Tiheää tunnelmaa tiistaina - Véronique Olmi: Beside the Sea

Véronique Olmi: Beside the Sea (Bord de Mer).
Kustantaja: Peirene Press, 2010 (alkup. 2001).
Kääntäjä: Adriana Hunter.
Kansi: Sacha Davison Lunt.
Sivuja: 111.
Genre: Eurooppalainen pienoisproosa.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It was Kevin, the little one, who seemed happiest, more inquisitive anyway. But Stan kept giving me suspicious looks like when I just sit in the kitchen and he watches me, thinking I don't know he's there, barefoot, in his pyjamas, I don't even have the strength to say Don't stay there with nothing on your feet, Stan. Yep, sometimes I sit in the kitchen for hours and I couldn't give a stuff about anything."

Luin tämän ranskalaisen pienoisromaanin viime toukokuisen lukumaratonini aikana. Lukemisesta on siis jo aikaa, mutta kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Sellaisen, joka ei ole vieläkään hälvennyt. Tiesin odottaa korkeatasoista, mutta ahdistavaa kirjaa. Ahdistuksen määrä yllätti silti. Siihen tosin saattoi osaltaan vaikuttaa myös lukuhetki. Olen kirjoittanut kolmelta yöllä, kirjan juuri luettuani, näin: 

"Nyt menen nukkumaan. Beside the Sea ei ollut fiksu valinta yön viimeiseksi kirjaksi. Ei etenkään, kun on ollut 1,5 viikkoa erossa lapsistaan ja ikävä on kova. Onneksi tulevat huomenna kotiin. Olmin kirjassa on 111 sivua ja luin sitä noin kaksi tuntia. Rankka trippi, huhhuh." 

Myöhemmin olen vielä lisännyt, etten tahtonut saada unta, kun kirja pyöri mielessä. En kadu, että luin tämän, mutta ei näitä kovin montaa vuodessa jaksaisi.

Kirjan päähenkilön ja kertojan ääni kummittelee yhä mielessäni. Lukiessa siitä tuli usein mieleen Chris Cleaven Incendiaryn (suom. Poikani ääni) kertoja. Naisissa onkin paljon samaa, mutta Olmin kirjan äidin mielen järkkymiselle lukija ei tiedä yhtä selvää syytä. Hän on myös Incendiaryn päähenkilöä epätasapainoisempi. Molemmat esiintyvät kirjoissa kuitenkin ensisijaisesti äiteinä ja kummankin englanninkielisestä puheesta on aistittavissa työväenluokkaisuus sekä kouluttamattomuus. Yhteistä on myös tietty vilpittömyys - ja se, että kuulen halutessani yhä heidän äänensä, selkeinä ja kirkkaina.

Beside the Sea -kirjassa ahdistaa ensinnäkin tietysti juuri äidin epätasapainoisuus. Hänen käsin kosketeltava pelkonsa ja rehellinen, mutta vääristynyt halunsa toimia lastensa parhaaksi. Viattomat lapset joutuvat kärsimään äitinsä harhaisuudesta ja loppu kylmää sydäntä. Kuten olen aiemminkin sanonut, kirjoissa kuvaillut fyysiset olosuhteet vaikuttavat minuun voimakkaasti myös. Beside the Sea -romaanissa on lähes koko ajan pimeää, hyytävän kylmää ja vettä sataa kaatamalla. Henkistä ahdistavuutta oli siksi erityisen vaikea kestää.

Mietin äsken, voinko antaa tällaiselle kirjalle korkeimman mahdollisen arvosanani. Annoin kuitenkin. Sillä kirja on myös tavattoman hieno. Juuri siksi, että tunnelma on niin taiten rakennettu ja ylläpidetty, vaikka se kammottava tunnelma onkin. Mutta myös lähtemättömän vaikutuksen tekevän päähenkilön vuoksi, ja tarinankin. En osaa sanoa, millainen tämä ympäri Eurooppaa suositun Olmin esikoisteos olisi alkukielisenä. En osaa edes sanoa, kertooko se käännöksen hyvyydestä vai huonoudesta, että minusta tämä ei ollut kovin ranskalainen kirja, vaan ennemmin juuri brittiläinen. Joka tapauksessa se iski minuun juuri tällaisena kuin tuhat volttia.

"I rubbed Stan's back through the blankets to stop him shivering, for him to go back to being nine years old and let go of all those fears that don't belong to a child his age. I walked round the town, you know, I told him quietly, I've got the hang of it, we won't get lost any more, the man in the shop was all thankyous taking the coins, and this evening we're going to spend the rest, all the rest, that's all I'm going to tell you! I'd like to go home, he said very gently, he was begging me. I stopped warming him up, I lost interest in him, turned the other way and closed my eyes."

Osallistun tällä kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska.

***

Haluan sanoa vielä pienen sanan kirjan kustantaneesta, englantilaisesta Peirene Pressistä. Keskustelin tämän pienen kustantamon perustajan, saksalaislähtöisen Meike Ziervogelin kanssa juuri 2010, kun kustantamo aloitteli toimintaansa ja sen ensimmäinen teos, Beside the Sea, oli äskettäin ilmestynyt. Meikellä oli ja on nimittäin hyvin erikoistunut bisnesidea: Hän julkaisee Englannissa muualla Euroopassa ilmestyneitä huipputason pienoisromaaneja. Siis pelkkiä käännöskirjoja ja pelkästään alle 200-sivuisia teoksia. 

Ihastuin ideaan ja iloiseen sekä ystävälliseen Meikeen. Valitettavasti työsuhteeni loppui, ennen kuin löysimme hänelle sopivan suomalaisen kirjan julkaistavaksi, mutta ilokseni huomasin äskettäin Peirene Pressin julkaisseen Asko Sahlbergin romaanin He nimellä The Brothers. Ja ensi vuonna ilmestyy Kristina Carlsonin Mr. Darwin's Gardener. Mahtavaa.

Peirene Pressissä minua ihastuttaa perusidean ja erikoistumisen lisäksi myös esimerkiksi kirjojen tyylikäs ja yhtenäinen ulkoasu, pitäytyminen kolmessa julkaistussa teoksessa vuosittain ja jokaista vuotta kehystävä teema, johon ilmestyvät teokset liittyvät. Pidän myös kustantamon tavasta järjestää kirjallisia salonkeja sekä myydä kirjoja ns. jatkuvalla tilauksella. Esimerkiksi vuoden tilaus, eli kolme kirjaa, maksaa 25 puntaa. Kolme vuotta kustantaa 65 puntaa. Käykää ihmeessä tutustumassa kustantamon kotisivuun täällä. (Tämä "mainos" on kustantamolle ihan ilmainen ja kumpusi nyt vain omasta innostuksestani.)

Tietotiistai - Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé?

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé? Vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing Up Bébé. One American Mother Discovers the Wisdom of French Parenting).

Kustantaja: Siltala, 2012.

Suomentanut: Terhi Vartia.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Sivuja: 310.

Genre: Tietokirja/lastenkasvatus ja kulttuurierot.

Arvio: 4,5/5.

Lue kustantajan esittely täältä.

"Pariisissa ei ole monia keskiluokkaisia kotiäitejä, joten päiväkerhoja, satutunteja tai äiti-lapsikerhoja on arkisin vähän tarjolla. Lähinnä niitä järjestävät ja niissä käyvät englanninkieliset ihmiset. Alueemme päiväkerhossa on yksi täysin ranskalainen lapsi, mutta hän käy siellä hoitajansa kanssa. Hänen juristina työskentelevä äitinsä ilmeisesti haluaa pojan oppivan englantia. (En kyllä kuule hänen puhuvan sitä.) Äiti käy kerhossa kerran, kun on hänen vuoronsa toimia vetäjänä. Hän kiiruhtaa paikalle suoraan töistä korkokengissään ja jakkupuvussaan. Hän katsoo meitä englanninkielisiä äitejä lenkkitossuinemme ja pullottavine hoitolaukkuinemme kuin olisimme eksoottisia eläimiä."

Tässäpä hauska ja kiinnostava kirja kenelle tahansa (tulevalle) vanhemmalle! Luen asiaproosaa suhteellisen vähän tai ainakin kausittain, mutta nyt sitä selvästi tarvittiin purkamaan kaunokirjallinen lukujumini, ja tämän kirjan myötä muistin, miten mukavaa onkaan lukea narratiivista tietokirjallisuutta silloin, kun aihe on kiinnostava ja siitä kirjoitetaan sujuvasti.

Druckermanin teos kertoo siis lapsista, vanhemmuudesta sekä kulttuurieroista, joihin New Yorkin juutalainen Pariisissa asuessaan törmää. On selvää, ettei Druckerman puhu - voi puhua - kaikkien amerikkalaisvanhempien äänellä eikä hän kerro - voi kertoa - kirjassaan yleispätevästi koko Ranskan tavasta kasvattaa lapsia. Joitakin yleistyksiä voi tällaisessakin kirjassa tehdä, mutta tuntuu selvältä, että etenkin Ranskan osalta puhutaan pääosin juuri pääkaupungin hyvin koulutetuista ja toimeentulevista vanhemmista.

Vanhemmuutta ja kasvatusta käsittelevien kirjojen kokemiseen vaikuttaa väistämättä se, mitä mieltä niiden esittämistä väittämistä lukija itse on. Kun esitetään oikeita tai vääriä tapoja olla vanhempi, on varmaa, että joku kiihtyy. Tai moni. Druckerman onnistuu kuitenkin kirjoittamaan aiheestaan melko leppoisasti, ja varmasti hänen oma huojumisensa kahden vanhemmuuskulttuurin välissä auttaa. Sen ansiosta lukija ei koe tarvetta kaivautua puolustusasemiin jyrkästi yhtä mieltä olevaa kirjailijaa vastaan.

Kun luin ennakkotietoja kirjasta, olin yhtä aikaa ihastuksissani ja hieman sisuuntunut. Esitetyt pariisilaistavat kasvattaa lapsia kuulostivat fiksuilta, mutta minua suututti, kun koin minut leimattavan epäonnistuneeksi äidiksi, kun lapseni ovat juuri sellaisia levottomia tapauksia, joiden kanssa ravintolassa syöminen on harvoin nautinnollinen kokemus.

Nyt kirjan luettuani tunnelmat ovat pohjimmiltaan samat, vaikka en ole enää suuttunut tai tunne oloani epäonnistuneeksi. Huomasin suosivani kasvatuksessa ennemmin kirjassa esitettyjä pariisilaisperiaatteita kuin amerikkalaisia tapoja, vaikka ilman muuta minä, niin kuin varmasti suuri osa suomalaisvanhemmista - ja itse asiassa todennäköisesti myös ranskalais- ja amerikkalaisvanhemmista - asetun jonnekin näiden esiteltyjen tyylien välimaastoon. Mutta vaikka kuvittelen noudattavani monia "pariisilaissääntöjä", lapseni eivät ole kasvaneet moitteettomasti käyttäytyviksi ja rauhallisiksi kullanmuruiksi.

Mutta ehkä he olisivat, jos olisimme asuneet koko heidän lapsuutensa suurkaupungissa. Me kuitenkin muutimme Helsingin keskustasta Espooseen esikoisen ollessa alle 2-vuotias ja täällä metsässä on helppo metsittyä. Kun lasten ei tarvitse käyttäytyä "kaupunkilaisesti" kuin harvoin, heiltä on ehkä tässä iässä vielä kohtuutonta vaatia tyyntä käytöstä niissä erityistapauksissa, kun he pääsevät esimerkiksi illalliselle oikeisiin aikuisten ravintoloihin.

Toisaalta lapsissa on varmasti eroja ja esimerkiksi meidän hyvin välittömästi kaikenlaisiin ärsykkeisiin reagoivaa, sinälllään kuuliaista kuopustamme on vaikeampi kasvattaa "bébéksi" kuin tarkkailevampaa, mutta toisaalta kovapäisempää ja tottelemattomampaa esikoistamme. Silti se, että lapsemme malttavat istua huonosti ruokapöydässä tai unohtavat helposti tervehtiä ja hyvästellä vieraat, on ilman muuta ja ennen kaikkea kiinni siitä, että me vanhemmat emme jaksa panostaa näihin asioihin riittävän paljon ja johdonmukaisesti.

En siis ole yhtä sinnikäs kuin kirjassa esitellyt pariisilaisvanhemmat eikä meillä leivota lasten keskittymistä kehittävästi joka viikko, vaan hyvällä tuurilla joka vuosi. Meillä ei myöskään valmisteta joka päivä kolmen ruokalajin illallisia emmekä ole saaneet lapsiamme syömään ennakkoluulottomasti kaikkea mahdollista. Lapsemme eivät toisin sanoen ole pariisilaisbébéjä, mutta olen silti monesta asiasta samaa mieltä kirjassa esiteltyjen ranskalaiskasvattajien kanssa. Esimerkkejä on lukuisia pitkin kirjaa, mutta tärkein on kasvatusideologian henki ja ydin: Lapset ovat ihmisiä, omia itsejään, eivät vanhempiensa jatkeita, projekteja tai pelastajia. Molempien on hyvä elää omaa elämäänsä.

Käytännönläheisemmistä esimerkeistä minun on ehkä helppo sanoa näin, kun lapsemme ovat käsittääkseni luonnostaan suhteellisen hyviä nukkujia ja vähäsyömäisiä, mutta minustakin vauvojen on hyvä oppia "tekemään yönsä" eli nukkumaan pitkät yöunet jo nuorina tai syömään jo vauvana neljän tunnin välein. Kirjassa ihmeteltiin erityisen paljon sitä, että ranskalaislapset syövät vain yhden välipalan päivässä, mutta näin meilläkin vapaapäivinä tehdään (arkipäivisin lapset saavat päiväkodissa yhden "ylimääräisen" välipalan). Toisaalta ei meillä tällaisia ole erityisesti suunniteltu tai pidetä säännöistä tiukasti kiinni, rutiini on vain muodostunut sellaiseksi.

Amerikkalaista meidän perheessämme lienee paitsi tietty joustavuus myös lasten kova kehuminen. Tästähän on puhuttu paljon Suomessakin viime aikoina, että ollaanko erityisen huonolla itsetunnolla varustettujen sukupolvien jälkeen kasvattamassa täysin itsekritiikitöntä polvea, jota kehutaan ylitsevuotavasti kaikesta, mitä he tekevät, vaikka se olisi huolimattomasti minuutissa tuherrettu piirros. En tiedä, mutta otan mieluummin riskin näin päin. Pidän itseäni melko tiukkana vanhempana, mutta täytyy myöntää, että kehuja en säästele - enkä myöskään hellyydenosoituksia.

Suomessa, edes Helsingissä, ei olla varmasti myöskään yhtä ulkonäkö- tai parisuhdekeskeisiä kuin Pariisissa, jossa raskaana olevien naisten painonnousua vahditaan hysteerisesti ja vanhoihin mittoihin pikaisesti palaamista pidetään hyvin tärkeänä, samoin kuin seksielämän palaamista ennalleen. Monsieur on pidettävä monella tavalla tyytyväisenä. Kirjan perusteella kuulostaa siltä, että äitiys on pariisilaisnaisille melko työlästä siitä huolimatta, ettei heidän odoteta viettävän kaikkea aikaansa lapsensa kanssa leikkien, harrastaen ja kouluttaen, niin kuin Amerikassa (ja aika usein Suomessakin).

Niin, amerikkalaisnainen saa helpommin antaa ulkonäkönsä rupsahtaa ja parisuhteensa kärsiä perheen kasvaessa, eikä hänen odoteta kokkaavan niitä kolmen ruokalajin illallisia päivittäin, mutta pelottavammalta minusta silti kuulostaa kuvailtu newyorkilainen perhe-elämä, jossa lapsia aletaan jo vauvana kouluttaa menestyjiksi. Tämä korostuu tekstissä monta kertaa. Vanhemmat kilpailevat verissäpäin siitä, kenen lapsi oppii ensimmäisenä minkäkin taidon ja kenellä on eniten kehittäviä harrastuksia alle kouluikäisenä. Kirjan mukaan amerikkalaisvanhemmat myös pelkäävät hysteerisesti lasten itsenäisyyttä ja omatoimisuutta - sekä päiväkoteja. Tässä tulee tietysti taas lukijan omat mielipiteet esiin, mutta minulle kirjassa kuvailtu amerikkalainen perhe-elämä, jossa vanhempien oma elämä käytännössä päättyy lasten syntymään, kuulostaa helvetilliseltä painajaiselta.

Suomalaislukijalle jotkut piirteet sekä amerikkalaisessa (newyorkilaisessa) että ranskalaisessa (pariisilaisessa) perhe-elämässä kuulostavat tosiaan käsittämättömiltä kulttuurierojen vuoksi. Siksi kirja on varmasti hedelmällisintä luettavaa juuri niille, jotka tulevat ja elävät jommassakummassa näistä maista. Mielenkiintoinen kurkistus tämä kuitenkin pohjoismaalaisellekin on, ja vaikka lukija ehkä välillä harmittelee, ettei ole osannut tai tajunnut tehdä yhtä tai toista asiaa lapsensa kanssa yhtä fiksusti kuin kirjassa, välillä voi taas tuntea suurta helpotusta siitä, että oman maan kulttuuri kannustaa kultaiseen keskitiehen kahden ääripään väliltä.

Vaikka tästä postauksesta tuli sinällään peittelemättömän subjektiivisessa blogissani näin omanapainen pohdinta kasvatustavoista, kertoo tämä ehkä siitä, että kirja saa todella pohtimaan vanhemmuutta sekä yleensä että omia tapoja toteuttaa sitä. Tärkeänä ja hienona pidän sitä, että kirja onnistuu tekemään tämän suututtamatta lukijaa arasta aiheesta huolimatta. Druckerman vielä tosiaan kirjoittaa sujuvasti, mukaansatempaavasti ja mukavan itseironisesti. Lukijalle ei tule vaikea olo kaiken ranskalaisviisauden hehkutuksen varjossa, kun kirjoittaja myöntää omienkin lastensa riehuvan ja kiukuttelevan julkisilla paikoilla.

Käännöksessä oli joitakin virheitä ja kömpelyyksiä, mutta pidin kääntäjän äänestä ja uskoisin kirjaan sen myötä tavoitetun oikeanlaisen sävyn suhteessa sisältöön. Kansi on kivan raikas, eikä minua häiritse edes sen chicklitmäisyys, toisin kuin Minnaa, jonka arvion kävin jo tänään uteliaana lukaisemassa.

Mitään hirvittävän uutta tai radikaalia kasvatusasiaa tämä teos tuskin tarjoaa, mutta ainakin minulle, joka en lue varsinaisia kasvatusoppaita tai vieraile netissä karmivan maineen raskauttamilla äitiyskeskustelupalstoilla, tämä oli miellyttävä kurkistus erilaisiin tapoihin elää perheenä ja mahdollisuus peilata omaa vanhemmuutta muihin punniten esiteltyihin tyyleihin.

"Dolton ajatus siitä, että minun pitäisi luottaa lapsiini ja että luottamus ja kunnioitus saa heidät vuorostaan luottamaan minuun ja kunnioittamaan minua, on hyvin houkutteleva. Itse asiassa se on helpotus. Keskinäinen riippuvuus ja huoli, joka usein tuntuu yhdistävän amerikkalaisvanhemmat lapsiinsa, tuntuu toisinaan väistämättömältä mutta ei koskaan hyvältä. Se ei tunnu hyvän vanhemmuuden perustalta.

Kun lasten 'antaa elää omaa elämäänsä', kyse ei ole siitä, että heidät päästettäisiin luontoon tai hylättäisiin (vaikka ranskalaiset luokkaretket vaikuttavatkin minusta hiukan siltä). Kyse on sen tunnustamisesta, että lapset eivät ole vanhempiensa kunnianhimon toteuttajia tai projekteja, jotka vanhempien on saatava valmiiksi. He ovat erillisiä ja kykeneviä, heillä on oma maku, omat mielihyvän lähteet ja oma kokemus maailmasta. Heillä on jopa omat salaisuutensa."

Amen.

Totally British -torstai - Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi)

Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi).
Kustantaja: Jonathan Cape, 1988 (Otava, 1989).
Sivuja: 133.
Genre: Psykologinen perhetutkielma/trilleri.
Arvio: 4,75/5.
Lue esittely kirjailijan sivulta.

"On the afternoon the house became theirs, they stood hand in hand in the little porch, birds singing all around them in the garden where boughs were still black and glistening with the chilly rain of early spring. They unlocked their front door, their hearts thudding with happiness, and stood in a very large room, facing capacious stairs"

Doris Lessing on kirjailija, josta minulla on ollut kahtalainen olo. Ehkä 20 vuotta sitten aloitin hänen Kissoista-muistelmaansa, mutta herkässä teini-iässä sen alkupuolen kuvaukset perheen holtittomasti lisääntyvistä puolivilleistä kissoista, joita myös huolettomasti lahdattiin, saivat jättämään kirjan kesken.

Sittemmin, etenkin daamin voitettua Nobel-palkinnon, on ollut sellainen olo, että Lessingiä pitäisi lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Mitenkään erityisesti se ei ole kuitenkaan houkuttanut - muuten kuin Viidennen lapsen kohdalla. Kun kuulin tästä romaanista, ja etenkin, kun moni mainitsi sen Lionel Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä, tiesin että haluaisin lukea kirjan. Psykologisesti tiheät perhekuvaukset kiinnostavat minua aina.

Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin sain kirjan hankittua, ja vielä pidempään, että sain sen luettua. Vihdoin tänä kesänä, kun matkustimme Englantiin, ja kun päätin matkalla lukea vain brittiläistä kirjallisuutta, The Fifth Child oli ohuena ja pehmeäkantisena opuksena hyvä valinta matkakirjaksi. Olin ostanut sen aiemmin toiselta ulkomaan matkalta ja luin siksi kirjan sen alkukielellä, mikä on yleensä vain hyvä asia.

Yhdistän kirjan lukuympäristöjen mukaan ihanaan kesäkotiimme Surreyssa, auringonpaisteeseen Bloomsbury Squarella, sekä hellepäivää suloisesti viilentäneeseen jäälatteen Waterstonesin Piccadillyn-myymälän kahvilassa. Kirja itse ei ole kuitenkaan ihana, aurinkoinen tai suloinen. Tai korjaan: ihana se on siinä, että se on niin kertakaikkisen hyvä. Laatukirjallisuutta, mutta sujuvaa lukea. Jännittävää, mutta monitulkintaista. En tiedä, olenko koskaan lukenut näin lyhyttä kirjaa, jossa olisi ollut yhtä kokonainen tarina. On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja.

Ja tietysti Ben, se viides lapsi. Ben, joka rikkoo idyllin, särkee unelmat ja hajottaa perheen. Mutta mikä tai kuka hän on? Onko hän syy vai seuraus? Onko hänen erilaisuutensa syntyperäinen fakta, äidin tulkinnasta jo raskausaikana kasvava tila vai jotakin muuta? Kuulemmeko kertojalta edes luotettavan version Benistä, muusta perheestä ja tapahtumista?

"Ben sucked so strongly that he emptied the first breast in less than a minute. Always, when a breast was nearly empty, he ground his gums together, and so she had to snatch him away before he could begin. It looked as if she were unkindly depriving him of the breast, and she heard David's breathing change. Ben roared with rage, fastened like a leech to the other nipple, and sucked so hard she felt that her whole breast was disappearing down his throat. This time, she left him on the nipple until he ground his gums hard together and she cried out, pulling him away."

Joka tapauksessa alun pumpulihattarainen unelma suurperheestä ja yhteisöllisyydestä sortuu kauhealla tavalla. Sääliksi käy monia. Beniä tietenkin, mutta myös muita. Lukija miettii, mitä itse tekisi. Siihen on vaikea, mahdoton vastata. Onneksi kirja on fiktiota, eikä lukijan tarvitse tehdä samoja päätöksiä kuin Harrietin, Davidin ja näiden läheisten, mutta paljon tämä pieni kirja saa pohtimaan.

Järkyttävän, jopa kauhutarinan aineksia sisältävän tarinansa lisäksi kirja on todella hyvää proosaa. Se ihastutti minua heti alusta saakka ja vei mukanaan. Tilanteet, ympäristö ja henkilöt ovat - no, ehkä Beniä lukuun ottamatta - todentuntuisia ja kiehtovia. Vähän samoin kuin verrokissa Poikani Kevinissä, erityisen hyvän tästä romaanista tekivät mielestäni muut osaset kuin raflaava tragedia, vaikka sekin on toki olennainen osa kirjaa.

Lessing kirjoitti Viidenteen lapseen jatkoa, kirjan nimeltä Ben, in the World. Sitä ei ole suomennettu, mutta esimerkiksi Jenni on sen lukenut. Minäkin haluan, vaikka en usko, että se voi nousta tämän kirjan tasolle. Benin ja perheen myöhemmät vaiheet kuitenkin kiinnostavat.

Minun ja Jennin lisäksi Viidennestä lapsesta ovat bloganneet myös esimerkiksi Sara, Zephyr, Susa, Morre, Katri, Katja ja Sanna. 

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

"Leaning back where she could see her blurry image, she imagined how, once, this table had been set for feasts and enjoyment, for - family life. She re-created the scenes of twenty, fifteen, twelve, ten years ago, the stages of the Lovatt board, first David and herself, brave innocents, with his parents, and Dorothy, and her sisters... then the babies appearing, and becoming small children... new babies... twenty people, thirty, had crowded around this gleaming surface and been mirrored in it, they had added other tables to the ends, broadened it with planks set on trestles... she saw the table lengthen, and widen, and the faces mass around it, always smiling faces, for this dream could not accommodate criticism or discord. And the babies... the children... she heard the laughter of small children, their voices; and then the wide shine of the table seemed to darken, and there was Ben, the alien, the destroyer."

Totally British -tiistai - Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta.
Sivuja: 298.
Genre: Herttainen historiallinen kirjeromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Lentomatka Guernseylle olisi ilman muuta nopeampi ja miellyttävämpi kuin postivenekyyti (Clovis Fossey pyysi kertomaan että lentoemännät tarjoilevat matkustajille giniä, mitä postiveneessä ei tehdä). Mutta jos merisairaus ei vaivaa teitä kovin pahasti, suosittelisin tulemaan iltapäivälaivalla Weymouthista. Gurnsey on kauneimmillaan, kun sitä lähestyy mereltä joko auringon laskiessa tai kun taivaalla on kultareunaisia mustia myrskypilviä tai kun sumu on juuri hälvenemässä saaren yltä. Sillä tavalla itse näin Guernseyn ensimmäisen kerran tuoreena nuorikkona."

Odotin tämän kirjan (jonka koko titteliä varsinkaan molempien kirjoittajien nimillä höystettynä ei moneen kertaan jaksaisi kirjoittaa) lukemista aika lailla kiihkeästi pari vuotta. Joskus tänä keväänä päätin, että teos saisi olla yksi "kesäkirjoistani" ja lukisin sen vihdoin. Näin teinkin - en ihan alkuperäisen haaveeni mukaisesti Brittein saarilla, mutta heti sen matkan jälkeen.

En pettynyt kirjaan suurista odotuksista huolimatta. Ei tähän oikein voi pettyä. Ehkä lukiessa en ollut niin hurmoksessa kuin olin ajatellut, mutta kirjan arvo tuntuu vain kasvavan mielessäni lukukokemuksen jälkeen ja hihittelin äskenkin hyvilläni, kun selasin taas romaanin parhaita kohtia.

Olin ajatellut, että hienointa tässä on varmaankin Guernseyn saari, sen omaleimainen yhteisö, 1940-luku ja kirjemuoto. Kaikki nuo osaset tekivät tästä kirjasta hienon ja originellin, mutta minulle parasta tässä teoksessa oli sen päähenkilö. Juliet Ashton on ihan mieletön! Ehkä hauskin ja nasevin naishahmo, jonka äkkiseltään kaunokirjallisuudesta muistan. Hän on moderni, humoristinen, itseironinen, sanavalmis ja itsenäinen nainen, jonka kynä luistaa upeasti ja täyttää kirjeet sutkautuksilla ja anekdooteilla, mutta saa arkisimmatkin asiat kuulostamaan hurmaavilta.

Juliet Ashton on tietenkin fiktiivinen hahmo, jonka ihanuus on kirjailijan, Mary Ann Shafferin, ansiota. Kerta kaikkiaan mainio luomus. Vaikka kyllä kirjan muutkin henkilöt ovat suuria persoonia. Minulle tuli kirjan tyylistä, sanailusta ja pienistä huomioista monta kertaa mieleen Tove Jansson ja Muumilaakso. Kuunnelkaa vaikka, mitä Dawsey kertoo Julietille Guernseyn teatteriseurueesta:

"Isola on lukenut Clovisille repliikkejä ja hän sanoo että Clovisin suoritus tulee ällistyttämään meidät, eritoten siinä kohdassa kun hän kuoltuaan sihahtaa: 'Filippoin luona näät mun jälleen!' Isola sanoaa, että on valvonut kolme yötä ihan vain koska on miettinyt miten Clovis sen sihahtaa. Hän liioittelee, mutta vain sen verran että hänellä on itsellään hauskaa."

Tai miten Juliet kuvailee Sidneylle leikkimistään pienen Kit-tytön kanssa Dawseyn saapuessa paikalle:

"Olimme hänen tullessaan kaunistautuneet hienoimmilla koruillamme ja marssimme pitkin huonetta Pomp and Circumstancen sävähdyttävien sävelten kaikuessa gramofonista. Kit teki Dawseylle viitan tiskipyyhkeestä ja hän yhtyi marssiin. Minusta tuntuu että hänen sukupuussaan piileskelee ylimys, sillä hän osaa tuijottaa hyväntahtoisesti tyhjyyteen aivan kuin herttua."

Herttaisten kirjeiden ja arkipäiväisten sattumusten lisäksi kirja kertoo myös sodasta. Guernseyn saari oli toisen maailmansodan aikaan miehitettynä ja sen asukkaat joutuivat kärsimään kaikenlaisista kauheuksista. Niihin romaani toki suhtautuu asianmukaisella vakavuudella, mutta silti tämä on ilman muuta hyvänmielen kirja. Sopisi hyvin lohtukirjaksi vaikeisiin elämäntilanteisiin. Rakkaustarinakin kirjasta löytyy, mutta toisin kuin saattaisi kuvitella, imelät rakkauskohtaukset loistavat poissaolollaan. Romanssit on kuvattu kirjan henkeen sopivan realistisesti ja konstailemattomasti. Juliet on rakkausasioissakin niin huippu! (Anteeksi nyt jo tämä hehkutus.)

Ja vaikka minua itse Guernseyn saari ei ihastuttanut kirjassa kaikkein eniten, on se silti kuvattu suloisesti ja hurmaavasti. Voin vain kuvitella, kuinka moni on alkanut tämän kirjan luettuaan haaveilla matkasta tai jopa muuttamisesta Guernseylle. Luultavaa on, että romaani on ollut piristysruiske saaren turismille, mutta en äkkiseltään löytänyt tietoa asiasta. Sen sijaan löysin tiedon, että kirjasta tehtävään elokuvaan Julietin osaan on pestattu Kate Winslet. Oi, miten sopiva hän siihen rooliin onkaan!

Jos jollakulla on vielä tämä kirja lukematta, suosittelen sitä lämpimästi esimerkiksi hetkiin, jolloin kaipaa rohkaisua ja esimerkkiä siitä, miten elämä kantaa.

"Kunpa olisin tuntenut nuo sanat silloin kun näin, miten saksalaiset joukot laskeutuivat maahan lentokone lentokoneen perään ja nousivat satamassa laivoista! En osannut ajatella muuta kuin: 'Kirottua, kirottua' yhä uudestaan ja uudestaan. Jos olisin voinut ajatella sanoja 'Paennut päivän valo on, ja ja meidät pimeys yllättää', ne olisivat jollakin tapaa lohduttaneet minua ja olisin jaksanut ruveta taistelemaan niissä oloissa sen sijaan että rohkeuteni valahti jalkoihin."

Kirjallisesta piiristä perunankuoripaistoksen ystäville ovat kertoneet blogeissaan myös esimerkiksi Amma, Tintti, Penjami, Jori, Sonja, Maria, Norkku, Sara, Zephyr, Jenni, Joana, Laura, Leena Lumi, Sanna ja Kirjasieppo. Ja moni muu, mutta nyt en ehdi kolmea hakusivua pidemmälle - enkä lukea edes näitä linkittämiäni juttuja, sillä olen lähdössä päiväkodin vanhempainiltaan, mutta palaan kyllä mielenkiinnolla lueskelemaan muiden näkemyksiä tästä teoksesta.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan, mutta minun täytyy selvittää myöhemmin, mihin kategoriaan Guernseyn saari oikeastaan ko. haasteessa sopisi.

Mannereurooppalainen maanantai - Tatiana de Rosnay: Mokka

Tatiana de Rosnay: Mokka (Moka).
Kustantaja: Bazar, 2012.
Suomentanut: Pirkko Biström.
Kansi: Satu Kontinen/Lene Stangebye Geving.
Sivuja: 278.
Genre: Dramaattinen lukuromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Silmäilin osaa tekstistäni. Pöyristyttävän kevytmielisesti sinkauteltuja sanoja, törkeän tyhjänpäiväisiä fraaseja, jotka eivät enää tarkoittaneet mitään, kuvitelmia maalatuista ja puuteroiduista naisista, turhamaisista parfymoiduista naisista, joita ei kiinnostanut muu kuin oma ulkonäkö, oma viehätysvoima, omat seikkailut."

Tatiana de Rosnay on minulle enigma, arvoitus. Suuren yleisön ja minunkin tietoisuuteeni hän singahti menestysromaaninsa Avain (WSOY 2008) myötä. Se onkin mukaansatempaava, järkyttävä kirja, johon suhtauduin kuitenkin kaksijakoisesti sen luettuani (aikana ennen kirjablogia, mutta juttuni kirjasta löytyy yhtä täältä). De Rosnay oli keksinyt hyvin koskettavat kehykset romaanilleen, mutta mielestäni keskenään vuorottelevat tarinat olivat epäsuhdassa toisiinsa, eikä ajoittainen kioskikirjamaisuus miellyttänyt minua. Luin kirjan kuitenkin nopeasti ja mielelläni, ja siitä tehty elokuva odottelee nyt tallennettuna katsomistaan, eli tarina yhä kiehtoo minua.

Ennen Avainta de Rosnay oli kirjoittanut jo seitsemän teosta, joten maailmanvalloitus tapahtui verraten myöhään. En tiedä, mitä tai millaisia nämä Avainta edeltäneet kirjat ovat (niitä ei tietääkseni ole käännetty ranskasta edes englanniksi), mutta nyt olen lukenut kaksi sitä seurannutta romaania.

Luin Viimeisen kesän viime vuonna ja aika ennakkoluuloisesti. Enhän ollut pitänyt edes siitä kuuluisimmasta Avaimesta varauksetta ja suomalainen kustantaja tarjosi uutuutta vielä hyvin suttuisen ja halvan kannen koristamana. Kirjoitin teoksesta täällä ja kuten jutusta huomaa, sain sillä kertaa yllättyä positiivisesti. De Rosnay kirjoitti edelleen kevyehköön tyyliin, mutta mielestäni Viimeinen kesä on hyvä esimerkki sujuvasta ja mukavasti viihdyttävästä lukuromaanista, josta saa vähän ajateltavaakin.

Ja sitten tuli tämä Mokka. Tässä välissä suomalainen kustantaja ja kääntäjä vaihtuivat. Kansi on nyt kaunis, joskaan se ei mielestäni kerro kirjasta mitään. Kannessa on kuvattu nuori, herkänoloinen tyttö, kun Mokan päähenkilö on keski-ikäinen, tiukan päättäväinen nainen. Paitsi kustantajan vaihtumista ihmettelen myös muutamaa muuta asiaa näissä uudemmissa teoksissa ja de Rosnayn urassa: ainakin Wikipedian mukaan Viimeinen kesä ja Mokka ovat ilmestyneet samana vuonna ja ne molemmat vielä käsittelevät auto-onnettomuutta, sellaisessa loukkaantunutta perheenjäsentä. Myös jotkut pienemmät teemat toistuvat - esimerkiksi Mokassa käytettiin kielikuvana bumerangia, joka on käsittääkseni Viimeisen kesän ranskankielinen nimi.

Eikö tuo ole vähän outoa? Ihmettelin samankaltaista aihetta jo lukiessani Mokkaa, mutta vasta nyt huomasin kirjojen tosiaan ilmestyneen samana vuonna. Lukiessa ajattelin, että kirjan joistakin ansioista huolimatta tuntui kuin se olisi julkaistu vähän keskeneräisenä. Kuin kirjailijalla olisi ollut idea, mutta hän ei ehtinyt tarkalleen päättää, mitä sillä tekisi tai mitä siitä sanoisi, kun kirja piti jo julkaista. Nyt epäilen, että ehkä kirjailijalle jäi minun mielestäni paremmasta Viimeinen kesä -romaanista ikään kuin ylimääräistä materiaalia, jonka hän ymppäsi sitten tähän Mokkaan, mutta materiaalia ei ollut lopulta tarpeeksi kokonaiseksi toiseksi (hyväksi) kirjaksi.

Hmm, huomaan tämän arvion rakentuvan erikoisesti. Olen ehtinyt jo kyseenalaistaa koko kirjan syntyprosessin ennen kuin olen sanonut siitä mitään hyvää. Ei tämän pitänyt ihan näin mennä, sillä kyllä minä myös pidin Mokasta. Olen kuullut muutaman muun lukijan moittivan romaania rankastikin, mutta minulle Mokka oli ihan ok. Sen kieli hyvin lyhyine lauseineen oli minulle ensin raskasta luettavaa ja ihmettelin tyylirikkoa, mutta pian ymmärsin kielen kuvaavan järkyttyneen naisen mielenmaisemaa. 

Ei kirja silti mitenkään mestarillisesti kirjoitettu ole, ei ehkä käännettykään, ja se on minulle taas ranskalaisuudessaan monella tapaa outo. Silti luin kirjaa eteenpäin, halusin tietää, miten siinä käy. Minähän jätän kirjan hyvin herkästi kesken, jos en kiinnostu sen henkilöiden kohtaloista ja tarinan lopusta, ja koska Mokankin lukeminen oli välillä tahmeaa, kuulostelin itseäni - tekikö kirja mieli jättää kesken? Mutta ei lopulta tehnyt, joten ei tarina suinkaan ansioton ole. Hankalan kielen lisäksi kirjassa on kuitenkin mielestäni myös turhaa toistoa ja samojen asioiden pyörittelyä.

Vaikkei Mokasta siis mitään suosikkikirjaani tullut, huomaan nyt jälkeenpäin miettiväni joitakin asioita: sen erikoista loppua; joitakin irralliselta vaikuttaneita sivujuonteita; mitä kirjailija lopulta kirjallaan halusi sanoa... Voi olla, että kirja oli oikeasti kehnosti rakennettu ja ilman sanomaa, mutta voi myös olla, että tämä teos vaatisi enemmän pohtimista kuin päällepäin näyttää. Sen lisäksi pidin kirjassa sen monikulttuurisesta perheestä ja englantilaisuuden sekä ranskalaisuuden erojen pohtimisesta. Sen aiheen asiantuntija de Rosnay on, sillä hänellä on ranskalais-englantilais-venäläiset sukujuret ja hän on asunut sekä Ranskassa että Englannissa.

Koskettavasta aiheestaan huolimatta Mokka ei itkettänyt minua tai saanut minua epätoivoiseksi. Ehkä se oli kirjan heikkoutta tai sitten lukija todella pääsi päähenkilö Justinen sekaviin, suojakeinona kovetettuihin nahkoihin. En tiedä. Kuten tästä arviosta huomaa, olen oikeasti ymmälläni tämän romaanin ja koko kirjailijan kanssa. Hän ei ole missään nimessä vasta-alkaja, vaan paljon kirjoittanut hyvin suosittu tekijä, mutta onko häneltä silti lipsahtanut julkaisuun asti puolivalmis tekele, vai onko hän piilottanut Mokkaan asioita, joita ei suoraviivaisemmassa Viimeisessä kesässä käsitelty? Katsokaa alkuun valitsemaani lainausta - voisiko siinä olla jopa itseironiaa?

Oh well. Tietoiset ja tiedostamattomat merkitykset nyt unohtaen Mokka oli minulle lukukokemus, jossa oli paljon hyvää ja paljon huonoa, ja siksi loppuarvosanaksi tulee keskinkertainen. En osaa tai uskalla suositella tätä välttämättä kenellekään, mutta viihdyttävää draamaa etsiville ehdotan mielelläni luettavaksi Avainta ja hyvää lukuromaania kaipaaville Viimeistä kesää. De Rosnaylta on juuri ilmestynyt uusikin romaani, joka on pienen tauon jälkeen taas historiallinen ja sijoittuu 1800-luvun Pariisiin. Odotan mielenkiinnolla suomennetaanko se, kuka sen suomentaa ja innostunko lukemaan teoksen. Ja mitä minä siitä sitten pidän. Vielä se on arvoitus.

"Mieleeni ujuttautui jonkinlainen selvästi havaittava murhe, tunsin kuinka se laajeni, kuinka se muuttui kasvaessaan sisälläni, havaitsin sen tutun painon, joka laskeutui rinnalleni ja karkotti kaiken sinne aiemmin kerääntyneen mielihyvän. Nousin, laskin kyynärpäät kaiteelle, annoin suolaisen tuulen pyyhkiä kasvojani ja katsoin etelään koettaessani ymmärtää, mistä tämä sanomaton suru oli peräisin."

Mokasta ovat kirjoittaneet myös Susa ja Annika K.

Osallistun tällä kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska.

Susimainen sunnuntai - Hilary Mantel: Susipalatsi

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall).
Kustantaja: Teos, 2011.
Suomentanut: Kaisa Sivenius.
Kansi: Iira Oivo.
Sivuja: 792.
Genre: Historiallinen hoviromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Jos ette löydä hänelle poikaa, hän sanoo, - teidän on löydettävä raamatunlause. Mielen rauhoittamiseksi.

Kardinaali näyttää paraikaa hakevan sopivaa. - Viides Mooseksen kirja sopii. Siinä nimenomaan suositellaan, että mies nai kuolleen veljensä vaimon. Niin kuin kuningas teki. Kardinaali huokaa. - Mutta hän ei pidä viidennestä Mooseksen kirjasta.

Turha kysyä, miksi ei. Turha ehdottaa, että jos 5. Mooseksen kirja käskee sinun naida veljesi lesken ja 3. sanoo, että niin ei saa tehdä, sillä silloin ei saa jälkeläisiä, niin on yritettävä elää tuon ristiriidan kanssa ja hyväksyä, että kysymys siitä, kumpi on ensisijainen, on puitu puhki jo Roomassa, jossa johtavat prelaatit tekivät ratkaisunsa kaksikymmentä vuotta aiemmin kunnon korvausta vastaan, järjestys määrättiin ja paavin sinetillä vahvistettiin."

Olen vähän lykännyt tämän jutun kirjoittamista, sillä tuntuu, että olen sanonut jo kaiken sanottavani tästä teoksesta kimppaluvun emäntänä. Silti halusin tehdä edes pienen yhteenvedon koko kirjasta. On myös mielenkiintoista miettiä nyt, muutamaa kuukautta myöhemmin, millainen kuva kirjasta mieleen lopulta jäi.

Niin, kuva on monitahoinen. En voi sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta arvostan sitä paljon. Jos olisin tuntenut käsiteltyä aikakautta ja sen henkilöitä paremmin, olisin ehkä tempautunut mukaan tarinaan huolimatta kirjailijan aika erikoisesta kerrontatyylistä. Siitäkin pidin, juuri siksi, että se on massasta erottuvaa ja tajunnanvirtaisuudessaan hetkittäin kauniin soljuvaa luettavaa - mutta sitä oli myös raskas seurata 800 sivun ajan. Yksityiskohtaisuus, hyppiminen aiheesta toiseen ja pohdiskeleva ajatuksenjuoksu tekivät lukemisesta kokonaisuutena sekä tarinan seuraamisesta tahmean takertelevaa ja välillä kuolettavan tylsää.

Suomentajalle täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä työ on ollut suuri ja haastava, mutta käännös on upea. Kokemani tahmaisuus ja tylsyys liittyvät kirjaan ja sen kirjoittajaan, eivät suomennokseen.

On hienoa, että viihdehötön leiman saaneiden hoviromaanien joukossa on tällainen korkeakirjallinen teos. Se on myös vaatinut uskomattoman määrän taustatyötä ja -tutkimusta syntyäkseen. Lisäksi päähenkilö Thomas Cromwell rakentuu vähitellen yhdeksi mielenkiintoisimmista romaanihenkilöistä, joita näin yhtäkkiä muistan. Lähinnä hänen takiaan mietin yhä, pitäisikö minun lukea tänä syksynä suomeksi ilmestyvä kirjan jatko-osa Syytettyjen sali, jota on kehuttu vähintään yhtä paljon kuin edeltäjäänsä. Olen vieläkin niin uupunut Susipalatsin jäljiltä, että Syytettyjen salin aloittaminen tuntuisi hieman tervanjuontiin pakottamiselta, mutta toisaalta minua kutkuttaisi tietää, miten Mantel jatkokehittää Cromwellin hahmoa ja mitä kaikkea jatkossa tapahtuu (vaikka historiankirjoista voi toki lukea pääkohdat). Saa nähdä. Ainakin Syytettyjen sali olisi puolet Susipalatsia lyhyempi..

Ymmärrän siis hyvin, miksi Susipalatsi voitti Booker-palkinnon ja miksi niin moni sitä suunnattomasti arvostaa. Minäkin arvostan, mutta henkilökohtaisena lukukokemuksena tämä ei ollut nautittava ja kirja olisi saanut minun puolestani olla reilusti lyhyempi. Olen silti iloinen, että tämä merkkiteos tuli kimppaluvun myötä kahlattua läpi.

"Kun hän oli pieni poika, noin kuusi, hänen isänsä kisälli valmisti nauloja jäteraudasta, aivan tavallisia lattapäänauloja, hän oli sanonut, joilla saa ruumisarkun kannen umpeen. Naulojen varret hehkuivat tulessa kirkkaan oransseina. - Miksi kuolleet naulataan paikoilleen?

Kisälli tuskin keskeytti työtään, kopautti vain jokaista naulankantaa kahdella tarkalla iskulla. - Etteivät ne kamalat penteleet pääse ulos jahtaamaan meitä.

Nyt hän tietää toisin. Elävät jahtaavat kuolleita. Sääriluut ja pääkallot ravistellaan esiin käärinliinoista ja kuolleiden suuhun tungetaan sanoja kuin kolisevia kiviä: korjailemme heidän kirjoituksiaan ja kirjoitamme heidän elämäänsä uusiksi."

Susipalatsista ovat bloganneet myös ainakin Kirsi, Norkku, Liisa, Suketus ja Booksy.

Osallistun teoksella haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Totally British -torstai - Chris Cleave: Gold

Chris Cleave: Gold.
Kustantaja: Sceptre, 2012.
Kansi: Matt. W. Moore.
Sivuja: 366.
Genre: Urheilullinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The best Tom could do for these kids was to coach them to Olympian level, where they rode to destroy each other, once every four years and for less than two minutes each time, on the greatest of the world's stages. They would ride for the thousands roaring in the stands and the three billion watching at home. The winner would receive their own childhood dreams of glory, smelted into a disc and presented back to them on a ribbon. The medal itself would be sixty millimetres across, three millimetres thick, made of silver and gilded with six grams of pure gold. Tom remembered when the gold medal used to be solid - but these days, what was?"

Chris Cleave on yksi lempikirjailijoitani. Hän ei ehkä kirjoita maailman parhaita tai älykkäimpiä kirjoja, mutta hän kirjoittaa hyvin, sujuvasti, tunteisiin vetoavasti ja tärkeistä aiheista. Lisäksi hän on erityisen miellyttävä persoona.

Cleaven esikoisteos Incendiary, joka ilmestyy suomeksi tänä syksynä nimellä Poikani ääni, teki minuun jo suuren vaikutuksen. Heti kirjan luettuani en oikein osannut edes sanoa, mikä kirjassa minua niin liikutti, mutta nyt, reilua vuotta myöhemmin, huomaan muistavani kirjan edelleen hyvin ja kaipaavani sen kertojanääntä. Cleave onnistui tuomaan romaaninsa ja sen myötä suuren aiheen inhimillisen lähelle.

Seuraava Cleaven romaani, Little Been tarina, oli minulle jo yksiselitteisemmin hieno lukukokemus, vaikka ymmärrän myös sen, mikseivät kaikki arvostaneet sitä yhtä paljon. Suurin osa kirjan lukeneista on kuitenkin kuulemani mukaan pitänyt siitä ja kirja on ollut suosittu. Siksi se ei ehkä tunnu minulle yhtä läheiseltä ja henkilökohtaiselta kuin Incendiary, vaikka se parempi romaani olikin. Siinä toistui jälleen Cleaven keino tehdä poliittisesta henkilökohtaista olematta kuivakka tai paasaava.

Entä sitten tämä kolmas, Gold (jota ei ole vielä suomennettu, mutta arvaan suomennettavan)? Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla tätä aloittaessani ja voisi sanoa odotusten sekä täyttyneen että vähän luhistuneen lukemisen myötä. Cleave kirjoittaa yhä hyvin, sujuvasti ja tunteikkaasti. Hän osaa luoda uskottavia henkilöitä taidokkaasti. Mutta kaksi asiaa oli tällä kertaa toisin: Ensinnäkin kirjan aihe on ainakin ensikatsomalta pienempi kuin kahdessa ensimmäisessä. Lyhyesti sanottuna Incendiaryn voi sanoa käsitelleen terrorismia ja Little Been tarinan kehitysmaa- ja pakolaispolitiikkaa. Gold taas käsittelee kilpaurheilua.

Tietenkin kirjassa on muutakin. Cleave itse sanoo kirjan lopussa näin:

"I try to write these stories that take universal human themes - what Faulkner called 'love, pity, pride, compassion and sacrifice', the things that we care about, the things that define our lives - and I try to make them small enough to see because those are all big words that mean very little unless you can enshrine them in a story."

Well said. Mutta ehkä kilpaurheilu vain on minulle sen verran vieras asia, etten innostunut Goldista samalla tavalla kuin Cleaven aiemmista teoksista, joiden aiheet ovat sydäntäni lähellä (no, ei terrorismi ole sydäntäni lähellä, mutta, tiedättehän). Vähän sama "vika" oli ehkä Lionel Shriverin Kaksoisvirheessä, josta en pitänyt yhtä paljon kuin kirjailijan muista teoksista, vaikka tennistä sentään tunnen jonkin verran, toisin kuin ratapyöräilyä, jota Gold käsittelee.

Toisekseen Gold ei päässyt minua aivan yhtä lähelle kuin kaksi aiempaa Cleaven romaania. Kuten sanoin, henkilöhahmot olivat kyllä hyviä ja samastuttaviakin, ja mukana oli koskettavia aiheita kuten kilpailua ystävyyssuhteessa, lapsuuden traumoja, kuolemaa, lapsen vakavaa sairautta ja niin edelleen. Elin kirjan mukana, mutta en niin paljon kuin olisin odottanut. Ja vaikken tunnustaudu kyynikoksi, pieni ääni sisälläni kysyi välillä, eikö kirjailija ole saanut itsestään kaikkea irti tällaisen "tilaustyön" kanssa - kun paljon olympialaisten ympärillä pyörivä kirja siis ilmestyi Englannissa juuri Lontoon olympialaisten alla.

Tästä napinasta huolimatta luin kirjan enemmän kuin mielelläni, enkä ole missään nimessä menettänyt uskoani ihanaan Chris Cleaveen. Suosittelen kirjaa mielelläni muillekin. Suomalaisista kirjabloggaajista sen luki ennen minua anni.M, joka taisi olla aika samoilla linjoilla kanssani, eli piti kirjasta, muttei ehkä ihan rakastunut siihen. Tosin meitä häiritsi osittain eri asiat ja kommenttiosiosta huomaan anni.M:n rankanneen tämän Little Been ja Incendiaryn väliin, kun taas minulle molemmat aiemmat Cleavet ovat olleet hieman tätä parempia. Minä myös pidän tuosta alkuperäiskannesta, joskin nimenomaan livenä. Alempi amerikkalaiskansi noudattelee samaa linjaa kuin Cleaven aiemmat kannet siellä, joten se puolustaa paikkaansa, vaikkei se minusta ainakaan kuvana ole kovin vaikuttava.

"Beyond the shorebreak, where the sea floor dropped off into sudden indigo, the bottomless cold engulfed her. Her chest tightened, and she gasped. The fresh breeze out here blew the tops from the waves in clear salt sheets which slapped at her. She had to turn her face from the wind, and float on her back to get her breath. It was the first time she had looked back. She sank and rose on the swell, and in the troughs she was entirely alone in the brightening folds of water, and on the peaks she saw that the beach was much further than she had thought. The hotel, and Jack, and training, and racing, were a low concrete block cresting the distant dunes. Out here, it was just her."

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen: Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

Kertojan keskiviikko - Herman Koch: Illallinen

Herman Koch: Illallinen (Het diner).
Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Sanna van Leeuwen.
Sivuja: 340.
Genre: Psykologinen jännitys.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Minua ei huvittanut mennä ravintolaan. Minua ei huvita koskaan. Sovittu meno lähitulevaisuudessa on helvetin esikartano, ja kyseinen ilta on helvetti itse. Se alkaa jo aamulla peilin edessä: miten pukeutua, ajaako partansa vaiko ei. Mikä tahansa on nimittäin kannanotto, repaleiset ja tahraiset farkut yhtä lailla kuin silitetty kauluspaitakin. Jos leuassa on yhden päivän parta, on ollut liian laiska ajamaan sitä. Jos parta on kaksi päivää vanha, joutuu väistämättä vastaamaan, onko se osa uutta lookia, ja kolmen tai useamman päivän parrasta on enää pieni askel rappiotilaan. 'Kai sinä olet kunnossa? Ethän vain ole sairas?' Teki mitä teki, riippumaton ei voi olla koskaan. Parran voi ajaa, mutta riippumaton ei silti ole. Myös parran ajaminen on kannanotto. Näköjään tämä ilta oli sinulle niin tärkeä että vaivauduit ajamaan partasi, ihmisten näkee ajattelevan - ajamalla partansa joutuu siis heti kättelyssä tappiolle 1-0."

En kirjoita tähän arvioon spoilereita. Näin päätin tehdä siitä huolimatta, että tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta mitään olennaista. Mutta minä olin vältellyt Illallisesta lukemista ennen kuin luin sen itse, ja herääminen kirjan ideaan ja asiayhteyksien vähittäinen oivaltaminen itsenäisesti oli niin herkullista, että haluan suoda saman ilon myös muille.

Sillä Illallinen on upea kirja. Luin sen päivässä, oikeastaan puolessa, vaikka kyseessä oli puuhakas perhepäivä. Kirja ei ole ollenkaan kevyt tai höttöinen, mutta sitä oli vain pakko lukea, kunnes se oli loppu. Minulla käy näin nykyisin enää hyvin harvoin.

Otsikossa paljastan sen verran, että suuri osa kirjan hienoudesta liittyy kertojaan. En kerro siitä tämän tarkemmin, mutta pidän yleensäkin kirjoista ja elokuvista, joissa on eräs sama elementti, joten ei ihme, että ihastuin myös Illalliseen. En tiennyt tästä elementistä etukäteen, sillä kirjan takakansiesittely oli kirjoitettu kyllä mielenkiintoni herättävästi, mutta spoilaamatta mitään. Kun sain vielä kutkuttavan esittely lisäksi kuulla muutaman bloggaajan ennen minua ihastuneen tähän, odotin kirjalta paljon. Tällä kertaa suuret odotukset eivät onneksi johtaneet pettymykseen.

En ole lukenut montaa hollantilaista kirjaa enkä ole ylipäätään suuri mannereurooppalaisen kirjallisuuden tuntija, mutta jonkinlaisen tradition häivähdyksen olin tässä tunnistavani. Illallisesta tuli minulle välillä mieleen suomalaisen Satu Taskisen Täydellinen paisti, jonka on sanottu olevan melko "saksalainen" (tai ehkä itävaltalainen?). Eikä kirjojen tietty samankaltaisuus liittynyt illallisteemaan, vaan kertojan ominaisuuksiin, kuten eräänlaiseen neuroottisuuteen, jonka voitte havaita Illallisen kohdalla alkuun valitsemastani lainauksesta.

Illallinen on siis hieno romaani ja se sai pitkästä aikaa minulta (käytännössä) täydet pisteet. Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan, sillä tämä ei ole hyvän mielen kirja. Illallinen kylmää sydäntä ja ahdistaa. Silti kirjaa on pakko ahmia ja lopuksi olo on hämmentynyt, mutta päällimäiseksi jää tyytyväisyys hyvän lukukokemuksen jäljiltä ja arvostus kirjailijaa kohtaan. Ulkomaisia kansikuvia etsiessäni huomasin tätä muuten kutsutun mustaksi satiiriksi ja tragikomediaksi, mutta sellaisena en kyllä tätä lukenut. Taidan olla vähän tosikko, sillä muistan muitakin kirjoja, joista olen jälkeenpäin hämmästellyt, että ai satiiriko tämän minusta vakavan kirjan pitikin olla. Heh.

Kirjan kansi on muuten vaikuttava tai ainakin katseenvangitseva. Kansi on alkuperäisestä teoksesta ja sitä on käytetty myös monessa muussa maassa. Pieniä variaatioita löytyy, kuten huomaatte, tai hummerin toisenlaista käyttöä. Hummeria ei kyllä muistaakseni kirjassa edes syödä, joten tässä on ehkä jotakin syvempääkin symboliikkaa kannen näyttävyyden takana.

"Minusta tuntui, eikä ensimmäistä kertaa, että olin joutunut mukaan johonkin mikä vain raapaisi todellisuutta. Meidän todellisuuttamme ainakin, sitä todellisuutta, jossa kaksi avioparia - kaksi veljestä vaimoineen - olivat menneet ravintolaan keskustellakseen yhdessä lastensa ongelmista."

Illallinen on ollut blogeissa suosittu. Siitä ovat kirjoittaneet minua ennen ainakin Katja, Amma, Tuulia, Leena Lumi, Susa, Mari A., Rachelle ja Erja. Alan nyt kiinnostuneena lukea muiden arvioita, mutta koska en ole sitä vielä tehnyt, en osaa varoittaa, kuinka paljon niissä mahdollisesti paljastetaan kirjasta. Lukekaa siis omalla vastuullanne, jos haluatte lukea Illallisen itse ja tuoreena!

Osallistun kirjalla haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Alankomaat.