Pirpanaperjantai - Polly Dunbar: Hei Tilda; Iloinen Erkko

Polly Dunbar: Hei Tilda (Hello Tilly).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Riie Heikkilä.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

Polly Dunbar: Iloinen Erkko (Happy Hector).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Riie Heikkilä.
Sivuja: 30.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,25/5.


Gummerus on aloittanut uuden lasten kuvakirjasarjan Tilda-tytöstä ja tämän eläinystävistä. Nämä kaksi kirjaa ilmestyivät äskettäin ja syksyllä on tulossa lisää. Kuulemma kirjojen pohjalta tehty tv-sarjakin on alkamassa Suomen televisiossa.


Ihastuin kirjoihin niiden kansien perusteella. Polly Dunbar oli meillä ennestään tuttu hurmaavasta Pingviini-kirjasta, josta molemmat lapsemme ovat vuorollaan pitäneet kovasti. Myös meihin vanhempiin on vedonnut Pingiviinin hauska kuvitus ja tarinan absurdius.


Tilda-kirjoissa kuvitus on yhtä hauskan näköistä, mutta tarinat ovat vähän tylsempiä. Tai ehkä ne on vain suunnattu pienemmille lapsille. Niitä suositellaan 2-6-vuotiaille (ainakin englanninkielisessä maailmassa), mutta varsinkin Hei Tilda -kirjaa suosittelisin ennemmin 1-2-vuotiaille. Tai no. Meillä itse asiassa 5-vuotias jaksoi kiltisti kuunnella kirjat läpi, vaikkei enää näin yksinkertaisia kirjoja suosikaan, pian 3-vuotias taas ei. Mutta jälkimmäinen johtui lähinnä hankalasta ikäkaudesta, jossa ei haluta lukea mitään ehdotettua, varsinkaan ennestään tuntematonta, ja etenkään, jos kannessa ei ole moottoriajoneuvoja tai hirviöitä.

Hei Tilda -kirjassa ei ole varsinaista tarinaa, vaan siinä ystävykset kokoontuvat yhteen mm. herkuttelemaan ja soittamaan musiikkia. Iloisia kuvia ja irrallisia kohtauksia ilman juonta jaksavat varmasti parhaimmin katsella aivan perheen pienimmät, jotka ovat juuri siirtymässä katselukirjoista kuvakirjoihin. 

Iloinen Erkko -kirjassa taas on jo tarinaa ja tunteisiin samastumisen mahdollisuutta. Siinä Erkko-possu haluaisi olla kahdestaan Tilda-tytön kanssa, istua tämän sylissä. Mutta muut ystävät tulevat pyytämään heitä leikkiin, ja kun Erkko ei suostu, he tulevat kaikki istumaan Tildan syliin. Erkko pahoittaa tästä mielensä ja vetäytyy mököttämään, kun joutuu jakamaan rakkaan Tildansa. Tästä tuli mieleen omakohtaisestikin sisarkateus ja lasten halu omia vanhemmat joskus itselleen. Tilda ratkaisee tilanteen maalaamalla Erkosta hienon kuvan, mistä Erkko ilahtuu ja leppyy. Sitten kaikki onkin hyvin ja leikki sujuu taas porukassa.

Molemmissa kirjoissa kuvitus on söpöä ja värikästä, mutta valkeiden taustojen ansiosta selkeää. Hahmotkin ovat hauskoja, mutta ainakin aikuislukijana ja jo leikki-ikäisten lasten äitinä kaipaan kirjaan edes yksinkertaista tarinaa, ja siksi Iloinen Erkko oli minusta näistä kahdesta parempi kirja. Hei Tildakin voi kyllä hyvin toimia 1-2-vuotiaille, jotka eivät vaadi kirjoihin autoja tai monstereita, sillä mukana on kuitenkin hauskaa jorailua ja törmäilyä. Ja varmasti viimeistään hahmojen tultua tutuiksi TV:stä alkavat kirjat maistua paremmin meilläkin.

Osallistun kirjoilla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Iso-Britannia).

Kotimainen keskiviikko - Turkka Hautala: Kansalliskirja

Turkka Hautala: Kansalliskirja.
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Kansi: Tuomo Parikka.
Sivuja: 112.
Genre: Fiktiiviset tuokiokuvat.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Pienet pojat eivät hallitse ilmeitään, he paljastavat kasvoillaan heti kaiken. Kadulla pojat pyöräilevät pienissä laumoissa vastaan irvistäen kuin raatelureissulta palaavat pedot. Pienten poikien kasvoilla asuu yhtä aikaa kaikki tämän maailman ilo, pelko ja vimma. Pienet tytöt ovat heidän vastakohtansa. Pienten tyttöjen maailma on kaikkeuden viimeisiä arvoituksia. Luistinradalla he ovat harjoittelevinaan piruetteja ja punovat monimutkaisia valloitussuunnitelmia."


Kansalliskirja oli ensikosketukseni kirjailija Turkka Hautalaan. Paljon olin kyllä viimeisen vuoden aikana kuullut, ja pelkkää hyvää. Sen takia tuli ostettua alennusmyynnistä Hautalan esikoinen Salo (yhä lukematta), vaikka olin aiemmin luopunut Paluusta blogiarvonnassa. Kehut saavat tietenkin kiinnostumaan, vaikka kirjoille kuvittelemani teemat (juro mieheys sekä länsisuomalaisuus) tuntuivat vierailta ja tylsiltä.


En ollut ajatellut välttämättä lukevani tätä Kansalliskirjaakaan, mutta sitten ensimmäisten arvioiden ylistys yhdistettynä erittäin helppoon formaattiin (noin sata sivua noin aukeaman mittaisia itsenäisiä katsauksia) saivat vihdoin tutustumaan Hautalaan.


Ihan ensimmäiseksi täytyy kiittää Tuomo Parikan käsialaa olevasta kannesta - tai oikeastaan koko kirjasta esineenä. Se on napakka ja hyvännäköinen. Mattapintainen, paperiton kansi, kohokuviot ja vanhat valokuvat nostalgisella värityksellä toimivat hienosti kaikki.


Entä itse lukukokemus? Ennakkoluuloistani huolimatta odotin kirjalta lopulta aika paljon, eivätkä nuo odotukset kohdallani aivan täyttyneet. Eivät varsinkaan aluksi. Taisin lukea melkein kymmenen ensimmäistä minikatsausta lähes otsa kurtussa ihmetellen, miksi nämä muka ovat hienoja tai hauskoja, mutta vähitellen rypyt alkoivat silitä.


"Kun kaksi vanhaa miestä kohtaa, on maailmassa hetken järkeä. Rakennukset ympärillä kasvavat jyhkeyttä. Puunrungoissa asuu salattua viisautta. Mieleen nousee kuvia korsusta, maakellarista tai muusta käsin kaivetusta."


Tähän väliin on ehkä syytä kertoa, etten ole lukenut Kari Hotakaista, Tuomas Kyröä, Petri Tammista tai edes Jari Tervoa, koska olen ajatellut, ettei suomalaisen lakoninen mieshuumori pure minuun. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut hävetä ennakkoluuloisuuttani ja ajatellut, että pitäisi edes kokeilla. Nyt voi ehkä sanoa, että olen kokeillut, sillä niin moni on verrannut Hautalaa ainakin Tammiseen, joka kai on Hautalan esikuvakin. Ja sen verran tunnen tuon huumorinlajin alkeita, että tunnistin Hautalan kyllä jatkavan perinnettä.


Ja mikäpä sopisi paremmin tämän kirjan teemoihinkin. Kaikesta päätellen Hautala jatkaa miehistä perinnettä kunniakkaasti. Tämä ei ole siis minun lajini, mutta kyllä Hautalan tuokiokuvissa oli minuakin koskettavia pätkiä. Sanon nimenomaan koskettavia, sillä paitsi että olen ankea tosikko ja pidän enemmän tragedioista kuin komedioista, olen myös sitä mieltä, että Hautalan hauskoissakin novelleissa piili takana suuria suruja. Ja se kai on laatukomedian avain.


Minulla oli kuitenkin liian usein olo, että minua yritetään naurattaa väkisin tai halvalla, pari kertaa ilkeillenkin, ja siksi en nyt henkilökohtaisella tasolla vakuuttunut tästä erittäin arvostetusta nuoresta kirjailijasta. Olen iloinen, että olen toistaiseksi ainoa soraääni ylistävässä kuorossa, enkä minäkään niin hirveästi sorahda. Taisin hiirenkorvittaa noin kymmenen aukeamaa hyvyyden merkkinä. 


Minua huvittivat tai koskettivat ainakin Ronkaisen mopopoikakokeilu; Voiko leikkeleitä pakastaa?; Vanha mies murahtaa; Tahdoin synnyttää Suomessa; Katsokaa yksiöön (nyyh!); Tikkaat navetan vintille (oih!); ja Rannassa miesten kesken (voih!). Monista näistä löysin tutun tai sukulaisen - tai tutun kokemuksen. Eniten samastuin eräänlaisena ihmisvälttelijänä Silloin tällöin moikkaajaan, tai en siis siihen moikkaajaan, vaan kyseisen novellin kertojaan.


"Rynnin keventyneenä kadulle. Kiersin kaukaa kerrostalon jossa asui juttelevainen puolituttu pariskunta. Nousin rinteen ylös ympyränmuotoiselle lenkkipolulle. Toivoin kaikkien kerrankin juoksevan samaan suuntaan, vastapäivään.


Ensimmäinen Myötäpäiväinen tuli vastaan jo lammen kohdalla. Se oli iältään ja ulkomuodoltaan vähän kuin minä. Löysin puista vilkuiltavaa. Juuri ennen kohtaamista jokin sai minut kääntämään äkillisesti pääni."


Ja niin edelleen. Voi häntä - ja minua.


Nyt minun pitäisi päättää, luenko vielä Hautalan romaaneja, tai ainakin sen Salon. Ehkä. Osassa näitä mininovelleja oli kuitenkin kaunista herkkyyttä. Osassa taas olin huomaavinani ironiasta huolimatta sellaista jurouden glorifiontia, josta en niin välitä. Kyllä minäkin suomalaista miestä rakastan, mutta niin monet perisuomalaisiksi mielletyt piirteet johtavat kauheuksiin, kuten tunnesolmujen avaamiseen kännipahoinpitelyillä. Mutta niitä piirteitä kai nämä mieskirjailjatkin yrittävät huumorin avulla kritisoida. Ihailu ja huoli ovat aivan eri asia.


"Katsokaa sitä kun se makaa yksiössään ja kuolee hiljaa pois. Se on tehnyt itselleen pesän sohvalle, se makaa alasti ja toivoo ja pelkää. Sillä on pizzaa siinä ja aamuolut ja suuri sydän jota ei kukaan näe."


Kansalliskirjan ovat lukeneet minua ennen ainakin Jenni, Sanna, Minna, Kirsi, Pekka, Katja, Sara ja Maria. Huh, mikä litania! Ja muistaakseni kaikki he rakastivat kirjaa tulisesti.


Osallistun tällä kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Miesten maanantai - Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (Før jeg brenner ned).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Päivi Kivelä.
Kansi: Anna Makkonen.
Sivuja: 306.
Genre: Mietteliäs autofiktio.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja elämäni oli alkamassa, se todellinen elämä. Olin jättänyt kaiken vanhan taakseni ja minusta tulisi se mikä olin. Ja silti olin kylmän rauhallisesti, aivot lasinkirkkaina, kirjoittanut nimeni ja palauttanut kaikki tenttipaperit tyhjinä. Kävelin lämpimässä aamuauringossa, lintujen visertäessä ruusupensaissa, kävelin pysäkkiä kohti ja kuulin kaupungin tasaisen kohinan, seisoin yksin odottamassa metrojunaa joka veisi minut keskustaan ja lähdin ajelehtimaan. Eikö minusta pitänyt tulla jotakin? Eikö minusta pitänyt tulla asianajaja? Enkö minä ollut muuttanut Osloon, jotta minusta tulisi oma itseni? Kyllä vain. Ja silti oli käynyt näin."


Tässäpä hieno, vähän erilainen romaani. Tuleeko Norjasta edes muuta kuin hienoja kirjoja? No, varmasti tulee, mutta niitä ei ymmärrettävistä syistä käännetä. Silti - norjalaisuudesta alkaa tulla minulle lupaus erinomaisesta kirjallisuudesta.


Etten palaisi tuhkaksi antoi minulle paljon monella eri tasolla. Ensinnäkin Gaute Heivoll osaa kirjoittaa. Hän kirjoittaa kauniisti ja lisäksi hänellä on kirjoittamisessaan kiehtova, mietteliäs ote. Pidän siitä, kun romaanissa annetaan tilaa kirjailijan tai päähenkilön monologisille pohdinnoille, mutta tietenkin se edellyttää, että pohditaan mielenkiintoisia asioita mielenkiintoisesti. Tai ei, oikeastaan asia voi olla melkein mikä vain, kunhan on kiinnostava ihminen pohtimassa sitä. Se riittää.


Mutta tässä romaanissa on muutakin. Niin, tämä on romaani, vaikka kirjailija on äänessä omana itsenään. Hän kertoo omaa tarinaansa ja sen rinnalla toista, hänen kotikylässään asuneen, parikymmentä vuotta vanhemman, mieleltään järkkyneen miehen kertomusta. Miesten tarinoissa on joitakin samoja kehyksiä: He kasvavat samassa kylässä, ilmeisen vakaissa perheissä, rakastettuina ainoina lapsina. Kumpikin on hyvä koulussa ja heidän odotetaan suuntautuvan kunnianhimoisille urille. Aiemmin syntyneellä pojalla tuntuu olevan mahdollisuuksia vaikka mihin. Gaute taas pääsee opiskelemaan oikeustiedettä Osloon ja hänestä on määrä tulla asianajaja. Nämä ovat isoja asioita pienessä maalaiskylässä, vähän koulutettujen vanhempien haaveissa. Kirja kertookin myös vanhemmuudesta, vanhemmista, lapsista. Rakkaudesta, jonka osoittaminen on joskus vaikeaa, ja joka saa syyllistämään itseään.


Kumpikaan pojista ei täytä odotuksia, kumpikin lähtee ajelehtimaan. Ensimmäinen muuttuu vähitellen hymypojasta joksikin ihan muuksi. Viimeinen niksahdus tapahtuu armeijassa, josta hän tulee kesken kaiken kotiin, mutta vanhemmat kieltäytyvät vielä kauan näkemästä, että jotakin on pahasti vialla. Toisen muutos taas on pehmeämpi, lempeämpi, mutta merkittävä sekin, niin pojalle kuin tämän sukulaisille. Gautesta ei tulekaan menestynyttä asianajajaa, vaan epämääräinen kirjailija tai runoilija.


Kirjailijaksi ryhtyminen ei kuulosta yhtä pahalta kuin tuhopolttajan uran aloittaminen, mutta irti päästäminen, ajelehtimaan lähteminen ei ole helppoa nykymaailmassa, jos on terve ja jos olisi mahdollisuuksia ansaita varmaa rahaa. Varmasti etenkään, jos on perheen ainoa lapsi, poika, jolta odotetaan paljon.


Samastuin tähän kertomuksen osaan jossakin määrin, vaikken ole koskaan kokenut, että minulta odotettaisiin liikoja. Olin kuitenkin nuorempana kunnianhimoinen ja itse varma siitä, että jonkinlainen korkean statuksen ura kuuluisi tulevaisuuteeni. Iän myötä tavoitteet hieman pehmentyivät, mutta menestyin kuitenkin koulussa erinomaisesti ja hain opiskelemaan arvostettuihin tiedekuntiin. Sisäänpäästyäni päädyin kuitenkin opiskelemaan melko humaaneja aineita ja valmistuttuani halusinkin jo huonosti palkatulle kustannusalalle kirjojen pariin, sillä olin tajunnut kirjallisuuden olevan lopulta elämäni suurin intohimo.


Sittemmin jäin vielä kotiin freelanceriksi tekemään töitäni ja kirjoittelemaan. Päästin irti, lähdin ajelehtimaan, ja rakastan nyt sitä, mitä teen työkseni. Tai "työkseni". Joistakin puuhistani maksetaan - vähän - ja toisista ei. Uskon ja luotan kuitenkin siihen, että kun seuraa sydäntään, omaa polkuaan, ja tekee sitä mitä rakastaa, kaikki lopulta palkitaan tavalla tai toisella.


No, se siitä. Takaisin romaaniin.


Sen rakenne on piristävän erilainen ja inspiroiva. Heivoll kirjoittaa pohdintojensa sekaan muistojaan, jotka saattavat olla väritettyjäkin, fiktiosta kun on kyse. Hän kertoo myös suvustaan ja kylän historiasta. Vähintään yhtä vaikuttavana rinnalla kulkee kuitenkin tarina pyromaanista. Juuri samaan aikaan kun Gaute Heivoll syntyy 1970-luvun lopulla, kylässä alkaa palaa rakennus toisensa jälkeen. Pyromaania ei meinata saada kiinni ja hän kylvää kauhua pienessä, rauhallisessa kylässä. Vastasyntynyt kirjailjamme on autuaan tietämätön tapahtumista ympärillään, mutta myöhemmin, aikuisena hän alkaa pohtia tuhopolttojen sarjaa ja selvittää siihen johtaneita olosuhteita.


Pyromaanin tarina on hieman kuin jännitys- tai salapoliisikertomus. Heivoll on kuvaillut oikeita tapahtumia fiktion keinoin ja vaikuttavasti. Hän on tehnyt taustatyötä, haastatellut ihmisiä ja lukenut lehtileikkeitä, mutta lopulta tämä on romaani. En tiedä, mitkä osuudet ovat täysin kuviteltuja ja minkä taustalla on tietoa. Mutta en välitäkään tietää. Kirja on hyvää ja nautittavaa fiktiota, mutta se, että tapahtumat ja ihmiset ovat tosia, tuo mukaan ilman muuta elävyyttä ja koskettavuutta.


Minussa tämä kirja tosiaan kosketti jotakin. Tämä on suosittu ja arvostettu teos, joten en ole tunteineni yksin, vaikka minusta tuntuukin kuin Heivoll olisi kirjoittanut tämän juuri minulle. Silti - tämän arvioni tapaan - lukukokemus oli hyvin subjektiivinen, enkä osaa sanoa, onko tämä muille suomalaisille lukijoille yhtä suuri elämys. Ehkä, ehkä ei. Sen ansiot silti tunnustanee kuka tahansa. Tästä ovat aiemmin kirjoittaneet Leena Lumi ja anni.M, ja menen mielenkiinnolla nyt lukemaan, mitä he ovat kirjasta sanoneet. En halunnut tällä kertaa edes vilkuilla muiden mielipiteitä lukemisen ollessa kesken, sillä kirja tuntui niin läheiseltä ja kokemus intiimiltä.


Kannen kuva on Gaute Heivollin arkistosta ja se käsittääkseni myös mainitaan kirjassa. Oikeutettu valinta siis. Mutta suomalaisessa versiossa kuvan päälle liimatut tulitikut ovat minusta vähän liikaa. 


Tämä on ensimmäinen lukemani WSOY:n Aikamme kertojia -sarjan kirja, joka on ollut minusta todella hyvä. Odotan mielenkiinnolla sukeutuuko sarjasta vähitellen samanlainen laadun tae kuin Tammen Keltaisesta kirjastosta tai Otavan kirjastosta.


"Tuntui kuin poika olisi koko ajan tiennyt että hän oli siellä. Että hän olivat tulleet talolle yhdessä. Että hän oli seissyt pojan takana pimeässä puutarhassa. Että hän oli istunut sängyn vieressä itkemässä tämän nukkuessa. Tiennyt sen koko ajan. Pari kolme sekuntia he katsoivat toisiinsa. Poika ei liikkunut, ei sanonut mitään, katsoi vain häntä kädet sivuilla riippuen. Almakaan ei liikkunut. Hän näki pojan varjon, pitkän ja häilähtelevän, se ulottui melkein hänen jalkojensa juureen. Varjokin oli täynnä halua tempautua irti, sulautua pimeyteen ja jättää hänet seisomaan yksin. Palosta puhaltava tuuli oli niin raju, että pojan paita lepatti. Tulimyrsky oli puhjennut, se oli aivan kuin odottanut ladossa vuosikaudet ja nyt viimeinkin päässyt vapaaksi. Kaikki pääsi vapaaksi. Ja Alma vajosi. Ja jotenkin niin oli hyvä."


Kirja on luettu osana haastetta Ikkunat auki Eurooppaan (Norja).

Lyriikkalauantai - Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar.
Kustantaja: Siltala, 2011.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Kannen kuva: Aulikki Oksanen.
Sivuja: 93.
Genre: Runokokoelma.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


En oikein osaa kirjoittaa runoista. En tunne niitä, en tunne kieltä tai oikeita termejä käsitellä runoja. Muutenkin runon avaaminen tuntuu vaikealta, kun se voi avautua eri lukijoille niin eri tavalla.


Toki proosakin, mutta runo vielä selvemmin.


Olen suorittanut kirjallisuuden perusopinnot, joten olen minä runojakin analysoinut, mutta mieluummin luen vain ja kuuntelen.


Luin runoja enemmän teini-iässä, tietämättä niistä tai niiden kirjoittajista sitä vähää mitä nyt. En silloin tiennyt Aulikki Oksasestakaan mitään, mutta ihastuin hänen runoihinsa. Ne olivat niin täynnä tunnetta, ne vastasivat hyvin nuoren ihmisen pakahtuvalle sydämelle. Ja runot olivat sopivasti vanhanaikaisia. Eivät aloittelevaa runolukijaa karkoittavan moderneja, mutteivät myöskään millään muotoa tunkkaisia.


Saman runoilon löysin lukiessani Oksasen tuoretta kokoelmaa Kolmas sisar. Olin syksyllä Oksasen kustantajan järjestämässä kirjabloggaajatilaisuudessa, jossa runoilija itse oli paikalla kertomassa uudesta kokoelmastaan, vastailemassa kysymyksiimme, signeeraamassa saamiamme kirjoja - ja ennen kaikkea lukemassa runojaan ääneen. Aulikki Oksanen teki minuun vaikutuksen ihmisenä ja lausujana.

Lempirunoni kokoelmasta on Voi, kuinka myrsky rauhoittaa! - ehkä siksikin, että sain kuulla sen Oksasen ääneenlausumana, mikä oli vaikuttavaa.


Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!
Rintaani vasten, vereni kautta
kiitää hullujen hevosten laukka.
Suunnaton meri vaahtoaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!


Koskaan en tahtonut luopua sinusta,
sinä vain eksyit ja erosit minusta.
Tulesta mustan, ikuisen tuskan
valkea suola janottaa.
Voi, kuinka myrsky rauhoittaa!


Hyvin paljon pidin myös kokoelman lopettavasta, eeppisestä nimirunosta Kolmas sisar. Siinä oli paljon hienoja elementtejä, joita vasta sulattelen, sillä kirjoitan tätä heti runon luettuani. Minä olen yksi kolmesta sisaresta, siksikin runo tuli lähelle, samoin kuin sitä kuvittavat Aulikki Oksasen piirrokset.

Runoilijan kaunis kuvitus kulkee läpi kirjan. Teos on muutenkin esineenä viehättävä. Hyvänkokoinen, raikkaan keltainen (ehkä siksi odotin kevään valoa lukeakseni tämän) ja kaikinpuolin kauniisti tehty sekä taitettu. Väristä vielä: runoilija mainitsee alkusanoissaan kirjoittaneensa kokoelmaa Suomen lisäksi Kreikassa, Korintinlahden maisemissa, ja "kylien keltaisten sitruunapuiden" koskettaneen hänen mieltään. Hienosti tuo tunne ja väri toistuvat kokoelman kansissa.


Kolmannesta sisaresta ovat kirjoittaneet myös Marjis, Salla, Katja ja Ina.


Kirja on luettu osana Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia.


PS. Olen tänään puuhastellut vähän TBR100-listani kanssa. Muokkasin sitä vähän, lisäsin mukaan lyhyet selitykset valinnoille ja lisäksi OH-merkinnän niiden kohdalle, jotka löytyvät omasta hyllystäni (pikaisesti laskettuna noin 2/3 listan kirjoista). Nostan listan nyt omalle alasivulleen, jolle lisään myöhemmin erillisen listan kaikista oman hyllyni lukemattomista teoksista, ja mahdollisesti muutakin TBR-sälää. Päätin myös pienen harkinnan jälkeen lisätä TBR100-listan lukuaikaa viiteen vuoteen. Tavoitteena on siis lukea listan kirjat maaliskuun loppuun 2017 mennessä.

Aikomuksena on tehdä jossakin vaiheessa oma alasivu myös kirjahyllylleni, ja sille listaisin paitsi koko kirjahyllyni päivittyvän sisällön myös teokset, joita erityisen kuumeisesti etsin kirjahyllyäni täydentämään.

Pirpanaperjantai: Grimmin satuaarteita

Grimmin satuaarteita (Grimms bedste eventyr). Kuvittanut Svend Otto S.
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentaneet Anja-Liisa Vartiainen, L. Aro ja Anni Swan.
Kansi: Mogens Christensen.
Sivuja: 280.
Genre: Vanhojen klassikkosatujen kokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Tämä kokoelma on helmi, tai ainakin täysosuma meille. 


Viisivuotias tyttäremme ihastui jonkin aikaa sitten vanhoihin satuihin, mutta sopivan mittaisten ja tarpeeksi runsaasti kuvitettujen satujen löytäminen on ollut haastavaa. Kotihyllystä löytyneet kokoelmat olivat vielä liian pitkiä ja/tai niukasti kuvitettuja, ja kirjastosta on sitten etsitty ja löydetty vaihtelevalla menestyksellä sopivia klassikkosatuja.


Satukokoelmia googlaillessani törmäsin tähän WSOY:n viime vuonna julkaisemaan Grimmin satuaarteita -kirjaan. Kiinnostuin, mutta teosta ei tullut varattua sisältöä näkemättä. Sitten kuin tilauksesta Maria bloggasi tästä ja sain tietää esimerkkiaukeamien myötä sekä kysymällä tarkistamalla, että tässä voisi olla hyvä kirja meille. Ja näin todella on.

Olemme lukeneet nyt viikon verran tätä, yhden sadun joka ilta. Olen kysynyt Stellalta, haluaisiko hän välillä lukea jotakin muuta, mutta ei hän halua. Sinällään ihanat, vanhat sadut tuntuvat minusta välillä vähän tylsiltä, vanhanaikaisilta tai turhan julmilta, mutta 5-vuotiaaseen nämä tuntuvat uppoavat kuin veitsi voihin.


Sadut ovat tässä kokoelmassa ilmeisen lähellä alkuperäistä muotoaan, eikä niitä ole yksinkertaistettu tai siloteltu. En ole silti kokenut tarvetta sensuroida lukemisia eikä Stella ole julmuuksista hätkähtänyt. Monista kohdista olemme toki keskustelleet, mutta usein nauraen, että kaikenlaisia hassuja juttuja saduissa onkin. Kuten se, että Lumikin äitipuoli sai lopussa rangaistuksensa siten, että joutui tanssimaan Lumikin ja prinssin häissä hiilivalkealla kuumennetut rautakengät jaloissaan, kunnes "vaipui kuolleena maahan". Eh.

Samaisessa sadussa äitipuoli keittää ja syö Lumikin sisäelimiksi uskomansa villisian keuhkot ja maksan. Minä selvittelin tässä kohdassa hieman kurkkuani, mutta Stellaa se ei tuntunut kummastuttavan. Jälkeenpäin kyllä mietin, ettei hän välttämättä edes tajunnut, että sellaiset asiat kuin maksa tai keuhkot olisivat osa ihmiskehoa, kun ainakaan kotona ei ole sisäelimiä vielä sen kummemmin opiskeltu.


Eilen illalla Stellalla alkoi tosin iltapesulla alahuuli väpättää ja hän sanoi, että on paha mieli siitä, kun hän kuolee, ja kun me vanhemmat kuolemme ennen häntä. En ole varma, liittyikö se näihin satuihin, joissa lähes poikkeuksetta joku kieltämättä heittää henkensä, vai tuliko asia muuten mieleen. Nimittäin tuosta, että me mieheni kanssa todennäköisesti kuolemme ennen lapsia, on puhuttu joskus aiemmin ihan muussa yhteydessä. Joka tapauksessa juttelimme asian hyvässä hengessä läpi, ja nukkumaan meni aivan levollinen pieni tyttö. En siis pidä sitä pahana, vaikka sadut herättäisivätkin kysymyksiä esimerkiksi kuolemasta, kunhan niistä puhutaan, eikä lasta jätetä yksin murehtimaan.

Minua aikuisena häiritsee enemmän se, kuinka vahvasti saduissa "pahuudesta" rangaistaan. Tavallaan sitä voi kai pitää positiivisenakin asiana, että kerrataan hyvän ja pahan eroja, ja opetuksena paha saa palkkansa. Suhtaudun kuitenkin ns. pahuuteen ja siitä rankaisemiseen voisiko sanoa liberaalisti, ja siksi satujen mustavalkoiset opetukset ahdistavat välillä.


En silti usko, että lapsi menee millään tavalla pilalle näitäkään lukemalla. Etiikan ja moraalin opetus on lopulta vanhempien, ei kirjallisuuden tehtävä. Olen vain iloinen, kun Stellaa kiinnostavat tällaiset ikiaikaiset tarinat. Niiden tunteminen kuuluu kulttuuriseen yleissivistykseen, ja luen klassikkosatuja lapsilleni mielelläni.

Suosittelen tätä mainiota kokoelmaa kaikkiin leikki-ikäisten ja ekaluokkalaistenkin perheisiin. Olen ripotellut jutun sekaan runsaasti esimerkkejä kuvituksesta, joka on mukavan selkeää, värikästä, ajatonta ja runsasta. Yllättäen ainakaan meillä ei ole aiheuttanut hämmennystä se, että Disneyn animaatioista tutut prinsessat näyttävät tässä kirjassa erilaisilta. Ehkä siksi, että he näyttävät niin erilaisilta ja tarinatkin poikkeavat elokuvaversioista. Saapasjalkakissa oli ainoa, josta Stella sanoi - tuoreesta elokuvasta vasta trailerin ja mainoksia nähneenä - että "se oli kirjassa tyhmä, kun sillä oli vääränvärinen hattu". :)

Kokoelmasta löytyvät sadut: Tuhkimo; Urhea pikku räätäli; Saapasjalkakissa; Peukaloinen; Susi ja seitsemän pientä kiliä; Bremenin soittoniekat; Prinsessa Ruusunen; Hannu ja Kerttu; Punahilkka; Lumikki; ja Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva.


Jos jollakin on suositella vastaavanlaista kokoelmaa H.C. Andersenin saduista, olisin hyvin kiinnostunut!


Kirja on luettu osana haastetta Ikkunat auki Eurooppaan, ja sijoittuu kateogoriaan Keski-Eurooppa: Saksa.

Kasivsruokakeskiviikko - Vegaanikeittiön käsikirja

Celine Steen & Joni Marie Newman: Vegaanikeittiön käsikirja (The Complete Guide to Vegan Food Substitutions).
Kustantaja: Moreeni, 2011.
Suomentanut: Janna Rancken ja Noora Huhtanen.
Kansi: Satu Kontinen.
Sivuja: 264.
Genre: Keittokirja/ruokakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Anteeksi postauksen runsas kuvitus - en voinut vastustaa.


Pidän tässä kirjassa monesta asiasta. Sen ulkoasu on söpö ja miellyttävä pahvikansineen, miellyttävine sivupapereineen ja pyöristettyine kulmineen. Myös kirjan idea on loistava: kertoa, kuinka tavalliset sekaruokareseptit saa muunnettua vegaanisiksi, ja jakaa muuta vegaanitietoutta resepteineen.


Pari asiaa kirjassa myös häiritsee. Ensimmäinen on se, että ulkomainen keittokirja on ulkomainen keittokirja, vaikka käännöksessä olisi "huomioitu ainesten saatavuus Suomesta" niin kuin kustantajan sivuilla luvataan. Toinen on se, että kun kirjasta on tehty erittäin runsas tietopaketti, joka on taitettu melko pienille sivuille, tuntuu paksun ja usein pienikuvaisen kirjan avaaminen raskaalta - eikä nautinnolta, niin kuin lifestylekirjojen selailun pitäisi tuntua.

Kirja on kyllä hauskannäköinen sisältäkin ja sen kuvat ovat kauniita, mutta kaikki on niin pientä ja tiiviissä tilassa, että vähän hengästyttää. Suurin harmistus tulee siitä, että kasvisruokavaliosta kiinnostunut aloittelija voisi helposti saada tästä kirjasta kuvan, että vegaanisen ruoan valmistaminen on todella monimutkaista ja vaatii harvinaislaatuisia sekä vaikeasti löydettäviä ainesosia. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole.


Kirja sopiikin ehkä parhaimmin jo veganismia tunteville, jotka haluavat laajentaa tietämystään ja hieman "hifistellä". Teos on loistava ostos myös niille, jotka pitävät sekaruoan mausta, mutteivät halua esimerkiksi eettisistä syistä sitä syödä. On niitäkin vegaaneja, jotka eivät edes pidä eläinperäisten tuotteiden mausta ja/tai muutenkin suosivat ennemmin rehellisesti kasviksille perustuvaa, maukasta ruokavaliota kuin esimerkiksi lihatuotteiden jäljittelyä.

Minä pidän lihan ja etenkin maitotuotteiden mausta, joten olen kiinnostunut korvaavien tuotteiden tai reseptien löytämisestä. Silti tämä kirja jotenkin lannisti minut tiiviydellään ja ulkomaisen alkuperän vuoksi hieman vierailla konsteillaan ja monessa reseptissä eksoottisilla ainesosillaan. Ei tuollaisesta ehkä pitäisi lannistua, mutta olen tässä nyt rehellinen, vaikka kannatan hirveästi vegaanisten keittokirjojen tekemistä ja julkaisua, enkä haluaisi tätäkään moittia. Vilpittömänä suunnitelmana minullakin on tähän tutustua ja perehtyä entistä paremmin, kokeilla vinkkejä ja reseptejä. 

Vegaanikeittiön käsikirja (suomenkielinen nimi ei kerro sisällöstä yhtä paljon kuin alkuperäinen, jota olisi kyllä ollut vaikea kääntää sujuvaksi suomeksi) on jaettu kuuteen osaan, joilla on sekä lennokkaat että selventävät otsikot:

• Ensimmäinen osa: Päästetään lehmät kotiin! Idioottivarmoja vaihtoehtoja maitotuotteille
• Toinen osa: Arvon kanakin ansaitsee! Idioottivarmoja vaihtoehtoja munalle
• Kolmas osa: Eläköön eläin! Idioottivarmoja vaihtoehtoja lihalle
• Neljäs osa: Mesi mehiläisille! Idioottivarmoja vaihtoehtoja hunajalle ja eläintuotannon sivutuotteille
• Viides osa: Keho iloitkoon! Idioottivarmoja vaihtoehtoja gluteenille, soijalle, sokerille ja rasvalle
• Kuudes osa: Keittiömenestys! Ruoka-aineiden vegaanisen korvaamisen täydellinen taulukko

Resepteissä on mukana sekä yksinkertaisia että hyvinkin haastavia ohjeita. Reseptien ohessa on selventäviä symboleita kertomassa, mitä tuotteita ohjeella voi korvata ja kenelle resepti sopii. On siis otettu huomioon allergikot merkitsemällä, kun ruoka on esimerkiksi pähkinätön tai gluteeniton. Symboleja on myös esimerkiksi helppoudelle, haastavuudelle tai vähärasvaisuudelle.

Ja vaikka yleinen tieto-osuus tuntuu kirjassa tainnuttavalta, itse reseptit kuulostavat ja kuvat näyttävät herkullisilta. Taisinkin lähestyä kirjaa väärin, kun lähdin lukemaan sitä ikään kuin tietokirjana. Parempi olisi alkaa vain kokeilla parhaimmilta kuulostavia ruokaohjeita ja oppia eläinperäisten tuotteiden vegaanista korvaamista siinä sivussa. 

Lupaan kokeilla pian kirjan ohjeita myös käytännössä, mutta jo ennen sitä voin kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että myös vegaanisia ruokia valmistamalla voi syödä todella herkullisesti, monipuolisesti ja täysipainoisesti - eikä sen tarvitse olla vaikeaa, monimutkaista tai vaatia harvinaislaatuisia tuotteita. Suosittelen teosta lämpimästi niille, jotka pitävät tämän mielessä!

Miesten maanantai - Jeffrey Eugenides: The Virgin Suicides

Jeffrey Eugenides: The Virgin Suicides (Virgin Suicides - Kauniina kuolleet).
Kustantaja: Farrar, Straus and Giroux, 1993 (Otava, 2003).
Sivuja: 249.
Genre: Nykyproosa/kehitysromaani.
Arvio:4,25/5.
Lue Wikipedian esittely kirjasta täältä.


"We could never understand why the girls cared so much about being mature, or why they felt compelled to compliment each other, but sometimes, after one of us had read a long portion of the diary out loud, we had to fight back the urge to hug one another to tell each other how pretty we were. We felt the imprisonment of being a girl, the way it made your mind active and dreamy, and how you ended up knowing which colors went together. We knew that the girls were our twins, that we all existed in space like animals with identical skins, and that they knew everything about us though we couldn't fathom them at all. We knew, finally, that the girls were really women in disguise, that they understood love and even death, and that our job was merely to create the noise that seemed to fascinate them."


Ostin Jeffrey Eugenidesin esikoisromaanin The Virgin Suicides muutama vuosi sitten Pariisista, Shakespeare and Company -kirjakaupasta. Elokuvan näkemisestä on jo ties kuinka kauan. Pidin elokuvasta tosi paljon, niin kuin toistaiseksi kaikista Sofia Coppolan ohjauksista (tosin en muista leffasta paljonkaan, tajusin sen lukiessani kirjaa, parhaimmin tunnelman ja musiikin). En tiedä, miksi odotin lopulta näin kauan, ennen kuin luin tämän, mutta kirjakin oli hyvä, aivan niin kuin olin olettanut.


Osittain ei ehkä ihan niin hyvä kuin odotin, mutta tavallaan taas parempikin.

Jotkut kirjat etenevät hitaasti, vaikka ne olisivat hyviä, eivätkä edes tekstiltään tai aiheeltaan haastavia. Tämä oli minulle sellainen kirja. Pidin siitä koko ajan, mutta en voi sanoa olleeni tarinan imussa, ennen kuin ihan lopussa. Eikä se varmasti ollut tarkoituskaan. Kielen ja ilmaisun lumoissa olin sitä vastoin monessa kohtaa.


"Already the house showed signs of uncleanliness, though they were nothing compared to what was to come later. Dust balls lined the steps. A half-eaten sandwich sat atop the landing where someone had felt too sad to finish it."


Muistelen monen sanoneen, että elokuva ja kirja ovat keskenään aika erilaisia. Voi olla, mutta jos mainitsin yllä muistavani elokuvasta lähinnä tunnelman (ja musiikin), myös kirjan vahvuuden voi sanoa olevan kielen lisäksi vahvassa tunnelmassa. Teinityttöjen outoa ja kiehtovaa maailmaa on kuvailtu oivaltavasti tyttöjä tarkkailleen, naapurin pojista koostuneen joukon äänellä. Pojat suhtautuvat Lisbonin sisaruksiin uteliaasti, mutta kunnioittaen. 


Aluksi Lisbonin perhe vaikuttaa vain hieman erikoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä, mutta sitten nuorimman tyttären itsemurha (ensin yritys, sitten onnistuminen) ja lopullisesti muiden tyttöjen pieleen menneet ryhmätreffit saavat perheen eristäytymään järkyttävällä ja kohtalokkaalla tavalla. Joistakin kirjan teemoista tuli mieleen Ian McEwanin Sementtipuutarha, vaikka tyyliltään nämä kaksi kirjaa ovat hyvin erilaisia. The Virgin Suicides on eteerisen kaunis kuvaus yhden perheen luhistumisesta siinä kun Sementtipuutarha kuvaa samantyylistä rappiota brutaalin roisisti. Molemmat romaanit saavat kuitenkin tuntemaan ahdistusta ja surua, ja miettimään, mitä eristäytyneen talon seinien sisäpuolella oikeasti oli meneillään.

The Virgin Suicides on rehellinen mutta kaunis kertomus elämästä 1960-luvun michiganilaisessa lähiössä, nuoruudesta, hämmennyksestä ja kasvamisesta. Se on vahva kuvaus perhetragediasta, mutta myös sisaruudesta - siskojen välisestä ystävyydestä sekä katkeamattomasta siteestä. Monta kertaa mainitaan, kuinka muilla on vaikeuksia erottaa siskokset toisistaan. 


"The diary is an unusual document of adolescence in that it rarely depicts the emergence of an unformed ego. The standard insecurities, laments, crushes, and daydreams are nowhere in evidence. Instead, Cecilia writes of her sisters and herself as a single entity. It's often difficult to identify which sister she's talking about, and many strange sentences conjure in the reader's mind an image of a mythical creature with ten legs and five heads, lying in bed eating junk food, or suffering visits from affectionate aunts."


Olen miettinyt aihetta, sillä luin vastikään jostain muualtakin - valitettavasti en muista nyt mistä - kuinka keskenään läheiset sisarukset käsittävät itsensä ja toisensa yhtenä kokonaisuutena. Myönnän itsekin puhuvani aina esimerkiksi "meidän vanhemmistamme", vaikka puhuisin vain itsestäni ja siskot olisivat keskustelua käytäessä kaukana. Mieheni on tästä joskus valittanut, sillä se kuulostaa hänestä pariskuntaillallisilla keskusteltaessa siltä, kuin minulla ja miehelläni olisi yhteiset vanhemmat.


Romaanissa Lisbonin sisarukset jäävät naapuruston poikien mieleen ikuisesti kauniina ja kuoleman kautta kuolemattomina, saavuttamattomina haavekuvina. Emme saa tietää, mitä pojista tarkalleen ottaen sittemmin tuli, mutta kirjan loppuosa antaa aavistaa, että Lisbon-pakkomielteestään huolimatta pojat pääsivät vähitellen kiinni elämään ja aikuisuuteen.

"Inside, we got to know girls who had never considered taking their own lives. We fed them drinks, danced with them until they became unsteady, and led them out to the screened-in veranda. They lost their high heels on the way, kissed us in the humid darkness, and then slipped away to throw up demurely in the outside bushes. Some of us held their heads as they vomited, then let them rinse their mouths with beer, after which we got back to kissing again. The girls were monstrous in their formal dresses, each built around a wire cage. Pounds of hair were secured atop their heads. Drunk, and kissing us, or passing out in chairs, they were bound for college, husbands, child-rearing, unhappiness only dimly perceived - bound, in other words, for life."


Jeffrey Eugenides on kirjoittanut myös romaanit Middlesex (Otava 2003) ja juuri suomeksi ilmestynyt Naimapuuhia (Otava 2012), jotka ovat molemmat TBR-listallani. Virgin Suicidesin ovat lukeneet myös Liisa, Jenni ja Hreathemus/NDSL.


Luin kirjan osana So American -haastetta (alakategoriat Modern Men Writers ja Michigan).


Kauniiksi lopuksi vielä ihanan Airin ihana kappale ja hauska musiikkivideo Playground Love The Virgin Suicides -elokuvasta.

Susipalatsi-sunnuntai: Neljäs osa

Susipalatsi-sunnuntaisin keskustellaan kimppaluettavasta Hilary Mantelin romaanista Susipalatsi seuraavassa aikataulussa:


Sunnuntai 15.1. Ensimmäinen osa
Sunnuntai 5.2. Toinen osa
Sunnuntai 26.2. Kolmas osa
Sunnuntai 18.3. Neljäs osa
Sunnuntai 8.4. Viides osa
Sunnuntai 29.4. Kuudes osa/Koko kirja


Esittelin hankkeen täällä, ja suomalainen kustantaja itse kirjan täällä. Keskustelut on tarkoitettu lukupiirimäiseksi areenaksi kirjaa samassa tahdissa lukeville, joten muusta bloggauksesta poiketen nyt on lupa jutella myös juonesta mahdollisista paljastuksista ja spoilauksista välittämättä - ottaen kuitenkin huomioon kimppalukuaikataulu ja kulloinkin keskusteltava osa kirjasta.

***

"Anne tulee ulos kuvernöörin käsikynkässä. Mies näyttää kireältä, kihti ilmeisesti vaivaa, mutta huolehtii Annesta jutellen tälle mukavia vastausta saamatta. Anne on asetellut ilmeensä huolellisesti mitäänsanomattomaksi. Kuninkaalla on vierellään yksi Wingfieldien ylhäisistä naisista, joka rupattelee kasvot punehtuneina. Kuningas ei kiinnitä daamiinsa mitään huomita. Näyttää pitkältä, leveältä ja hyväntahtoiselta. Kuninkaallinen katse haravoi väkijoukkoa. Osuu häneen. Kuningas hymyilee.

Kirkosta poistuttuaan Henrik laittaa hatun päähän. Se on iso hattu, ja uusi. Ja siinä on sulka."

Ajattelin ensin, että Mantel onnistui taas, hyvän kolmannen osan jälkeen, kadottamaan mielenkiintoni, mutta tunne taisi johtua siitä, että ehdin lukea neljännen osan alkua hyvin harvakseltaan ja hajanaisesti. Kun sitten luin suurimaan osan tästä neljännestä osasta tällä viikolla, sain taas langan päästä kiinni ja kiinnostuin juonenkäänteistä.

Neljäs osa päättyy yllä lainattuihin sanoihin. Anne Boleyn on vihdoin päästänyt Henrik VIII:n sänkyynsä, sillä hän on nyt tarpeeksi varma siitä, että Henrik nai hänet. Vielä emme ole kirjassa ihan avioliitossa saakka, mutta toki tiedämme sen seuraavan. Tämä tuntuu jo lukijastakin jonkinlaiselta täyttymykseltä, sillä niin kauan asian kanssa on jahkailtu.

Vilkaisin äsken sen verran Wikipediaa, että luin Annen naimisen tosiaan olleen Henrikille pakkomielle. En lähtenyt etsimään asiasta sen enempää tietoa, mutta oletan Mantelin kirjoittaneen mahdollisimman pitkälti niin, kuin historiankirjat antavat ymmärtää. Oliko Henrik siis tosiaan niin rakastunut Anneen - tai himoitsi tätä niin paljon - että näki näin paljon vaivaa saadakseen hänet vaimokseen? Se tuntuu oudolta, kun kyseessä on kuningas, joka voisi saada ainakin sänkyynsä melkein kenet vain, ja vaimoksikin voisi valita jonkun sopivamman, ellei halua pidättäytyä ensimmäisessä vaimossaan. Oliko se sitten todellista rakkautta vai oliko Anne aivan erityisen vetovoimainen nainen, joka onnistui kietomaan miehet pikkusormensa ympärille? Vai oliko Henrikillä kuitenkin muita syitä naida juuri hänet? Minä en tiedä, mutta kirjan perusteella Henrik vain on hulluna Anneen, ja onhan se yleisesti tiedossa, että ihminen haluaa kipeimmin sitä, mitä ei tunnu saavan.

Itse Cromwellin rakkaussuhteista oli tässä osassa vain vähän asiaa. Hän keskittyi uuteen asemaansa hovissa ja sen vahvistamiseen. Ihan lopussa Cromwell melkein päätyy Mary Boleynin vällyjen väliin, ja Maryn kanssahan pientä sutinaa on ollut aiemminkin. Johane jäi tässä osassa taustalle, mutta yhden lyhyen sananvaihdon perusteella olin ymmärtävinäni, että Cromwellin ei ole nyt järkevää mennä naimisiin Johanen kanssa strategisista syistä. Sekin keskustelu oli kuitenkin kirjan tyylille ominaisesti melko arvoituksellinen, ja taisin lukea sen myöhään yöllä sängyssä, enkä jaksanut jäädä pohtimaan asiaa sen enempää. Nyt vähän harmittaa, sillä näin jälkeenpäin ajateltuna olisi mielenkiintoista tietää, mitä etua Cromwell katsoo voittavansa pysymällä naimattomana. Tai ymmärsinköhän asian edes oikein. En enää muista kohtaa kovin hyvin.

Noin muuten mieleeni jäi esimerkiksi aika inhottavat kuvaukset harhaoppisten roviolla polttamisesta. Niiden ja joidenkin muidenkin kohtausten avulla avattiin taas lisää Cromwellin lapsuutta ja taustaa. Lopussakin keskusteltuaan ensin Ranskan ja sitten Englannin kuninkaan kanssa Cromwell sanoo ääneen jo kuolleelle isälleen, että olisitko uskonut. Oma menestys on yhä tapa näyttää isälle, joka ei poikaansa koskaan kunnioittanut, vaan kohteli kuin pahaista koiraa.