Totally British -torstai - Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi)

Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi).
Kustantaja: Jonathan Cape, 1988 (Otava, 1989).
Sivuja: 133.
Genre: Psykologinen perhetutkielma/trilleri.
Arvio: 4,75/5.
Lue esittely kirjailijan sivulta.

"On the afternoon the house became theirs, they stood hand in hand in the little porch, birds singing all around them in the garden where boughs were still black and glistening with the chilly rain of early spring. They unlocked their front door, their hearts thudding with happiness, and stood in a very large room, facing capacious stairs"

Doris Lessing on kirjailija, josta minulla on ollut kahtalainen olo. Ehkä 20 vuotta sitten aloitin hänen Kissoista-muistelmaansa, mutta herkässä teini-iässä sen alkupuolen kuvaukset perheen holtittomasti lisääntyvistä puolivilleistä kissoista, joita myös huolettomasti lahdattiin, saivat jättämään kirjan kesken.

Sittemmin, etenkin daamin voitettua Nobel-palkinnon, on ollut sellainen olo, että Lessingiä pitäisi lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Mitenkään erityisesti se ei ole kuitenkaan houkuttanut - muuten kuin Viidennen lapsen kohdalla. Kun kuulin tästä romaanista, ja etenkin, kun moni mainitsi sen Lionel Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä, tiesin että haluaisin lukea kirjan. Psykologisesti tiheät perhekuvaukset kiinnostavat minua aina.

Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin sain kirjan hankittua, ja vielä pidempään, että sain sen luettua. Vihdoin tänä kesänä, kun matkustimme Englantiin, ja kun päätin matkalla lukea vain brittiläistä kirjallisuutta, The Fifth Child oli ohuena ja pehmeäkantisena opuksena hyvä valinta matkakirjaksi. Olin ostanut sen aiemmin toiselta ulkomaan matkalta ja luin siksi kirjan sen alkukielellä, mikä on yleensä vain hyvä asia.

Yhdistän kirjan lukuympäristöjen mukaan ihanaan kesäkotiimme Surreyssa, auringonpaisteeseen Bloomsbury Squarella, sekä hellepäivää suloisesti viilentäneeseen jäälatteen Waterstonesin Piccadillyn-myymälän kahvilassa. Kirja itse ei ole kuitenkaan ihana, aurinkoinen tai suloinen. Tai korjaan: ihana se on siinä, että se on niin kertakaikkisen hyvä. Laatukirjallisuutta, mutta sujuvaa lukea. Jännittävää, mutta monitulkintaista. En tiedä, olenko koskaan lukenut näin lyhyttä kirjaa, jossa olisi ollut yhtä kokonainen tarina. On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja.

Ja tietysti Ben, se viides lapsi. Ben, joka rikkoo idyllin, särkee unelmat ja hajottaa perheen. Mutta mikä tai kuka hän on? Onko hän syy vai seuraus? Onko hänen erilaisuutensa syntyperäinen fakta, äidin tulkinnasta jo raskausaikana kasvava tila vai jotakin muuta? Kuulemmeko kertojalta edes luotettavan version Benistä, muusta perheestä ja tapahtumista?

"Ben sucked so strongly that he emptied the first breast in less than a minute. Always, when a breast was nearly empty, he ground his gums together, and so she had to snatch him away before he could begin. It looked as if she were unkindly depriving him of the breast, and she heard David's breathing change. Ben roared with rage, fastened like a leech to the other nipple, and sucked so hard she felt that her whole breast was disappearing down his throat. This time, she left him on the nipple until he ground his gums hard together and she cried out, pulling him away."

Joka tapauksessa alun pumpulihattarainen unelma suurperheestä ja yhteisöllisyydestä sortuu kauhealla tavalla. Sääliksi käy monia. Beniä tietenkin, mutta myös muita. Lukija miettii, mitä itse tekisi. Siihen on vaikea, mahdoton vastata. Onneksi kirja on fiktiota, eikä lukijan tarvitse tehdä samoja päätöksiä kuin Harrietin, Davidin ja näiden läheisten, mutta paljon tämä pieni kirja saa pohtimaan.

Järkyttävän, jopa kauhutarinan aineksia sisältävän tarinansa lisäksi kirja on todella hyvää proosaa. Se ihastutti minua heti alusta saakka ja vei mukanaan. Tilanteet, ympäristö ja henkilöt ovat - no, ehkä Beniä lukuun ottamatta - todentuntuisia ja kiehtovia. Vähän samoin kuin verrokissa Poikani Kevinissä, erityisen hyvän tästä romaanista tekivät mielestäni muut osaset kuin raflaava tragedia, vaikka sekin on toki olennainen osa kirjaa.

Lessing kirjoitti Viidenteen lapseen jatkoa, kirjan nimeltä Ben, in the World. Sitä ei ole suomennettu, mutta esimerkiksi Jenni on sen lukenut. Minäkin haluan, vaikka en usko, että se voi nousta tämän kirjan tasolle. Benin ja perheen myöhemmät vaiheet kuitenkin kiinnostavat.

Minun ja Jennin lisäksi Viidennestä lapsesta ovat bloganneet myös esimerkiksi Sara, Zephyr, Susa, Morre, Katri, Katja ja Sanna. 

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

"Leaning back where she could see her blurry image, she imagined how, once, this table had been set for feasts and enjoyment, for - family life. She re-created the scenes of twenty, fifteen, twelve, ten years ago, the stages of the Lovatt board, first David and herself, brave innocents, with his parents, and Dorothy, and her sisters... then the babies appearing, and becoming small children... new babies... twenty people, thirty, had crowded around this gleaming surface and been mirrored in it, they had added other tables to the ends, broadened it with planks set on trestles... she saw the table lengthen, and widen, and the faces mass around it, always smiling faces, for this dream could not accommodate criticism or discord. And the babies... the children... she heard the laughter of small children, their voices; and then the wide shine of the table seemed to darken, and there was Ben, the alien, the destroyer."

Susimainen sunnuntai - Hilary Mantel: Susipalatsi

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall).
Kustantaja: Teos, 2011.
Suomentanut: Kaisa Sivenius.
Kansi: Iira Oivo.
Sivuja: 792.
Genre: Historiallinen hoviromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Jos ette löydä hänelle poikaa, hän sanoo, - teidän on löydettävä raamatunlause. Mielen rauhoittamiseksi.

Kardinaali näyttää paraikaa hakevan sopivaa. - Viides Mooseksen kirja sopii. Siinä nimenomaan suositellaan, että mies nai kuolleen veljensä vaimon. Niin kuin kuningas teki. Kardinaali huokaa. - Mutta hän ei pidä viidennestä Mooseksen kirjasta.

Turha kysyä, miksi ei. Turha ehdottaa, että jos 5. Mooseksen kirja käskee sinun naida veljesi lesken ja 3. sanoo, että niin ei saa tehdä, sillä silloin ei saa jälkeläisiä, niin on yritettävä elää tuon ristiriidan kanssa ja hyväksyä, että kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, on puitu puhki jo Roomassa, jossa johtavat prelaatit tekivät ratkaisunsa kaksikymmentä vuotta aiemmin kunnon korvausta vastaan, järjestys määrättiin ja paavin sinetillä vahvistettiin."

Olen vähän lykännyt tämän jutun kirjoittamista, sillä tuntuu, että olen sanonut jo kaiken sanottavani tästä teoksesta kimppaluvun emäntänä. Silti halusin tehdä edes pienen yhteenvedon koko kirjasta. On myös mielenkiintoista miettiä nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, millainen kuva kirjasta mieleen lopulta jäi.

Niin, kuva on monitahoinen. En voi sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta arvostan sitä paljon. Jos olisin tuntenut käsiteltyä aikakautta ja sen henkilöitä paremmin, olisin ehkä tempautunut mukaan tarinaan huolimatta kirjailijan aika erikoisesta kerrontatyylistä. Siitäkin pidin, juuri siksi, että se on massasta erottuvaa ja tajunnanvirtaisuudessaan hetkittäin kauniin soljuvaa luettavaa - mutta sitä oli myös raskas seurata 800 sivun ajan. Yksityiskohtaisuus, hyppiminen aiheesta toiseen ja pohdiskeleva ajatuksenjuoksu tekivät lukemisesta kokonaisuutena sekä tarinan seuraamisesta tahmean takertelevaa ja välillä kuolettavan tylsää.

Suomentajalle täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä työ on ollut suuri ja haastava, mutta käännös on upea. Kokemani tahmaisuus ja tylsyys liittyvät kirjaan ja sen kirjoittajaan, eivät suomennokseen.

On hienoa, että viihdehötön leiman saaneiden hoviromaanien joukossa on tällainen korkeakirjallinen teos. Se on myös vaatinut uskomattoman määrän taustatyötä ja -tutkimusta syntyäkseen. Lisäksi päähenkilö Thomas Cromwell rakentuu vähitellen yhdeksi mielenkiintoisimmista romaanihenkilöistä, joita näin yhtäkkiä muistan. Lähinnä hänen takiaan mietin yhä, pitäisikö minun lukea tänä syksynä suomeksi ilmestyvä kirjan jatko-osa Syytettyjen sali, jota on kehuttu vähintään yhtä paljon kuin edeltäjäänsä. Olen vieläkin niin uupunut Susipalatsin jäljiltä, että Syytettyjen salin aloittaminen tuntuisi hieman tervanjuontiin pakottamiselta, mutta toisaalta minua kutkuttaisi tietää, miten Mantel jatkokehittää Cromwellin hahmoa ja mitä kaikkea jatkossa tapahtuu (vaikka historiankirjoista voi toki lukea pääkohdat). Saa nähdä. Ainakin Syytettyjen sali olisi puolet Susipalatsia lyhyempi..

Ymmärrän siis hyvin, miksi Susipalatsi voitti Booker-palkinnon ja miksi niin moni sitä suunnattomasti arvostaa. Minäkin arvostan, mutta henkilökohtaisena lukukokemuksena tämä ei ollut nautittava ja kirja olisi saanut minun puolestani olla reilusti lyhyempi. Olen silti iloinen, että tämä merkkiteos tuli kimppaluvun myötä kahlattua läpi.

"Kun hän oli pieni poika, noin kuusi, hänen isänsä kisälli valmisti nauloja jäteraudasta, aivan tavallisia lattapäänauloja, hän oli sanonut, joilla saa ruumisarkun kannen umpeen. Naulojen varret hehkuivat tulessa kirkkaan oransseina. - Miksi kuolleet naulataan paikoilleen?

Kisälli tuskin keskeytti työtään, kopautti vain jokaista naulankantaa kahdella tarkalla iskulla. - Etteivät ne kamalat penteleet pääse ulos jahtaamaan meitä.

Nyt hän tietää toisin. Elävät jahtaavat kuolleita. Sääriluut ja pääkallot ravistellaan esiin käärinliinoista ja kuolleiden suuhun tungetaan sanoja kuin kolisevia kiviä: korjailemme heidän kirjoituksiaan ja kirjoitamme heidän elämäänsä uusiksi."

Susipalatsista ovat bloganneet myös ainakin Kirsi, Norkku, Liisa, Suketus ja Booksy.

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Totally British -torstai - Chris Cleave: Gold

Chris Cleave: Gold.
Kustantaja: Sceptre, 2012.
Kansi: Matt. W. Moore.
Sivuja: 366.
Genre: Urheilullinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The best Tom could do for these kids was to coach them to Olympian level, where they rode to destroy each other, once every four years and for less than two minutes each time, on the greatest of the world's stages. They would ride for the thousands roaring in the stands and the three billion watching at home. The winner would receive their own childhood dreams of glory, smelted into a disc and presented back to them on a ribbon. The medal itself would be sixty millimetres across, three millimetres thick, made of silver and gilded with six grams of pure gold. Tom remembered when the gold medal used to be solid - but these days, what was?"

Chris Cleave on yksi lempikirjailijoitani. Hän ei ehkä kirjoita maailman parhaita tai älykkäimpiä kirjoja, mutta hän kirjoittaa hyvin, sujuvasti, tunteisiin vetoavasti ja tärkeistä aiheista. Lisäksi hän on erityisen miellyttävä persoona.

Cleaven esikoisteos Incendiary, joka ilmestyy suomeksi tänä syksynä nimellä Poikani ääni, teki minuun jo suuren vaikutuksen. Heti kirjan luettuani en oikein osannut edes sanoa, mikä kirjassa minua niin liikutti, mutta nyt, reilua vuotta myöhemmin, huomaan muistavani kirjan edelleen hyvin ja kaipaavani sen kertojanääntä. Cleave onnistui tuomaan romaaninsa ja sen myötä suuren aiheen inhimillisen lähelle.

Seuraava Cleaven romaani, Little Been tarina, oli minulle jo yksiselitteisemmin hieno lukukokemus, vaikka ymmärrän myös sen, mikseivät kaikki arvostaneet sitä yhtä paljon. Suurin osa kirjan lukeneista on kuitenkin kuulemani mukaan pitänyt siitä ja kirja on ollut suosittu. Siksi se ei ehkä tunnu minulle yhtä läheiseltä ja henkilökohtaiselta kuin Incendiary, vaikka se parempi romaani olikin. Siinä toistui jälleen Cleaven keino tehdä poliittisesta henkilökohtaista olematta kuivakka tai paasaava.

Entä sitten tämä kolmas, Gold (jota ei ole vielä suomennettu, mutta arvaan suomennettavan)? Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla tätä aloittaessani ja voisi sanoa odotusten sekä täyttyneen että vähän luhistuneen lukemisen myötä. Cleave kirjoittaa yhä hyvin, sujuvasti ja tunteikkaasti. Hän osaa luoda uskottavia henkilöitä taidokkaasti. Mutta kaksi asiaa oli tällä kertaa toisin: Ensinnäkin kirjan aihe on ainakin ensikatsomalta pienempi kuin kahdessa ensimmäisessä. Lyhyesti sanottuna Incendiaryn voi sanoa käsitelleen terrorismia ja Little Been tarinan kehitysmaa- ja pakolaispolitiikkaa. Gold taas käsittelee kilpaurheilua.

Tietenkin kirjassa on muutakin. Cleave itse sanoo kirjan lopussa näin:

"I try to write these stories that take universal human themes - what Faulkner called 'love, pity, pride, compassion and sacrifice', the things that we care about, the things that define our lives - and I try to make them small enough to see because those are all big words that mean very little unless you can enshrine them in a story."

Well said. Mutta ehkä kilpaurheilu vain on minulle sen verran vieras asia, etten innostunut Goldista samalla tavalla kuin Cleaven aiemmista teoksista, joiden aiheet ovat sydäntäni lähellä (no, ei terrorismi ole sydäntäni lähellä, mutta, tiedättehän). Vähän sama "vika" oli ehkä Lionel Shriverin Kaksoisvirheessä, josta en pitänyt yhtä paljon kuin kirjailijan muista teoksista, vaikka tennistä sentään tunnen jonkin verran, toisin kuin ratapyöräilyä, jota Gold käsittelee.

Toisekseen Gold ei päässyt minua aivan yhtä lähelle kuin kaksi aiempaa Cleaven romaania. Kuten sanoin, henkilöhahmot olivat kyllä hyviä ja samastuttaviakin, ja mukana oli koskettavia aiheita kuten kilpailua ystävyyssuhteessa, lapsuuden traumoja, kuolemaa, lapsen vakavaa sairautta ja niin edelleen. Elin kirjan mukana, mutta en niin paljon kuin olisin odottanut. Ja vaikken tunnustaudu kyynikoksi, pieni ääni sisälläni kysyi välillä, eikö kirjailija ole saanut itsestään kaikkea irti tällaisen "tilaustyön" kanssa - kun paljon olympialaisten ympärillä pyörivä kirja siis ilmestyi Englannissa juuri Lontoon olympialaisten alla.

Tästä napinasta huolimatta luin kirjan enemmän kuin mielelläni, enkä ole missään nimessä menettänyt uskoani ihanaan Chris Cleaveen. Suosittelen kirjaa mielelläni muillekin. Suomalaisista kirjabloggaajista sen luki ennen minua anni.M, joka taisi olla aika samoilla linjoilla kanssani, eli piti kirjasta, muttei ehkä ihan rakastunut siihen. Tosin meitä häiritsi osittain eri asiat ja kommenttiosiosta huomaan anni.M:n rankanneen tämän Little Been ja Incendiaryn väliin, kun taas minulle molemmat aiemmat Cleavet ovat olleet hieman tätä parempia. Minä myös pidän tuosta alkuperäiskannesta, joskin nimenomaan livenä. Alempi amerikkalaiskansi noudattelee samaa linjaa kuin Cleaven aiemmat kannet siellä, joten se puolustaa paikkaansa, vaikkei se minusta ainakaan kuvana ole kovin vaikuttava.

"Beyond the shorebreak, where the sea floor dropped off into sudden indigo, the bottomless cold engulfed her. Her chest tightened, and she gasped. The fresh breeze out here blew the tops from the waves in clear salt sheets which slapped at her. She had to turn her face from the wind, and float on her back to get her breath. It was the first time she had looked back. She sank and rose on the swell, and in the troughs she was entirely alone in the brightening folds of water, and on the peaks she saw that the beach was much further than she had thought. The hotel, and Jack, and training, and racing, were a low concrete block cresting the distant dunes. Out here, it was just her."

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen: Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Totally British -tiistai - Kate Morton: The Distant Hours

Kate Morton: The Distant Hours (äänikirja).
Kustantaja: Mantle/Pan Macmillan, 2010.
Lukija: Caroline Lee.
Sivuja: 688.
Genre: Brittiläinen luku-/linnaromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It started with a letter. A letter that had been lost a long time, waiting out half a century in a forgotten postal bag in the dim attic of a nondescript house in Bermondsey. I think about it sometimes, that mailbag: of the hundreds of love letters, grocery bills, birthday cards, notes from children to their parents, that lay together, swelling and sighing as their thwarted messages whispered in the dark. Waiting, waiting, for someone to realize they were there. For it is said, you know, that a letter will always seek a reader; that sooner or later, like it or not, words have a way of finding the light, of making their secrets known.

Forgive me, I’m being romantic—a habit acquired from the years spent reading nineteenth-century novels with a torch when my parents thought I was asleep. What I mean to say is that it’s odd to think that if Arthur Tyrell had been a little more responsible, if he hadn’t had one too many rum toddies that Christmas Eve in 1941 and gone home and fallen into a drunken slumber instead of finishing his mail delivery, if the bag hadn’t then been tucked in his attic and hidden until his death some fifty years later when one of his daughters unearthed it and called the Daily Mail, the whole thing might have turned out differently. For my mum, for me, and especially for Juniper Blythe."

Ahhh, hyvä lukuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat englantilaiseen linnaan. Voiko parempaa toivoa?

Suhteeni Kate Mortoniin on ollut ailahteleva. Luin vuosi sitten hänen toistaiseksi ainoan suomennetun romaaninsa Paluu Rivertoniin (Bazar 2011). En odottanut kirjalta etukäteen paljon, mutta se osoittautuikin genressään lähes täydelliseksi. Aina en pysty ohittamaan ärsytystäni lukuromaanien kaavamaisuudesta, mutta Rivertonin kohdalla en välittänyt. Onnistuin kerrankin uppoamaan kirjan maailmaan niin kuin nuorena oli tapana ja nauttimaan joka sivusta.

Muutamia kuukausia myöhemmin latasin innoissani äänikirjana lisää Mortonia: The Forgotten Garden -romaanin. Tyylilaji oli hyvin samanlainen kuin Rivertonissa, mutta jouduin pettymään. En oikein tiedä, miksi en innostunut kirjasta suuremmin, mutta se ei pitänyt minua otteessaan samalla tavalla. Ihan hyvä se kuitenkin oli, ja voi olla, että odotukseni vain olivat liian suuret.

Gardenin jälkeen epäröin, mutta lopulta yli puoli vuotta myöhemmin päädyin lataamaan jälleen äänikirjana kuunneltavaksi tämän The Distant Hours -romaanin, onnekseni. Ehkä Paluu Rivertoniin on yhä suosikkini, mutta tämä pääsi vähintään hyvin lähelle sitä. Erityisen viehättävän Hoursista teki mielestäni sen päähenkilö, napakka nuori nainen Edie. Ihastuin heti alusta saakka lähelle tulevaan minä-muotoiseen kerrontaan ja Edien huumorintajuun. Mortonin tyyliin kuuluu dramaattisuus, jopa pateettisuus, mutta vaikka niitä löytyi tästäkin teoksesta, Edien hauska taustoitus kevensi kirjaa ja teki siitä modernimman sekä helpommin lähestyttävän.

Tälle genrelle ja Mortonille uskolliseen tyyliin romaani kattaa eri aikatasoja ja kertojia, ja kaiken keskiössä ovat perhesalaisuudet, joita pyöritellään ja paljastetaan sopivassa tahdissa. Taisin sanoa tämän jo Gardenin kohdalla, mutta toistan, että tällaiseen, yleensä ennalta-arvattavaan kirjaan äänikirjaformaatti sopii mielestäni erityisen hyvin, kun salaisuuksia ei ehdi jäädä pohtimaan omassa päässään. Niinpä en tälläkään kertaa ehtinyt arvata kaikkia loppuratkaisuja etukäteen, mikä teki lukukokemuksesta luonnollisesti miellyttävämmän.

Lukija oli sama Caroline Lee kuin Gardenissa. En välittänyt edellisellä kerralla hirveästi hänen äänensä väristä, mutta nyt olin ehkä jo tottunut siihen ja kuuntelin Leetä mielelläni.

Kirjassa on kaikkea kiehtovaa: Lontoota; Englannin maaseutua; vanha linna, jota asuttavat kolme vanhapiikasisarusta; sota-aikaa ja nykyaikaa, kadonneita kirjeitä, perhesalaisuuksia ja päähenkilönä kustannustoimittajana työskentelevä lukutoukka. Tietenkin tämäkin romaani vilisee kliseitä ja kaavamaisuutta, naiivia dramaattisuutta ja epäuskottavuutta, mutta mitään ei ole mielestäni liikaa, vaan juuri sopivasti tekemään kirjasta nautittavan elämyksen.

Toivottavasti tämäkin vielä suomennetaan, vaikka pituutta tälläkin Mortonin romaanilla riittää. Huomasin muuten ilokseni, että Mortonilta ilmestyy uusi romaani, The Secret Keeper, myöhemmin tänä vuonna. Toivottavasti ei käy niin, että minulle vain joka toinen Mortonin kirja on elämys!

"There is no moon to look at or to see by, and yet she is drawn to the window. The stippled glass is cold; she can feel the night-frosted air shimmering as she climbs atop the bookcase, sits above the row of discarded childhood favorites, victims of her rush to grow up and away. She tucks her nightdress round the tops of her pale legs and rests her cheek in the cup where one white knee meets the other.

The world is out there, people moving about in it like clockwork dolls.

Someday soon she plans to see it for herself; for this castle might have locks on all the doors and bars against the windows, but that is to keep the other thing out and not to keep her in.

The other thing."

Suomalaisista kirjabloggaajista The Distant Hoursin on lukenut ainakin Norkku, joka oli myyty luettuaan ensimmäisen kappaleen, yllättyi laillani kirjan loppuratkaisusta ja löysi romaanista useita teemoja.

Osallistun kirjalla ainakin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Iso-Britannia), ehkä muihinkin.

Trilleritiistai - S.J. Watson: Kun suljen silmäni

S.J. Watson: Kun suljen silmäni (Before I Go to Sleep)
Kustantaja: Bazar, 2012.
Suomentanut: Laura Beck.
Kansi: Satu Kontinen/Claire Ward.
Sivuja: 385.
Genre: Psykologinen trilleri.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minun nimeni on Christine Lucas. Olen 47-vuotias. Minulla on amnesia. Istun tässä, tällä vieraan oloisella vuoteella, ja kirjoitan päiväkirjaani ylläni silkkinen yöpaita, jonka tuo alakerrassa oleva mies - joka kertoo olevansa aviomieheni ja nimeltään Ben - ilmeisesti osti minulle syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 46. Huoneessa on hiljaista ja ainoa valo tulee yöpöytäni lampusta - pehmeän oranssi hohde. Aivan kuin kelluisin valolammikossa."


En lue kovin paljon trillereitä, mutta nautin hyvin rakennetusta ja kirjoitetusta jännityksestä. Kiinnostuin brittiläisen S.J. Watsonin esikoisromaanista Kun suljen silmäni alunperin ulkomaisten blogiarvioiden kautta, ja kirja olikin minulle tuollainen onnistunut trilleri, jota luin mielelläni. Sen alkuasetelma on kiehtova ja kirja on hyvin kirjoitettu. Tyyli on minua miellyttävästi myös aika rauhallinen.


En ole taustatutkinut aihetta enkä siten tiedä, onko kirjan kuvaama muistinmenetys mahdollinen tai onko vastaavaa koskaan tapahtunut. Kirjan päähenkilö siis kärsii erikoislaatuisesta amnesiasta, jossa hän ei muista elämänsä viimeisintä 25 vuotta ja jossa jokaisen eletyn päivän muistot pyyhkiytyvät pois hänen nukkuessaan. Toisin sanoen päähenkilö Christine herää joka aamu paniikissa vieraassa ympäristössä ja kauhistuu nähdessään peilistä yli 20 vuotta odotettua vanhemmat kasvonsa.

Tuntuu, että viime aikoina Suomessakin on julkaistu paljon muistisairauksiin ja erilaisiin muistinmenetyksiin liittyviä romaaneja. Äkkiseltään tulevat mieleen ainakin Lisa Genovan Edelleen Alice (WSOY 2010), Selja Ahavan Eksyneen muistikirja (Gummerus 2010) ja Kathrin Schmidtin Et sinä kuole (WSOY 2011), ja on niitä varmasti muitakin. Trendi johtunee muistisairauksien yleistymisestä, ja joissakin kirjoista kuvataankin vanhuksia. Muistinmenetys on hedelmällinen lähtökohta monenlaisille tarinoille ja jännitykselle, joten ei ihme, että sitä käytetään paljon - myös elokuvissa.


Kun suljen silmäni -romaanissa tuoretta on kuitenkin tuo uusien muistojen jatkuva katoaminen nukkuessa. Watson onnistuu kuvaamaan Christinen tuntemuksia uskottavasti ja toistamatta liikaa, vaikka Christinelle sama tilanne toistuukin joka aamu. Kirjassa päästään eteenpäin, koska eräs lääkäri kehottaa Christineä pitämään päiväkirjaa ja soittaa tälle joka päivä esitellen itsensä ja kehottaen tätä etsimään päiväkirjansa.


Vähitellen Christine alkaa havaita, että kaikki hänen elämästään kerrottu ei täsmää hänen havaintojensa kanssa. Tavallaan arvasin lopun paljastuksen jo melko aikaisessa vaiheessa, mutta en ollut siitä varma, vaan epäilin Christinen tapaan välillä vainoharhaisesti kaikkia ja kaikkea. Ja vaikka käänteen mahdollisuus välähti mielessäni, en osannut järkeillä sitä loppuun asti, ja ehkä siksikään en tuntenut lopussa pettymystä todellisen yllätyksen puuttuessa.


Tarina kulki sujuvasti ja sitä luki kiinnostuneena eteenpäin haluten tietää, miten kaikki ratkeaa. Kohtaan harvoin kirjoja, joita minun olisi ihan pakko lukea aamuyöhön asti tai jotka jännittäisivät minua liikaa, eikä tämäkään sellainen ääritrilleri minulle ollut. Jollekin toiselle se saattaa kuitenkin sitä olla, ja minä olen tyytyväisempi näin. Pidin tekstin levollisuudesta ja siitä, että kirjassa oli myös suvantovaiheita, joiden aikana voi miettiä lukemaansa. Proosa oli ihan kaunista, mutta ei tämä tietenkään mikään lyyrisen korkeakirjallinen teos ole.

Luin äskettäin suomalaisen kustantajan Facebook-sivulta, että Kun suljen silmäni -romaanista tehtävän elokuvan pääosaan on palkattu Nicole Kidman. Varmasti hyvä valinta, vaikka lukiessani kuvittelin Christinen melko arkiseksi ja harmaaksi. Se johtui varmasti muistinmenetyksestä, sillä ei minulla muuten pitäisi olla syytä kuvitella 47-vuotiasta kirjailijaa näkymättömäksi vanhukseksi. Kidman on muuten pääosassa toisessakin brittiläisestä romaanista tehtävässä elokuvassa, eli Little Beessä. Molemmat elokuvat haluan ehdottomasti nähdä.


Kirja on ollut muutenkin suuri menestys ympäri maailmaa. Se on käännetty jo yli 40 kielelle.


"Tuuli leyhyttää huoneen verhoja. Kuulen junan äänen etäältä. Huutoja laiturilta. Alhaalla kadulla joku huutaa 'Vittu!' ja kuulen särkyvän lasin ääntä. En haluaisi jatkaa lukemista, mutta tiedän että minun on pakko."


Osallistun tällä romaanilla haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.


Kirjasta on blogannut myös Rachelle.

Pirpanaperjantai - Polly Dunbar: Hei Tilda; Iloinen Erkko

Polly Dunbar: Hei Tilda (Hello Tilly).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Riie Heikkilä.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Polly Dunbar: Iloinen Erkko (Happy Hector).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Riie Heikkilä.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,25/5.


Gummerus on aloittanut uuden lasten kuvakirjasarjan Tilda-tytöstä ja tämän eläinystävistä. Nämä kaksi kirjaa ilmestyivät äskettäin ja syksyllä on tulossa lisää. Kuulemma kirjojen pohjalta tehty tv-sarjakin on alkamassa Suomen televisiossa.


Ihastuin kirjoihin niiden kansien perusteella. Polly Dunbar oli meillä ennestään tuttu hurmaavasta Pingviini-kirjasta, josta molemmat lapsemme ovat vuorollaan pitäneet kovasti. Myös meihin vanhempiin on vedonnut Pingiviinin hauska kuvitus ja tarinan absurdius.


Tilda-kirjoissa kuvitus on yhtä hauskan näköistä, mutta tarinat ovat vähän tylsempiä. Tai ehkä ne on vain suunnattu pienemmille lapsille. Niitä suositellaan 2-6-vuotiaille (ainakin englanninkielisessä maailmassa), mutta varsinkin Hei Tilda -kirjaa suosittelisin ennemmin 1-2-vuotiaille. Tai no. Meillä itse asiassa 5-vuotias jaksoi kiltisti kuunnella kirjat läpi, vaikkei enää näin yksinkertaisia kirjoja suosikaan, pian 3-vuotias taas ei. Mutta jälkimmäinen johtui lähinnä hankalasta ikäkaudesta, jossa ei haluta lukea mitään ehdotettua, varsinkaan ennestään tuntematonta, ja etenkään, jos kannessa ei ole moottoriajoneuvoja tai hirviöitä.

Hei Tilda -kirjassa ei ole varsinaista tarinaa, vaan siinä ystävykset kokoontuvat yhteen mm. herkuttelemaan ja soittamaan musiikkia. Iloisia kuvia ja irrallisia kohtauksia ilman juonta jaksavat varmasti parhaimmin katsella aivan perheen pienimmät, jotka ovat juuri siirtymässä katselukirjoista kuvakirjoihin. 

Iloinen Erkko -kirjassa taas on jo tarinaa ja tunteisiin samastumisen mahdollisuutta. Siinä Erkko-possu haluaisi olla kahdestaan Tilda-tytön kanssa, istua tämän sylissä. Mutta muut ystävät tulevat pyytämään heitä leikkiin, ja kun Erkko ei suostu, he tulevat kaikki istumaan Tildan syliin. Erkko pahoittaa tästä mielensä ja vetäytyy mököttämään, kun joutuu jakamaan rakkaan Tildansa. Tästä tuli mieleen omakohtaisestikin sisarkateus ja lasten halu omia vanhemmat joskus itselleen. Tilda ratkaisee tilanteen maalaamalla Erkosta hienon kuvan, mistä Erkko ilahtuu ja leppyy. Sitten kaikki onkin hyvin ja leikki sujuu taas porukassa.

Molemmissa kirjoissa kuvitus on söpöä ja värikästä, mutta valkeiden taustojen ansiosta selkeää. Hahmotkin ovat hauskoja, mutta ainakin aikuislukijana ja jo leikki-ikäisten lasten äitinä kaipaan kirjaan edes yksinkertaista tarinaa, ja siksi Iloinen Erkko oli minusta näistä kahdesta parempi kirja. Hei Tildakin voi kyllä hyvin toimia 1-2-vuotiaille, jotka eivät vaadi kirjoihin autoja tai monstereita, sillä mukana on kuitenkin hauskaa jorailua ja törmäilyä. Ja varmasti viimeistään hahmojen tultua tutuiksi TV:stä alkavat kirjat maistua paremmin meilläkin.

Osallistun kirjoilla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Iso-Britannia).

Totally British -tiistai - Catherine Hall: Days of Grace

Catherine Hall: Days of Grace.
Kustantaja: Viking Books/Penguin Books UK, 2010.
Sivuja: 294.
Genre: Kahden aikatason lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"When we got there it was crowded but strangely quiet. Some of the little ones were crying, clinging to their mothers, and a few of the bigger boys ran about, pretending to shoot at each other like soldiers. But most of us were silent and still, waiting to see what was going to happen. I knew that nothing I said or did would change anything. I couldn’t stop the war. I couldn’t even make Ma change her mind about sending me away. I didn’t know where I was going, where I would sleep that night or where I would wake up in the morning. All I knew was that Ma wouldn’t be there with me. I swallowed hard, trying to force back the panic that was rising in my throat. When a whistle screeched and a teacher clapped her hands to make us listen, I thought I was going to be sick. A hush fell over the schoolyard.

‘Say goodbye to your mothers and line up in pairs,’ the teacher shouted. ‘Quickly, now. We’ve no time to lose.’"

Kuuntelin englantilaisen Catherine Hallin esikoisromaanin Days of Grace äänikirjana. Se valikoitui kuuntelulistalleni kehuvien blogiarvioiden ansiosta. Oikeastaan vielä kehutumpi on ollut Hallin toinen romaani, The Proof of Love, mutta tuntui jotenkin mukavammalta aloittaa esikoisesta, jonka asetelmakin kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavammalta.

Romaani kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa, mutta saman päähenkilön elämästä kertoen. Ensimmäisessä osiossa Nora on jo vanha ja sairas nainen, joka ystävystyy läheisesti naapurissa asuvan, raskaana olevan nuoren naisen kanssa. Uusi ystävyys nostaa pintaan tunteita ja muistoja ajasta, jota kerrataan vuorottelevassa osiossa.

Siinä Nora on vielä nuori tyttö, joka evakuoidaan Lontoosta, toisen maailmansodan jaloista äitinsä luota pappisperheeseen Kentin maaseudulle. Perheen samanikäisestä tyttärestä, Gracesta, tulee hänen paras ystävänsä. Elämä maaseudulla on sodankin aikana verrattain huoletonta, mutta nuorten kasvukivut ja perheen sisäiset jännitteet tuovat tarinaan mutkia. Noran ja Gracen tarinaa seurataan aikuistumisen kynnykselle saakka.

Olin varsinkin aluksi hyvin ihastunut tähän kirjaan ja tarinaan. Loppua kohden se ehkä muuttui silmissäni hitusen tavanomaiseksi, mutta pidin romaanista kuitenkin loppuun saakka, eikä keskeyttäminen käynyt mielessä. Pidän rinnakkaistarinoista ja vaihtuvista aikatasoista romaaneissa, samoin pidän kaikesta englantilaisesta ja toiseen maailmansotaan liittyvistä kertomuksista. Hall kuvailee Noran elämää ja tunteita värikkäästi ja tunteikkaasti. Olisin saattanut pitää kirjailijan äänestä vielä enemmän itse luettuna. Nyt sinällään ihan hyvän äänikirjan lukijan eläytyvä näytteleminen ajoittain ärsytti.

Kuten näistä viehättävistä kansikuvistakin voi päätellä, kyseessä on romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä. Nuoret Nora ja Grace ovat kuin paita ja peppu, ja tuo suhde jättää Noraan lähtemättömät jäljet. Vanhalla iällä hänelle suodaan vielä mahdollisuus toiseen läheiseen ystävyyssuhteeseen, joka on minun kirjallisen makuni mukaista sukupolvet ylittävää, aika epätodennäköistä sielunkumppanuutta. Jennin blogissa keskusteltiin juuri vähän aikaa sitten "kirjallisesta ystävyydestä", ja sielläkin mietimme noita kirjoja eri-ikäisten naisten ystävyydestä. Mieleen tulivat ainakin Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café, Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Ihanan Teräskukat (Steel Magnolias) olen nähnyt vain elokuvana, mutta se perustuu Robert Harlingin samannimiseen näytelmään, eli olisi luettavissa, sekin.

Kaiken kaikkiaan Days of Grace oli koskettava romaani ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä ja sodasta. Ei se mikään elämää muuttava, ravisuttava lukukokemus minulle ollut, mutta suosittelen kirjaa ilman muuta ja lämpimästi traagisen koskettavia tarinoita ja kaunista kieltä rakastaville. Lisää arvioita kirjasta voi lukea esimerkiksi sen Goodreads-sivulta. Minä aion ehdottomasti lukea tai kuunnella myös sen Hallin seuraavan romaanin, The Proof of Love.

Miesten maanantai - Will Wiles: Care of Wooden Floors

Will Wiles: Care of Wooden Floors.
Kustantaja: HarperPress/HarperCollins, 2012.
Sivuja: 304.
Genre: Miehisen humoristinen älykköromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Of course, Oskar had left a careful list of instructions on the dining table. Oskar did not do chaos. He did not do disorganisation. He did not do disorder. At university, we had a bad joke about him:

Q: Where does Oskar go on holiday?

A: The Coaster del Sol.

Ha, ha. This was a direct reference to Oskar’s habit – treated with bafflement, ridicule and mild annoyance by the other undergraduates – of swooping down with a coaster whenever it looked as though a drink served by him in his rooms might come in contact with a surface. The crowning insanity of this was that the surfaces came with the room, were supplied by the college, and were already heavily pitted and scarred by decades of use by less conscientious members of the intellectual cream of the nation’s youth. He even did it with beer mats in pubs."

Tästä kirjasta, rakkaat lukijani, olettaisin monen teistä pitävän enemmän kuin minä. Se on monesta kohden hykerryttävän hauska, eikä vähiten alkuasetelmaltaan. Päähenkilö on kutsuttu Lontoosta nimeämättömään itäeurooppalaiseen kaupunkiin talovahdiksi. Kutsujana on toiminut vanha opiskelutoveri, klassisen musiikin säveltäjä, joka joutuu lentämään Yhdysvaltoihin selvittelemään avioeroaan. Hän pyytää päähenkilöä siksi aikaa korkeatasoiseen asuntoonsa pitämään huolta siitä sekä säveltäjän kahdesta kissasta. Päähenkilö tekee mielellään pienen seikkailun tuntemattomaan maahan. Hän toivoo saavansa aikaiseksi kirjoittaa, mihin hän ei ole tuntunut pystyvän Lontoon asunnossaan.

Vanha opiskelutoveri on hyvin pikkutarkka ihminen, ja hän on jättänyt hienoon designasuntoonsa tarkat ohjeet sen huollosta ja sopivasta käytöksestä siellä. Eniten hän kantaa huolta uusista, virheettömistä, vaaleista lautalattioista. Päähenkilö toteaa pian, että hänen on mahdotonta elää asunnon omistajan standardien mukaan, ja kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kaupunki tuntuu vihamieliseltä, mistään ei saa apua ja ongelmat kasaantuvat sekä kasvavat kohti farssimaista loppunäytöstä.

Tällainen katastrofikertomus on yhtä aikaa hauska ja piinaava. Lisäksi kertoja pohdiskelee muustakin mieskirjallisuudesta tuttuun, yksityiskohtaisen lakoniseen tyyliin arjen ja oman elämänsä omituisuuksia, minkä lisäksi hän kertoilee erikoisesta Oskarista ja yrittää selvitä perifeerisessä itäeurooppalaiskaupungissa. Minulle tuli tyylistä, yksinäisen miehen komediallisesta tajunnanvirrasta, vähän mieleen Erlend Loen Supernaiivi, Nick Horbyn Uskollinen äänentoisto tai Antti Leikaksen Melominen.

Ihan hauska tämä siis oli, ja mielestäni esikoiskirjailija on keksinyt nerokkaan kehyksen romaanilleen. En vain ole tällaisen kirjallisuuden ylin ystävä ja luen ylipäätään (tosikkona?) hyvin vähän huumorikirjoja, mutta ymmärrän vallan hyvin, että tämä varmasti naurattaa ja miellyttää monia paljon minua enemmän. Suuri brittiläinen kirjakauppaketju Waterstones valitsi tämän puffattavien esikoisten listalleen.

Ehkä ongelmana oli, etten ihastunut rassukkaan päähenkilöön niin kuin vaikkapa Supernaiivia lukiessa kävi. Minua vähän risoi hänen ennakkoluuloinen suhtautumisensa maahan, jossa oli vieraana, sekä kylmä asenne kissoihin, joita oli hoitamassa. Herkimmille kissojen ystäville tässä on jopa ikäviä kohtauksia, ja monesti huomasin, ettei kirjailija takuulla tunne kissoja lainkaan. Mukana oli siis asiavirheitäkin nipottajan harmiksi.

Edelleen kuitenkin muistutan, että kirjalla on ehdottomasti myös monia ansioita. Loppua kohden kirjaa luki aika koukussa, mutta samalla sormien välistä vilkuillen ja peläten, kuinka pahasti asiat voivatkaan mennä pieleen.

Care of Wooden Floors on selvästi miesten kirja, jota naisetkin voivat hyvin lukea. Naisia kirjassa ei esiinny juuri lainkaan, ja romantiikkaa vielä vähemmän. Päähenkilö on yhtä aikaa samastuttavan avuton sääliö ja ihailtavan nokkela. Kirjailija on lontoolaisen arkkitehtuuri- ja designlehti Iconin apulaispäätoimittaja, joten aiheeseen liittyvät detaljit lienevät kirjassa kohdallaan (toisten kuin kissojen ollessa kyseessä). Kirjan kansi on oivaltava ja graafisen tyylikäs. Positiivisemman arvion romaanista on kirjoittanut ainakin Jackie, ja kirjailijan oma blogi löytyy täältä. Häntä voi seurata myös Twitterissä.

Totally British -tiistai - Amanda Hodgkinson: 22 Britannia Road (äänikirja)

Amanda Hodgkinson: 22 Britannia Road.
Kustantaja: Fig Tree (Penguin), 2011.
Sivuja: 320.
Äänikirjan lukija: Sandra Duncan.
Genre: Melankolinen ihmissuhderomaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haasteita Maahanmuuttajien tarinat 2011 ja Totally British: Multicultural Britain; Modern Women Writers


"Silvana pulled Aurek tighter to her, rocking him back and forth, the memories departing. He snaked a bony hand out from under her coat and she felt his small fingers searching her face. And how was it that love and loss were so close together? Because no matter how she loved the boy – and she did, furiously, as if her own life depended on him – loss was always there, following at her heels. By the time the dawn sky leaked light into the darkness, Silvana was too tired to think any more and finally closed her eyes, letting the heartbeat drone of the engines settle her to a thankfully dreamless slumber."

Englantilaisen Amanda Hodgkinsonin esikoisromaani 22 Britannia Road kertoo Englantiin toisen maailmansodan jälkeen muuttavan puolalaisperheen tarinan. Silvana ja Janusz ovat juuri menneet naimisiin ja ehtineet saada ensimmäisen lapsensa, kun sota erottaa heidät toisistaan totaalisesti kuudeksi vuodeksi.

Kuuteen vuoteen mies ja vaimo eivät ole vaihtaneet sanaakaan edes kirjeitse eivätkä ole tienneet toistensa kohtalosta mitään. Sodan päätyttyä Silvana ja Aurek-poika kuitenkin löytyvät, ja Ipswichiin, Englantiin asettunut Janusz kutsuu heidät luokseen tarjotakseen heille kodin. Kuinka yhteiselo onnistuu, kun vuodet ja sota ovat muuttaneet kumpaakin puolisoista, ja kun kummankin mieltä painavat sodan aikana tapahtuneet asiat sekä syntyneet salaisuudet? Oman mutkansa matkaan tuo sodan traumatisoima Aurek, joka ei luonnollisesti muista tai tunnista isäänsä, ja joka elää äitinsä kanssa vahvassa symbioosissa. Myös sopeutuminen uuteen maahan ja vieraaseen kulttuuriin aiheuttaa ongelmia.

Kuuntelin tämän äänikirjan melko nopeasti, sillä kirja ei ole paksu ja tiskikoneemme sattui juuri olemaan pitkään huollossa. Yhdistänkin 22 Britannia Roadin vahvasti tiskaamiseen. :) Lukija Sandra Duncanilla on ihan miellyttävä, selkeä ja melko väritön ääni peruskerronnassa, mutten pitänyt hirveästi hänen näyttelemisestään dialogikohtauksissa. Nämä ovat toki makuasioita, ja minäkin totuin Duncanin tyyliin aika pian alun jälkeen.

Itse kirja on aika hyvä. Sillä olisi ollut kohdallani mahdollisuuksia suurempaankin innostamiseen, sillä pidän maahanmuutto- ja perhe-/avioliittotarinoista, sekä yhteiskunnallisen kuohunnan yksilötason vaikutusten kuvailusta. Myös kirjailijan tyyli suhtautua tarinaan ja henkilöihin melko analyyttisesti ja viileän etäisesti on minulle usein sopiva. Jotakin tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan, niin ettei se noussut tämän vuoden tärkeimpien lukukokemusteni joukkoon.

Oikein kelvollinen 22 Britannia Road kyllä on. Se on myös voittanut palkintoja ja ehdokkuuksia erilaisilla listoilla ja ulkomaiset kirjabloggaajat puolelleen. En tiedä, jäikö teos minulle vähän etäiseksi taas äänikirjamuodon vuoksi, vai johtuiko se siitä, etten kiintynyt voimakkaasti keneenkään henkilöistä. Janusz on hieman juro, mutta luotettava perusmies. Hän on hellyttävä, muttei herättänyt minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Silvana on monimuotoisempi, herkkä hahmo, jota monet ikävät tapahtumat ovat rikkoneet vähän kerrassaan. Häntä säälii ja ymmärtää, mutten samastunut Silvanaan voimakkaasti tai ollut todella huolissani hänen kohtalostaan. Edes pieni poika Aurek ei herättänyt äidinvaistoani tai suojelunhalua niin kuin lapsihahmot kirjallisuudessa usein tekevät.


Kukaan henkilöhahmoista ei ole mielestäni huonosti rakennettu, mutta jotakin jäi puuttumaan.


Kirjassa kerrotaan myös ajasta ennen sotaa, ja koskettavinta onkin, kuinka valoisat, elämänhaluiset nuoret tulevaisuus edessään muuttuvat sodan myötä epävarmoiksi ja hapuileviksi. He menettävät niin paljon ja eksyvät matkallaan kohti selviytymistä.


Pienestä napinasta huolimatta suosittelen kirjaa ilman varauksia kompleksisten mutta hienovaraisten parisuhdekuvailujen, 1940-luvun, maahanmuuttotarinoiden sekä brittiläisyyden ystäville.