Teematiistai - Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Ville Keynäs.
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 284.
Genre: Maagisrealistinen sukupolviromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Tämä päivä on teematiistai, sillä Ovaldén kirja kuuluu omaan miniteemaani, jonka tarkoituksena on lukea keskieurooppalaista nykykirjallisuutta. Tunnen harmittavan vähän esimerkiksi suurten kirjallisuusmaiden, Ranskan ja Saksan, uudempia tekijöitä tai teoksia, ja jo ennakkoasenteeni on melko innoton. Tartun ennemmin, kotimaiseen, pohjoismaiseen, angloamerikkalaiseen, latinalaisamerikkalaiseen, aasialaiseen tai afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Haluaisin kuitenkin tuntea paremmin maanosani kirjallisuutta. Keski-Eurooppa sentään on vielä eräänlainen sivistyksen kehto.


Mitä tiedän Vera Candidasta on upea romaani. Se on upea ranskalainen romaani, mutta tämän lukeminen teemaani ajatellen oli melkein huijausta. Niin leimallisesti latinalaisamerikkalainen tämä kirja on. Tapahtumat sijoittuvat Karibialle, mutteivät mihinkään todelliseen valtioon. Paikannimet ovat keksittyjä. Tapahtumapaikkojen ja henkilöiden elämänasenteen lisäksi myös teoksen kirjallinen tyyli on hyvinkin "lattari": aistillinen, kuuma, kostea ja maaginen. Tästä ei nyt tule käsittää, että kyseessä olisi pehmopornokirja. On siellä mukana seksiäkin - joskin se useimmiten on tässä kirjassa väärin, rumaa ja surullista - mutta Mitä tiedän Vera Candidasta on ihan kirjaimellisesti aistillinen romaani. Karibian tuoksut, hajut, maut - ja sen kostean kuumuuden - voi kirjan myötä itsekin elää ja aistia. Äänetkin kuuluvat, uskokaa pois!


Vera Candida laskee reppunsa maahan ja hengittää sisäänsä mangrovepuiden tuoksua, maantien pölyä, bensanhajua ja karibialaisen aamun huuruja - muhennosten ja paistosten tuoksuja - hän kuulee televisioiden ja radioiden papatuksen avoimista ikkunoista - ja arvioi kellon olevan seitsemän tai puoli kahdeksan -, meri aaltoilee taustalla hiljaa kohisten - hän ottaa reppunsa ja kävelee kohti majaa josta kaksikymmentäneljä vuotta sitten lähti.


Tämä on minulle niitä kirjoja, joista päällimmäiseksi jää mieleen tunnelma. Mutta se on myös hyvin - ja hyvin jännästi - kirjoitettu. Pieni kokeellisuus ja omintakeinen tyyli nostavat teoksen lukuromaanikategoriasta nykyproosaksi (huom. taas aivan omat määrittelyni kyseessä), mutta teksti ei ole lainkaan vaikeaselkoista tai hidaslukuista. Luvuilla on vanhanaikaiseen tyyliin nimet. Ne ovat yleensä lyhyitä. Jopa näin lyhyitä (tämä on luku nimeltä Aritmetiikkaa):


"Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia käsistä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla  Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä."


Myös tarina vetää. Se kertoo oikeastaan neljän sukupolven naisista, vaikka erityisesti keskitytään heistä kahteen: nimihenkilö Vera Candidaan, sekä tämän isoäitiin, Rose Bustamenteen. Rose ja Vera ovat vahvoja ja omalaatuisia, mutta hekin ovat ihmisiä, naisia, heikkouksineen ja päähänpistoineen. Kaikkea ei selitetä puhki, ja päähenkilöiden sisin jää heidän salaisuudekseen.


Pidin kirjasta kovasti, ja vaikka jouduin lukemaan sitä aika tavalla pätkissä, vahvan tunnelman ansiosta kirjaan oli helppo uppotua tauonkin jälkeen. Tarina on osin hyvinkin rankka ja surullinen, mutta nämä naiset ovat realisteja, ehkä tavalla, jota meidän parempiosaisten on vaikea edes käsittää. He selviävät, come hell or high water. Siltä ainakin tuntuu. Mutta toisaalta Rosen ja Veran välissä oli Violette, joka auttaa muistamaan, että olosuhteista, geeniperimästä ja maailmankolkasta riippumatta me olemme yksilöllisiä. Joku on herkkä siinä missä toinen sitkeä. Joku meistä menee aina rikki. Ja siitä tämä romaani oikeastaan kertoo.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Mari A.


PS. Keski-Eurooppa-teemaani varten olen ajatellut lukevani Ranskasta Anna Gavaldaa sekä Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Saksasta minua odottaisivat Daniel Kehlmann ja Jenny Erpenbeck (Kathrin Schmidt ei siis oikein iskenyt). Jos teillä on muita hyviä suosituksia noiden maiden nykykirjallisuuskategorioista, otan mielelläni vinkkejä vastaan!

Mitä luettais- ja monikulttuurinenkin maanantai

Hyvää alkanutta viikkoa! Kertokaahan, mitä uutta hauskaa teillä on luettavana tällä viikolla. :)


Minä luin sisarusteemasta viime viikolla loppuun Paljain käsin sekä Tsehovin Kolme sisarta. Minä, sisareni -romaanin odotan saavani loppuun viimeistään huomenna. Ajattelin tehdä ehkä sisarusteemastakin haasteen... Saa nähdä, mitä kaikkea huomisen Tiukkojen haasteiden tiistaista löytyy. :) Ellen tartu heti perään vielä yhteen sisaruskirjaan, jatkan varmaankin Elizabeth Gilbertin Tahdonko-teoksen sekä Aila Meriluodon parissa. Nyt ainakin.


Seuraavaksi ajattelin puhua hieman monikulttuurisuudesta kirjallisuudessa. Olen jo aiemmin maininnut, että luen mielelläni maailmankirjallisuutta ja kulttuurisia identiteettejä käsitteleviä teoksia, joten näitä Monikulttuurisia maanantaita on varmasti jatkossakin luvassa.


Mielestäni syvä ymmärrys toisten ja toisenlaisten ihmisten kokemuksia kohtaan kumpuaa usein kulttuurista. Vaikka kotimainen kirjallisuus on tärkeää ja sitä on hyvä tuntea tunteakseen itsensäkin, pidän käännöskirjallisuutta aivan yhtä merkittävänä. Se on ikkuna maailmaan ja toisten kulttuureiden ymmärtämiseen. Toki hyvä kirjallisuus itsessään ansaitsee käännöksensä – ei kaikella tekstillä tarvitse olla suurta suvaitsevaisuutta lisäävää missiota – mutta on upeaa, että voimme Suomessa lukea kirjallisuutta monilta mantereilta ja kaukaisista maista. Kiitos tästä kuuluu muiden ohella - ja ehkä etenkin - kääntäjille, jotka tekevät työtään alipalkattuina rakkaudesta kirjaan ja kieleen.

Liikkuvuuden lisääntyessä ja kulttuuristen identiteettien monimutkaistuessa yhä enemmän julkaistaan myös kirjailijoita, jotka ovat esimerkiksi syntyneet tai kasvaneet länsimaiden ulkopuolella, mutta asuneet kauan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa kirjoittaen englanniksi. Usein heidän kirjansa ovat todellisia kosmopoliittitarinoita edustaen useita eri kulttuureita ja niiden sekoituksia, ja joskus kirjailijan alkuperää voi olla hyvin vaikea päätellä. Yksi esimerkki tällaisista kirjailijoista on Elif Shafak, josta kirjoitin aiemmin täällä, mutta muitakin on.

Ishiguro ja Japani

Japani on nyt surullisella tavalla ajankohtainen, ja alkuvuoden uutuuksista löytyy Kazuo Ishiguron Yösoittoja (Tammi, suom. Helene Bützow). Ishiguro on Japanissa syntynyt, mutta jo lapsena Englantiin muuttanut ja siellä sittemmin asunut kirjailija, jonka tekstit yleisesti ottaen nähdään hyvin brittiläisinä ilman suoria yhteyksiä japanilaisuuteen. Yösoittoja koostuu viidestä erillisestä tarinasta, joista heti ensimmäinen sijoittuu Venetsiaan päähenkilöiden ollessa kuitenkin puolalainen viihdemuusikko ja amerikkalainen laulajalegenda. Maita ja kansallisuuksia siis vilisee, mutta Japanin ulkopuolella pysytään. Tyylikin muistuttaa lähinnä Paul Austeria.

Yösoittoja on luettu ainakin Erjan lukupäiväkirjassa sekä Kirjainten virrassa, ja Ishiguroa muuten Aamuvirkku yksisarvinen- ja Satun luetut -blogeissa.

Arvostettu ja äärimmäisen taitava Ishiguro vähättelee itsekin kirjojensa japanilaisia vaikutteita. Joidenkin mukaan niitä oli kuitenkin nähtävissä enemmän kirjailijan varhaisessa tuotannossa. On sanottu, että yksi harvoja Ishiguron japanilaisia esikuvia tuntuisi olevan Jun'ichirô Tanizaki. Häntäkin on käännetty suomeksi, ja äskettäin suomalaisten kirjabloggaajien perustama lukupiiri keskusteli Tanizakin Avain-romaanista (Tammi 1961, suom. Tuomas Anhava). Keskustelu löytyy täältä.

Erillinen arvio kirjasta löytyy myös blogeista Morren maailma, Lukutoukkailua ja Oota mä luen tän eka loppuun. 

Tanizakin lisäksi ”oikeasti” japanilaisia suomeksi käännettyjä nykykirjailijoita ovat ainakin Banana Yoshimoto sekä Haruki Murakami, jonka uusin teos Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, suom. Jyrki Kiiskinen) ilmestyy huomenna. Toukokuussa tulee ensi-iltaan Kazuo Ishiguron romaanin Ole luonani aina (Tammi 2005, suom. Helene Bützow) pohjalta tehty samanniminen elokuva, ja romaanista on nyt saatavilla elokuvakannellinen pokkariversio.

Aamuvirkku yksisarvinen on lukenut myös Murakamia, samoin kuin Marjis Kirjamielellä -blogista.

Muuten, Farm Lane Books -blogissa oli mielestäni otettu Japanin tapahtumat hienosti ja mielenkiintoisesti huomioon postauksessa Things I Love from Japan. Tein heti mielessäni oman listani.

Juurensa tunteva Samartin

Cecilia Samartin on myös lapsena länsimaihin muualta tullut kirjailija, mutta on urallaan valinnut Ishigurosta eroavan tien. Kuubasta Yhdysvaltoihin aikanaan paennut Samartin kirjoittaa hänkin englanniksi, mutta käsittelee kaikissa teoksissaan latinalaisamerikkalaisia maahanmuuttajia. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että psykologin koulutuksen saanut Samartin on työskennellyt useita vuosia juuri kotiseuduiltaan tulevien maahanmuuttajien parissa.

Jo ensimmäisellä suomennetulla teoksellaan Señor Peregrino (Bazar 2010, suom. Tiina Sjelvgren) uskollisen ihailijakunnan puolelleen voittanut Samartin ei pettänyt fanejaan toisellakaan käännetyllä kirjallaan. Tammikuussa ilmestynyt Nora & Alicia (Bazar, suom. Tiina Sjelvgren) on sävyltään ilkukurista Señor Peregrinoa vakavampi, mutta värikäs kuvaus ja sujuva tarina tempaavat mukaansa nytkin. 

Kirjalla on yhtymäkohtia Samartinin omaan historiaan, sillä se käsittelee Kuuban vallankumousta ja kuubalaisten pakoa Yhdysvaltoihin. Samartinin kirjat ovat melko kevyttä ja helppoa luettavaa, mutta Noran ja Alician tarinassa lukija kohtaa myös raskaita tunteita ja kokemuksia. Kirjassa ei sukelleta sen syvemmin politiikkaan tai uskontoon, mutta näitä aiheita kuitenkin käsitellään osana ihmisten elämää. Ennen kaikkea Nora & Alicia on kertomus perheestä, juurista, identiteetistä ja rakkaudesta. Sekä tehokas Kuuban matkailumainos!

Señor Peregrino -blogiarvioita: Leena Lumi, Luettua, Juuri tällaista, Kirjamielellä, Morren maailma.

Nora & Alicia on vuorostaan luettu näissä: Leena Lumi, Kirjamielellä, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjainten virrassa.

Ovatko nämä kirjailijat teille tuttuja? Suositteko enemmän kotimaista vai käännöskirjallisuutta? Luetteko mielellänne kaunokirjallisuutta ympäri maailmaa, vai onko miellyttävämpää pysytellä tutuissa kulttuureissa, jolloin samastuminen on helpompaa?