Tietotiistai - Jonathan Franzen: Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia (The Discomfort Zone).
Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Tero Valkonen.
Kansi: Matti Berg.
Sivuja: 245.
Genre: Omaelämäkerrallinen esseekokoelma.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Murrosiästä on helpoin nauttia jos ei ole itsestään tietoinen, mutta valitettavasti murrosiän keskeisin oire on juuri itsetietoisuus. Silloinkin kun tapahtuu jotain tärkeää, kun sydän halkeaa tai riemuitsee, kun on uppoutunut rakentamaan oman luonteensa perustaa, tulee hetkiä jolloin tiedostaa että se mitä tapahtuu ei ole vielä se varsinainen tarina. Jos ei suoranaisesti kuole, varsinainen tarina on vielä edessä. Pelkästään tämä, tämä julma yhdistelmä tietoisuutta ja merkityksettömyyttä, tämä sisäänrakennettu onttous, riittää tekemään ihmisestä todella kiukkuisen. Jos ei usko että murrosiän huolilla on väliä, siitä tulee surkea ja hävettävä olo, mutta jos niihin uskoo, on typerä."


Olen löytänyt Jonathan Franzenin viimeisen puolen vuoden aikana ja pitänyt hänen kahta romaaniaan, Muutoksia ja Vapaus, hyvin hienoina. Kevääksi hankin itselleni kaksi hänen esseekokoelmistaan ja odotin kovasti, että pääsisin lukemaan älykkään kirjailijan kirkkaan teräviä ajatuksia. Mutta kuinkas sitten kävikään?


No, kyllä hänen esseissään on teräviä ajatuksia, siinä en joutunut pettymään. Mutta voi Jonathan - osaat välillä esittää ne niin tavattoman pitkäveteisesti! Olin ajatellut, että kirjailijan omasta nolosta murrosiästä kertovat esseet olisivat väkisinkin nasevan hauskoja, mutta eivät ne lähellekään koko ajan olleet. Se toinen esseekokoelma, How to Be Alone, joka minulla on yhä kesken, alkaa taas niin tainnuttavalla monen kymmenen sivun esseellä Alzheimerin taudin kemiasta, että jouduin todella taistelemaan lukeakseni sen läpi. Kiinnostavaa siinä kyllä oli todeta, kuinka Franzenin kokemukset vanhempiensa sairastumisesta olivat siirtyneet lähes suoraan Muutoksia-romaaniin.


Epämukavuusalueessa Franzen on koko ajan fiksu, mutta esseiden kiinnostavuus vaihteli kohdallani pienestä suurehkoon. Ensimmäinen, Talo myytävänä, oli pettymys, sillä se kokoelman aloittaessaan paljasti, ettei tämä olisikaan niin mahtava kirja, kuin olin odottanut. Kaksi ponia oli mielenkiintoisempi keskittyessään Franzenin Charles Schulz- ja Tenavat-faniutueen, ja käsitellessään myös taiteilijuutta.


"Schulz ei ollut taitelija siksi, että hän kärsi. Hän kärsi, koska hän oli taiteilija. Se, että hän valitsi tiekseen taiteen eikä tavallisen elämän mukavuutta - hän puristi itsestään sarjakuvan joka päivä viidenkymmenen vuoden ajan ja maksoi siitä kalliin psyykkisen hinnan - on satutettuna elämisen vastakohta. Ainoastaan uskomattoman vahva ja mieleltään terve ihminen voi tehdä sellaisen valinnan. Syy siihen, että Schulzin varhaisaikojen murheet vaikuttivat hänen myöhemmän neroutensa 'lähteiltä', on se, että hänellä oli lahjakkuutta ja mielenlujuutta löytää niiden humoristinen puoli. Melkein jokainen nuori ihminen kokee murheita. Schulzin lapsuudessa poikkeuksellista ei ole se, että hän kärsi, vaan se, että hän rakasti sarjakuvia nuoresta lähtien, oli lahjakas piirtäjä ja sai kahdelta rakastavalta vanhemmalta rajattomasti huomiota."

Kirjan keskivaiheilla, lukiessani tylsähköjä Ja sitten ilo puskee pintaan- sekä Keskeinen sijainti -esseitä, meinasin uuvahtaa, mutta onneksi jaksoin loppuun, sillä kaksi viimeistä kirjoitelmaa, Vieras kieli ja Lintupulmani olivat minusta mielenkiintoisimmat ja hauskimmat tässä kokoelmassa.


Arvioni kuulostaa ehkä kielteisemmältä kuin lukukokemukseni oli. Pidin kuitenkin monista Franzenin ajatuksista paljon, löysin ihan helmiäkin, ja naureskelin välillä ääneen teini-ikäisen (ja rehellisen) Jonin kokemuksille. Aion myös lukea loppuun sen kesken olevan esseekokoelman ja hankkia niitä ehkä lisääkin. Franzen nimittäin on ahkera asiatekstien kirjoittaja, jos hän romaaneja julkaiseekin hyvin harvakseltaan.


Olen tyytyväinen, että luin tämän loppuun. Ehkä odotin liikaa tai vääriä asioita. Esseet taitavat harvemmin olla todella vetäviä ja nopealukuisia. Niille saattaisi olla hyvä antaa aikaa ja enemmän mahdollisuuksia kuin kaunokirjallisuudelle.


Epämukavuusalueen käännökseen olisi voitu kiinnittää enemmän huomiota, sillä kieli kuulosti välillä liikaa suomeksi käännetyltä englannilta, minkä voi noista lainauksistakin nähdä.


"Mutta milloin se varsinainen tarina sitten alkaa? Olen neljäkymmentäviisivuotiaana melkein päivittäin kiitollinen, että olen se aikuinen joka tahdoin seitsemäntoistavuotiaana olla. Vahvistan käsivoimiani kuntosalilla, ja minusta on tullut aika hyvä työkalujen käsittelijä. Mutta häviän myös melkein päivittäin taisteluja sille seitsemäntoistavuotiaalle, joka on yhä sisälläni. Syön lounaaksi puoli purkkia Oreo-keksejä, katson liikaa televisiota, lausun yleistyksiin perustuvia moraalisia tuomioita, juoksen ympäri kaupunkia revenneissä farkuissa, juon tiistai-iltana martineja, tuijotan kaljamainokseen pantua rintojenväliä, määrittelen tylsäksi jokaisen ryhmän johon en voi kuulua, tunnen halua viillellä Range Rovereita avaimella ja repiä niiden renkaat riekaleiksi ja teeskentelen etten kuole koskaan."


Kirjasta ovat bloganneet myös Maija ja Suketus.

Miesten maanantai - Jonathan Franzen: Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus (Freedom).
Kustantaja: Siltala, 2011.
Suomentanut: Raimo Salminen.
Kansi: Harvey Macaulay/Imperiet.
Sivuja: 634.
Genre: Tarkkanäköinen nykyproosa/"dirty realism".
Arvio: 4,75/5.


Kustantajan esittelyä kirjasta ei löydy netistä, joten kopioin esittelytekstin alle:

"Patty ja Walter Berglund ovat vanhan St. Paulin idyllisen kaupunginosan edelläkävijöitä: vanhan kunnostajia, kierrättäjiä, tunnollisia ja lapsilleen omistautuneita vanhempia. Patty on kotiäiti, sosiaalisen kanssakäymisen mestari, joka pitää huolta sekä perheestä, naapurustosta että ystävyyssuhteista. Walter on ympäristökysymyksiin erikoistunut juristi, intohimoinen työmatkapyöräilijä ja täydellinen perheenisä.

Mutta jotain on tapahtumassa. Miksi Berglundien teini-ikäinen poika muuttaa kotoaan naapuriin, perheeseen jonka kanssa hänen vanhempiensa välit ovat kokonaan tulehtuneet? Miksi Walter on siirtynyt töihin isoon energiayhtiöön? Miksi särmikäs rocktähti Richard Katz, Walterin opiskelukaveri, idoli ja kilpailija, onkin taas mukana kuvassa? Ja ennen kaikkea: mitä on tapahtunut Pattylle? Miksi valoisa ja aurinkoinen Patty on muuttunut vaivaannuttavan tuohtuneeksi ja katkeraksi?

Jonathan Franzenin Vapaus kuvaa 2000-luvun rakkautta ja avioliittoa satuttavasti ja todesti. Ja yhtä aikaa traagisesti ja koomisesti kirjailija tutkii vapauden houkutuksia ja taakkaa: teini-iän huimaavaa himoa, keski-ikäisten kompromisseja, uuden vuosituhannen liberalismia."

"Vanhemmilla oli myös päivänpolttavampia huolenaiheita, kuten kuinka suhtautua kangasvaippoihin. Olivatko ne kaiken vaivannäön arvoisia? Ja oliko totta, että maitoa voisi yhä saada lasipulloissa? Oliko partio poliittisesti OK? Oliko tosiaan välttämätöntä käyttää bulguria? Miten kierrättää paristoja? Miten reagoida köyhän värillisen henkilön syytöksiin hänen kotikulmiensa turmelemisesta? Pitikö paikkansa, että Fiestawaren vanhojen keramiikkatuotteiden lasituksessa oli vaarallisen paljon lyijyä? Miten hieno vedensuodatin keittiön hanaan oikeastaan tarvittiin? Kieltäytyikö Volvosi toisinaan menemästä ylivaihteelle? Oliko parempi antaa kerjäläisille ruokaa kuin olla antamatta mitään? Oliko mahdollista kasvattaa ennennäkemättömän itsevarmoja, onnellisia, älykkäitä lapsia samalla kun kävi kokopäivätyössä?"

Ja niin edelleen. Heh. Joku saattaa muistaa, että luin viime syksynä Jonathan Franzenin Vapautta edeltäneen romaanin Muutoksia ja ihastuin melko ehdoitta. Siksi odotin tältä ehkä vielä kehutummalta teokselta todella paljon. Jo alkusivuilla arvelin, etten tulisi pettymään, ja kun pääsin ylläolevan lainauksen kohtaan (sivu 12) kiemurrellen yhtä aikaa naurusta ja nolostumisesta, olin jo varma, että ironiassaan osuva Franzen oli kirjoittanut jälleen minulle täydellisen mestariteoksen.

Vapaudessa on paljon samaa kuin Muutoksissa, mutta romaanit myös eroavat toisistaan. Muutoksia on minusta pessimistisempi ja ilkeämpi, ja Vapaus siihen verrattuna pisteliäästä tarkkanäköisyydestään huolimatta pehmeä ja valoisa teos. Taisin pitää Vapaudesta enemmän, mutta ehkä Muutoksia teki suuremman vaikutuksen - varmasti siksi, että se oli ensimmäinen Franzenini, jolta en odottanut niin paljon. Ehkä myös ronskimpi ote teki siitä tietyllä tapaa vaikuttavamman, vaikkei välttämättä parempaa.

Realismi tuntuu kerta kaikkiaan olevan minun kirjallisuudenlajini. Suosikkiklasikkoni Suomesta ja ulkomailta ovat realismin klassikkoja, ja kun googlailen tuoreempia lempikirjojani törmään jatkuvasti määritteisiin "new realism" tai "dirty realism", josta olen nykyisin erityisen kiinnostunut. Amerikkalainen kirjallisuus ja siellä parhaimmin myyvät teokset ovat usein höttöisiä, mutta lukekaapa Jonathan Franzenia, Lionel Shriveriä tai Adam Langerin California Avenue (jota aivan erityisesti suosittelen kaikille Franzenista pitäville), niin huomaatte, että jenkkikin voi maistua ärhäkältä.

Takaisin Vapauteen: Olin siis aivan hengästyksissäni romaanin alkaessa, ja noin puoliväliin saakka ahmin kirjaa silmät loistaen. Sitten täytyy myöntää, että teksti alkoi välillä puuduttaa. Kirja on hurjan pitkä siihen nähden, miten täyteen Franzen tekstinsä lataa. Vapaus ei ole ehkä aivan yhtä tiivistä tykitystä kuin Muutoksia, mutta asiaa monesta aiheesta tulee silti todella paljon - puhumattakaan ihmisistä ja heidän tunteistaan niiden asioiden takana. Luin kirjaa kyllä koko ajan mielelläni, mutta se "nyt ollaan ainutlaatuisen loistavan äärellä" -fiilis ei kantanut ihan koko kirjan läpi. Onneksi Vapauden loppu nosti lukukokemuksen taas omaan sarjaansa, ja siksi kokonaisuutta mitaten annoin kirjalle lopulta tuon käytännössä korkeimman arvosanani.

En spoilaa loppuratkaisua, mutta sen verran sanon, että vaikka se oli tietyllä tapaa hyvin tavallinen, pääsi loppu yllättämään ainakin minut odotuksineni. Olo oli kirjan suljettuani hölmistynyt - ja onnellinen. Uskallan sanoa vielä sen verran, että vaikka pidän Franzenia edelleen pessimistissävytteisenä (inho)realistina, jonka lempipuuhaa on paljastaa ihmisten raadollisimmat puolet sekä yhteiskunnan mädänneisyys, hän antaa myös toivoa. Kummankaan hänen kirjansa jälkeen olo ei ole ollut lohduton.

Olen lopettanut tuon jo linkkaamani Muutoksia-arvioni hauskasti toteamalla, etten ole nähnyt Franzenia vielä käsitellyn suomalaisissa kirjablogeissa, ja että melkein yhtä paljon kuin Vapauden lukemista odotan hänen tekemäänsä vaikutusta muihin bloggaajiin. Vaikutuksen hän on sittemmin tosiaan tehnyt, sillä muistaakseni kaikki seuraavat bloggaajat ovat nostaneet Vapauden vähintään loistavaksi merkkiteokseksi: Katja, anni.M, Minna, Susa ja Mari.

Edelleenkään en pidä Franzenin kirjojen suomalaisista kansista, jotka ovat tosin alkuperäisille hyvin uskollisia. Alkuperäinen kansi on tässä postauksessa heti seuraavana suomalaisen jälkeen. Pidän kahdesta seuraavasta, jotka ovat brittipainoksen kova- ja paperikantinen versio. Tuo viimeinen, käsittääkseni ranskalainen, antaa kirjasta mielestäni ihan väärän kuvan. Kepeän ja runollisen. 

Edelleen olen myös sitä mieltä, että suomentaja on tehnyt kelpo työtä. Kyllä minua silti jäi häiritsemään esimerkiksi jotkut slangi-ilmaisut, vaikka myönnän, että niitä on lähes mahdoton kääntää sujuvasti. Mietin esimerkiksi, millä "nuorison rap-termillä" Joey mahtoi englanniksi kutsua isäänsä, joka hermostui siitä ja opetti pojalleen, että vaikka sana itsessään ei ole ruma, sillä ei voi kutsua aikuista miestä, ei etenkään tummaihoista. Suomennoksessa sana oli "jätkä". Eh. Mutta tällaisissa kääntäjä kuin kääntäjä on lähes mahdottoman edessä, sen myönnän, ja kokonaisuutena suomennos oli minusta hyvä.

Lukekaa Vapaus. Lukekaa myös Muutoksia. Ja jos pidätte Franzenista, lukekaa se Adam Langerin California Avenue. Ja kertokaa vielä minulle, pitäisinkö Richard Fordista, johon olen kuullut Franzenia verrattavan?

Miesten maanantai - Jonathan Franzen: Muutoksia

Jonathan Franzen: Muutoksia (The Corrections).
Kustantaja: WSOY/Siltala, 2002/2011.
Suomentanut: Raimo Salminen.
Kansi: Kirsikka Mänty.
Sivuja: 623.
Genre: Nykyproosa/analyyttisen piikikäs perheromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Hetken Chipistä vaikutti siltä, että hänen isästään oli tullut sympaattinen ventovieras vanhus; mutta hän tiesi Alfredin olevan pohjimmiltaan huutaja ja rankaisija. Kun hän viimeksi, neljä vuotta sitten, oli käynyt tapaamassa vanhempiaan St. Judessa, hän oli ottanut mukaan silloisen tyttöystävänsä Ruthien, itsensä blondanneen nuoren pohjoisenglantilaisen marxistin, joka oli loukannut Enidin herkkiä tunteita lukemattomilla tavoilla (sytyttänyt savukkeen sisällä, nauranut ääneen Enidin rakkaille Buckinghamin palatsia esittäville akvarelleille, tullut ruokapöytään ilman rintaliivejä ja jättänyt maistamatta herneistä ja vesipähkinöistä ja cheddarjuustopaloista koostuvaa paksulla majoneesikastikkeella höystettyä "salaattia", jota Enid laittoi juhlahetkiin) ja sen jälkeen piikitellyt ja härnännyt Alfredia kunnes tämä oli julistanut, että "mustat" ajavat tämän maan perikatoon, että "mustat" eivät kykene elämään rinnatusten valkoisten kanssa ja että he odottavat valtion huolehtivan heistä, eivät tiedä mitä kova työ merkitsee ja kaipaavat ennen muuta kuria, ja että kaikesta olisi lopulta seurauksena verilöylyjä kaduilla, verilöylyjä kaduilla, eikä hän välittänyt hittoakaan siitä mitä Ruthie ajatteli hänestä, tyttö joka oli ollut vieraana hänen talossaan ja hänen maassaan, eikä Ruthiella ollut oikeutta arvostella asioita joita ei ymmärtänyt; minkä johdosta Chip, joka oli varoitanut seuralaistaan että hänen vanhempansa olivat Amerikan pahimmat kalkkikset, oli hymyillyt Ruthielle ikään kuin sanoakseen: No niin. Enkö minä sanonut? Kun Ruthie oli alle kolmen viikon kuluttua tästä jättänyt Chipin, hän oli huomauttanut että Chip oli enemmän isänsä kaltainen kuin ilmeisesti tajusikaan.

Jonathan Franzenin Muutoksia on aikamoinen järkäle. Lukemassani tämän vuoden pokkaripainoksessa on 623 sivua melko tiheällä ja pienellä präntillä. Kuten huomaatte yllä olevasta lainauksesta, Franzenin tyyliin kuuluvat lisäksi erittäin pitkät ja polveilevat virkkeet. Jo näistä syistä Muutoksia on luku-urakkana haastava, mutta ei se sisältönsäkään puolesta helpolla päästä. Franzen vaikuttaa melko pessimistiseltä skeptikolta, joka ei usko ihmisen hyvyyteen ja epäitsekkyyteen. Ihmisten vajavaisuuden lisäksi hän marssittaa romaanissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, ja kaiken yllä leijuu ällöttävä kaksinaismoralismi.


Lukukokemus on myös haastavuuden lisäksi äärimmäisen palkitseva. En lähellekään aina halua tai jaksa lukea pessimistisiä romaaneja, joissa kaikki henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, mutta Franzenin nerouden edessä minun täytyy nöyrtyä ja kumartaa. Hänen piikikkyytensä on niin ironista ja osuvaa, että annan anteeksi jopa ajoittaisen ruumiineritteillä mässäilyn. En tiedä, haluaisinko tuntea kirjailija Franzenia henkilökohtaisesti, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää hänen kirjojaan. Onneksi hyllyssä jo odottaa juuri suomennettu uutuus, Vapaus (Siltala 2011).


Perhe on aina mitä mielenkiintoisin ja hedelmällisin lähtökohta romaanille. Sen sisäisten suhteiden tutkielma voi olla vaikka kuinka monimutkainen, ja erilaisten yksilöiden avulla voidaan tarkastella yhteiskunnan monia eri osasia ja ilmiöitä. Tässäkin romaanissa eläkeikään vanhentunut - ah, niin masentava - pariskunta kolmine hiljalleen keski-ikäistyvine lapsineen kuvaa amerikkalaista elämänmenoa todella kattavasti. Jokainen perheenjäsen saa romaanissa vuoronsa, ja heidän lukuisten käänteidensä ja ihmissuhteidensa ansiosta romaani paisuu erittäin runsaaksi kavalkadiksi henkilöitä ja tapahtumia. Paketti pysyy kuitenkin hienosti kasassa.


Minulla ei ole tästä teoksesta juurikaan negatiivista sanottavaa. Subjektiiviset mieltymykseni huomioon ottaen inhorealismi toki koetteli välillä, ja joitakin virheitä oli tehty tai "taiteilijan vapauksia" otettu (lennolla Yhdysvalloista Suomeen koko matkustamo tuskin sytytti savukkeitaan kuin yhteisestä sopimuksesta merkkivalon sammuttua kymmenenkään vuotta sitten - eikä Liettuakaan varmaan ihan sellainen periferia ollut, kuin romaanissa kuvataan), mutta ne eivät riitä laskemaan Franzenin romaanin arvoa. Franzenin kirjojen kannet (Vapaus mukaan lukien) eivät minua miellytä, mutta ne ovat hyvin uskollisia alkuperäisille. Käännös ja sen toimittaminen taitavat nekin saada minulta tällä kertaa kiitosta, sillä en ainakaan muista niitä lukiessani mananneeni (lukemisesta on tosin jo vähän aikaa).


En ole vielä nähnyt Jonathan Franzenin teoksia suomalaisissa blogeissa ja melkein yhtä paljon kuin Vapauden lukemista odotan hänen tekemäänsä vaikutusta (positiivista tai negatiivista) muihin lukijoihin.