Totally British -tiistai - Kate Morton: The Distant Hours

Kate Morton: The Distant Hours (äänikirja).
Kustantaja: Mantle/Pan Macmillan, 2010.
Lukija: Caroline Lee.
Sivuja: 688.
Genre: Brittiläinen luku-/linnaromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It started with a letter. A letter that had been lost a long time, waiting out half a century in a forgotten postal bag in the dim attic of a nondescript house in Bermondsey. I think about it sometimes, that mailbag: of the hundreds of love letters, grocery bills, birthday cards, notes from children to their parents, that lay together, swelling and sighing as their thwarted messages whispered in the dark. Waiting, waiting, for someone to realize they were there. For it is said, you know, that a letter will always seek a reader; that sooner or later, like it or not, words have a way of finding the light, of making their secrets known.

Forgive me, I’m being romantic—a habit acquired from the years spent reading nineteenth-century novels with a torch when my parents thought I was asleep. What I mean to say is that it’s odd to think that if Arthur Tyrell had been a little more responsible, if he hadn’t had one too many rum toddies that Christmas Eve in 1941 and gone home and fallen into a drunken slumber instead of finishing his mail delivery, if the bag hadn’t then been tucked in his attic and hidden until his death some fifty years later when one of his daughters unearthed it and called the Daily Mail, the whole thing might have turned out differently. For my mum, for me, and especially for Juniper Blythe."

Ahhh, hyvä lukuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen linnaan. Voiko parempaa toivoa?

Suhteeni Kate Mortoniin on ollut ailahteleva. Luin vuosi sitten hänen toistaiseksi ainoan suomennetun romaaninsa Paluu Rivertoniin (Bazar 2011). En odottanut kirjalta etukäteen paljon, mutta se osoittautuikin genressään lähes täydelliseksi. Aina en pysty ohittamaan ärsytystäni lukuromaanien kaavamaisuudesta, mutta Rivertonin kohdalla en välittänyt. Onnistuin kerrankin uppoamaan kirjan maailmaan niin kuin nuorena oli tapana ja nauttimaan joka sivusta.

Muutamia kuukausia myöhemmin latasin innoissani äänikirjana lisää Mortonia: The Forgotten Garden -romaanin. Tyylilaji oli hyvin samanlainen kuin Rivertonissa, mutta jouduin pettymään. En oikein tiedä, miksi en innostunut kirjasta suuremmin, mutta se ei pitänyt minua otteessaan samalla tavalla. Ihan hyvä se kuitenkin oli, ja voi olla, että odotukseni vain olivat liian suuret.

Gardenin jälkeen epäröin, mutta lopulta yli puoli vuotta myöhemmin päädyin lataamaan jälleen äänikirjana kuunneltavaksi tämän The Distant Hours -romaanin, onnekseni. Ehkä Paluu Rivertoniin on yhä suosikkini, mutta tämä pääsi vähintään hyvin lähelle sitä. Erityisen viehättävän Hoursista teki mielestäni sen päähenkilö, napakka nuori nainen Edie. Ihastuin heti alusta saakka lähelle tulevaan minä-muotoiseen kerrontaan ja Edien huumorintajuun. Mortonin tyyliin kuuluu dramaattisuus, jopa pateettisuus, mutta vaikka niitä löytyi tästäkin teoksesta, Edien hauska taustoitus kevensi kirjaa ja teki siitä modernimman sekä helpommin lähestyttävän.

Tälle genrelle ja Mortonille uskolliseen tyyliin romaani kattaa eri aikatasoja ja kertojia, ja kaiken keskiössä ovat perhesalaisuudet, joita pyöritellään ja paljastetaan sopivassa tahdissa. Taisin sanoa tämän jo Gardenin kohdalla, mutta toistan, että tällaiseen, yleensä ennalta-arvattavaan kirjaan äänikirjaformaatti sopii mielestäni erityisen hyvin, kun salaisuuksia ei ehdi jäädä pohtimaan omassa päässään. Niinpä en tälläkään kertaa ehtinyt arvata kaikkia loppuratkaisuja etukäteen, mikä teki lukukokemuksesta luonnollisesti miellyttävämmän.

Lukija oli sama Caroline Lee kuin Gardenissa. En välittänyt edellisellä kerralla hirveästi hänen äänensä väristä, mutta nyt olin ehkä jo tottunut siihen ja kuuntelin Leetä mielelläni.

Kirjassa on kaikkea kiehtovaa: Lontoota; Englannin maaseutua; vanha linna, jota asuttavat kolme vanhapiikasisarusta; sota-aikaa ja nykyaikaa, kadonneita kirjeitä, perhesalaisuuksia ja päähenkilönä kustannustoimittajana työskentelevä lukutoukka. Tietenkin tämäkin romaani vilisee kliseitä ja kaavamaisuutta, naiivia dramaattisuutta ja epäuskottavuutta, mutta mitään ei ole mielestäni liikaa, vaan juuri sopivasti tekemään kirjasta nautittavan elämyksen.

Toivottavasti tämäkin vielä suomennetaan, vaikka pituutta tälläkin Mortonin romaanilla riittää. Huomasin muuten ilokseni, että Mortonilta ilmestyy uusi romaani, The Secret Keeper, myöhemmin tänä vuonna. Toivottavasti ei käy niin, että minulle vain joka toinen Mortonin kirja on elämys!

"There is no moon to look at or to see by, and yet she is drawn to the window. The stippled glass is cold; she can feel the night-frosted air shimmering as she climbs atop the bookcase, sits above the row of discarded childhood favorites, victims of her rush to grow up and away. She tucks her nightdress round the tops of her pale legs and rests her cheek in the cup where one white knee meets the other.

The world is out there, people moving about in it like clockwork dolls.

Someday soon she plans to see it for herself; for this castle might have locks on all the doors and bars against the windows, but that is to keep the other thing out and not to keep her in.

The other thing."

Suomalaisista kirjabloggaajista The Distant Hoursin on lukenut ainakin Norkku, joka oli myyty luettuaan ensimmäisen kappaleen, yllättyi laillani kirjan loppuratkaisusta ja löysi romaanista useita teemoja.

Osallistun kirjalla ainakin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Iso-Britannia), ehkä muihinkin.

Kate Morton -keskiviikko: The Forgotten Garden

Kate Morton: The Forgotten Garden.
Kustantaja: Allen & Unwin, 2008.
Sivuja: 645.
Genre: Historiallinen lukuromaani/mysteeri.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haastetta Totally British: Commonwealth.


Luin keväällä Kate Mortonin toistaiseksi ainoan suomennetun romaanin, Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011), johon (monen muun kirjabloggaajan tapaan) ihastuin. Tiesin, että haluan lukea myös Mortonin suomentamattomat teokset, mutta kun siihen ei tahtonut muuten löytyä aikaa, innostuin ajatuksesta kokeilla Mortonia äänikirjan muodossa.


The Forgotten Garden -romaanissa on paljon samoja piirteitä kuin sitä edeltäneessä Paluussa Rivertoniin. Vielä Mortonin uusimman romaanin, The Distant Hours, kuvailuja lukiessa vaikuttaa siltä, että kirjailija on löytänyt itselleen mieleisen genren, jonka myös taitaa hyvin. Kaikki hänen romaaninsa ovat tiiliskivimysteerejä, joissa seikkaillaan useassa aikatasossa ja brittiläisen romanttisissa maalaismaisemissa.

Mortonin tyyli ei ole korkeakirjallinen, vaan kaupallisen viihdyttävä, ja tässä lajissaan Paluu Rivertoniin oli mielestäni erinomainen teos. Myös The Forgotten Garden oli viihdyttävä, mutta syystä tai toisesta en nauttinut siitä yhtä paljon kuin Rivertonista. Saattaa olla, että syy oli äänikirjassa, joka harvoin tuntuu pääsevän samalla tavalla iholle kuin painettu romaani. Mielestäni äänikirjat ovat erinomainen asia ja aion jatkaa niiden kuuntelua, mutta on myönnettävä, että usein kuuntelemani kirjat ovat jääneet mieleen huonommin. Ei tosin aina, ja siihen vaikuttanee paitsi itse kirja myös kuuntelutilanteet ja monet muut asiat.


Niin tai näin, The Forgotten Garden ei yltänyt minulla aivan edeltäjänsä tasolle. Romaani pyörittelee todella montaa tarinaa ja vaihtelee aikatasoja, joten hieman hajanaiset muistikuvat voivat selittyä silläkin. Toisaalta Mortonin helppo kieli ja sujuva juonenkuljetus edesauttoivat sitä, että kirjan mukana pysyi kaikesta huolimatta melko helposti.

Tässä romaanissa ollaan aluksi myös Australiassa, jossa nuori nainen Cassandra alkaa selvittää hänet käytännössä kasvattaneen, edesmenneen isoäitinsä mysteeriä perittyään tältä yllätyksenä talon Englannin Cornwallissa. Isoäidinkin mennyttä elämää Australiassa kuvataan alussa, mutta pian siirrytään Englantiin, jossa vuorottelevat Cassandran yritys selvittää mysteeriä nykyajassa, isoäiti Nellin yritys selvittää omaa historiaansa 1970-luvulla ja Nelliä edeltävien sukupolvien elämäntarinat viime vuosisadan vaihteesta.


Tällaisen mysteerin kuuntelemisessa äänikirjana on muuten se hyvä puoli, ettei jää aikaa pohtia yleensä melko ennalta-arvattavia juonenkäänteitä, jotka tulevat siten enemmän yllätyksenä kuin painettua tekstiä lukiessa. :) Viihdyttäviä käänteitä juonessa olikin, mutta ei mitään leukaaloksauttavia järkytyksiä kuitenkaan. Monitahoisessa tarinassa seikkailtiin välillä Amerikassakin, kuultiin satuja lukujen välissä ja tunnelmoitiin erilaisten rakkaustarinoiden hehkussa. En osaa sanoa, oliko kaikkea vähän liikaa, vai eikö tässä ollut lopulta niin paljon minua kiehtovia asioita kuin esimerkiksi Paluussa Rivertoniin. Vai johtuiko hurmaantumattomuus monista epämiellyttävistä henkilöhahmoista.

Toisaalta on huomattava, että viihdyin kuitenkin tämän parissa hyvin, enkä kuunnellessani ajatellut kirjasta niin negatiivisesti kuin nyt kirjoitan. Vasta nyt jälkeenpäin pohtiessani teosta tajuan, etten ajattele siitä erityisen lämpimästi. Silti ihailen monimutkaisen, vuosisatoja kantavan juonen rakentamista lukuisine henkilöhahmoineen, englantilaisia puutarhoja, cornwallilaisen karuja rannikkomaisemia, valtameriä ylittäneeltä laivalta löytyneen yksinäisen pikkutytön kiehtovaa mysteeriä ja mökissään asuvaa, satukirjoja sepittänyttä salaperäistä kirjailijatarta. Ja muistelen joistakin (ulkomaisista) blogiarvioista lukeneeni, että ainakin joku on pitänyt tästä jopa enemmän kuin Paluusta Rivertoniin. Asiaan voivat vaikuttaa taas kerran ne kuuluisat odotuksetkin, sillä Riverton oli minulle positiivinen yllätys, ja tältä toiselta Mortoniltani sitten odotin ehkä liikaakin.


Haluan kaikesta huolimatta ilman muuta lukea myös sen kolmannen Kate Mortonin romaanin (ja lisääkin on kuulemma tulossa). Ehkä kuuntelen napinastani huolimatta senkin äänikirjana, mutta pieni hengähdystauko täytyy brittiläisen kartanoromantiikan kanssa tällaisen realistin pitää. :)


Suomalaisista kirjabloggaajista The Forgotten Gardenin ovat lukeneet myös Norkku ja Elegia.

Teematiistai - Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let Me Sing You Gentle Songs).
Kustantaja: Gummerus, 2009 (äänikirja 2011).
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Äänikirjan lukija: Seela Sella.
Sivuja: 344 (äänikirja käsittää seitsemän cd-levyä).
Genre: Naisten lukuromaani/lohtukirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Jatkan tänään äänikirjateemaani. Minähän aloitin äänikirjojen kuuntelut Audiblen ilmaisen kirjan kampanjan innoittamana ja Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café -kirjan avulla. Kerroin kokemuksesta täällä. Harmikseni onnistuin tilaamaan tuosta ihanasta kirjasta lyhennetyn version, ja Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ensimmäinen kokonainen kuuntelemani kirja.


Kokemus oli hurmaava. 


Siihen vaikutti itse kirjan lisäksi se, että kuuntelin tätä tehden perheenäidin irtiottoja: käveleminen luonnossa, loppukesän kauniissa päivissä ja illoissa, äänikirjan lisäksi vain metsän humistessa ympärillä, on tässä mielessä huomattavasti tehokkaampaa kuin epätoivoinen yritys paeta perheen mekastusta yläkertaan painetun kirjan kanssa. Sittemmin syyssateiden alettua olen vähän laiskistunut lenkkeilyn kanssa ja kuuntelen kirjoja yhtä paljon myös kotitöitä tehdessäni, mutta tämän Linda Olssonin esikoisromaanin nautin kokonaan luonnossa.


Ihailemani Seela Sella on hyvä lukija. Hänellä on miellyttävä ääni, ja pieni muutos sen ilmeikkyydessä riitti osoittamaan puhujan vaihtuneen kahden naisen käydessä kirjassa dialogiaan. Aluksi minua häiritsi hieman Sellan aavistuksen tamperelainen r-kirjaimen ääntämys, mutta siihen tottui aika pian.


Näiden lisäksi kokemukseen tarvittiin myös itse kirja, teksti ja tarina. Pidin niistä kovasti. Sen verran muistan vanhemmista blogikirjoitteluista, että moni on nimennyt tämän lohtukirjaksi. Se onkin aivan oivallinen määrittely tälle romaanille. Hauskaa, että myös tätä edeltänyt äänikirjani Fried Green Tomatoes oli juuri sellainen. Lohtukirja saa mielestäni olla epäuskottava ja melodramaattinen, joten tarinan nopea eteneminen ja naisten surulliset elämäntarinat eivät saaneet minua ärtymään. Yleisesti ottaen pidän ruotsalaisesta kirjallisuudesta (en dekkareista), ja tämä teos vielä sijoittuu Taalainmaalle, jonne minulla on kummallinen kaipuu siellä koskaan käymättä. Lisäksi pidän kirjoista, jotka kertovat naisten välisestä ystävyydestä, etenkin sellaisesta, joka ylittää sukupolvien väliset rajat (huoh, taas toistan itseäni tuolta edellisesti äänikirja-arviostani..).


Kirjan suomalainen kansi on suloinen. Siteeratut runot olivat kauniita, joskin luvut aloittaneet, pitkät sitaatit eivät äänikirjassa toimineet parhaalla mahdollisella tavalla. Romaanin muutenkin tunteellinen teksti istui hyvin tähän genreen, ja mielestäni Olsson on tämän esikoisensa perusteella oikein sujuva kirjoittaja. Pidin siis kirjasta paljon ja monilta osin. Tämän korkeampia pisteitä romaani ei minulta saanut siksi, että se mielestäni vähän lässähti loppua kohti. Kun molempien päähenkilöiden elämäntarinoiden traagisimmat tapahtumat ja suurimmat kipupisteet oli käyty läpi, takki tuntui aika tyhjältä, mutta tarina jatkui silti vielä hyvän matkaa, mielestäni turhaan pitkitettynä. Tämä oli harmi, sillä loppua lukuun ottamatta olin kirjasta todella hurmioitunut. Ei loppukaan huono ollut, mutta se oli turhan pitkä draaman kaaren jo tavoitettua huippunsa.


Olssonin kirjan arvioi ihan äskettäin Anna Elina, ja hieman aiemmin ainakin Kirsi, Sara, Katja, Anki ja Leena Lumi, ja nyt menen innoissani itsekin lukemaan nämä arviot, jotka auennevat eri tavalla omakohtaisen kokemuksen jälkeen.

Totally British -torstai - Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton/The Shifting Fog).

Kustantaja: Bazar, 2011.

Suomentanut: Helinä Kangas.

Sivuja: 608.

Genre: Lukuromaani.

Arvio: 4,5/5.

Lue kustantajan kuvailu täältä.

Kun luin alkuvuodesta netistä suomeksi ilmestyvästä Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -romaanista, olin todella innoissani. Olenhan anglofiili ja lisäksi erityisen kiinnostunut aikakautena 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuolesta, sekä brittiläisestä tuon ajan luokkayhteiskunnasta. Romaani kuulosti minusta siten täydelliseltä. Sitten kävi onneksi niin, että ennen kuin ehdin itse kirjan pariin, kuulin parilta sitä lukevalta ihmiseltä ei-niin-hehkuttavia kommentteja. Aloin luonnollisesti hieman epäillä kirjan loistavuutta, ja yli 600 sivun paksuuskin tuntui vähän luotaantyöntävältä.

Olen todella iloinen, että aloin silti lukea kirjaa - ja että odotukseni olivat matalalla. Varmasti osittain jälkimmäisen ansiosta pidin kirjasta lopulta todella paljon. Minulle oli jäänyt myös jostakin syystä väärä kuva romaanin tyylistä, ja luulin aloittavani hitaasti etenevää ja viipyilevää tiiliskiveä. Huomasin kuitenkin heti alkuun, että kyseessä on hyvin helppolukuinen ja nopeasti etenevä lukuromaani (sanan parhaassa merkityksessä), ja sainkin muista kiireistä huolimatta luettua kirjan normaali lukutahtini ja kirjan sivumäärä huomioon ottaen melko ripeästi.

Aluksi minua tosin häiritsikin kirjan tietty keveys. Tai keveys on ehkä väärä sana. Olen käyttänyt kirjasta toisaalla keskustellessani sanaa "naiivi". Tarkoitan tässä yhteydessä sillä esimerkiksi makuuni liiallista dramaattisuutta ja kohtalokkuutta. Ne ovat tehokeinoja, jotka kuuluvat tiettyyn tyyliin ja ovat joskus onnistunutkin ratkaisu, mutta olen lukijana joskus nipottaja, ja raja tyylikkään ja naiivin välillä on usein hiuksenhieno. Lukuromaanin ei ole pakko olla naiivi, mutta usein viihteellisimmät lukuromaanit ovat. Nyt kuitenkin totuin romaanin tyyliin pian ja pystyin hyväksymään sen lopulta helposti. Sen jälkeen vain nautin sujuvasta tekstistä sekä hienosta tarinankuljetuksesta.

Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Olen tässäkin mielessä vaativa lukija, ja aluksi olin huomaavinani virheitä, joista ärsyynnyin, mutta tarinan vietyä minut mukanaan myös käännös alkoi vaikuttaa varsin sujuvalta ja luontevalta. Pikku huomautuksena on kuitenkin pakko sanoa, että brittiläisessä lyhyttavarakaupassa tuskin on myytävänä jääkiekkomailoja (sivu 108), vaan kyse lienee ollut Englannissa paljon yleisemmän lajin maahockeyn pelivälineistä.

Romaanissa kertojana on Grace, joka on kirjan alkaessa vuonna 1999 98-vuotias vanhus. Hän muistelee nuoruuttaan ja aikaansa Rivertonin kartanon omistaneen perheen palvelijana. Nuoruusmuistot muodostavat kirjaan rinnakkaistarinan. Ratkaisusta tulee mieleen esimerkiksi Sara Gruenin romaani Vettä elefanteille, jossa niin ikään palvelutalossa asuva vanhus muistelee nuoruuttaan. Minä pidän tällaisista eri aikatasoilla ja rinnakkaistarinoilla pelaavista romaaneista. Paluussa Rivertoniin tarinan ytimessä on palvelija-Gracen suhde palveltaviihinsa, etenkin hänen kanssaan samanikäiseen Hannahiin.

Vanha Grace on, niin kuin asiaan kuuluu, elämän koulima ja turhia kuvittelematon viisas nainen. Vaikka moitin romaania hieman naiiviksi ja ylidramaattiseksi, siinä oli myös realistisia huomioita, jotka nostavat yksittäisinäkin kerronnan tasoa. Esimerkiksi kun vanha Grace pohtii, pitäisikö hänen paljastaa tarinansa vai ei, hän ajattelee:

"Hymyilen, sillä tiedän, etten pysty pysäyttämään tätä tarinaa enempää kuin ajan kulkua. En ole niin romanttinen, että kuvittelisin sen haluavan tulla kerrotuksi, mutta olen riittävän rehellinen tunnustaakseni että minä haluan kertoa sen."

Astetta yksinkertaisemmassa romaanissa Grace olisi todella todennut, ettei pysty pysäyttämään tarinaa, sillä se "haluaa tulla kerrotuksi".

Tarinassa on arvoituksia, jotka ovat kuitenkin melko helposti aavistettavissa jo aikaisessa vaiheessa. En usko, että kirjailijan tarkoituskaan on ollut pitää niitä tiukasti salassa. Sen sijaan tapahtumien käänne aivan lopussa, vanhemmasta ajasta kerrottaessa, oli ainakin minulle ennakoimaton, mutta se ei ollut toisaalta erityisen järkyttävä. Sen sijaan se oli minusta hieman epäuskottava. Samoin nykyajassa paljastuneet asiat lopussa olivat hieman hohhoijaa-osastoa, mutten halua liikaa korostaa pientä pettymystäni loppuun, sillä kokonaisuudessaan romaani oli todella nautittava. Enkä sitä paitsi itsekään ihan heti keksi, millainen loppu olisi ollut tyydyttävä. Ehkä ratkaisun odottelun paisuttelua olisi voinut lieventää, sillä kun tulevaa loppua on kauhisteltu ja ennakoitu 600 sivun ajan, odotukset alkavat olla varmasti kohtuuttomat.

Kaiken kaikkiaan siis pidin Paluusta Rivertoniin oikein kovasti. Vaikka kirjassa on yli 600 sivua, siinä ei mielestäni ollut turhaa jaarittelua, vaan pituus puolusti paikkaansa tässä tapauksessa. Tämän tyylisessä romaanissa henkilöt ovat hieman karrikoituja, kuvailu joskus kliseistä ja sattumat uskomattomia. Jos kaiken tämän hyväksyy ja antaa itsensä heittäytyä kiehtovan tarinan vietäväksi, voin luvata hurmaavia hetkiä Rivertonin kartanossa ja jazz-ajan Lontoossa.


Paluu Rivertoniin -romaanin ovat lukeneet ennen minua ainakin Katja ja Sonja.

Gosford Park. Kuva: Filmcritic.com.

Samaan teemaan liittyen olen lukemassa parhaillaan elämäkerrallista Mitfordin tytöt -tietoteosta, ja aloittamassa hieman uudempaan aikaan, mutta samoin englantilaiseen kartanoon sijoittuvaa Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaania. Lukulistallani on myös Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta, joka Paluun Rivertonin tapaan käsittelee entisaikojen brittiläisen yhteiskunnan herrojen ja palvelusväen välisiä suhteita sekä jännitteitä. Televisiossa ja elokuvissa aihepiiriä on lähestytty ainakin klassikkosarjassa Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, Downstairs) sekä Robert Altmanin upeassa elokuvassa Gosford Park (2001). Ainakin näissä merkeissä tulen jatkamaan Totally British -teemaani tänä vuonna.

Kahden kerroksen väkeä. Kuva: Anglotopia.net.