Tähän olisi paljon mahdollisia vastauksia, mutta lopulta aika spekulatiivisia, sillä niin harvoin luen kirjoja (enää aikuisena) uudelleen. Enkä nyt kuolemaksenikaan muista sellaista, jonka olisin lukenut uudelleen ja sitten pettynyt.
Kirjoja, joita rakastin, mutta todennäköisesti en enää rakastaisi, riittää kyllä. Nuorena on niin paljon avoimempi. Vähemmän kyyninen. Lisäksi kun lukukokemuksia on vähemmän, useampi kirja tuntuu tuoreelta.
Kirjoja on tullut luettua elämän aikana paljon, ja suuresta joukosta on vaikea palauttaa mieleen sellaisia, joita ei ole omassa hyllyssä. Niinpä tässä huhtihaasteessakin on tullut käsiteltyä lähinnä oman hyllyni antia, mikä on tietysti vähän tylsää. Ainakin itselleni, kun alkaa tuntua, että samat kirjat pyörivät vastauksissani kerrasta toiseen. Tähänkin voisin valita vaikkapa Jalnat, joita en välttämättä enää arvostaisi kovin paljon, jos uudelleen lukisin. En taida uskaltaa lukea, sillä en halua suhtautua niihin nuivasti.
Sain tällä kertaa palautettua mieleeni joitakin nuorena rakastamiani kirjoja, joita ei hyllystäni löydy, ja joista en uskoisi enää innostuvani. Yläasteiässä (eli yläkoululaisena, niin kuin kai nykyisin kuuluu sanoa) luin esimerkiksi paljon Stephen Kingin kauhukertomuksia. Uskon, että King on oikeasti hyvä kirjoittaja ja kirjailija, niin kuin Satu blogissaan sanoi, mutta kauhu aiheena ei enää kiinnosta minua, enkä usko, että nauttisin enää Kingin kirjoista muutenkaan entiseen malliin.
Toinen, jonka kirjoja ahmin jonkin aikaa samassa iässä, oli Robin Cook. Lääkärikirjailijan sairaalamaailmaan sijoittuvat jännärit olivat mielestäni hyytäviä, ja luin niitä hengitystäni pidätellen öitä myöten. Näihinkään kirjoihin minulla ei ole mitään mielenkiintoa palata, vaikka arvostan sinällään kirjailijoita, jotka osaavat rakentaa otteessaan pitäviä trillereitä.
Nostan tähän kuitenkin yksittäisen teoksen, joka teki minuun todella suuren vaikutuksen ehkä 15-vuotiaana. Kyseessä on brittiläisen poliitikko-kirjailija-rikollisen Jeffrey Archerin romaani Suuri unelma (WSOY 1991). En löytänyt suomalaisesta painoksesta tarpeeksi suurta kansikuvaa, joten vieressä on alkuperäiskielinen kansi.
Luin tämän silloisen poikaystäväni hyllystä ja se oli mielestäni suunnilleen paras romaani ikinä. Olin kauhean hurmaantunut tästä ryysyistä rikkauksiin -tarinasta ja lontoolaismiljööstä. Tarinassa oli mielestäni todella ovelia koukkuja ja yllätyksiä. Kirja oli silmissäni yksinkertaisesti nerokas.
Hehkutin teosta vanhemmillenikin niin paljon, että he lupautuivat lukemaan sen. Voi pettymystäni, kun he suhtautuivat kirjaan sen luettuaan paljon maltillisemmin. Heidän mielestään se oli ihan ok, mutta aika kliseinen ja ennalta-arvattava. Tässä juuri näkyy se lukukokemuksen karttumisen vaikutus. Minä en ollut lukenut vielä vastaavanlaisia romaaneja, ainakaan montaa, ja kuvittelin varmaan Archerin keksineen kaiken nerokkaan itse.
En ole lukenut Archerilta muita teoksia (yllättävän usein olen muuten jättänyt suuren lukukokemuksen jälkeen tekijän muun tuotannon rauhaan - ilmeisen tiedostamatta, mutta ehkä kuitenkin tarkoituksella?), mutta hän on suosittu ja hyvin myynyt kirjailija. Nyt kun googlasin vähän, sain selville, että häntä pidetään juuri armoitettuna tarinankertojana ja -kuljettajana. Ei yllätä yhtään. Ehkä osaisin vieläkin arvostaa sitä taitoa, jos lukisin kirjan uudelleen, ja Lontoo ympäristönä toimisi varmasti edelleen. Mutta sen perusteella, mitä kirjasta muistan, uskoisin suhtautuvani nykyisin hyvin samalla tavalla kuin vanhempani aikoinaan: ihan jees, mutta onhan näitä nähty. Pelkäänpä, että vähän ärsyyntyisin niistä "yllätyksellisistä" koukuista ja sopivista sattumista, jotka parikymmentä vuotta sitten olivat mielestäni nerokkaita.
Mutta melkein tekisi mieli nyt tämän kirjoituksen jälkeen etsiä kirja käsiini ja lukea. Olisihan se mielenkiintoista. Miettiä, mihin tässä niin rakastuin. Katsoa, onko vanha taika tallella edes palasina. Suuren unelman kohdalla en edes pelkäisi pettymystä samalla tavalla kuin vaikkapa Jalnojen, jotka kulkivat rinnallani nuoruudessa monta vuotta. Tämä on kuitenkin vain yksittäinen teos, varmasti edelleen nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta todennäköisesti täynnä "pageturnereiden" kliseitä, jotka saavat nykyisin ennemmin haukottelemaan kuin huokailemaan ihastuksesta.
Kirjoja, joita rakastin, mutta todennäköisesti en enää rakastaisi, riittää kyllä. Nuorena on niin paljon avoimempi. Vähemmän kyyninen. Lisäksi kun lukukokemuksia on vähemmän, useampi kirja tuntuu tuoreelta.
Kirjoja on tullut luettua elämän aikana paljon, ja suuresta joukosta on vaikea palauttaa mieleen sellaisia, joita ei ole omassa hyllyssä. Niinpä tässä huhtihaasteessakin on tullut käsiteltyä lähinnä oman hyllyni antia, mikä on tietysti vähän tylsää. Ainakin itselleni, kun alkaa tuntua, että samat kirjat pyörivät vastauksissani kerrasta toiseen. Tähänkin voisin valita vaikkapa Jalnat, joita en välttämättä enää arvostaisi kovin paljon, jos uudelleen lukisin. En taida uskaltaa lukea, sillä en halua suhtautua niihin nuivasti.
Sain tällä kertaa palautettua mieleeni joitakin nuorena rakastamiani kirjoja, joita ei hyllystäni löydy, ja joista en uskoisi enää innostuvani. Yläasteiässä (eli yläkoululaisena, niin kuin kai nykyisin kuuluu sanoa) luin esimerkiksi paljon Stephen Kingin kauhukertomuksia. Uskon, että King on oikeasti hyvä kirjoittaja ja kirjailija, niin kuin Satu blogissaan sanoi, mutta kauhu aiheena ei enää kiinnosta minua, enkä usko, että nauttisin enää Kingin kirjoista muutenkaan entiseen malliin.
Toinen, jonka kirjoja ahmin jonkin aikaa samassa iässä, oli Robin Cook. Lääkärikirjailijan sairaalamaailmaan sijoittuvat jännärit olivat mielestäni hyytäviä, ja luin niitä hengitystäni pidätellen öitä myöten. Näihinkään kirjoihin minulla ei ole mitään mielenkiintoa palata, vaikka arvostan sinällään kirjailijoita, jotka osaavat rakentaa otteessaan pitäviä trillereitä.
 |
| Kuva: HC Books Online |
Luin tämän silloisen poikaystäväni hyllystä ja se oli mielestäni suunnilleen paras romaani ikinä. Olin kauhean hurmaantunut tästä ryysyistä rikkauksiin -tarinasta ja lontoolaismiljööstä. Tarinassa oli mielestäni todella ovelia koukkuja ja yllätyksiä. Kirja oli silmissäni yksinkertaisesti nerokas.
Hehkutin teosta vanhemmillenikin niin paljon, että he lupautuivat lukemaan sen. Voi pettymystäni, kun he suhtautuivat kirjaan sen luettuaan paljon maltillisemmin. Heidän mielestään se oli ihan ok, mutta aika kliseinen ja ennalta-arvattava. Tässä juuri näkyy se lukukokemuksen karttumisen vaikutus. Minä en ollut lukenut vielä vastaavanlaisia romaaneja, ainakaan montaa, ja kuvittelin varmaan Archerin keksineen kaiken nerokkaan itse.
En ole lukenut Archerilta muita teoksia (yllättävän usein olen muuten jättänyt suuren lukukokemuksen jälkeen tekijän muun tuotannon rauhaan - ilmeisen tiedostamatta, mutta ehkä kuitenkin tarkoituksella?), mutta hän on suosittu ja hyvin myynyt kirjailija. Nyt kun googlasin vähän, sain selville, että häntä pidetään juuri armoitettuna tarinankertojana ja -kuljettajana. Ei yllätä yhtään. Ehkä osaisin vieläkin arvostaa sitä taitoa, jos lukisin kirjan uudelleen, ja Lontoo ympäristönä toimisi varmasti edelleen. Mutta sen perusteella, mitä kirjasta muistan, uskoisin suhtautuvani nykyisin hyvin samalla tavalla kuin vanhempani aikoinaan: ihan jees, mutta onhan näitä nähty. Pelkäänpä, että vähän ärsyyntyisin niistä "yllätyksellisistä" koukuista ja sopivista sattumista, jotka parikymmentä vuotta sitten olivat mielestäni nerokkaita.
Mutta melkein tekisi mieli nyt tämän kirjoituksen jälkeen etsiä kirja käsiini ja lukea. Olisihan se mielenkiintoista. Miettiä, mihin tässä niin rakastuin. Katsoa, onko vanha taika tallella edes palasina. Suuren unelman kohdalla en edes pelkäisi pettymystä samalla tavalla kuin vaikkapa Jalnojen, jotka kulkivat rinnallani nuoruudessa monta vuotta. Tämä on kuitenkin vain yksittäinen teos, varmasti edelleen nopealukuinen ja viihdyttävä, mutta todennäköisesti täynnä "pageturnereiden" kliseitä, jotka saavat nykyisin ennemmin haukottelemaan kuin huokailemaan ihastuksesta.
