TB-torstai - Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck).
Kustantaja: Otava, 2011.
Suomentanut: Sari Karhulahti.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 261.
Genre: Novellikokoelma/moderni maailmankirjallisuus.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.


"Sinä kesänä kysyit mummilta, miksi Nonso joi ensimmäisenä, vaikka Dozie oli kolmentoista eli vuotta vanhempi, ja mummi vastasi, että Nonso oli hänen ainoa pojanpoikansa, joka jatkaisi Nnabuisin suvun nimeä, ja Dozie puolestaan vain nwadiana, hänen tyttärenpoikansa. Sinä kesänä löysit nurmikolta käärmeen luoman nahan, joka oli ehjä ja ohut kuin naisten nailonsukka, ja mummi kertoi, että sen luoneen käärmeen nimi oli echi eteka, 'huominen on liian kaukana'. Yksi purema, hän sanoi, ja kaikki on ohi kymmenessä minuutissa."


Ensimmäiseksi luin nigerialaiselta Chimamanda Ngozi Adichielta romaanin Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009). Se oli todella suuri ja vaikuttava lukukokemus. Sitten luin Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), josta kirjoitin ihastusta hehkuen täällä. Tämä kolmas teos eroaa kahdesta aiemmasta siinä, että se koostuu yksittäisistä tarinoista, novelleista. Mutta se on aivan yhtä hyvä kuin Adichien romaanitkin.


Tämä on hieman mutu-tuntumalta heitetty juttu, mutta minulla on sellainen olo, että Sari Karhulahti olisi suosikkikääntäjiäni. Tuntuu, että olen pitänyt vähintään usein hänen käännöksistään, enkä nyt ainakaan muista pettymyksiä. Nyt ainakin painan hänen nimensä mieleen.


Kaikki eivät välitä lukea novelleja, ja minäkin tartun helpommin romaaniin kuin novellikokelmaan. Jos haluaa oikein uppoutua kirjan maailmaan, romaani lienee usein varmin ratkaisu. Mutta nyt taas tällaisen loistavan kokoelman luettuani ajattelen, että vierastan novelleja täysin turhaan. Adichien tarinat ovat juuri oikeanlaisia novelleiksi: niihin pääsee heti sisään, sillä kirjailija osaa kertoa pienin elein ja vähin sanoin henkilöistä niin paljon, että lukija kuvittelee tuntevansa heidän taustansa ja motiivinsa paremminkin. Adichie on myös esimerkillinen ympäristön kuvaaja.


"Mieheni sytytti valot olohuoneeseen. Keskellä lattiaa oli beige sohva, joka näytti pudonneen siihen vahingossa, sillä se oli vinossa. Huoneessa oli kuuma, ja ilmassa leijui vanhoja tunkkaisia hajuja.


'Minä näytän sinulle paikkoja', sanoi mieheni.


Pienemmässä kahdesta makuuhuoneesta oli vain nurkkaan pantu patja. Isommassa oli sänky, kampauspöytä ja puhelin kokolattiamaton peittämällä lattialla. Silti kumpikaan huone ei näyttänyt avaralta: seinät tuntuivat vaivaantuneen toistensa seurassa, koska niiden välissä oli niin vähän."

Monissa novelleissa - myös siinä, josta yllä oleva lainaus on otettu - Adichie käsittelee nigerialaisten maahanmuuttoa Amerikkaan ja sopeutumista sinne. Tai sopeutumattomuutta. Samasta aiheesta Adichie aikoo kirjoittaa myös seuraavassa teoksessaan, ainakin Wikipedian mukaan. Toiset novellit taas sijoittuvat Nigeriaan. Mutta oikeastaan kaikissa aiheena on modernisoituminen, ajan kuluminen, maailman pieneneminen ja kaiken tämän vaikutus yksilöihin.


Voisin nostaa melkein jokaisen 12 novellista valokeilaan, mutta vahvimmin mieleeni taisivat jäädä vähän eri syistä Jäljennös, Viime viikon maanantaina, Huominen on liian kaukana sekä Härkäpäinen historioitsija. Suomen- sekä alkukielisen kokoelman niminovellit Se, mikä kuristi kurkkuasi sekä Huominen on liian kaukana tuntuivat erityisen vaikuttavilta käytetyn sinä-muodon vuoksi.


Ja koska Chimamanda Ngozi Adichie on minusta niin älyttömän kaunis nainen, liitän hänen kuvansa tähänkin juttuun. :)


Huominen on liian kaukana -novellikokoelman on lukenut muutama muukin, ainakin Kirsi, Mari A., Hanna, Minna/Ilse, Ina, Sara ja Sanna.

Tietotiistai: Sormet sahramissa

Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta.
Kustantaja: Avain, 2011.
Kansi: Satu Ketola.
Sivuja: 140.
Genre: Informatiivinen keittokirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Sormet sahramissa on aivan mielettömän kaunis kirja kanneltaan. Annan pisteitä myös monesta sisältöön liittyvästä asiasta: Vaikka kirja ei ole vegaaninen, siinä on jätetty varsinaiset lihareseptit pois ja keskitytään kasviksiin, maitotuotteisiin, kalaan ja äyriäisiin. Erikseen huomautetaan, jos ruoka sopii vegaaneille, tai jos siitä voi pienin muutoksin sellaisen tehdä. Ympäristönäkökohtia on otettu monella tapaa huomioon puhumalla luomusta, kausiruoasta ja suosimalla eettisiä ratkaisuja, esimerkiksi WWF:n "kalaoppaan" suosittelemia lajeja.


Kivoja ovat myös tietopaketit intialaisen aterian luonteesta ja intialaisen ruoan maustamisesta. Erityisen hyödyllinen on lista, jossa kerrotaan, millä voi korvata resepteissä esiintyvät eksoottisemmat ainesosat - tai mitkä niistä voi tarvittaessa jättää pois. Olen vähitellen oppinut hieman innovatiisemmaksi keittiössä, mutta yhä reseptin kokeileminen usein tyssää siihen, ettei kotoa tai edes lähikaupasta löydy tiettyä siinä "vaadittua" ainesosaa. Toki asun pääkaupunkiseudulla, ja melkein kaikkea on periaatteessa mahdollista saada käsiinsä, mutta perisynteihini kuuluvat laiskuus ja saamattomuus.

Kirja on alun tietopakettien jälkeen jaettu osiin Vihannekset, Kala, Lisukkeet Juomat ja Jälkiruoat. Reseptien joukossa on mielenkiintoisia kirjailijaesittelyjä intialaisista tai Intian niemimaalla juuret omaavista kirjailijoista. Kaikkia kokkaamisesta innostuneita eivät välttämättä kirjailijat kiinnosta, mutta tuskin noista tietoiskuista haittaakaan kenellekään on.


Kohdallani kirjan pisteitä vähensivät jotkut asiat, jotka olivat periaatteessa positiivisia: On hienoa, että kirjan paperi on FSC-merkittyä ja "vastuullisista lähteistä", mutta lifestylekirjoissa visuaalinen miellyttävyys ja tyyli ovat todella tärkeitä, ja paperi oli mielestäni tällaiseen kirjaan liian höttöistä - kuin olisi itse tulostanut kirjan. Samoin on arvostettavaa, että kuvat on otettu itse, ja niitä ei ole ylenmääräisesti stailattu. Kaikki kuvatut ruoat on kuulemma syöty, eikä heitetty pois. Hyvä juttu, mutta hieman suttuisia etenkin osa kuvista on, eivätkä ne täytä upean kannen antamaa lupausta.

Tämä kuva on yksi niistä parhaista. :)

Lisäksi jos ihan itseäni ajattelen, kirja on ehkä turhan intohimoinen yritys minulle. Se on todella runsas. Reseptien määrä vähän turruttaa - ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja selailemalla jaksaa vain matkan alkua. Suurin osa resepteistä myös näyttää monimutkaisilta. Eivät ne sitä välttämättä ole - olen huomannut koko ajan enemmän kohti vegaania linjaa siirtyessäni, että moni keittiöön liittyvä asia on lopulta helppo, vaikka uuden kokeileminen saattaa ajatuksena väsyttää - mutta kun ainesosalistat ovat mausteiden takia pitkiä, ja melkein jokaisessa huomaa osasia, joita ei omasta kaapista löydy, tulee siitä alussa mainitusta korvikelistasta huolimatta helposti uupunut olo jo kun vasta lukee reseptiä.

Näistä napinoista huolimatta kirja on pirteä lisä kotimaisten (kasvis)keittokirjojen joukkoon uudenlaisten ratkaisujensa ja mielenkiintoisten tekstiensä ansiosta.


Lopuksi jaan kirjasta kaksi kivaa reseptiä kuvien muodossa. Kuvat suurentuvat niitä klikkaamalla, jolloin reseptien teksteistä pitäisi saada selvää. Ensimmäinen ruoka sisältää ihania aineksia - kukkakaalia, perunaa ja jogurttia - ja kun käyttää soijajogurttia, saa ruoasta vegaanisen.

Toisen ruoan taustatarina on mukava, ja riisipuuron rakastajana kokeilen mielelläni siitä erilaisia variaatioita (joita muuten löytyy tosi monista kulttuureista). Tässäkin maidon voi korvata kasvispohjaisella maidolla (esim. soija-, riisi- tai kauramaito) ja nauttia siten vegaanisesta riisiherkusta.

Ai niin - lopuksi haluan vielä kehua kirjan hauskaa nimeä. Se kuulostaa kauniilta ja nokkelalta, ja nimestä syntyvä mielikuva on täydellisen oikea: värikästä intialaista kokkailua kädet kyynärpäitä myöten eksoottisissa mausteissa!

TB-torstai - Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Hahaa, aloitin kuin aloitinkin aamuni tänään novellilla (Daniel Kehlmannin Maine-kokoelman ensimmäisellä tarinalla) ennen kuin edes avasin koneen! Ehkäpä se tästä tosiaan lähtee, kuka tietää. :) 


Lisäksi kävin eilen iltakävelyllä se, ikävä kyllä lyhennetty, Fried Green Tomatoes at Whistle Stop Café -äänikirja korvissani. Tämä oli ensimmäinen varsinainen äänikirjakokeiluni, ja yllättävän hyvin se meni. Kyllähän keskittyminen vähän herpaantui, jos tuli hetkeksikin muuta ajateltavaa - kuten että käännynkö tästä oikealle vai vasemmalle - enkä viitsinyt palata tekstissä taaksepäin samalla tavalla kuin paperilta lukiessa voi vaivattomasti tehdä, mutta ei tuollainen kokonaisuutta ajatellen haittaa. Olisin kyllä voinut lukea kirjan takakansi- tms. esittelyn ennen aloittamista. Nyt luotin vähän liikaa siihen, että muistaisin kirjan alkuasetelman ja henkilöt elokuvan perusteella, ja olin aluksi vähän pihalla. Mutta nautin ihan kauheasti Fannie Flaggin soinnikkaasta ja eläytyvästä Alabama-parresta. Ja haluan myöhemmin kuunnella tai lukea koko kirjan.


Sitten päivän kirja-arvioon:

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kristiina Savikurki.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 326.
Genre: Koskettava lukuromaani/kasvukertomus.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Teos on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.


Olin antanut tämän kirjan odottaa yllättävän kauan siihen nähden, kuinka todella paljon pidin Adichien toisesta romaanista, Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä asiaan vaikutti pieni pelko pettymyksestä, tai sitten se oli vain sitä, etten kauhean usein lue samalta kirjailijalta useita teoksia (en malta, haluan aina löytää uutta, mikä on vähän hassua, kun olen monessa muussa asiassa suorastaan monomaaninen).


Pettymyspelko alkoi karista jo aiemmin tänä vuonna, kun niin moni bloggaaja ylisti tätäkin teosta. Ja ihan totta, Purppuranpunainen hibiskus kirii mielestäni samalle viivalle PKA:n kanssa. Se on erilainen, yksinkertaisempi, ja siitä huomaa, että kirjailija on ollut sitä työstäessään nuorempi. Silti se on mielestäni yhtä loistava. Teos on aiheeltaan ja tyyliltään aika tyypillinen esikoinen, mutta laatu on poikkeuksellinen.


Purppuranpunainen hibiskus on lukuromaani siinä, että se kertoo selkeän tarinan: nuoren Kambilin kasvutarinan. Mutta Adichie ei aliarvioi lukijoitaan, vaan luottaa, että he havaitsevat ja ymmärtävät pienten eleiden ja symbolien merkityksen tarinassa. Hän ei brassaile älykkyydellään tehden tekstistä liian vaikeaa, vaan antaa tarinan kuljettaa mukanaan.


Olin edelleen ikkunassa, kun äiti tuli huoneeseeni. Joka sunnuntai ennen lounasta, sen jälkeen kun oli neuvonut Sisiä panemaan keittoon vähän enemmän palmuöljyä ja kookosriisiin vähän vähemmän karria, ja sillä välin kun isä piti siestaa, äiti letitti hiukseni. Sitä tehdessään hän istui nojatuolissa keittiön ovensuussa ja minä lattialla pää hänen reisiensä välissä. Vaikka keittiö oli avara ja ikkunat aina auki, mausteinen tuoksu imeytyi hiuksiini. Kun jälkeenpäin vein letinpään nenäni alle, saatoin haistaa keltaisen vihanneskeiton, kitkerien maustelehtien ja karrin aromit. Mutta sinä sunnuntaina äidillä ei ollut mukanaan pussia, jossa hän säilytti kampoja ja hiusöljyä, eikä hän pyytänyt minua tulemaan alakertaan. sen sijaan hän sanoi: "Tule syömään, nne."


Aioin sanoa äidille, että olin pahoillani kun isä rikkoi hänen posliinikoristeensa, mutta kuulinkin sanovani: "Olen pahoillani, että koristeesi menivät rikki."


Tarinassa ei ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja ihmisiä. Kambilin isä on väkivaltainen kotityranni, mutta toisaalta avokätinen hyväntekijä, jota Kambili rakastaa kaikesta huolimatta kiihkeästi. Niinhän kaltoinkohdelluilla lapsilla on tapana rakastaa vanhempiaan, takertua heihin, tehdä kaikkensa saadakseen hyviä hetkiä ja rakkautta. Kirjailija ei kuitenkaan tee arvotuksia lukijan puolesta, vaan näkökulmia saa pohtia rauhassa Kamibilin minä-kertojanäänen todetessa tapahtumia ja tarkkaillessa ympäristöään. Kambilin täti lastensa ja lähipiirinsä kanssa avaa tämän silmät ja uusia mahdollisuuksia, mutta kenestäkään ei maalata muovista pyhimyshahmoa.


Kambili kasvaa ja löytää äänensä, mutta tarinan loppu on silti murheellinen. Antaa se toivoa, mutta jää avoimeksi. Jättää lukijan miettimään, miten sitten kävi. Toivomaan: ehkä ihan hyvin.


Purppuranpunainen hibiskus on pienempi ja yksityisempi tarina kuin poliittinen PKA. Kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen otteensa, ja PKA:n taas tekee niin hienoksi kiehtovien ihmiskohtaloiden punoutuminen yhteen sodan ja valtakunnan politiikan kanssa, joten kyllä näissä kahdessa Adichien teoksessa on paljon samaakin. Afrikka on minulle monella tapaa henkisesti läheinen maanosa, ja nautin näissä kirjoissa myös ympäristön ja kulttuurin kuvailusta. Pian pääsen lukemaan Adichien kolmannen suomennetun teoksen, novellikokoelman Huominen on liian kaukana, mitä odotan kovasti.

Kuva: Kirsi Salovaara, Otava

Opiskelin aikoinaan Englannissa Afrikan tutkimusta ja siellä eräällä kurssilla luimme maanosan kirjallisuutta. Tutustuin silloin nigerialaiseen Chinua Achebeen, jota Adichie pitää eräänlaisena oppi-isänään ja samastuu tähän voimakkaasti. Lukemani Acheben teokset olivat merkittäviä toki nekin, mutta Adichie modernina, ikäisenäni naisena puhuu selkeämmin minulle ja koskettaa sydäntäni. Ah, hän on idolini (ja kauniskin vielä)!


Kirjasta ovat kanssani hurmaantuneet ainakin Marjis, Morre ja Valkoinen kirahvi, ja maltillisemmin pitäneet Erja, Sonja ja anni m.


PS. Lisäsin nyt kirjan tietoihin myös kannen tekijän (tässä kirjassa on ihana kansi!), ja lisään tuon tiedon aina jatkossa arvioihini. Yritän ehtiä lähiaikoina lisäämään sen myös vanhoihin postauksiini.

Maailmankirjallisuuden maanantai

Nigeriasta tulee paljon hyviä kirjailijoita: esimerkiksi klassikkoaseman saavuttanut Chinua Achebe ja nuorempaa polvea edustava Chimamanda Ngozi Adichie. TBR-listallani on ollut jo jonkin aikaa myös Lola Shoneyin sekä hänen romaaninsa The Secret Lives of Baba Segi's Wives (ilmestynyt Yhdysvalloissa myös nimellä The Secret Lives of the Four Wives). Moderni ihmissuhderomaani käsittelee meille vierasta ilmiötä, moniavioisuutta, ja saman miehen vaimoina elävien naisten välisiä suhteita.

Nyt amerikkalaisessa A Few More Pages -blogissa on käynnissä kansainvälisesti avoin arvonta, jossa on mahdollista voittaa kyseinen kirja itselleen. Käykääpä osallistumassa tekin! Täällä voi vuorostaan käydä kurkistamassa kirjailijan kotisivuja.


Mikä alla olevista kirjan erilaisista kansista on mielestänne vetoavin kirjaa lukematta?

Sarjakuvasunnuntai - Marjane Satrapi: Chicken with Plums (Luumukanaa)

Marjane Satrapi: Chicken with Plums (suom. Luumukanaa).
Kustantaja: Pantheon Books, 2006 (Suomessa Like, 2008).
Sivuja: 84.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.


Pidin todella paljon Marjane Satrapin omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista Persepolis I sekä II, ja siksi ostin innoissani tämän Satrapin tuoreimman teoksen, joka kertoo hänen isosetänsä tarinan. En ollut tosin seurannut kirjamaailmaa tarpeeksi tarkasti, sillä ostaessani tämän Pariisista kesällä 2009, en tiennyt, että se oli ilmestynyt jo suomeksikin. Englanninkielisellä versiolla ei ole edes alkukielisen arvoa, sillä Satrapi kirjoittaa ranskaksi, ja minunkin kirjani on käännös. Mutta sentään ostin sen kuuluisasta ja ihanasta Shakespeare and Company -kirjakaupasta, ja sain sisäsivulle legendaarisen Kilometer Zero Paris -leiman. :)

Sittemmin suomeksi on ilmestynyt myös Satrapin Pistoja -sarjakuvaromaani, joka minulla on yhä lukematta. Tämä Chicken with Plumskin makasi hyllyssäni melkein kaksi vuotta, ennen kuin sain tartuttua siihen. Mystiset ovat joskus kirjanörtin tiet.


Chicken with Plums, eli Luumukanaa, on haikea kertomus mestarimuusikosta, jonka halu elää katoaa hänen rakkaan soittimensa rikkoutumisen myötä. Tai ei soitin noin vain rikkoudu, vaan sen rikkoo ehdoin tahdoin muusikon, Nasser Ali Khanin, vaimo, jota mies ei ole koskaan edes todella rakastanut. Tarin rikkomista Nasser Ali ei voi antaa millään anteeksi, ja kun vastaavaa soitinta ei millään löydy, hän päättää kuolla pois.


Soitinta suurempi syy elämänilon kadotukseen taitaa kuitenkin olla nuoruudenrakkauden - Nasser Alin ainoan todellisen rakkauden - kohtaaminen vuosikymmenien jälkeen. Nainen, Irane, väittää ettei muista Nasser Alia lainkaan. Lukija saa myöhemmin tietää, että se on valhe, mutta Nasser Ali luulee toisin ja murtuu.


Romaani on jaettu kuolemaa odottelevan Nasser Alin kahdeksaan viimeiseen päivään, joiden aikana hän kohtaa ja muistelee perhettään ja sukuaan. Jälkipolveen kuuluvan kertojan ansiosta saamme myös kuulla, miten ihmisille tai heidän jälkeläisilleen on myöhemmin käynyt. Pienet tarinat, jotka kietoutuvat Nasser Alin elämän ympärille ja muodostavat yhdessä vuorostaan hänen tarinansa, ovat mielenkiintoisia ja pienessä tilassa, vähin sanoin, uskomattoman sisällöllisesti kerrottuja. Tekijän tunnistaa samaksi kuin Persepolis-kirjoissa, mutta Chicken with Plums on silti erilainen, tyylitellympi.


Mainitsin Zeina Abirachedin Pääskysen leikki -sarjakuvaromaanin kohdalla, että hänen piirrosjälkensä muistuttaa Satrapin tyyliä. Tässä lopuksi vielä pari esimerkkiaukeamaa ihailtaviksi ja vertailtaviksi Chicken with Plums -teoksesta:

Maailmankirjallisuuden maanantai - Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Mourir, partir, revenir - Le jeu des hirondelles).
Kustantaja: Like, 2011.
Suomentanut: Aura Sevón.
Sivuja: 186.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Pääskysen leikki vaikutti päällepäin kiehtovan, mutta myös pelottavan, samanlaiselta kuin iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvaromaanit. Kiehtovaa se oli siksi, että pidin todella paljon Satrapin Persepolis -teoksista, mutta toisaalta pelkäsin libanonilaissyntyisen Zeina Abirachedin version olevan matkittu ja muutenkin huono kopio. Onneksi pelkäsin turhaan.


Satrapin ja Abirachedin piirrosjälki on melko samankaltaista, mutten tiedä, onko kyseessä sattuma, tämänhetkinen sarjakuvamuoti vai erityisen lähi-itäinen tyyli. Maantieteellisesti sekä tekijät että heidän teostensa tapahtumat sijoittuvat lähelle toisiaan, ja molemmat ovat teoksissaan käsitelleet poliittisia mullistuksia, vallankumouksia ja sisällissotia. Silti erojakin löytyy paljon.


Molemmilta olen lukenut vain yhden teoksen (joskin Satrapin Persepolis käsittää kaksi osaa ja albumia), mutta näitä verraten Satrapin tyyli on perinteisempi ja kertovampi. Abirached on kokeellisempi ja leikittelee enemmän erilaisilla aukeamilla. Hänen teoksessaan tekstiä on aika vähän, ja läpi kirjan säilyvä lapsen näkökulma lisää ja selittää asioiden toteamista ja näyttämistä sellaisina kuin ne ovat. Lisäksi tapahtumat kattavat vain yhden päivän, joskin mukana on menneiden muistelua. Satrapin pidemmässä teoksessa selitetään ja kerrotaan enemmän. Kyseessä on useiden vuosien kasvutarina, vaikka alussa siinäkin maailmaa katsotaan lapsen silmin.


Alla muutama esimerkki Pääskysen leikin erilaisista aukeamista:

Pääskysen leikissä korostuu ihmisten maailman pienentyminen sodan estäessä normaalin liikkumisen. Teosta lukiessaan aistii hyvin vahvasti jatkuvan epätietoisuuden, odottamisen ja pelon aiheuttaman ahdistuksen. Tehokeinoina tummat kuvat ja toisto korostavat klaustrofobista tunnelmaa naapuruston pakkautuessa turvallisimpana pidettyyn tilaan, kertojan kodin eteiseen. 

Ahtauden ja ahdistuksen ohella teoksesta jää mieleen yhteisöllisyys ja solidaarisuus. Sota on saattanut yhteen ihmisiä eri lähtökohdista ja yhteiskuntaluokista. Kaikilla on toisille jotakin annettavaa, ja epäitsekäs huolenpito toisista inhottavista olosuhteista huolimatta lämmittää mieltä. Lukiessa myös pelkää henkilöiden puolesta, mutta Pääskysen leikki ei ole pahan mielen teos, vaan erittäin vaikuttava ja mieleenpainuva lukukokemus, jonka raskaasta aiheestaan huolimatta lukaisee parissa tunnissa. Suosittelen.


Pääskysen leikistä kirjoitti Järjellä ja tunteella -blogissaan tänään myös Susa.


Olen jo kauan halunnut käydä Libanonissa, mutta en ole muistaakseni lukenut Khalil Gibrania lukuun ottamatta libanonilaista kirjallisuutta ennen tätä. Mielenkiintoni maata, sen värikästä historiaa ja kirjallisuutta kohtaan kasvoi heti, ja ainakin Amin Maaloufia löytyisi suomennettuna. Onko joku lukenut?