti. Sanan jälkeen seuraa aina asana, sanan vastakohta, sanaton sukellus.

Jotkut kielikuvat ja vertaukset olivat aivan nerokkaita ("Ei ole salaisuutta, jota sisko ei kestäisi kantaa toisesta kahvasta."), toiset taas ehkä hieman kömpelöitä ("Froteepyyhe on kuin siskot: jotain jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka, jotain jonka tärkeyttä ei sen jokapäiväisyyden takia välttämättä aina täysin tiedosta, mutta joka kuitenkin on läheisintä mitä voi olla."). Ja tämä nauratti: "Aikuisuuteen kuuluu väistämättömästi se, että tajuaa itkevästä sydämestä laulavan Ressu Redfordin olevankin Esa Mäkelä, 46, Turusta." Hih.

Pidän harvoin murteella kirjoittamisesta, ja tässäkin yhden sivuhenkilön Turun murre hieman ärsytti ja vieraannutti hänestä. Tai sitten se johtuu vain siitä, että kyseinen murre on minulle niin vieras, tuttu lähinnä sketsisarjoista.

Jos vertaan Paljain käsin- ja Minä, siskoni -romaaneita, tulee jo mainitsemieni seikkojen lisäksi mieleen se, että Tammimaan kirjassa edelliset sukupolvet ovat selvemmin läsnä. Rannen teoksessakin äiti (ja isäkin) on toki tärkeä ja läheinen, mutta ehkä taustalla oleva itsestäänselvyys, jota ei tarvitse puida. Tuki ja turva on ennen kaikkea siskoissa. Mummi kuolee tyttöjen ollessa vielä lapsia, mutta Mummila pysyy tärkeänä kiinnekohtana koko perheelle. Ja mummin ystävä naapurista, Vellamo, on merkittävä isoäitihahmo siskoksille.

Molemmissa kirjoissa miehet ovat sivuosissa, mutta Tammimaan teoksessa he ovat lähes kaikki kelvottomia lurjuksia. Rannen romaanissa on enemmän vaihtelua, mutta sisarilla on selvästi hyvästä isästä huolimatta jotenkin kieroutunut suhde miehiin. Jokainen tuntuu uhraavan itsensä oudolla tavalla tai toisella rakkauden ja miehen edessä.

Pidin myös molempien kirjojen kansista. Paljain käsin -romaanissa se on selittelemättä hieno, mutta Minä, sisareni -kansi on hyvästä ideastaan huolimatta kädessä vähän kökkö. Ehkä se johtuu siitä, että kuvista olin jotenkin päätellyt kirjan olevan kookkaampi. Kun sitten sain kirjan käteeni, petyin vähän pieneen formaattiin ja liian kiiltävään kansipaperiin. Kirja näytti paljon halvemmalta kuin olin odottanut. Mutta pidän mustasta kannesta ja leskenlehden kukinnoista juurineen.

Minä, sisareni -romaanista ovat kirjoittaneet Kirjasiepon lisäksi ainakin Jenni, Marjis, Lehtokotilo, Susa P., Mari A. ja Sanna.

Tuleva sisarkirjahaaste

Käynnistän ensi viikolla sisarkirjahaasteen tälle vuodelle. Alla on mieleeni tulleita sisarkertomuksia kirjallisuudesta, mutta kertokaa, mitä olen unohtanut, niin saan tiistaille koottua mahdollisimman kattavan listan parhaista siskostarinoista:

• Astrid Lindgren: Marikki-kirjat; Kultasiskoni
• Rauha S. Järvinen: Selja-kirjat
• Louisa May Alcott: Pikku naisia
• Jane Austen: useita teoksia
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa
• Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
• Allegra Goodman: The Cookbook Collector
• Eleanor Brown: The Weird Sisters
• Regina Rask: Ei millään pahalla
• Marian Keyes: Naura, Claire, naura; Rachelin loma; Enkelit; Kuuleeko kukaan?
• Samuel Richardson: Clarissa
• Shirley Hazzard: The Transit of Venus
• Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
• Mitfordin tytöt (useita elämäkerrallisia teoksia)
• Marilynne Robinson: Housekeeping
• Hellevi Arjava: Swanin tytöt
• Katja Kallio: Karilla
• Susan Fletcher: Meriharakat
• Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
• Emma Juslin: Frida ja Frida

Sisaruskirjoista muuten kirjoitti hienosti juuri myös anni m. Oota mä luen tän eka loppuun -blogissaan.

Lastenkirjalauantai: Meidän suosikit juuri nyt

En ehdi tehdä tänään kunnollista lastenkirjapostausta, mutta ajattelin kertoa, mitä meillä luetaan eniten juuri nyt.

Stellan suosikkikirja tällä hetkellä on joululahjaksi saatu Astrid Lindgrenin kuvakirja Metsässä ei ole ryöväreitä (WSOY 2010). Äitiä tämä ilahduttaa, sillä tarina on tuttu omilta lapsuusvuosilta, ja kuvittajanakin on vanha lemmikki Ilon Wikland. Luin tätä itse lapsena harvaan ja mustavalkoisesti kuvitetusta kokoelmasta Satuja (WSOY 1981), mutta ryöväripäällikkö Fiolito oli silloinkin ihan yhtä kamala. Tämä on ihan loistava satu, taattua Lindgreniä, johon minulla on lähes pakkomielteen omainen rakkaussuhde. Ehdottomasti lapsuuteni tärkein kirjailija, ja kärjessä myös nyt aikuisena.


Luemme Stellan kanssa nyt Lindgreniltä myös kirjoja Kultasiskoni (WSOY 1973) ja Osaa Lottakin ajaa (WSOY 1974), mutta Metsässä ei ole ryöväreitä on suurimmassa suosiossa. Se tuntuu olevan sopivan jännittävä, sillä vaikka Stella piilottelee omiakin korujaan Fiolitolta, eivät ryövärit kuitenkaan pelota oikeasti nukkumaanmentäessä saati tule uniin asti.


Tätä kuvakirjaa ovat blogeissaan käsitelleet ainakin Leena Lumi ja Paula.

Lindgrenin lisäksi olemme lukeneet Emma Damonin kirjaa Erilaiset ystäväni (Lasten parhaat kirjat 2004). Äitiä ihastuttaa kirjan teema, lasta kirjan hauskat kurkistusluukut. Ja joka tapauksessa tämän kuvakirjan myötä olemme päässeet käymään kivoja keskusteluja erilaisuudesta. Tämä on lainassa kirjastosta, mutta ihan mielelläni hankkisin tämän omaankin hyllyyn.

Danin kanssa taas luetaan joka ikinen ilta Kristiina Louhin kirja Tomppa tahtoo (Tammi 1994). Meillä on paljon muitakin Tomppa-kirjoja, mutta Danille kelpaa nyt vain tämä yksi. Pikkulasten kuvakirja käsittelee äidin ja Tompan matkaa leikkipuistoon, ja Tompan kehittyvää, vahvaa omaa tahtoa. Louhin muiden Tomppa- ja Aino-kirjojen tapaan tilanteet ja repliikit ovat ah, niin tuttuja varmaankin kaikille lapsiperheille. Louhin kirjojen viehätys on juuri tässä arjen tuttuudessa ja viehättävässä kuvituksessa.

Tompan lisäksi Dani tykkää yhä Pete-possu-kirjoista, joita luettiin ahkerammin Danin ollessa vielä pienempi. Molemmat lapsemme ovat ihastuneet näihin todella voimakkaasti tietyssä iässä, joten jotakin erityistä viehätystä näissä varmasti on. Ja ovat ne äidinkin mieleen. Ludmila Petrusevskajan yksinkertaiset, Alexander Reichsteinin kuvittamat pahvisivuiset kuvakirjat ovat nimiltään Pete-possu ja auto sekä Pete-possun matka (molemmat Tammi 2003).

Tekstiä nyt kuitenkin tuli ominaiseen tyyliini liikaakin, joten taidan säästää kuvat lasten perjantaisesta omatoimisesta lukuhetkestä ja hävettävän sekaisesta kirjahyllystään huomiselle. Nyt lienee viimeistään aika laittaa Stella-Bella sänkyyn, vaikka olisi nukkunut miten myöhään aamulla.. Onneksi kuume on jäänyt tänä iltana killumaan tuohon 38 asteen tienoille. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa.


Huomiseen!