Kustantaja: Gummerus, 2012.
Kansi: Tuomo Parikka.
Sivuja: 112.
Genre: Fiktiiviset tuokiokuvat.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Pienet pojat eivät hallitse ilmeitään, he paljastavat kasvoillaan heti kaiken. Kadulla pojat pyöräilevät pienissä laumoissa vastaan irvistäen kuin raatelureissulta palaavat pedot. Pienten poikien kasvoilla asuu yhtä aikaa kaikki tämän maailman ilo, pelko ja vimma. Pienet tytöt ovat heidän vastakohtansa. Pienten tyttöjen maailma on kaikkeuden viimeisiä arvoituksia. Luistinradalla he ovat harjoittelevinaan piruetteja ja punovat monimutkaisia valloitussuunnitelmia."
Kansalliskirja oli ensikosketukseni kirjailija Turkka Hautalaan. Paljon olin kyllä viimeisen vuoden aikana kuullut, ja pelkkää hyvää. Sen takia tuli ostettua alennusmyynnistä Hautalan esikoinen Salo (yhä lukematta), vaikka olin aiemmin luopunut Paluusta blogiarvonnassa. Kehut saavat tietenkin kiinnostumaan, vaikka kirjoille kuvittelemani teemat (juro mieheys sekä länsisuomalaisuus) tuntuivat vierailta ja tylsiltä.
En ollut ajatellut välttämättä lukevani tätä Kansalliskirjaakaan, mutta sitten ensimmäisten arvioiden ylistys yhdistettynä erittäin helppoon formaattiin (noin sata sivua noin aukeaman mittaisia itsenäisiä katsauksia) saivat vihdoin tutustumaan Hautalaan.
Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää Tuomo Parikan käsialaa olevasta kannesta - tai oikeastaan koko kirjasta esineenä. Se on napakka ja hyvännäköinen. Mattapintainen, paperiton kansi, kohokuviot ja vanhat valokuvat nostalgisella värityksellä toimivat hienosti kaikki.
Entä itse lukukokemus? Ennakkoluuloistani huolimatta odotin kirjalta lopulta aika paljon, eivätkä nuo odotukset kohdallani aivan täyttyneet. Eivät varsinkaan aluksi. Taisin lukea melkein kymmenen ensimmäistä minikatsausta lähes otsa kurtussa ihmetellen, miksi nämä muka ovat hienoja tai hauskoja, mutta vähitellen rypyt alkoivat silitä.
"Kun kaksi vanhaa miestä kohtaa, on maailmassa hetken järkeä. Rakennukset ympärillä kasvavat jyhkeyttä. Puunrungoissa asuu salattua viisautta. Mieleen nousee kuvia korsusta, maakellarista tai muusta käsin kaivetusta."
Tähän väliin on ehkä syytä kertoa, etten ole lukenut Kari Hotakaista, Tuomas Kyröä, Petri Tammista tai edes Jari Tervoa, koska olen ajatellut, ettei suomalaisen lakoninen mieshuumori pure minuun. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut hävetä ennakkoluuloisuuttani ja ajatellut, että pitäisi edes kokeilla. Nyt voi ehkä sanoa, että olen kokeillut, sillä niin moni on verrannut Hautalaa ainakin Tammiseen, joka kai on Hautalan esikuvakin. Ja sen verran tunnen tuon huumorinlajin alkeita, että tunnistin Hautalan kyllä jatkavan perinnettä.
Ja mikäpä sopisi paremmin tämän kirjan teemoihinkin. Kaikesta päätellen Hautala jatkaa miehistä perinnettä kunniakkaasti. Tämä ei ole siis minun lajini, mutta kyllä Hautalan tuokiokuvissa oli minuakin koskettavia pätkiä. Sanon nimenomaan koskettavia, sillä paitsi että olen ankea tosikko ja pidän enemmän tragedioista kuin komedioista, olen myös sitä mieltä, että Hautalan hauskoissakin novelleissa piili takana suuria suruja. Ja se kai on laatukomedian avain.
Minulla oli kuitenkin liian usein olo, että minua yritetään naurattaa väkisin tai halvalla, pari kertaa ilkeillenkin, ja siksi en nyt henkilökohtaisella tasolla vakuuttunut tästä erittäin arvostetusta nuoresta kirjailijasta. Olen iloinen, että olen toistaiseksi ainoa soraääni ylistävässä kuorossa, enkä minäkään niin hirveästi sorahda. Taisin hiirenkorvittaa noin kymmenen aukeamaa hyvyyden merkkinä.
Minua huvittivat tai koskettivat ainakin Ronkaisen mopopoikakokeilu; Voiko leikkeleitä pakastaa?; Vanha mies murahtaa; Tahdoin synnyttää Suomessa; Katsokaa yksiöön (nyyh!); Tikkaat navetan vintille (oih!); ja Rannassa miesten kesken (voih!). Monista näistä löysin tutun tai sukulaisen - tai tutun kokemuksen. Eniten samastuin eräänlaisena ihmisvälttelijänä Silloin tällöin moikkaajaan, tai en siis siihen moikkaajaan, vaan kyseisen novellin kertojaan.
"Rynnin keventyneenä kadulle. Kiersin kaukaa kerrostalon jossa asui juttelevainen puolituttu pariskunta. Nousin rinteen ylös ympyränmuotoiselle lenkkipolulle. Toivoin kaikkien kerrankin juoksevan samaan suuntaan, vastapäivään.
Ensimmäinen Myötäpäiväinen tuli vastaan jo lammen kohdalla. Se oli iältään ja ulkomuodoltaan vähän kuin minä. Löysin puista vilkuiltavaa. Juuri ennen kohtaamista jokin sai minut kääntämään äkillisesti pääni."
Ja niin edelleen. Voi häntä - ja minua.
Nyt minun pitäisi päättää, luenko vielä Hautalan romaaneja, tai ainakin sen Salon. Ehkä. Osassa näitä mininovelleja oli kuitenkin kaunista herkkyyttä. Osassa taas olin huomaavinani ironiasta huolimatta sellaista jurouden glorifiontia, josta en niin välitä. Kyllä minäkin suomalaista miestä rakastan, mutta niin monet perisuomalaisiksi mielletyt piirteet johtavat kauheuksiin, kuten tunnesolmujen avaamiseen kännipahoinpitelyillä. Mutta niitä piirteitä kai nämä mieskirjailjatkin yrittävät huumorin avulla kritisoida. Ihailu ja huoli ovat aivan eri asia.
"Katsokaa sitä kun se makaa yksiössään ja kuolee hiljaa pois. Se on tehnyt itselleen pesän sohvalle, se makaa alasti ja toivoo ja pelkää. Sillä on pizzaa siinä ja aamuolut ja suuri sydän jota ei kukaan näe."
Kansalliskirjan ovat lukeneet minua ennen ainakin Jenni, Sanna, Minna, Kirsi, Pekka, Katja, Sara ja Maria. Huh, mikä litania! Ja muistaakseni kaikki he rakastivat kirjaa tulisesti.
Osallistun tällä kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.
