Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Terhi Vartia.
Kansi: Kirsikka Mänty.
Sivuja: 310.
Genre: Tietokirja/lastenkasvatus ja kulttuurierot.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Pariisissa ei ole monia keskiluokkaisia kotiäitejä, joten päiväkerhoja, satutunteja tai äiti-lapsikerhoja on arkisin vähän tarjolla. Lähinnä niitä järjestävät ja niissä käyvät englanninkieliset ihmiset. Alueemme päiväkerhossa on yksi täysin ranskalainen lapsi, mutta hän käy siellä hoitajansa kanssa. Hänen juristina työskentelevä äitinsä ilmeisesti haluaa pojan oppivan englantia. (En kyllä kuule hänen puhuvan sitä.) Äiti käy kerhossa kerran, kun on hänen vuoronsa toimia vetäjänä. Hän kiiruhtaa paikalle suoraan töistä korkokengissään ja jakkupuvussaan. Hän katsoo meitä englanninkielisiä äitejä lenkkitossuinemme ja pullottavine hoitolaukkuinemme kuin olisimme eksoottisia eläimiä."
Tässäpä hauska ja kiinnostava kirja kenelle tahansa (tulevalle) vanhemmalle! Luen asiaproosaa suhteellisen vähän tai ainakin kausittain, mutta nyt sitä selvästi tarvittiin purkamaan kaunokirjallinen lukujumini, ja tämän kirjan myötä muistin, miten mukavaa onkaan lukea narratiivista tietokirjallisuutta silloin, kun aihe on kiinnostava ja siitä kirjoitetaan sujuvasti.
Druckermanin teos kertoo siis lapsista, vanhemmuudesta sekä kulttuurieroista, joihin New Yorkin juutalainen Pariisissa asuessaan törmää. On selvää, ettei Druckerman puhu - voi puhua - kaikkien amerikkalaisvanhempien äänellä eikä hän kerro - voi kertoa - kirjassaan yleispätevästi koko Ranskan tavasta kasvattaa lapsia. Joitakin yleistyksiä voi tällaisessakin kirjassa tehdä, mutta tuntuu selvältä, että etenkin Ranskan osalta puhutaan pääosin juuri pääkaupungin hyvin koulutetuista ja toimeentulevista vanhemmista.
Vanhemmuutta ja kasvatusta käsittelevien kirjojen kokemiseen vaikuttaa väistämättä se, mitä mieltä niiden esittämistä väittämistä lukija itse on. Kun esitetään oikeita tai vääriä tapoja olla vanhempi, on varmaa, että joku kiihtyy. Tai moni. Druckerman onnistuu kuitenkin kirjoittamaan aiheestaan melko leppoisasti, ja varmasti hänen oma huojumisensa kahden vanhemmuuskulttuurin välissä auttaa. Sen ansiosta lukija ei koe tarvetta kaivautua puolustusasemiin jyrkästi yhtä mieltä olevaa kirjailijaa vastaan.
Kun luin ennakkotietoja kirjasta, olin yhtä aikaa ihastuksissani ja hieman sisuuntunut. Esitetyt pariisilaistavat kasvattaa lapsia kuulostivat fiksuilta, mutta minua suututti, kun koin minut leimattavan epäonnistuneeksi äidiksi, kun lapseni ovat juuri sellaisia levottomia tapauksia, joiden kanssa ravintolassa syöminen on harvoin nautinnollinen kokemus.
Nyt kirjan luettuani tunnelmat ovat pohjimmiltaan samat, vaikka en ole enää suuttunut tai tunne oloani epäonnistuneeksi. Huomasin suosivani kasvatuksessa ennemmin kirjassa esitettyjä pariisilaisperiaatteita kuin amerikkalaisia tapoja, vaikka ilman muuta minä, niin kuin varmasti suuri osa suomalaisvanhemmista - ja itse asiassa todennäköisesti myös ranskalais- ja amerikkalaisvanhemmista - asetun jonnekin näiden esiteltyjen tyylien välimaastoon. Mutta vaikka kuvittelen noudattavani monia "pariisilaissääntöjä", lapseni eivät ole kasvaneet moitteettomasti käyttäytyviksi ja rauhallisiksi kullanmuruiksi.
Mutta ehkä he olisivat, jos olisimme asuneet koko heidän lapsuutensa suurkaupungissa. Me kuitenkin muutimme Helsingin keskustasta Espooseen esikoisen ollessa alle 2-vuotias ja täällä metsässä on helppo metsittyä. Kun lasten ei tarvitse käyttäytyä "kaupunkilaisesti" kuin harvoin, heiltä on ehkä tässä iässä vielä kohtuutonta vaatia tyyntä käytöstä niissä erityistapauksissa, kun he pääsevät esimerkiksi illalliselle oikeisiin aikuisten ravintoloihin.
Toisaalta lapsissa on varmasti eroja ja esimerkiksi meidän hyvin välittömästi kaikenlaisiin ärsykkeisiin reagoivaa, sinälllään kuuliaista kuopustamme on vaikeampi kasvattaa "bébéksi" kuin tarkkailevampaa, mutta toisaalta kovapäisempää ja tottelemattomampaa esikoistamme. Silti se, että lapsemme malttavat istua huonosti ruokapöydässä tai unohtavat helposti tervehtiä ja hyvästellä vieraat, on ilman muuta ja ennen kaikkea kiinni siitä, että me vanhemmat emme jaksa panostaa näihin asioihin riittävän paljon ja johdonmukaisesti.
En siis ole yhtä sinnikäs kuin kirjassa esitellyt pariisilaisvanhemmat eikä meillä leivota lasten keskittymistä kehittävästi joka viikko, vaan hyvällä tuurilla joka vuosi. Meillä ei myöskään valmisteta joka päivä kolmen ruokalajin illallisia emmekä ole saaneet lapsiamme syömään ennakkoluulottomasti kaikkea mahdollista. Lapsemme eivät toisin sanoen ole pariisilaisbébéjä, mutta olen silti monesta asiasta samaa mieltä kirjassa esiteltyjen ranskalaiskasvattajien kanssa. Esimerkkejä on lukuisia pitkin kirjaa, mutta tärkein on kasvatusideologian henki ja ydin: Lapset ovat ihmisiä, omia itsejään, eivät vanhempiensa jatkeita, projekteja tai pelastajia. Molempien on hyvä elää omaa elämäänsä.
Käytännönläheisemmistä esimerkeistä minun on ehkä helppo sanoa näin, kun lapsemme ovat käsittääkseni luonnostaan suhteellisen hyviä nukkujia ja vähäsyömäisiä, mutta minustakin vauvojen on hyvä oppia "tekemään yönsä" eli nukkumaan pitkät yöunet jo nuorina tai syömään jo vauvana neljän tunnin välein. Kirjassa ihmeteltiin erityisen paljon sitä, että ranskalaislapset syövät vain yhden välipalan päivässä, mutta näin meilläkin vapaapäivinä tehdään (arkipäivisin lapset saavat päiväkodissa yhden "ylimääräisen" välipalan). Toisaalta ei meillä tällaisia ole erityisesti suunniteltu tai pidetä säännöistä tiukasti kiinni, rutiini on vain muodostunut sellaiseksi.
Amerikkalaista meidän perheessämme lienee paitsi tietty joustavuus myös lasten kova kehuminen. Tästähän on puhuttu paljon Suomessakin viime aikoina, että ollaanko erityisen huonolla itsetunnolla varustettujen sukupolvien jälkeen kasvattamassa täysin itsekritiikitöntä polvea, jota kehutaan ylitsevuotavasti kaikesta, mitä he tekevät, vaikka se olisi huolimattomasti minuutissa tuherrettu piirros. En tiedä, mutta otan mieluummin riskin näin päin. Pidän itseäni melko tiukkana vanhempana, mutta täytyy myöntää, että kehuja en säästele - enkä myöskään hellyydenosoituksia.
Suomessa, edes Helsingissä, ei olla varmasti myöskään yhtä ulkonäkö- tai parisuhdekeskeisiä kuin Pariisissa, jossa raskaana olevien naisten painonnousua vahditaan hysteerisesti ja vanhoihin mittoihin pikaisesti palaamista pidetään hyvin tärkeänä, samoin kuin seksielämän palaamista ennalleen. Monsieur on pidettävä monella tavalla tyytyväisenä. Kirjan perusteella kuulostaa siltä, että äitiys on pariisilaisnaisille melko työlästä siitä huolimatta, ettei heidän odoteta viettävän kaikkea aikaansa lapsensa kanssa leikkien, harrastaen ja kouluttaen, niin kuin Amerikassa (ja aika usein Suomessakin).
Niin, amerikkalaisnainen saa helpommin antaa ulkonäkönsä rupsahtaa ja parisuhteensa kärsiä perheen kasvaessa, eikä hänen odoteta kokkaavan niitä kolmen ruokalajin illallisia päivittäin, mutta pelottavammalta minusta silti kuulostaa kuvailtu newyorkilainen perhe-elämä, jossa lapsia aletaan jo vauvana kouluttaa menestyjiksi. Tämä korostuu tekstissä monta kertaa. Vanhemmat kilpailevat verissäpäin siitä, kenen lapsi oppii ensimmäisenä minkäkin taidon ja kenellä on eniten kehittäviä harrastuksia alle kouluikäisenä. Kirjan mukaan amerikkalaisvanhemmat myös pelkäävät hysteerisesti lasten itsenäisyyttä ja omatoimisuutta - sekä päiväkoteja. Tässä tulee tietysti taas lukijan omat mielipiteet esiin, mutta minulle kirjassa kuvailtu amerikkalainen perhe-elämä, jossa vanhempien oma elämä käytännössä päättyy lasten syntymään, kuulostaa helvetilliseltä painajaiselta.
Suomalaislukijalle jotkut piirteet sekä amerikkalaisessa (newyorkilaisessa) että ranskalaisessa (pariisilaisessa) perhe-elämässä kuulostavat tosiaan käsittämättömiltä kulttuurierojen vuoksi. Siksi kirja on varmasti hedelmällisintä luettavaa juuri niille, jotka tulevat ja elävät jommassakummassa näistä maista. Mielenkiintoinen kurkistus tämä kuitenkin pohjoismaalaisellekin on, ja vaikka lukija ehkä välillä harmittelee, ettei ole osannut tai tajunnut tehdä yhtä tai toista asiaa lapsensa kanssa yhtä fiksusti kuin kirjassa, välillä voi taas tuntea suurta helpotusta siitä, että oman maan kulttuuri kannustaa kultaiseen keskitiehen kahden ääripään väliltä.
Vaikka tästä postauksesta tuli sinällään peittelemättömän subjektiivisessa blogissani näin omanapainen pohdinta kasvatustavoista, kertoo tämä ehkä siitä, että kirja saa todella pohtimaan vanhemmuutta sekä yleensä että omia tapoja toteuttaa sitä. Tärkeänä ja hienona pidän sitä, että kirja onnistuu tekemään tämän suututtamatta lukijaa arasta aiheesta huolimatta. Druckerman vielä tosiaan kirjoittaa sujuvasti, mukaansatempaavasti ja mukavan itseironisesti. Lukijalle ei tule vaikea olo kaiken ranskalaisviisauden hehkutuksen varjossa, kun kirjoittaja myöntää omienkin lastensa riehuvan ja kiukuttelevan julkisilla paikoilla.
Käännöksessä oli joitakin virheitä ja kömpelyyksiä, mutta pidin kääntäjän äänestä ja uskoisin kirjaan sen myötä tavoitetun oikeanlaisen sävyn suhteessa sisältöön. Kansi on kivan raikas, eikä minua häiritse edes sen chicklitmäisyys, toisin kuin Minnaa, jonka arvion kävin jo tänään uteliaana lukaisemassa.
Mitään hirvittävän uutta tai radikaalia kasvatusasiaa tämä teos tuskin tarjoaa, mutta ainakin minulle, joka en lue varsinaisia kasvatusoppaita tai vieraile netissä karmivan maineen raskauttamilla äitiyskeskustelupalstoilla, tämä oli miellyttävä kurkistus erilaisiin tapoihin elää perheenä ja mahdollisuus peilata omaa vanhemmuutta muihin punniten esiteltyihin tyyleihin.
"Dolton ajatus siitä, että minun pitäisi luottaa lapsiini ja että luottamus ja kunnioitus saa heidät vuorostaan luottamaan minuun ja kunnioittamaan minua, on hyvin houkutteleva. Itse asiassa se on helpotus. Keskinäinen riippuvuus ja huoli, joka usein tuntuu yhdistävän amerikkalaisvanhemmat lapsiinsa, tuntuu toisinaan väistämättömältä mutta ei koskaan hyvältä. Se ei tunnu hyvän vanhemmuuden perustalta.
Kun lasten 'antaa elää omaa elämäänsä', kyse ei ole siitä, että heidät päästettäisiin luontoon tai hylättäisiin (vaikka ranskalaiset luokkaretket vaikuttavatkin minusta hiukan siltä). Kyse on sen tunnustamisesta, että lapset eivät ole vanhempiensa kunnianhimon toteuttajia tai projekteja, jotka vanhempien on saatava valmiiksi. He ovat erillisiä ja kykeneviä, heillä on oma maku, omat mielihyvän lähteet ja oma kokemus maailmasta. Heillä on jopa omat salaisuutensa."
Amen.
