Tiukkojen haasteiden torstai - Miten kävi haasteessa Ikkunat auki Eurooppaan?

Minulla on nyt tammikuun alussa ilahduttavia hengähdyspäiviä loppuvuoden työkiireiden ja juhlimisten jälkeen. Erityisen iloinen olen siitä, että ehdin paneutua blogiini ja blogihaasteisiin. 

Viime vuonna lanseerasin kolme isoa haastetta, joihin te muutkin kirjabloggaajat olette kivasti osallistuneet. Moni on jo lähetellyt suorituslistojaan, mutta teen vielä jokaisesta haasteesta tällaisen erillisen kyselypostauksen, johon saatte suorituksenne ilmoittaa. Kerron samalla, kuinka minun itseni kunkin haasteen kanssa kävikään.

Haastekyselyt aloittaa siis Ikkunat auki Eurooppaan, mutta ennen sitä sanon pienen sanasen siitä, kuinka suoriuduin muissa blogeissa lanseerattujen haasteiden kanssa vuonna 2012.

Oli haasteita, joista innostuin, muita joita en sitten muistanut tai ehtinyt suorittaa. Yritin kuitenkin esimerkiksi Morren itsenäisyyspäivän Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, jota suoritin syksyyn asti tunnollisesti ja suunnittelemani aikataulun mukaisesti. Sitten loppuvuoden kiireet veivät kuitenkin mukanaan ja kaksi viimeistä teosta jäivät odottamaan tätä vuotta. Sain luettua seuraavat teokset:

• Tove Jansson: Kesäkirja
• Katja Kallio: Syntikirja
• Sofi Oksanen: Puhdistus
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lukematta jäivät:

• Markus Nummi: Karkkipäivä
• Riikka Pulkkinen: Totta

Minulla oli lisäksi oma bonuslistani muista lukemistaan odottaneista kotimaisista kirjoista, ja niistä sain vielä luettua yhden bonuspistekirjan, eli Helmi Kekkosen Valinnan. No, joka tapauksessa haaste jäi harmittavasti kesken. Ajattelin kuitenkin jatkaa haastetta sovellettuna tänäkin vuonna ja valita tietyt teokset TBR100-listaltani, jotka haastan itseni lukemaan vuoden loppuun mennessä.

Samalla tavalla kävi muuten omalle, yksityiselle Joel Haahtela -haasteelleni. Luin vuoden 2011 lopulla kaksi ensimmäistä Haahtelaani ja ihastuin niihin niin, että päätin suorittaa miehen koko tuotannon vuoden 2012 aikana. Sopivan mittaisia pienoisromaaneja riitti juuri sopivasti joka toiselle kuukaudelle, mutta samoin kuin Morren haasteen kanssa, lipsuin loppuvuodesta ja kaksi viimeistä teosta jäi toistaiseksi lukematta. Palaan niihin varmaankin tänä vuonna! Silti luin neljä Haahtelaa, mikä on minulta hyvin paljon yhdeltä kirjailijalta vajaan vuoden aikana (ja sitä paitsi jos lasketaan 2011 mukaan, luin vuoden sisään kuusi Haahtelaa, vau).

Linnean Hyppää lavalle! -haasteen suoritin lukemalla kaksi näytelmää: Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? sekä Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Oli hauskaa lukea näytelmiä ja ihana uppoutua näiden kahden suursuosikkini maailmaan tällä kertaa elokuvan sijaan tekstinä. Kumpaakaan en valitettavasti ole nähnyt vielä varsinaisella teatterilavalla.

Olen ilmoittautunut mukaan myös Marian Kirjallisuuden äidit -haasteeseen, joka jatkuu vielä tämän vuoden äitienpäivään saakka, joten siihen ehtii vielä mukaankin (klikatkaa linkkiä). En ole saanut vielä aikaiseksi listattua lukemiani kirjoja äideistä ja lapsistaan, mutta niitä on kertynyt jo paljon ja olen hyvin ihastunut tähän teemaan sekä haasteeseen!

Viime vuonna päätin myös aloittaa Kirjallisen maailmanvalloituksen, mutta sillä tavalla takautuvasti, että otan mukaan kaikki blogini aikana luetut kirjat (siis maaliskuusta 2011 saakka). Vielä en ole saanut aikaiseksi listattua maita ja kirjoja tai tehtyä karttaa, mutta toivottavasti ehdin puuhaan pian!

Osallistuin myös Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, eli käytännössä laskin ja listasin lukemiani kotimaisia teoksia. Suoritin haasteen lukemalla viime vuonna 45 kotimaista kirjaa.

Satun hauskoista, joka toinen kuukausi lanseeratuista minihaasteista, joita suoritettiin lukemalla yksi kirja tietyllä teemalla, suoritin puolet, eli kolme. Minihaasteen 2/12: Toinen tapaaminen suoritin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinalla, haasteen 3/12: Saarella taas Tove Janssonin Kesäkirjalla, ja haasteen 4/12: Väriä! Chris Cleaven romaanilla Gold.

Kiitos kaikille haaste-emännille! Tänäkin vuonna osallistun varmasti muiden kehittelemiin haasteisiin, mutta niistä lisätietoa myöhemmin. En vielä tiedä, emännöinkö itse tänä vuonna haasteita. Ehkä, jos joku hauska aihe tulee mieleen!

Mutta nyt itse asiaan, eli Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Oma suoritukseni jäi melko tyngäksi. Luin kyllä aika paljon eurooppalaista kirjallisuutta, mutta lähinnä vanhoista, tutuista maista, eli etenkin Iso-Britanniasta ja lisäksi Ranskasta, Ruotsista ja Norjasta. En ollut tämän(kään) haasteen kanssa tavoitteellinen, eli en valinnut lukemisiani tämä mielessäni, mutta kyllä se aina ilahdutti, kun sattui saamaan jollakin teoksella eksoottisemman pisteen jostakin kategoriasta. :)

Tässä oma listani:

Pohjois-Eurooppa

• Islanti
• Latvia
• Liettua
• Norja
• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Heidi Linde: Jo nyt on!
• Linn Ullmann: Aarteemme kallis
• Ruotsi
• Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
• Ingmar Bergman: Sunnuntailapsi
• Pija Lindenbaum: Henna hiipi piiloon
• Astrid Lindgren: Lotta, Janne ja Minnamanna
• Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
• Tanska
• Viro

Itä-Eurooppa

• Armenia
• Azerbaidzan
• Georgia
• Kazakstan
• Moldova
• Ukraina
• Valko-Venäjä
• Venäjä

Etelä-Eurooppa

• Albania
• Andorra
• Bosnia ja Hertsegovina
• Bulgaria
• Espanja
• Javier Marías: Rakastumisia
• Italia
• Kreikka
• Simon van Booy: Everything Beautiful Began After
• Kroatia
• Kypros
• Makedonia
• Malta
• Monaco
• Montenegro
• Portugali
• Romania
• San Marino
• Serbia
• Slovenia
• Turkki
• Elif Shafak: Kirottu Istanbul
• Vendela Vida: Rakastavat
• Vatikaani

Länsi-Eurooppa

• Alankomaat
• Herman Koch: Illallinen
• Belgia
• Irlanti
• Lucinda Riley: The Girl on the Cliff
• Iso-Britannia
• Jessica Brockmole: Letters from Skye (Skotlanti)
• Karen Campbell: This Is Where I Am (Skotlanti)
• Chris Cleave: Gold
• Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa (Wales)
• Polly Dunbar: Hei Tilda; Iloinen Erkko
• Catherine Hall: Days of Grace
• Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
• Sadie Jones: The Uninvited Guests
• Doris Lessing: The Fifth Child
• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
• Hilary Mantel: Susipalatsi
• Kate Morton: The Distant Hours
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville 
• S.J. Watson: Kun suljen silmäni
• Luxemburg
• Ranska
• Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
• Hélène Grémillon: Uskottuni
• Veronique Olmi: Beside the Sea
• Lucinda Riley: The Light Behind the Window
• Tatiana de Rosnay: Mokka
• Saira Shah: The Mouse-Proof Kitchen

Keski-Eurooppa

• Itävalta
• Liechtenstein
• Puola
• Saksa
• Jan-Philipp Sendker: The Art of Hearing Heartbeats
• Slovakia
• Sveitsi
• Tsekki
• Unkari

Haaste suoritettu lukemalla 36 kirjaa:
Pohjois-Eurooppa: 8 teosta 2 maasta (Norja 3, Ruotsi 5)
Itä-Eurooppa: 0 teosta
Etelä-Eurooppa: 4 teosta 3 maasta (Espanja 1, Kreikka 1, Turkki 2)
Länsi-Eurooppa: 23 teosta 4 maasta (Alankomaat 1, Irlanti 1, Iso-Britannia 15, Ranska 6)
Keski-Eurooppa: 1 teos 1 maasta (Saksa)

Parhaimmin näistä jäivät syystä tai toisesta mieleen seuraavat kirjat:

• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Herman Koch: Illallinen
• Lucinda Riley: The Girl on the Cliff ja The Light Behind the Window
• Karen Campbell: This Is Where I Am
• Doris Lessing: The Fifth Child
• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Veronique Olmi: Beside the Sea

Huh, etenkin Itä- ja Keski-Eurooppa ovat tosi heikoissa kantimissa. Edelleen olisi ihana lukea järjestelmällisemmin ja tavoitteellisemmin eri maiden kirjoja, mutta jospa Kirjallinen maailmanvalloitus tänä vuonna motivoisi siihen. Ja varmasti listaan luetut kirjani edelleen näiden kategorioiden mukaan, vaikka varsinainen haaste on ohi, sillä on mielenkiintoista seurata, kuinka lukemiset maantieteellisesti jakautuvat.

Toisaalta muuten olen sitä mieltä, että on myös ihan ok tuntea ja tunnistaa omat lukumieltymyksensä sekä valita kirjoja niiden mukaan. Ei kannata pysytellä koko ajan samoilla alueilla, mutta esimerkiksi minä tiedän, että löydän varmimmin onnistuneita lukuelämyksiä, kun luen teoksia Pohjois-Amerikasta tai Pohjois-Euroopasta, ja jälkimmäiseen luen tässä Pohjoismaat sekä Brittein saaret. Melko tylsää, heh!

Kertokaa, miten teidän Euroopan valloituksenne meni! Voitte listata teokset komenttiboksiin tai jättää linkin, jonka takaa ne löytyvät. Tiedän, että moni on lukenut tosi laajasti eurooppalaisia teoksia ja tästä postauksesta kommentteineen saa varmasti oikein hyviä lukuvinkkejä niitä tarvitseville! 

Lopuksi vielä Euroopan karttani viime vuodelta:

Make yours @ BigHugeLabs.com

Tiheää tunnelmaa tiistaina - Véronique Olmi: Beside the Sea

Véronique Olmi: Beside the Sea (Bord de Mer).
Kustantaja: Peirene Press, 2010 (alkup. 2001).
Kääntäjä: Adriana Hunter.
Kansi: Sacha Davison Lunt.
Sivuja: 111.
Genre: Eurooppalainen pienoisproosa.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It was Kevin, the little one, who seemed happiest, more inquisitive anyway. But Stan kept giving me suspicious looks like when I just sit in the kitchen and he watches me, thinking I don't know he's there, barefoot, in his pyjamas, I don't even have the strength to say Don't stay there with nothing on your feet, Stan. Yep, sometimes I sit in the kitchen for hours and I couldn't give a stuff about anything."

Luin tämän ranskalaisen pienoisromaanin viime toukokuisen lukumaratonini aikana. Lukemisesta on siis jo aikaa, mutta kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Sellaisen, joka ei ole vieläkään hälvennyt. Tiesin odottaa korkeatasoista, mutta ahdistavaa kirjaa. Ahdistuksen määrä yllätti silti. Siihen tosin saattoi osaltaan vaikuttaa myös lukuhetki. Olen kirjoittanut kolmelta yöllä, kirjan juuri luettuani, näin: 

"Nyt menen nukkumaan. Beside the Sea ei ollut fiksu valinta yön viimeiseksi kirjaksi. Ei etenkään, kun on ollut 1,5 viikkoa erossa lapsistaan ja ikävä on kova. Onneksi tulevat huomenna kotiin. Olmin kirjassa on 111 sivua ja luin sitä noin kaksi tuntia. Rankka trippi, huhhuh." 

Myöhemmin olen vielä lisännyt, etten tahtonut saada unta, kun kirja pyöri mielessä. En kadu, että luin tämän, mutta ei näitä kovin montaa vuodessa jaksaisi.

Kirjan päähenkilön ja kertojan ääni kummittelee yhä mielessäni. Lukiessa siitä tuli usein mieleen Chris Cleaven Incendiaryn (suom. Poikani ääni) kertoja. Naisissa onkin paljon samaa, mutta Olmin kirjan äidin mielen järkkymiselle lukija ei tiedä yhtä selvää syytä. Hän on myös Incendiaryn päähenkilöä epätasapainoisempi. Molemmat esiintyvät kirjoissa kuitenkin ensisijaisesti äiteinä ja kummankin englanninkielisestä puheesta on aistittavissa työväenluokkaisuus sekä kouluttamattomuus. Yhteistä on myös tietty vilpittömyys - ja se, että kuulen halutessani yhä heidän äänensä, selkeinä ja kirkkaina.

Beside the Sea -kirjassa ahdistaa ensinnäkin tietysti juuri äidin epätasapainoisuus. Hänen käsin kosketeltava pelkonsa ja rehellinen, mutta vääristynyt halunsa toimia lastensa parhaaksi. Viattomat lapset joutuvat kärsimään äitinsä harhaisuudesta ja loppu kylmää sydäntä. Kuten olen aiemminkin sanonut, kirjoissa kuvaillut fyysiset olosuhteet vaikuttavat minuun voimakkaasti myös. Beside the Sea -romaanissa on lähes koko ajan pimeää, hyytävän kylmää ja vettä sataa kaatamalla. Henkistä ahdistavuutta oli siksi erityisen vaikea kestää.

Mietin äsken, voinko antaa tällaiselle kirjalle korkeimman mahdollisen arvosanani. Annoin kuitenkin. Sillä kirja on myös tavattoman hieno. Juuri siksi, että tunnelma on niin taiten rakennettu ja ylläpidetty, vaikka se kammottava tunnelma onkin. Mutta myös lähtemättömän vaikutuksen tekevän päähenkilön vuoksi, ja tarinankin. En osaa sanoa, millainen tämä ympäri Eurooppaa suositun Olmin esikoisteos olisi alkukielisenä. En osaa edes sanoa, kertooko se käännöksen hyvyydestä vai huonoudesta, että minusta tämä ei ollut kovin ranskalainen kirja, vaan ennemmin juuri brittiläinen. Joka tapauksessa se iski minuun juuri tällaisena kuin tuhat volttia.

"I rubbed Stan's back through the blankets to stop him shivering, for him to go back to being nine years old and let go of all those fears that don't belong to a child his age. I walked round the town, you know, I told him quietly, I've got the hang of it, we won't get lost any more, the man in the shop was all thankyous taking the coins, and this evening we're going to spend the rest, all the rest, that's all I'm going to tell you! I'd like to go home, he said very gently, he was begging me. I stopped warming him up, I lost interest in him, turned the other way and closed my eyes."

Osallistun tällä kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska.

***

Haluan sanoa vielä pienen sanan kirjan kustantaneesta, englantilaisesta Peirene Pressistä. Keskustelin tämän pienen kustantamon perustajan, saksalaislähtöisen Meike Ziervogelin kanssa juuri 2010, kun kustantamo aloitteli toimintaansa ja sen ensimmäinen teos, Beside the Sea, oli äskettäin ilmestynyt. Meikellä oli ja on nimittäin hyvin erikoistunut bisnesidea: Hän julkaisee Englannissa muualla Euroopassa ilmestyneitä huipputason pienoisromaaneja. Siis pelkkiä käännöskirjoja ja pelkästään alle 200-sivuisia teoksia. 

Ihastuin ideaan ja iloiseen sekä ystävälliseen Meikeen. Valitettavasti työsuhteeni loppui, ennen kuin löysimme hänelle sopivan suomalaisen kirjan julkaistavaksi, mutta ilokseni huomasin äskettäin Peirene Pressin julkaisseen Asko Sahlbergin romaanin He nimellä The Brothers. Ja ensi vuonna ilmestyy Kristina Carlsonin Mr. Darwin's Gardener. Mahtavaa.

Peirene Pressissä minua ihastuttaa perusidean ja erikoistumisen lisäksi myös esimerkiksi kirjojen tyylikäs ja yhtenäinen ulkoasu, pitäytyminen kolmessa julkaistussa teoksessa vuosittain ja jokaista vuotta kehystävä teema, johon ilmestyvät teokset liittyvät. Pidän myös kustantamon tavasta järjestää kirjallisia salonkeja sekä myydä kirjoja ns. jatkuvalla tilauksella. Esimerkiksi vuoden tilaus, eli kolme kirjaa, maksaa 25 puntaa. Kolme vuotta kustantaa 65 puntaa. Käykää ihmeessä tutustumassa kustantamon kotisivuun täällä. (Tämä "mainos" on kustantamolle ihan ilmainen ja kumpusi nyt vain omasta innostuksestani.)

Muutoksia maanantaina - Heidi Linde: Jo nyt on!

Heidi Linde: Jo nyt on! (Nu, jävlar!).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Katriina Huttunen.
Kansi: Anna Makkonen.
Sivuja: 349.
Genre: Pohjoismainen nyky-/lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"[Katkarapupatonki] on vaimon tekemä. Vaimo on myös ostanut patongin samana päivänä, sillä vaimon mielestä leivän on oltava tuoretta. Aviomiehelle kelpaisi kahden ja kolmenkin päivän vanha leipä, mutta vaimolle ei, hän haluaa tuoretavaraa ja on polkenut aamupäivällä kauppaan ostamaan tuoretta patonkia, ja sen jälkeen hän on omin sormin siivonnut jokaisen katkaravun, sommitellut ne vierekkäin ja koristellut ne sitruunalla ja tillillä ja juuri sopivalla majoneesimäärällä. Komisario tietää mitä odottaa kun käärii katkarapupatongin muovista, avaa vihdoin suunsa ja vie patongin huulilleen, ja hän tietää myös että hänestä pidetään hyvää huolta, ehkä parempaa kuin hän ansaitsisi."

Norjalaisen Heidi Linden romaani Jo nyt on! on syksyn positiivinen yllättäjä ja kirja, jolle toivoisin bloginäkyvyyttä. Niin - taas kerran hyvä norjalainen kirja ja kirjailija! Luin itse asiassa tätä ja viikonloppuna esittelemääni Linn Ullmannin Aarteemme kallis -romaania päällekkäin, ja kokemus oli yhtä aikaa mielenkiintoinen ja vähän hämäävä. Kirjat ovat ilmestyneet suunnilleen samaan aikaan suunnilleen samanikäisten norjalaisnaisten kirjoittamina. Molemmissa on noin 350 sivua ja molemmat romaanit käsittelevät nyky-Norjaa, urbaanihkoa keskiluokkaa, sen yksilöitä ja perheitä.

Välillä sotkin kirjat keskenään ja välillä niissä oli suorastaan hämmentävästi samoja pikku asioita, mutta kyllä nämä kaksi romaania nyt lopulta ovat mielessäni aivan itsenäisinä ja omaleimaisina teoksina. Pidin molemmista hyvin paljon, mutta Ullmannilta tiesin odottaa laatua, kun taas uusi tuttavuus Linde pääsi tosiaan yllättämään iloisesti.

Ullmannin teos on hieman rauhallisempi ja sofistikoituneempi, kun Linden romaanissa on enemmän roisiutta ja mustaa huumoria. Linde ei ole ehkä yhtä hienostunut kirjoittaja kuin Ullmann, ja myös hänen romaaninsa suomennos oli hiukan huolimattomampi ja huonommin oikoluettu. Jo nyt on! oli kuitenkin Aarteemme kallis -romaania monipuolisempi ja hauskempi - tosin tragikoomisella tavalla - ja ehkä se oli enemmän omanlaisensa. Persoonallinen. Joka tapauksessa erittäin hyvä kirja, lukekaa ihmeessä tekin! Pidän myös sen suomalaisesta kannesta.

"Jessica katsoo vaaleanpunaiselle paperille raapustettua kysymystä, ja hän yllättyy kaikesta siitä ahertamisesta, kaikista niistä huolista joiden laajuutta hän ei enää edes muista mutta joiden hän tietää olleen olemassa, aikaisista aamuista, pitkästä koulumatkasta jonka hän joutui kävelemään auraamattomilla jalkakäytävillä, kokeista ja tenteistä, tempaisuista ja pänttäämisestä, väärin vastaamisen pelosta - kaiken tämän ponnistelun ajatteleminen saa hänet voipuneeksi ja surulliseksi, tuntuu kuin kaikki mitä hän teki ja yritti tehdä oli ollut turhaa. Mihin se oikein vei hänet? Entisen huoneensa kirjoituspöydän ääreen. Takaisin alkuun. Siihen mikä hän on tänään: kolmekymmentäneljävuotias lapseton myymäläapulainen ja naulakkovahti. Tännekö hän halusi? Tästäkö hän unelmoi?"

Romaanien episodimaisuus on jo niin tavallista, että ehkä siitä ei tarvitsisi erikseen enää mainita, mutta mainitsenpa nyt kuitenkin. Minä yleensä pidän useista kertojista, erillisistä ja kuitenkin yhtenevistä tarinoista. Niin pidin nytkin. Romaanin hienosti aloittaa ja päättää eläkeikää lähestyvän poliisikomisarion työpäivä, mutta siinä välissä kerrotaan muista ihmisistä. Tarinat käsittelevät muutosta. Joku haaveilee siltä, toinen kokee sen odottamatta. Kolmannen menneisyydessä on ollut muutoksia tarpeeksi ja neljäskin päättää lopulta, että näin, muutoksitta, on kaikesta huolimatta hyvä.

Kolmatta lastaan odottavasta Teresestä minulle tuli mieleen Satu Taskisen Täydellisen paistin päähenkilö, ja hänen tarinansa oli minusta vaikuttavin ja ahdistavin, vaikkakin hyvin arkisella tasolla. Teresen lisäksi kerrotaan hänen lapsuudenystävästään Jessicasta ja tämän vanhemmista, sekä Jessican nuoruusaikaisesta poikaystävästä, entisestä tähtijalkapalloilijasta, joka on nyt töissä huoltamolla. Kaikilla on omat ongelmansa ja traumansa, suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa, mutta kaikkien tarina päättyy mielestäni hyvin. Realistisen lohdullisesti kuitenkin, ei lainkaan imelästi.

Heidi Linde on suomalaisen kustantajan mukaan norjalaisten rakastama kirjailija, joka on kirjoittanut lastenkirjoja ja neljä aikuisten romaania. Tämä on kuitenkin ensimmäinen häneltä suomennettu kirja, mutta toivottavasti se ei ole viimeinen. Hänen tyylissään on minulle mieleistä arkisuutta ja keskiluokkaisuutta, ja lisäksi sitä tunnistettavaa pohjoismaalaisuutta. 

Minulle tuli tästä kirjasta mieleen Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogia, eikä pelkästään norjalaisuuden takia. Linden teoksia on verrattu myös Jonathan Franzenin sekä Nick Hornbyn romaaneihin, eikä suotta, vaikka minusta Linde on löytänyt sopivan naisellisen keskitien Franzenin pikkutarkan ja (yksilön kautta) yhteiskunnallisen pätemiskerronnan sekä Hornbyn hauskuuttamaan pyrkivän miehisen naljailun väliltä. (Huom. minä rakastan Franzenin romaaneja, joten puhun hänen pätemisestään suurella hellyydellä.)

"Yläkerrasta kuuluu vaimeaa narinaa. Sängyt pitäisi vaihtaa, patjat ovat jo yli kymmenen vuotta vanhat, jousitus on löystynyt, mutta komisario ei vain saa aikaiseksi lähteä Skeidariin ostamaan uusia. Ja sammuttaessaan eteisen valoa komisario toteaa että tuskinpa rannerenkaan hankkimisestakaan tulee mitään. Saahan sitä ajatella, saahan sitä uskotella itselleen että ajatus on erinomainen, mutta on eri asia lähteä ostoskeskuksen kultasepänliikkeeseen ja valita oikea koru, hänhän saa vaivoin hankittua vaimolle edes ruusukimppua syntymäpäiväksi. Komisario laskee jalkansa alimmalle portaalle ja ajattelee että hänen pitäisi sittenkin sanoa vaimolle miten paljon tätä arvostaa, miten kiitollinen hän on saadessaan kuulua tänne, olla vaimon kanssa. Ja kun hän pääsee yläkertaan ja näkee makuuhuoneen suljetun oven, hän tietää että kertoisi vaimolle juuri sen, tänä iltana, ellei vaimo vain ole jo nukahtanut."

Nappaan teoksella pisteen haasteessa Ikkunat auki Eurooppaan: Norja.

Linn Ullmann lauantaina: Aarteemme kallis

Linn Ullmann: Aarteemme kallis (Det dyrebare).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Tarja Teva.
Kansi: Aud Gloppen Blæst.
Kannen kuva: Mamma Andersson: Kompisar från förr, 2001.
Sivuja: 360.
Genre: Pohjoismainen perhe-/lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vanha valkoinen alppihuvila mäen päällä olisi kaivannut uutta maalikerrosta, mutta sitä ei kukaan huomaisi sumuisessa hämyssä. Pian olohuoneen kaappikello, joka oli kerran maailmassa kuulunut Jennyn isoäidille, löisi seitsemän kertaa, ja silloin kaikki olisi valmista. Puutarha heräisi eloon. Talo heräisi eloon. Ovet pihalle ja puutarhaan avautuisivat. Sade hellittäisi hieman, ja vaikka sumu riippui raskaana puunlatvoissa, valot ja lyhdyt loistaisivat sekä sisällä että ulkona. Ja he kaikki seisoisivat pihalla ottamassa vastaan vieraita. Jenny ja Irma, Siri ja Jon ja Alma ja pikku Liv ja kuukasvoinen tyttö jonka nimi oli Mille."

Olen saanut lukea viime aikoina ihan erityisen hyviä kirjoja. Tällekin romaanille annoin käytännössä täydet pisteet, vaikka vähän arvoin tämän ja seuraavaksi parhaimman arvosanan välillä. Lopulta ajattelin, että mitä turhia pihtailemaan, kun kirjan lukeminen oli hieno elämys ja sen sisällä kaikki, mitä romaanilta toivon.

Olen löytänyt lähiaikoina monia erinomaisia norjalaisia kirjoja ja kirjailijoita. Linn Ullmanniin tutustuin kuitenkin jo kymmenisen vuotta sitten, kun luin ensin hänen esikoisromaaninsa Ennen unta (WSOY 1999) ja sitten Kun olen luonasi (WSOY 2002). Muistan kirjoista hämäävän vähän, mutta mieleeni on jäänyt samankaltainen tunnelma kuin tästä tuoreesta suomennoksesta: tyyni, hieman unenomainen, salaperäinen ja salaileva. 

Erityisesti esikoisromaani on jäänyt mieleeni, kun luin sitä matkustaessani yksin lentokoneella ja uppotuessani kirjan maailmaan. Kahta Ullmannin romaaneista en ole vielä lukenut (Armo ja Siunattu lapsi), mutta uskallan sanoa kolmen kirjan perusteella, että perhe- ja parisuhteet ovat Ullmannin kirjoissa keskiössä. Siitä ja kuvatunlaisista tunnelmista romaanitaiteessa juuri pidän, ja kuten olen aiemmin sanonut, pohjoismainen kirjallisuus on muutenkin usein mieleeni, ehkä siksi, että se on yhtä aikaa melko tuttua ja hieman vierasta.

Linn Ullmannista kuuluu aina mainita, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Mielenkiintoista se onkin! Minulle etenkin nyt, kun olen hitaasti nautiskellen katsonut pitkin syksyä Bergmanin ohjaamaa tv-sarjaa Kohtauksia eräästä avioliitosta, jossa Liv Ullmann näyttelee toista pääosaa. Kirjakin on minulla nyt lainassa, voi kun ehtisin sen pian lukea. Kulttuurisuvut ja -perheet kiehtovat minua, ja tämä suku muutenkin, kun luin kesällä Bergmanin muistelmaromaanin Sunnuntailapsi ja olen katsonut lapsesta saakka silloin tällöin omaelämäkerrallista Fanny ja Alexander -elokuvaa.

Linn Ullmann on ihanan oloinen nainen. Hän kirjoittaa upeita romaaneja, on (persoonallisen) kaunis kuin enkeli, opiskellut kirjallisuutta New Yorkissa, naimisissa toisen kirjailijan kanssa, suurperheen äiti ja Norjan suurimman sanomalehden päätoimittaja sekä kolumnisti. Huh, ihan hengästyttää.

Aarteemme kallis on surullinen romaani, mutta ei aivan vailla toivoa. En ehkä yhdy takakansiesittelyn romaania kuvaaviin adjektiiveihin "jännittävä, pikimusta ja humoristinen". Kyllä kirja kaikkea tuotakin on, mutta vähemmässä määrin. Minun mieleeni päällimmäisiksi jäivät suru, surullisuus ja onneksi vielä toivo. Kirjan alusta tulee mieleen Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, kun kuvataan elämänmakuisesti nuorten poikien huoletonta elämää maalaismaisemissa - minkä kuitenkin katkaisee jonkin kamalan löytyminen.

Tästä romaani laajenee käsittelemään kokonaista solmussa olevaa perhettä ja sukua. Myös menneisyydessä on suuri tragedia, jolla ei kuitenkaan mässäillä. Kun kuvataan samanikäisiä lapsia kuin minulla itselläni, ja heistä toinen sitten kuolee ja toinen joutuu kärsimään suunnattomasti, ollaan potentiaalisen huutoitkun äärellä. Aarteemme kallis ei ole kuitenkaan kaikesta surullisuudestaan huolimatta varsinainen itkettäjä. Ei ainakaan minulle ollut. Mutta surin sen äärellä hiljaa.

Tuntuu pahalta, kun Jenny siirtää huonon omatuntonsa ja kärsimyksensä pienelle tyttärelleen, Sirille, joka oireilee vielä keski-iässä. Sitä miettii, kuinka paljon lapsen kuolema äitiä muuttaakaan. Sitten ymmärtää, että ei Jenny mikään vuoden äiti tainnut olla ennen onnettomuuttakaan, ja alkaa murehtia sitä, kuinka pitkällä ja syvällä tämän suvun haavat mahtavat ollakaan.

Kirjailija on onnistunut, kun ällöitsekäs Jon ei tunnu lukijasta pelkästään vastenmieliseltä, vaan herättää sääliä ja ymmärrystä hänkin. Ehkä vain ihan vähän, mutta kuitenkin. Jennyn asuinkumppani Irma jää vähän oudoksi, Liv tavallisen ihanaksi pikkutytöksi, ja traagisen kohtalon kokeva Mille lähinnä ukkosenjohdattimeksi perheessä, mutta kuitenkin Ullmannin henkilöhahmot ovat eläviä ja kokonaisia harmaan kaikissa sävyissä. Sirin ja Jonin esikoistytär Alma jää erityisesti mieleen. Hän on upean persoonallinen, naiseksi hapuillen kasvava tyttö, joka kuitenkin kantaa suvun ja perheen erilaisia taakkoja ja suruja, ja kaipaisi valtavasti läheisyyttä ja rakkautta. Vanhemmat ovat hukassa teininsä kanssa ja kirja viittaa myös nykyajan länsimaisten nuorten tekemiin joukkomurhiin.

En ole lukenut kirjasta vielä arvioita, mutta tässä Hesarin jutussa Ullmann kertoo aloittaneensa romaaninsa jo vuosia sitten, mutta viimeistelleensä sen vasta Utøyan surmien jälkeen. Tämän hän myöntää vaikuttaneen osaan tekstistä ja sen henkeen.

Kirjan hienoviritteisen ihmis- ja perhekuvauksen lisäksi minua ihastutti tarinan tapahtumaympäristö. Suvun upea talo ja kylä sen ympärillä sopisivat hyvin jonkun erityisen kauniin tarinan taustalle, mutta nyt iso, vanha talo tuntuu huokuvan vain surua ja epätoivoa. Tragedioiden sijoittaminen kauniin rauhallisiin ympäristöihin on toki tuttu tehokeino esimerkiksi dekkareista.

Mutta kuten sanoin, minulle tämä melankolisviritteinen ja kauheiden tapahtumien sävyttämä perhetarina ei ollut aivan vailla toivoa. Lopussa ei oikeastaan ratkea tai selviä mitään, mutta tietyn rauhan loppukohtaus lukijalle antaa. Ihmiset ovat rikkinäisiä kukin eri syistä, mutta jos on tahtoa, yhdessä voi selvitä mistä vain.

"- Vergiliuksen mielestä  mehiläiset ovat kuolemattomia, ne ovat osa jumaluutta. Ajuruoholta hunaja tuoksuu. Niin kallisarvoisia ne ovat. Tai olivat. Ennen kuin ne katosivat, ennen kuin me tuhosimme ne, ennen kuin tuho tuhosi ne. 'Hänestä, siis jumalasta', kirjoittaa Vergilius, 'hänestä pieni ja suuri karja, ihmiset, villieläimet saavat kukin syntyessään aineettoman elämänhengen. Kaikki oliot palaavat ja yhtyvät hajotessaan häneen, kuolemalle ei jää sijaa, vaan ne lentävät elävinä tähtien joukkoon ja kohoavat ylös taivaalle.'" (Vergilius-suomennos Teivas Oksala.)

Aarteemme kallis -romaanin on lukenut myös Annika K, joka lumoutui vahvasta lukuelämyksestä niin, ettei ole edes varma, pitääkö kirjasta.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Norja.

Mannereurooppalainen maanantai - Javier Marías: Rakastumisia

Javier Marías: Rakastumisia (Los enamoramientos).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Tarja Härkönen.
Kannen kuva: Elliott Erwitt/Magnum Photos.
Sivuja: 436.
Genre: Runsas, eurooppalainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun ei ole mitään, ei ole mitään. Se on totta puhuen käsittämätöntä, sillä siihen kuuluu oletus lopullisuudesta, ja se sotii luontoamme vastaan: se että joku ei tule enää koskaan, ei sano mitään eikä kävele enää askeltakaan - ei luoksemme eikä luotamme - ei katso meitä silmiin eikä käännä katsettaan sivuun. En tiedä, miten me sen kestämme tai miten me siitä toivumme. En tiedä, miten me pikkuhiljaa unohdamme, sitten kun aikaa on kulunut ja se on etäännyttänyt meidät niistä jotka ovat vaienneet."

Javier Mariásin Rakastumisia on monisyinen kirja ja siitä on vaikea sanoa mitään yksinkertaista tai kaikenkattavaa. Marías on hyvin merkittävä ja arvostettu espanjalainen nykykirjailija, mutta minulle hän oli tuntematon ennen tätä, vaikka häneltä on 15 vuotta sitten suomennettu romaani Valkoinen sydän (Otava 1997).

Olisin muuten voinut nimetä tämän päivän myös Miesten maanantaiksi, mutta päätin toisin kahdesta syystä: Ensinnäkin Rakastumisia on niin leimallisesti eurooppalainen, että halusin tuoda asian esiin jo otsikossa. Toisekseen kirja ei tunnu erityisen miehiseltä, sillä sen kertoja ja päähenkilö on nainen.

Kun aloitin lukea kirjaa, lumouduin heti sen kielestä, rytmistä ja rönsyistä. Ajattelin, että edessä on upea lukukokemus. Ja kyllä se tietyllä tapaa sitä olikin, mutta väsyin lopulta samoihin asioihin, joihin aluksi ihastuin.

Rakastumisia tuntui sivujaan pidemmältä, sillä nuo sivut ovat hyvin täynnä - sekä kuvaannollisesti että tosiasiallisesti. Lauseet, virkkeet ovat pitkiä ja kappaleet ovat pitkiä. Monesti koko pitkä luku on pelkkää monologista pohdinnan vyörytystä ilman hengähdystaukoja, kuvailuja tai dialogia. 

Esimerkiksi Maríasin kirjoitustyylistä sopii vaikka tämä katkelma:

"Yhtä lailla saattoi olla myös niin että Luisa oli vielä äärimmäisen itsekkyyden vaiheessa, siis kykeni näkemään vain oman onnettomuutensa, ei niinkään Desvernin, huolimatta huolesta, jota oli ilmaissut kuvitellessaan tämän viimeisiä hetkiä, hetkiä joiden tämän oli täytynyt ymmärtää olevan hyvästit. Maailma on niin vähän kuolleiden - vaikka he kaikki ovat sen mullassa ja heitä on epäilemättä paljon enemmän - ja niin suuressa määrin elävien, että näillä on taipumus ajatella että rakkaan henkilön kuolema on asia joka on tapahtunut ennemmin heille kuin vainajalle, jolle se on oikeasti tapahtunut. Jälkimmäinen on se joka on joutunut sanomaat hyvästit, melkein aina vastoin tahtoaan, hän on se joka on menettänyt kaiken mikä olisi ollut tulossa (joka ei esimerkiksi näe lastensa kasvavan ja muuttuvan, kuten Devernen laita oli), se joka on joutunut luopumaan tiedonjanostaan ja uteliaisuudestaan, se joka ei voi saattaa projektejaan loppuun ja lausua sanoja, joille oli aina luullut olevan aikaa sitten myöhemmin, ja se joka ei voi enää asua kotonaan; hän on se joka ei voi, jos oli taiteilija, saattaa loppuun kirjaansa tai elokuvaansa tai maalaustaan tai sävellystään, tai joka ei voi, jos hän oli taiteen vastaanottaja, lukea loppuun ensin mainittua, tai nähdä sitä seuraavaa tai kuulla viimeksi mainittua. (--)"

Ja niin edelleen - tuossa oli vasta puolet kappaleesta.

Suomentajalla on ollut kova urakka. En valitettavasti osaa espanjaa niin hyvin, että osaisin arvioida käännöstä yhtä helposti alkuperäistä teosta lukematta kuin englanniksi kirjoitettujen romaanien, mutta se vaikutti minusta aika hyvältä. Sen kieli ja rytmi tuntuivat välillä eksoottisilta, paremman ilmaisun puutteessa, mutta espanjalaista kirjallisuutta vain vähän tuntevana ajattelin sen ehkä olevan "espanjalaisuutta". Ainoa asia, johon kiinnitin käännöksessä useita kertoja vääränlaista huomiota, oli oudoilta ja kömpelöiltä tuntuneet puhekieliset ilmaisut muuten kirjakielisessä ja - voisko sanoa - snobahtavassa romaanissa.

Tuohon tekstivyörytykseen ja eksoottisuuteen siis aluksi ihastuin, mutta oli kirjassa muutakin. Käsittelen nyt hieman kirjan kertojaratkaisua, ja kehotan niitä, jotka haluavat tietää kirjasta etukäteen mahdollisimman vähän olemaan lukematta tämän ja seuraavan kappaleen. Nimittäin kirjan kertoja on minä-muodossa puhuva tarkkailija - joskin hänellä on pääroolinsa myös romaanin tapahtumissa. Mariassa on kaikki epäluotettavan kertojan tunnusmerkit, ja kun romaani vielä alkaa kuvauksella siitä, kuinka hän on jo kauan tarkkaillut salaa tiettyä pariskuntaa, jonka mies sitten heti kirjan alussa murhataan, ainakin minä oletin pitkään, että kirjassa on paljastuvia salaisuuksia ja yllättäviä käänteitä etenkin lopussa. Ei jännärityyliin, vaan manipulatiivisten ja epäluotettavien kertojien tähdittämien psykologisten romaanien tavalla.

Tässä jouduin vähän pettymään. En kerro kaikkea enkä varmasti kaikkea oikein ymmärtänytkään, mutta juoni ja romaanihenkilöiden roolit olivat ainakin näennäisesti paljon vähemmän yllätyksellisiä kuin odotin. Toisaalta tämä tyylillisesti hengästyttävä kirja on varmasti täynnä hienouksia, nyansseja ja salattuja merkityksiä, jotka menivät minulta suurelta osin ohi. Kirja perustuu paljolti kertoja-Marian ajatusmonologille ja muistelulle, mutta ääneen pääsee usein myös miespäähenkilö Javier, joka pitää niin ikään pitkiä moraalisfilosofisia monologeja, joskin ääneen puhuessaan Marialle. Onko sitten sattumaa, että kirjailija Javier Maríasin romaanin päähenkilöiden nimet ovat Javier ja Maria? Varmastikaan ei, vaan saman henkilön kahdella puolella tässä uskoakseni pelataan.

Kutsukaa minua laiskaksi, mutta energiani ei riittänyt lukiessa tai sen jälkeen merkitysten miettimiseen ja syvälliseen tulkintaan - sen verran väsyttävää sanallista ilotulitusta Rakastumisia oli. Ihan mielelläni kuitenkin tästä keskustelisin tai lukisin jonkun kirjallisuuden tutkijan kirjoittaman artikkelin, sillä hiukan nuo syvemmät merkitykset ja erilaiset tulkintamahdollisuudet jäivät kiinnostamaan. 

En tiedä, kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta pian tämän romaanin aloitettuani minulle iski tuo syksyinen lukujumi, jota olen jo usein täällä blogissani kiroillut (onneksi se on jo ohi). Jumin syntyessä minä kyllä olin vielä tämän romaanin lumoissa, mutta ehkä sen tainnuttavuus kuitenkin edesauttoi jumin kehitystä. Ja sitten tauon jälkeen minun oli aluksi hyvin vaikea päästä tarinaan takaisin. Meinasinkin jättää kirjan kesken, mutta en jättänyt, koska sillä on eittämättömät taiteelliset ansionsa ja lisäksi odotin innokkaana lopun oletettuja käänteitä.

Tämä sai minulta lopulta verrattain heikot pisteet. Rakastumisia on hieno romaani ja ajatusryöppy, mutta sen syvin olemus jäi minulle valkenematta ja odotukseni palkitsematta. Olen kuitenkin iloinen kirjan lukemisesta, ihan jo sen vuoksi, että tosiaan tunnen espanjalaista kirjallisuutta niin huonosti. Samoin kuin italialaista. Toisen naapurin, Ranskan, kirjallisuudesta en taas kovin usein pidä. Tai latinalaisamerikkalaisesta. Silti noita kaikkia on hyvä välillä lukea, etten jumiudu ikuisesti maantieteelliselle mukavuusalueelleni Brittein saarille sekä Pohjois-Eurooppaan ja -Amerikkaan (höystettynä Aasian ja Afrikan eksoottisilla helmillä).

Luulen, että tämän kuvaukseni ja valitsemieni tekstinäytteiden perusteella kirjan osaavat etsiä nyt käsiinsä ne, jotka sitä tulevat rakastamaan ja kiertää kaukaa ne, joille tällainen tyyli ei lainkaan sovi. Mutta lukekaa kaikki silti vielä tämä lopun hieno (ja lyhyt!) katkelma:

"- Se mitä tapahtui ei ole niin tärkeää. Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (--)"

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Espanja.