Susipalatsi-sunnuntai: Kuudes osa / Koko teos

Susipalatsi-sunnuntaisin keskustellaan kimppaluettavasta Hilary Mantelin romaanista Susipalatsi seuraavassa aikataulussa:


Sunnuntai 15.1. Ensimmäinen osa
Sunnuntai 5.2. Toinen osa
Sunnuntai 26.2. Kolmas osa
Sunnuntai 18.3. Neljäs osa
Sunnuntai 8.4. Viides osa
Sunnuntai 29.4. Kuudes osa/Koko kirja


Esittelin hankkeen täällä, ja suomalainen kustantaja itse kirjan täällä. Keskustelut on tarkoitettu lukupiirimäiseksi areenaksi kirjaa samassa tahdissa lukeville, joten muusta bloggauksesta poiketen nyt on lupa jutella myös juonesta mahdollisista paljastuksista ja spoilauksista välittämättä - ottaen kuitenkin huomioon kimppalukuaikataulu ja kulloinkin keskusteltava osa kirjasta.

***

"Kuningas on suorittanut valmistelunsa vaivihkaa. Gardinerin vaakuna on poltettu pois veneen maalipinnoilta. Hänen omaa vaakunaansa kantava lippu on vedetty salkoon Tudorin lipun viereen. Hän astuu uuteen purteensa ensimmäistä kertaa, ja jokimatkan aikana Rafe kertoo uutisensa. Vene keinuu tuskin havaittavasti heidän allaan. Liput roikkuvat velttoina, aamu on tuuleton, sumuinen ja kostea, ja kun valo osuu iholle, pellavakankaaseen tai tuoreisiin lehtiin, ne hohtavat kuin munankuori. Koko maailma hohtaa valoa, särmät ovat pehmenneet, ilmassa leijuu veden ja vihreän tuoksu."

Kirja on nyt luettu kokonaan. Yritän miettiä, mikä on päällimäinen tuntemus siitä. Hieman yllättäen ehkä haikeus.

Vaikka Susipalatsin kimppalukuaikataulu oli hyvin väljä, lukeminen tuntui kevään mittaan usein (ikävältä) velvollisuudelta. En saanu itseäni lukemaan päivittäin, ja kun lukemista sitten oli kertynyt monta kymmentä sivua, tuntui etten olisi jaksanut. Kaikki oli niin runsasta ja rönsyilevää, ja toisaalta pidättyväistä ja salaperäistä. Ajatus oli pakko yrittää pitää mukana lukemisessa ja muistella mittavan gallerian henkilöitä motiiveineen. Välillä juonenkäänteet ja henkilöiden valinnat kiinnostivat todella, mutta aina ne eivät tulleet tarpeeksi lähelle.

Tästä viimeisestä osasta päällimmäisenä mieleeni jäi Cromwellin yhä kasvanut valta ja maine. Häntä kunnioitettiin, inhottiin ja pelättiin. Kuningaskin oli ajoittain kuin taputusta kerjäävä koira Cromwellin edessä, ja ehkä siksi olin aistivinani myös välähdyksiä tuulen suunnan muutoksesta - sellaisesta pelosta, joka voi johtaa kauheisiin tekoihin.

Cromwell myös tuli lukijalle - ainakin minulle - yhä läheisemmäksi. Kirjan Cromwell on hyvin elävä. Inhimillinen ja todellinen. Ihastuin häneen lopulta aika tavalla, ja minua oikeasti itkettää nyt ajatella, kuinka hänelle lopulta kävi. En tiedä, haluanko sittenkään lukea syksyllä suomeksi ilmestyvää kirjan jatko-osaa.

En tiedä, haluanko lukea sitä myöskään siksi, että suurimman osan Susipalatsin lukemisen ajasta olin tylsistynyt. On tämä hieno kirja, sen näen kyllä monelta kantilta, mutta ei niin hyvä, että olisin jatkanut sen loppuun ilman tätä kimppalukuemännyyttä. Olen kyllä iloinen nyt, että kirja tuli luettua, enkä koe aikani menneen sen seurassa hukkaan, mutta ei tämä minulle subjektiivisesti katsoen ollut napakymppivalinta tai edes mestariteos.

Kerronta ei vain ollut tarpeeksi vetävää eivätkä henkilöhahmot tulleet Cromwellia lukuun ottamatta läheisiksi - ja hänkin vasta niin myöhään, että toisessa tilanteessa olisin lopettanut kirjan kesken ennen kuin se tapahtui. Henkilöt olivat kyllä hyvin aitoja, mistä jaan pisteitä kirjailijalle. Kieli ja kerrontakin olivat piristävällä tavalla erilaisia, ja olen vaikuttunut kun vain ajattelenkin, kuinka paljon Mantel on historiallista aihettaan varmasti tutkinut. Eikä ole helppoa nykyajan ihmiselle kirjoittaa luontevaa romaania elämästä 1500-luvulla. Mutta kaikkea vain oli liikaa ja liian pitkäveteisesti.

Tiedän monen lukijan, (kirja)bloggaajankin, ihastuneen Susipalatsiin. Jos jotkut teistä lukevat tätä juttua, olisi mielenkiintoista kuulla kommenttinne siitä, mikä kirjasta teki teille erityisen hyvän. Kimppalukuun osallistuneista - ainakaan niistä, jotka ovat kommentoineet - kukaan ei tainnut varauksetta rakastua Mantelin suurrromaaniin.

Miltä teistä muista loppuun asti päässeistä nyt tuntuu? Oliko kirja pitkän lukemisrupeaman arvoinen? Aiotteko lukea jatko-osan? Ja aiotteko muuten kirjoittaa blogeihinne vielä arviot tästä? Minä ajattelin blogata vielä lyhyesti kirjasta samaan malliin kuin kirjoitan muistakin luetuista teoksista. Mielelläni linkittäisin tänne mahdollisia muitakin juttuja sitten, kun niitä tulee, joten lähettäkää linkkejä, jos muistatte.

Loppuun vielä yksi kummastelu: Miksi kirjan viimeisen luvun ajankohdaksi on laitettu heinäkuu 1935? Varmaankin se on vain ikävä painovirhepaholainen, mutta hämmästelen asiaa siksi, että sama vuosiluku toistuu sisällysluettelossakin.

Niin ja sitten vielä kirjan ihan viimeisistä riveistä: Tulkisetteko niiden merkitsevän jotakin Cromwellin ja Jane Seymourin välillä? Tässä viimeisessä osassahan Cromwell selvästi sanoi - tai ajatteli - että haluaisi voida ottaa Janen vaimokseen (?), mutta kuolleen Liz-vaimon ote on hänestä vielä liian vahva. Mutta lopussa hän päättää vapaapäivikseen lähteä Susipalatsiin. Samalla myös kirjan nimi mietityttää, sillä Susipalatsi ei ole tekstissä suuressa roolissa lainkaan. Jostain olen lukenut Mantelin sanoneen, että nimi juontaa sanonnasta "ihminen on ihmiselle susi". Hmm.

"Hän laittaa pisteen marginaaliin Bromham-merkinnän eteen ja vetää pitkän nuolen sivun poikki.  - Kas tässä, ennen kuin menemme Winchesteriin, meillä on vapaata aikaa, ja olen tuuminut, Rafe, että pistäydymme vierailulla Seymourien luona.

Hän kirjoittaa tiedot kartalle.

Syyskuun alku. Viisi päivää. Susipalatsi."

Parhaiden perjantai - Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärlekssaga).
Kustantaja: Tammi, 1978.
Suomentanut: Eila Pennanen.
Kannen piirrokset: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 173.
Genre: Eeppinen runokokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä rakastan sinua niin äärettömästi
sinä sanoit
ei kukaan ole koskaan voinut rakastaa kuin minä
Minä olen rakentanut pyramidin rakkaudestani
sinä sanoit
minä olen asettanut sinut pylvään päähän
korkealle pilvien yläpuolelle
Tämä on vuosisadan rakkaustarina
sinä sanoit
se tulee säilymään aina
ikuisesti sitä ihaillaan
sinä sanoit"


Olen melko lailla ihastunut Märta Tikkaseen. Olen lukenut häneltä vasta teokset Kaksi ja tämä Vuosisadan rakkaustarina, mutta uskallan jo sanoa. Lisäksi olen nähnyt hänestä ihanan dokumentin ja lukenut/kuullut jokusen haastattelun.


Hän on älykäs, viisas, lämmin ja hyvä kirjailija. Ja uskomattoman kaunis.


Mutta vaikeahan sitä on ymmärtää, että hän pysyi Henrik Tikkasen kanssa parikymmentä vuotta, kunnes tämä kuoli. Ymmärrän kyllä karisman päälle, mutta kammoksun miehiä, jotka (olevinaan) nostavat naisen jalustalle. Alkoholismi tai narsistinen persoonallisuushäiriökään eivät minua liiemmin kiehdo.


Mutta minua kiehtoo lukea ihmisistä, ihmissuhteista, parisuhteista, vaikeista suhteista. Kun taustalla on oikea elämä, lukeminen on joskus surullista, mutta se on totta.


Lukemistani Tikkasista Kaksi on avioliittomuistelma, tämä Vuosisadan rakkaustarina taas eeppinen runokokoelma samasta liitosta. Märta Tikkanen on kirjoittanut monia muitakin omaelämäkerrallisia teoksia ja minä haluan lukea ne kaikki. Hyllyssäni odottavat toistaiseksi Sofian oma kirja, Punahilkka, sekä Emma ja Uno.

"Mutta siksihän juuri
että sinä kuuntelisit
minä asetuin keskelle toria
missä koko maailma kulki ohi
ja huusin julki
salaisuuteni"


Vaikken ole elänyt yhdessä alkoholistin, taiteilijan tai persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa, Vuosisadan rakkaustarinan runoissa löytyy samastumispintaakin. Vaikuttavimmat osat ovat ehkä kaksi ensimmäistä, mutta lähimmäksi minua tuli kolmas osa, jossa Tikkanen kirjoittaa yleisemmin naisen roolista perheessä, äitinä ja vaimona olemisesta versus omasta urasta, itsenäisyydestä ja luovuudesta.


"Pari kertaa vuodessa
äitini sai kohtauksen
otsa kohosi ja katse suuntautui ylitsemme
omituisen kimakalla ja soinnuttomalla äänellä
hän vastasi vastaamatta
meidän levottomiin ja ärtyisiin kysymyksiimme


Pari päivää myöhemmin
kun hänet saatiin puhumaan
sanoi hän aina samat sanat:
että hänellä ei ollut kirjoituspöytää
jonka ääressä istua ja kirjoittaa"


Samoja teemoja Tikkanen käsittelee myös teoksessaan Kaksi, josta alleviivasin varmasti yhtä monta kappaletta kuin taitoin sivuja hiirenkorville tästä kirjasta. Asiat kietoutuvat yhteen, sillä Tikkasen kaipaaman oman ajan, rauhan, tilan ja uran tekevät mahdottomiksi juuri hänen miehensä juominen, itsekkyys, kateus ja varaama rooli perheen tähtenä. Toki myös lapset, mutta se on heidän roolinsa, synnyinoikeutensa. On ihailtavaa, kuinka Tikkanen pitää perhettä kasassa ja lapsista huolta kaiken tämän ristipaineessa.

"Kun sinä itket itsesi uneen
-- on niin sääli sinua
sinullahan oli isä joka oli
alkoholisti


minä istun ja mietin milloin
vihani
tulee polttamaan sinut
valkoiseksi tuhkaksi


kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät
ajattelematta hiukkaakaan
että sinunkin lapsillasi on
isä"


Jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetin erinimiset navat. Jotkut ihmiset haluavat suorittaa elämässään tehtäviä, jotka pakottavat pysymään vaikeissa suhteissa, mahdottomien ihmisten vaikutuspiirissä. En ole vielä lukenut Henrik Tikkasen puheenvuoroja hänen ja Märta Tikkasen yhteiselosta, mutta uskallan vain toisen puolen tarinasta kuulleena sanoa, että tuo aika on ollut objektiivisestikin tarkasteltuna vaimolle hyvin vaikeaa. Se on ehkä antanut paljon, mutta myös ottanut. Kuunnellessani Märta Tikkasta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, en voi kuin ihmetellä, kuinka ehjänä ja viisaana hän on kaikesta tuosta selvinnyt.

"Yritin muuttaa
oman maailmani
sinulle kelpaavaksi
etsin sinua kaikkialta


mutta loppujen lopuksi
se mitä löysin
olin minä itse"


Luin Vuosisadan rakkaustarinan osina Kuusi kovaa kotimaista-, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti- sekä Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteita.


Vuosisadan rakkaustarinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Liisa, Sanna ja Koko H. 

Kiinalainen keskiviikko - Yan Lianke: Dream of Ding Village

Yan Lianke: Dream of Ding Village (丁庄梦)
Kustantaja: Grove Press/Grove Atlantic, 2011.
Kääntäjä: Cindy Carter.
Sivuja: 352.
Genre: Surullinen satiiri.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The silence is intense. Yet even in the absence of voices or sound, Ding Village lives on. Choked by death, it will not die. In the silent shades of autumn, the village has withered, along with its people. They shrink and wither in tandem with the days, like corpses buried underground.

The grass upon the plain has turned brittle and dry. The trees are all bare; the crops have withered. The villagers are shrunken inside their homes, never to emerge again.

Ever since the blood came. Ever since the blood ran red."

Luin tämän kiinalaisen romaanin työtehtävänä, ja vaikka tunnistin sen tärkeyden sekä ansiot, kirja ei henkilökohtaisena lukukokemuksena noussut arvoasteikossani kovin korkealle.

Romaanin kertojana on jo kuollut pikkupoika, jonka isoisä on vuorostaan tarinan päähenkilö. Perhe on kotoisin kiinalaisesta Dingin kylästä, joka monien muiden kiinalaiskylien tapaan on yllytetty mukaan verenmyyntibisnekseen. Veri on arvokasta, ja vaikka maalaiskylien asukkaat suhtautuvat sen myymiseen aluksi epäluuloiseksi, hallitus varmistaa monin keinoin kyläläisten päiden vähittäisen kääntymisen ja lähtemisen mukaan uskomattoman laajamittaiseen verenmyymiseen.

Kertojapojan isä on kylän ensimmäisiä ja suurimpia ”veripomoja”, joka organisoi luovutukset sekä veren myymisen eteenpäin rikastuen hurjasti. Bisnestä tehdään halvalla ja vastuuttomasti, ja noin kymmenen vuoden kuluttua sen alkamisesta puoli kylää on sairastunut tai kuollut AIDSiin. Veripomoja aletaan vihata, ja kertojapoikakin kuolee, kun suuttuneet ja katkerat kyläläiset myrkyttävät hänet kostona hänen isälleen. Silloin pojan isoisä murtuu ja anelee poikaansa pyytämään kyläläisiltä anteeksi. Tämä on kuitenkin kylmäverinen, eikä suostu nöyrtymään. Isoisä potee itsekin huonoa omatuntoa ja perustaa sairastuneille kyläläisille tukikohdan entiseen kouluun, jossa lupautuu eräänlaiseksi talonmieheksi ja pitämään sairaista huolta. 

Romaanissa seurataan isoisän toimia ja tunteita epidemian edetessä, kyläläisten reaktioita epätoivon ja kuoleman edessä, sekä perheen ja suvun välisiä siteitä ja jännitteitä äärimmäisissä olosuhteissa. Kirjassa kerrotaan myös ajoista ennen verenluovutuksen alkua. Mukana on rakkaustarinakin, mutta pääasiassa kirja keskittyy ruotimaan perheen, suvun ja kyläyhteisön selviytymiskeinoja syyllisyyden, sairauden ja kuoleman kierteessä.

Teos on myös hyvin yhteiskunnallinen, sillä on selvää, että kommunistihallinnon toimet ja toisaalta välinpitämättömyys mahdollistavat epidemian ja sitä seuraavat tragediat, mutta toisaalta kertojapojan isän järkyttävä ahneus ja rahantekomahdollisuuksien näkeminen mitä hirveimmissä paikoissa saavat pohtimaan kriittisesti myös markkinatalouden sääntöjä. Teos on fiktiota, mutta se pohjautuu vahvasti todellisiin kyliin, tapahtumiin ja epidemioihin Kiinan maaseudulla.

Loppu on aika lailla lohduton ja traaginen, eikä kyseessä siis ole millään tasolla hyvänmielen kirja tai kasvukertomus. Dream of Ding Village -romaania on verrattu Albert Camus'n Ruttoon, ja siitä on tehty elokuva, joka kiertää parhaillaan kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Kirja oli ehdolla myös Man Asian Literary Prizen voittajaksi.

Dream of Ding Village on ilman muuta tärkeä teos, sillä se pohjautuu todellisiin, järkyttäviin tapahtumiin. Yan Lianke on myös taitava kirjoittaja, joten lukeminen oli miellyttävää, ja on ylipäätään mielenkiintoista tutustua harvoin käännettyyn kiinalaiseen kirjallisuuteen. En silti usko, että olisin tarttunut tähän tai edes aloitettuani jatkanut lukemista loppuun, ellei kyseessä olisi ollut työtehtävä. Olen todella iloinen, että olen nyt lukenut kirjan, mutta kuitenkin minusta tuntuu, että olisin saanut saman elämyksen lukemalla aiheesta tehdyn novellin, tietokirjan tai jopa syvällisen lehtiartikkelin. Aihe ei välttämättä sopinut parhaiten juuri romaaniksi. 

Ihmettelin myös kuolleen pikkupojan valintaa kertojaääneksi, enkä keksinyt sille hyvää syytä kirjan luettuanikaan. Teoksen on mainittu olevan satiiri, ja varmasti se sitä onkin, mutta huumoria en kirjasta löytänyt juuri yhtään. Satiiriset ylilyönnit saivat kyllä tekijänsä naurunalaisiksi vakavasta aiheesta huolimatta.

Kirjasta on tavallaan vaikea muotoilla tiivistä yhteenvetoa, sillä siinä ei ollut mielestäni yhtä, keskeistä juonta – punaista lankaa – vaan se oli kokoelma kertomuksia kyläyhteisön sisältä. Kertomuksia yhdisti veribisneksen synnyttämä AIDS-epidemia, ja hallituksen sekä veripomojen välinpitämättömyys. On kyllä helppo nimetä päähenkilön (kuolleen pojan isoisän) ja tämän pojan, paikallisen veripomon, välinen suhde kirjan aloittavaksi ja lopettavaksi voimaksi, mutta usein romaanin aikana tuo suhde jäi täysin taka-alalle muiden kyläläisten astuessa keskipisteeseen.

Yan Linken kirjoitustyyli on viehättävällä tavalla erilaista ja eksoottista, muttei kuitenkaan liian poikkeavaa tai vaikeaa länsimaiselle lukijalle. Tarinan kuljetus on ajoittain melko filosofista ja teksti kuvailevaa, mutta lukeminen ei ollut silti toivottoman hidasta. Kyllä minä pidin kirjasta, mutta kuten sanottu, en olisi ehkä lukenut tätä vapaaehtoisesti, ja mielestäni aihe sopisi paremmin tietokirjallisuudeksi tai hieman tiiviimmäksi kertomukseksi.

Yan Lianke on 1958 syntynyt kiinalainen mieskirjailija. Hän on kirjoittanut valtavan määrän romaaneja ja kertomuskokoelmia voittaen useita kirjallisuupalkintoja, ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Yan Lianke kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista, mutta satiirisesti. Hänen teoksiaan onkin kielletty Kiinassa ja hän on ollut myös väliaikaisessa matkustuskiellossa kotimaassaan. Tästä huolimatta Yan Lianke puhuu jatkuvasti ja avoimesti Kiinan harjoittaman sensuurin haitallisista vaikutuksista maan kirjallisuudelle.

Lue lisää arvioita kirjasta sen Goodreads-sivulta.

Teatteritiistai: Tumman veden päällä Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri: Tumman veden päällä. Kuva Antti Ahonen.

Luin Peter Franzénin esikoisromaanin Tumman veden päällä (Tammi 2010) pari vuotta sitten, eli aikana ennen Kirjavaa kammaria. Siksi täältä ei löydy bloggausta kyseisestä kirjasta, mutta olen kyllä maininnut, että pidin siitä, ainakin täällä.

En suhtautunut Franzénin esikoisromaaniin ehkä yhtä ennakkoluuloisesti kuin moni muu on tunnustanut suhtautuneensa, mutta eivät odotukseni erityisen korkeallakaan olleet. Pidin kirjassa sen maltillisuudesta traagisesta aiheestaan huolimatta, ja erityisesti onnistuneesta lapsikertojaratkaisusta. Kertoja-Peten kokemuksia ja tuntemuksia ei selitelty, vaan ne kuvattiin sellaisinaan, mikä lisäsi autenttisuutta. Olen kirjailijaa vähän nuorempi, mutta en niin paljon, etteikö samastuminen hänen omaelämäkerralliseen lapsuuskuvaukseensa olisi onnistunut, mikä teki osaltaan kirjasta minulle hyvän.


Niin, romaanin pohjalla ovat kirjailijan omakohtaiset kokemukset, mutta kyseessä on kuitenkin romaani. Olen pohtinut viime aikoina paljon autofiktiota ja sen eri muotoja. Autofiktiivistenkin romaanien kohdalla on hyvä muistaa, että romaani on romaani on romaani, mutta kirjailijan valitessa tämän tien hän ei voi välttyä uteluilta ja vertailuilta tosielämän kokemuksiin. Todennäköisesti tekstiä myös lähes poikkeuksetta pidetään "todempana" kuin se onkaan.


Omaelämäkerrallinen tai ei, Tumman veden päällä on romaanina koskettava kuvaus lapsuuden hauraudesta ja toisaalta voimasta. Kirjassa tapahtuu kauheita asioita, mutta se ei ole missään nimessä toivoton tai minusta edes erityisen ahdistava tarina. Lapsi ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat, mikä vähän itkettää aikuista, mutta se tarkoittaa myös lohdullisia harmaan sävyjä maailmassa, jonka aikuinen ehkä maalaisi mustavalkoiseksi. Lisäksi vaikka romaanin kertojan elämässä on isä(puoli), joka muuttuu alkoholin vuoksi hauskasta iskästä pelottavaksi tyranniksi, hänen ympärillään on myös turvallisia ihmisiä: äiti, isovanhemmat ja pikkusisko - biologinen isäkin.

Kuva: Antti Ahonen.

Ja nyt siis kävin katsomassa Tumman veden päällä teatterisovituksena. Se oli tarinana hyvin uskollinen kirjalle, vaikka tietenkään kaikkea ei ollut saatu mahdutettua mukaan. Suuren osan huomiosta vei väistämättä esityksen tekninen toteutus. Se oli jotakin teatterin ja elokuvan väliltä; live-elokuvaksi tätä on taidettu kutsua. Käytännössä katsomossa tuijotettiin melkein koko ajan silmä kovana valkokangasta, jolta sai seurata samaan aikaan kuvattuja kohtauksia. Välillä kuvattiin piilossa kulisseissa ja välillä näyttämöllä yleisön edessä. Välillä myös ikään kuin huolimattomasti osittain piilossa, mistä tuli katsojalle erikoinen, tirkistelevä tunne.

Esityksen tekniikkaa ei ollut yritetty piilottaa, vaan kamera-, valo- ja äänimiehet hääräsivät näkyvillä näyttelijöiden seassa. Täytyi ihmetellä ja ihailla kaiken sujuvuutta sekä sekunnintarkkaa ajoitusta. Näyttelijöiden lisäksi kuvattiin esimerkiksi näyttämön etuosassa ollutta pienoismallia Tornionjoen laaksosta ja erikoisefektejä varten akvaariota näyttämön sivussa.

Kuva: Antti Ahonen.

Aikuisnäyttelijät tekivät mielestäni hienot roolit (pääosissa Seppo Pääkkönen, Elina Knihtilä, Antti Litja ja Terhi Panula), ja lasten osuus oli toteutettu kekseliäästi: Lapsinäyttelijöitä ei paljon kuvattu, ja heidän puheosuutensa suurimmilta osin hoitivat lavalla koko ajan (ilman rooliasuja) olleet aikuisnäyttelijät Ona Kamu sekä Anna Paavilainen, jotka myös soittivat eri instrumenttejä ja lauloivat luoden esitykselle sen äänimaailman. Etenkin Kamu Peten roolissa teki suuren, vaikuttavan työn. Kuvaava kamera edusti yleensä Peten katsetta varsinaisen näyttelijän sijaan.

Kuva: Antti Ahonen.

Teknisen toteutuksen ihmettelyn voitti lopulta kuitenkin sisältö. Kirjan tarina, vahvat tunnelmat ja lapsen kokemus oli saatu siirrettyä myös näyttämölle ja näyttelijöiden työhön. Henki ja itkukin kurkussa katsomossa sai seurata perheen pahoinvointia ja luhistumista. Ja ne kirjasta tutut lapsen elämän valonpilkahdukset tuntuivat mukavilta näyttämölläkin. Olo ei ollut esityksen päätyttyä lohduton, vaan toiveikas.


Odotan mielenkiinnolla, kuinka kirjailijan itsensä ohjaama elokuva vuorostaan onnistuu saman tarinan kertomisessa, ja vielä enemmän odotan työn alla olevaa jatko-osaa Franzénin esikoisromaanille.

Kuva: Kansallisteatteri.

Pirpanaperjantai - Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa

Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa. Tapaa mainio Puu-Jalkasten perhe! (The Pirates Next Door).
Kustantaja: Karisto, 2012.
Suomentanut: Sirja Kunelius.
Sivuja: 32.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.






"Kotikatu sievä niin
 vain yhtä oli vailla,
ei kavereita Tildalla
ollut niillä mailla.


Mut huhu kertoi: naapuriin
pian muuttaa perhe uusi.
Jos olis heillä ipanoita
viisi taikka kuusi...!"


Tässä on - taas yksi - hyvä lastenkirja! Se näytti minusta kiinnostavalta jo aikanaan, kun selailin yleensäkin hyvän lastenkirjakustantajan, Kariston, kevätkatalogia. Merirosvot on nyt aikamoinen hitti niin meillä kuin varmasti monessa muussakin lapsiperheessä, ja kirjan kuvitus näytti mukavan runsaalta ja värikkäältä. Lopullisesti innostuin hankkimaan kirjan, kun kuulin sen voittaneen brittiläisen kirjakauppaketju Waterstone'sin lastenkirjapalkinnon.


Ja kyllä, kuvitus on tosiaan tässä kirjassa mainio. Se on yhtä aikaa realistinen ja sadunhohtoinen, moderni ja vanhanaikainen. Siinä on ilmettä ja syvvyyttä. Se ei näytä samalta kuin joka toinen muu lasten kuvakirja, mutta tarpeeksi tutulta tv-animaatioiden maailmassa kasvaneen lapsen silmään.

Kuvituksen lisäksi kirjassa on hienointa riimittely. Koko tarina on runomuodossa, mikä teki siitä taas monesta muusta kirjasta eroavan ja mukavan ääneenluettavan. Tarina itsessään ei ole ihan yhtä vahva kuin kirjan muut osaset, mutta ei sekään huono ole. Idealtaan tarina on suorastaan loistava. 


Kirja sijoittuu viehättävän näköiseen rannikkokaupunkiin, joka voisi hyvin olla Pohjois-Walesissa, josta kirjailija on kotoisin. Mutta kaupungin nimi kertoo kaiken: Tylsämä. Keski-ikäkin on 67 vuotta ja paikka on talvisin autio. Lapsilla ei ole siellä kovin hauskaa, ei ainakaan Tildalla.

Mutta sitten Tildan naapuriin muuttaa jännittävä merirosvoperhe, jonka Joona-pojasta tulee hänen ystävänsä. Aikuiset kuitenkin suhtautuvat outoon perheeseen hyvin penseästi. Huhumylly uusien asukkaiden erikoisista tavoista pyörii. Eiväthän ne esimerkiksi peseydy koskaan, vaan haisevat, ja valvovatkin ihan vääriin aikoihin. Lopulta naapurit alkavat kerätä vetoomusta merirosvojen häätämiseksi. He pelkäävät, että muuten niitä on pian kaikkialla. Kansoittavat vielä koko maan.


Tilda on surullinen, kun joutuu luopumaan uudesta ystävästään, mutta Joona lohduttaa häntä ja sanoo, että he voivat pysyä ystävinä, vaikkeivät asukaan enää naapureina. Lapset sopivat alkavansa kirjeenvaihtoon. Joona lupaa myös mahtavan yllätyksen koko naapurustolle heidän lähdettyään.

Naapurit tosiaan yllättyvät, kun löytävät kunkin puutarhaan kaivetun aarrearkun, jonka sisällä on kultaesineitä. Ääni kellossa muuttuu ja lähteneitä merirosvoja muistellaankin äkkiä hyvällä kaivaten. Aikuiset paljastuvat toisin sanoen tekopyhiksi. Muutenkin erilaisuuden pelko ja ennakkoluulot on aiheena hyvä ja ajankohtainen, eikä tosielämän vastaavia esimerkkejä ole vaikea keksiä tästäkään maahanmuuttajia ja muuta erilaisuutta pelkäävästä maasta. Kirja nauraa lapsen äänellä NIMBY-ilmiölle (Not in My Backyard).


Viisivuotias Stella piti kirjasta todella paljon. Sen parhaita puolia olivat kuulemma lopun kiiltävät kultaesineet sekä se, että "ne sanat oli niin kuin runoja". Huono puoli oli taas se, että kirja oli liian lyhyt.


Suomeksi on muuten julkaistu myös Jonny Duddlen toinen merirosvoaiheinen kuvakirja Mahtava merirosvoseikkailu (Karisto 2010), joka meidän täytyy heti etsiä käsiimme.

Kulttuurikeskiviikko: Poikani Kevin -elokuva

Minulla ei ole ollut enää tapana kirjoittaa Kirjavassa kammarissa juuri muusta kuin kirjoista. Katson elokuvia ja tv-sarjoja melko paljon ja intohimoisesti, ja välillä voisi olla hauska blogata niistäkin. Aikaa vain ei tahdo riittää edes kaikkiin kirjapostauksiin. Nyt tuntui kuitenkin sopivalta laajentaa repertuaariani, sillä kävin katsomassa elokuvan, jonka pohjalla oleva kirja teki minuun aikanaan erittäin suuren vaikutuksen.

Kyseessä on Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaani - ja nyt siis myös siitä tehty elokuva. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä kuusi vuotta sitten, joten en ole blogannut siitä, mutta Shriveriä olen hehkuttanut monessa yhteydessä, ja olen edelleen sitä mieltä, että Poikani Kevin on yksi hienoimmista koskaan lukemistani romaaneista.


On aika kauheaa lukea omia, vanhoja juttujaan, mutta liitän tähän nyt silti arvion, jonka olen aikanaan kirjasta kirjoittanut:

"Tämä kirja todellakin ansaitsi Orange-palkintonsa! 

Lionel Shriver (nimestään huolimatta nainen) on kirjoittanut järkyttävän ja ajatuksia herättävän romaanin erään perheen tragediasta, joka huipentuu julmasti teini-ikäisen pojan, Kevinin, suorittaessa joukkomurhan koulussaan. Perheen sisäinen murhenäytelmä on kuitenkin jatkunut jo 15 vuotta, eikä ainakaan helpotu teon jälkeen. 

Teos on kokonaisuudessaan ahdistava, mutta loppu onnistuu silti kylmäämään sydäntä entisestään. Romaani koostuu Kevinin äidin kirjeistä pojan isälle, ja kirjemuoto tekee painavien aiheiden kanssa painiskelevasta ja muutenkin paljon ajattelua vaativasta kirjasta sopivan helppolukuisen.

Ihmissuhdekiemuroiden ja psykologian lisäksi Shriver tarttuu kärkkäästi amerikkalaisen nykykulttuurin ominaispiirteisiin, ja myös Yhdysvaltojen valtapolitiikka kulkee tarinassa taustalla – joskin se häipyy näennäisesti nimenomaan taustalle tiedostavassakin perheessä,

kun henkilökohtaisen elämän traagisuus ylittää inhimilliset rajat.

Ehdottoman suositeltava kirja saa pohtimaan muun muassa ydinperheen ihannetta, vanhempien oletettua, pyyteetöntä rakkautta lapsiaan kohtaan sekä synnynnäisten ominaisuuksien vaikutusta yksilöön verrattuna kasvattavan ympäristön vaikutukseen. 

Käännöksessä huomio kiinnittyy muutamaan kömpelöön ratkaisuun, mutta kokonaisuus on sujuvahko."

Olen antanut kirjalle täydet pisteet ja antaisin yhä vieläkin. Näiden vuosien jälkeen kirjasta on vahvimpana muistissa osittain eri asiat, ja ihmettelen myös loppulausettani käännöksestä, joka oli muistaakseni oikeasti hyvä. Turhaa nillitystä tarttua yksittäisiin kömpelyyksiin (suomi hän nuorempaa itseään).

Elokuvaa lähdin katsomaan melko neutraalein odotuksin. Olin kuullut, että se olisi hyvä, ja tiesin Tilda Swintonin sekä John C. Reillyn erinomaisiksi näyttelijöiksi. Samalla kuitenkin tiesin, että Poikani Kevin -lukukokemusta olisi käytännössä mahdoton ohittaa elokuvalla.

Kaikki tuo pitikin paikkansa, eli elokuva oli todella hyvä loistavin näyttelijöin, mutta ei se sentään ollut yhtä upea kuin kirja. Sovitus oli toisaalta hyvin uskollinen kirjalle ja toisaalta toteutuksena hyvin erilainen. Siinä kun kirja on monologinen kirjeromaani ja rakentuu siis erittäin vahvasti subjektiivisen kertojaäänen varaan, elokuvassa ei käytetä lainkaan kertojaa tai muutakaan selittelyä. Se on varmasti oikea ratkaisu, ja tekee elokuvasta selkeämmin itsenäisen taideteoksen.

Tapahtumat ja tunnelmat noudattavat melko tarkasti kirjan vastaavia, ja päähenkilö Evan pään sisään päästään hienosti elokuvallisin keinoin. Mainitsemieni näyttelijöiden lisäksi onnistuneet roolityöt tekevät myös Keviniä eri ikävaiheissa esittävät lapsi- ja nuoret näyttelijät.

Jos kirja ei kerro oikeasti juurikaan koulusurmista, niin kunnioitettavasti elokuva mässäilee veritöillä vielä vähemmän. Usein visuaalisuus tekee asioista vaikuttavampia ja vaikeampia kokea fiktionakin, mutta tässä tapauksessa kirja oli minusta monin kerroin järkyttävämpi kuin elokuva. Kyllä elokuvakin on luonnollisesti surullinen ja ahdistava, mutta väitän, että herkkänahkaisten on helpompi katsoa se kuin lukea kirja.

Päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi, että elokuvan tekijät ovat onnistuneet upeasti, kun näin vahvasta romaanista tehdystä leffasta ei kävele ulos lainkaan pettyneenä. Suosittelen toisin sanoen elokuvaa muillekin - sekä tietysti kirjaa, jos se joltakin on yhä lukematta.

Poikani Kevin -romaanista ja -elokuvasta kirjoitti ennen minua Linnea (kiitos elokuvaseurasta!), ja hänen jutustaan löytyy myös pino linkkejä muiden bloggaajien arvioihin kirjasta.

Hyvää viikonloppua!

Hei vain kaikki! Tulin pikaisesti ilmoittamaan, että lähdemme ajamaan viikonlopuksi kohti Itä-Suomea än-yy-tee NYT, sillä menemme juhlimaan 90 vuotta täyttävää ukkiani. En ole ehtinyt vastailla kommentteihinne pariin päivään, mutten suinkaan ole hylännyt teitä, vaan palaan niihin ensi viikolla. Siihen asti nautinnollista ja lukuisaa viikonloppua teille kaikille! (Minulla on mukanani vain työkirja...)

Tenavatorstai - Zacharias Topelius & Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi (Adalminas pärla).
Kuvitus ja kansi: Lena Frölander-Ulf.
Kustantaja: Teos & Söderströms, 2012 (alkup. 1856).
Suomentanut: Asko Sahlberg.
Sivuja: 38.
Genre: Satu.
Arvio: 4,75/5.
Lue suomenkielisen kustantajan esittely täältä.


"On kuitenkin vielä muuan lahja, parhain kaikista, ja sen minä annan Adalmiinalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuin prinsessalla on jäljellä helmi ja muut kolme lahjaa, minun lahjallani ei ole voimaa. Mutta jos hän hukkaa helmensä ja kauneutensa ja rikkautensa ja viisautensa, hän saa minulta korvaukseksi neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän."


Vanha satu uudessa, kauniissa paketissa. Tämä Adalmiinan helmi on Teoksen ja Söderströmsin yhteisesti kustantama, mutta koska suomenkielisenä tunnen Teoksen tuotantoa paremmin, sanon tämän: kyseinen kustantamo julkaisee todella laadukasta lastenkirjallisuutta. No, myönnän etten ole kaikkia, oikeastaan muutamaa enempää Teoksen lastenkirjoista lukenut, mutta koska niitä julkaistaan harvakseltaan ja koska jokainen lukemani on ollut suorastaan napakymppi, uskallan esittää ylläolevan väitteen. Ennen Adalmiinan helmeä olen ihastunut Leena Krohnin Auringon lapsiin ja Leena Parkkisen Miss Milky Rayhin.


Minä luin lapsena hullun lailla, mutta en tainnut koskaan olla kaikkein suurin vanhojen satujen ystävä. Silti luin paljon niitäkin ja luulin tuntevani kaikki perinteiset sadut, mutta Adalmiinan helmen kohdalla en ollutkaan varma. Ainakaan minulla ei ole siitä selkeää muistikuvaa, mikä on sääli, kun kyseessä on vielä kotimainen satu. Toisaalta en osaa ihan varmaksi sanoa, sillä sen verran jaettuja, muista saduista tuttuja elementtejä tässäkin on - minkä totesin, kun luimme kirjan nyt Stellan kanssa. Satu siis tuntui joka tapauksessa tutulta.

"Kunhan meidän pikku prinsessastamme vain tulee kaunis, rikas ja viisas, on hänen sydämellään vähän merkitystä. Me suojelemme kyllä helmeä, ja silloin hän voi olla ilman sinisen haltijattaren köyhää lahjaa."


Adalmiinan helmi on tarinana kiehtova ja opettavainen. Se on oikein hyvä, mutta ei tosiaan mainittavasti eroa muista vanhoista saduista. Erityisen siitä tekee kotimaisuus, ja tämän painoksen kohdalla upea ulkonäkö. Kuvittaja Lena Frölander-Ulf on luonut uskomattoman kauniita, yhtä aikaa moderneja ja vanhanaikaiseen satuun sopivia aukeamia, jotka miellyttävät sekä aikuisen että lapsen silmää. Koko taitto on kaunis. Joskin pieneen tilaan sovitettu tiheä teksti hämäsi minut ensin luulemaan satua pidemmäksi kuin se onkaan. Arvelin, ettei 5-vuotias Stella jaksaisi kuunnella tätä kerralla läpi, mutta olin väärässä. Kyllä hän jaksoi, sillä tekstiä ei ollutkaan niin paljon kuin luulin, ja lisäksi tarina vei mukanaan.

Hyvän tarinan ja kauniin graafisten kuvien lisäksi kiitän tämän sadun kieltä. Varmasti jo itse Zacharias Topelius kirjoitti hyvin, mutta uskon, että kiitokseni löytävät erityisesti kohteensa Asko Sahlbergista, joka on suomentanut sadun tähän painokseen. Niin kuin kerroin Grimmin satuaarteista kirjoittaessani, meillä luetaan nyt paljon vanhoja satuja, mutta kauhean usein en nauti niiden kielestä. Tällä kertaa nautin, sillä se oli mukavasti sujuvaa, vaikka vanhanaikainen tunnelma oli säilytetty.


"Siinä samassa aurinko laski ja tuli niin pimeää, ettei voinut kunnolla nähdä miltä paimentyttö näytti. Mutta prinssi Sigismund ajatteli sydämessään: 'Vai niin, hyvä Jumala haluaa, että minä ottaisin köyhän tytön vaimokseni, ja sen minä teen, sillä olen nähnyt hänet aiemmin metsässä asuvan eukon luona ja tiedän miten päivänpaiste ympäröi häntä missä tahansa hän kulkee."

Ja Stella piti tästä yhtä paljon kuin minäkin. Sekä tarinasta että kuvista. Tosin opetus ei tainnut oikein mennä perille, sillä kysyessäni hän oli kaikesta huolimatta halukas valitsemaan kauneuden, rikkauden ja viisauden nöyrän sydämen ohi... Ja lisäksi tiedustellessani hänen suosikkikuvaansa kirjasta, se oli tämä...

... sillä olihan se nyt hillittömän hauskaa, kun haltijattarien paljaat peput kuulsivat mekkojen läpi. Eh.


No niin, voidaan ehkä sanoa, että tässä hienossa satukirjassa on jokaiselle jotakin... Teos sopii erityisen hyvin lahjakirjaksi perinteisen statuksensa ja kauniin, huolitellun ulkonäkönsä vuoksi.


Adalmiinan helmestä ovat kirjoittaneet myös Maria ja Jenni.


Osallistun tällä kirjalla haasteeseen Underbara finlandssvenskar vid papper.

Kissamainen keskiviikko - Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof

Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla).
Kustantaja: New Direction, 1955.
Sivuja: 124.
Genre: Näytelmä.
Arvio: 4,5/5.
Lue näytelmästä lisää täältä.


"MARGARET: Oh, Brick! How long does it have t' go on? This punishment? Haven't I done time enough, haven't I served my term, can't I apply for a - pardon?
BRICK: Maggie, you're spoiling my liquor. Lately your voice always sounds like you'd been running upstairs to warn somebody that the house was on fire!
MARGARET: Well, no wonder, no wonder. Y'know what I feel like, Brick?


[Children's and grownups' voices are blended, below, in a loud but uncertain rendition of 'My Wild Irish Rose'.]


I feel all the time like a cat on a hot tin roof!
BRICK: Then jump off the roof, jump off it, cats can jump off roofs and land on their four feet uninjured!
MARGARET: Oh, yes!
BRICK: Do it! - fo' God's sake, do it...
MARGARET: Do what?
BRICK: Take a lover!"


Minulla on näytelmien lukemisesta vähän kahtalaisia kokemuksia. Joistakin, kuten Shakespearen Romeosta ja Juliasta, olen todella nauttinut. Toiset taas, kuten Tsehovin Kolme sisarta, eivät ole minulle oikein luettuna auenneet, vaikka lavalla ne saattavat olla oikein hyviäkin.


Linnean hauskan Hyppää lavalle -haasteen myötä innostuin miettimään, mitä näytelmiä haluaisin kaikkein eniten lukea. Cat on a Hot Tin Roof, eli Kissa kuumalla katolla, valikoitui yhdeksi luettavaksi helposti, sillä vaikka en muistaakseni ole nähnyt sitä koskaan lavalla, rakastan siitä tehtyä vuoden 1958 elokuvaa, jossa näyttelevät aina upeat Paul Newman ja Elizabeth Taylor. Näytelmäteksti on kyllä parempi kuin elokuva, josta on häivytetty homoseksuaaliset viitteet ja homofobian kritisointi oikeastaan kokonaan. Muistini mukaan elokuvassa myös Maggie on suuremmassa roolissa kuin tässä näytelmätekstissä, mutta se ei ole kovin ikävä asia, kun Elizabeth Taylorista on kyse.

Halusin lukea juuri tämän tekstin myös siksi, että tiesin siinä käytettävän vahvaa etelävaltiolaista puheenpartta. Ihastuksissani luinkin melkein koko näytelmän ääneen, vaikka minun southern drawl -yritelmäni kuulostavat naurettavilta. 


"Yaisss! Just remarkable. Did you all notice the food he ate at that table? Did you all notice the supper he put away? Why, he ate like a hawss!"


Murre on kuitenkin lopulta sivuseikka, sillä näytelmä - sen alkuasetelma, juoni ja teemat - on itsessään niin upea. Kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella melko raivostuttavia. Itsekkäitä, ahneita ja ajattelemattomia. Keskiössä on puuvillaplantaasin kuolemansairas ja läheisilleen julma isäntä, Big Daddy, jonka perintöä halajavat - ja häntä siten mielistelevät - hänen vanhin poikansa puolisoineen sekä nuoremman pojan vaimo, Maggie. Nuorempi poika itse, Brick, on elämänhalunsa menettänyt, alkoholisoitunut ex-urheilija, joka ei voisi vähempää välittää perinnöstä - tai vaimostaan. Mukana hääräävät myös talon hysteerinen emäntä, joka ei suostu uskomaan miehensä pian kuolevan, perheen lääkäri, pappi, palvelijoita ja lapsia.


Näytelmä kattaa vain yhden illan, ja tapahtumat sijoittuvat yhden talon sisälle, oikeastaan vain pariin huoneeseen. Tunnelmaan sopivasti on kuuma ilta, painostava tunnelma lupailee myrskyä. Juhlitaan Big Daddyn syntymäpäiviä, mutta harva on todella juhlatuulella. Sitten valheet alkavat paljastua ja paineet purkautua, välejä selvitellään suorasanaisesti... Eniten selvitellään lopulta sitä, miksi Brick on alkoholisoitunut ja miksi hän ei halua harrastaa seksiä vaimonsa kanssa. Homoseksuaalisten teemojen käsittely on yllättävän rohkeaa 1950-luvun näytelmäksi, enkä sinällään ihmettele - vaikka harmittelen - että ne on häivytetty saman vuosikymmenen elokuvasovituksesta.


Tennessee Williams kirjoitti näytelmään parikymmentä vuotta myöhemmin viimeisestä näytöksestä toisen version, joka oli myöskin mukana tässä lukemassani kirjassa. En osaa sanoa, kumpi minusta on parempi. Molemmat olivat hyviä, eivätkä käsitellyt asiat olellisesti muuttuneet uudessa versiossa. Williams on kirjoittanut useita muitakin tunnettuja näytelmiä (joista on usein tehty yhtä tunnettuja elokuvaversioita), kuten Viettelyksen vaunu, Äkkiä viime kesänä ja Nuoruuden suloinen lintu.


Vaikka luen mieluummin romaaneja kuin näytelmiä, nautin tästä tekstistä hyvin paljon. Se onnistuu välittämään erityisen hyvin talossa vallitsevan valheellisen, petollisen, hermostuneen ja painostavan tunnelman. Myös jokainen henkilöhahmo on taiten laadittu. Ehkä karrikoitukin, mutta tähän näytelmään pieni överiksi vetäminen sopii hyvin. Nyt tekee mieli katsoa elokuva taas kerran, ja olisi hienoa nähdä tästä myös oikein laadukas teatteriesitys.


"What is the victory of a cat on a hot tin roof? - I wish I knew...


Just staying on it, I guess, as long as she can..."

---

Osallistun kirjalla Hyppää lavalle- ja So American -haasteisiin. Jälkimmäisessä nappaan tällä pisteen kategorioissa Post-World War II Classics; Southern Fiction; Modern Men Writers; ja Mississippi.