Teatteritiistai: Tumman veden päällä Kansallisteatterissa

Kansallisteatteri: Tumman veden päällä. Kuva Antti Ahonen.

Luin Peter Franzénin esikoisromaanin Tumman veden päällä (Tammi 2010) pari vuotta sitten, eli aikana ennen Kirjavaa kammaria. Siksi täältä ei löydy bloggausta kyseisestä kirjasta, mutta olen kyllä maininnut, että pidin siitä, ainakin täällä.

En suhtautunut Franzénin esikoisromaaniin ehkä yhtä ennakkoluuloisesti kuin moni muu on tunnustanut suhtautuneensa, mutta eivät odotukseni erityisen korkeallakaan olleet. Pidin kirjassa sen maltillisuudesta traagisesta aiheestaan huolimatta, ja erityisesti onnistuneesta lapsikertojaratkaisusta. Kertoja-Peten kokemuksia ja tuntemuksia ei selitelty, vaan ne kuvattiin sellaisinaan, mikä lisäsi autenttisuutta. Olen kirjailijaa vähän nuorempi, mutta en niin paljon, etteikö samastuminen hänen omaelämäkerralliseen lapsuuskuvaukseensa olisi onnistunut, mikä teki osaltaan kirjasta minulle hyvän.


Niin, romaanin pohjalla ovat kirjailijan omakohtaiset kokemukset, mutta kyseessä on kuitenkin romaani. Olen pohtinut viime aikoina paljon autofiktiota ja sen eri muotoja. Autofiktiivistenkin romaanien kohdalla on hyvä muistaa, että romaani on romaani on romaani, mutta kirjailijan valitessa tämän tien hän ei voi välttyä uteluilta ja vertailuilta tosielämän kokemuksiin. Todennäköisesti tekstiä myös lähes poikkeuksetta pidetään "todempana" kuin se onkaan.


Omaelämäkerrallinen tai ei, Tumman veden päällä on romaanina koskettava kuvaus lapsuuden hauraudesta ja toisaalta voimasta. Kirjassa tapahtuu kauheita asioita, mutta se ei ole missään nimessä toivoton tai minusta edes erityisen ahdistava tarina. Lapsi ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat, mikä vähän itkettää aikuista, mutta se tarkoittaa myös lohdullisia harmaan sävyjä maailmassa, jonka aikuinen ehkä maalaisi mustavalkoiseksi. Lisäksi vaikka romaanin kertojan elämässä on isä(puoli), joka muuttuu alkoholin vuoksi hauskasta iskästä pelottavaksi tyranniksi, hänen ympärillään on myös turvallisia ihmisiä: äiti, isovanhemmat ja pikkusisko - biologinen isäkin.

Kuva: Antti Ahonen.

Ja nyt siis kävin katsomassa Tumman veden päällä teatterisovituksena. Se oli tarinana hyvin uskollinen kirjalle, vaikka tietenkään kaikkea ei ollut saatu mahdutettua mukaan. Suuren osan huomiosta vei väistämättä esityksen tekninen toteutus. Se oli jotakin teatterin ja elokuvan väliltä; live-elokuvaksi tätä on taidettu kutsua. Käytännössä katsomossa tuijotettiin melkein koko ajan silmä kovana valkokangasta, jolta sai seurata samaan aikaan kuvattuja kohtauksia. Välillä kuvattiin piilossa kulisseissa ja välillä näyttämöllä yleisön edessä. Välillä myös ikään kuin huolimattomasti osittain piilossa, mistä tuli katsojalle erikoinen, tirkistelevä tunne.

Esityksen tekniikkaa ei ollut yritetty piilottaa, vaan kamera-, valo- ja äänimiehet hääräsivät näkyvillä näyttelijöiden seassa. Täytyi ihmetellä ja ihailla kaiken sujuvuutta sekä sekunnintarkkaa ajoitusta. Näyttelijöiden lisäksi kuvattiin esimerkiksi näyttämön etuosassa ollutta pienoismallia Tornionjoen laaksosta ja erikoisefektejä varten akvaariota näyttämön sivussa.

Kuva: Antti Ahonen.

Aikuisnäyttelijät tekivät mielestäni hienot roolit (pääosissa Seppo Pääkkönen, Elina Knihtilä, Antti Litja ja Terhi Panula), ja lasten osuus oli toteutettu kekseliäästi: Lapsinäyttelijöitä ei paljon kuvattu, ja heidän puheosuutensa suurimmilta osin hoitivat lavalla koko ajan (ilman rooliasuja) olleet aikuisnäyttelijät Ona Kamu sekä Anna Paavilainen, jotka myös soittivat eri instrumenttejä ja lauloivat luoden esitykselle sen äänimaailman. Etenkin Kamu Peten roolissa teki suuren, vaikuttavan työn. Kuvaava kamera edusti yleensä Peten katsetta varsinaisen näyttelijän sijaan.

Kuva: Antti Ahonen.

Teknisen toteutuksen ihmettelyn voitti lopulta kuitenkin sisältö. Kirjan tarina, vahvat tunnelmat ja lapsen kokemus oli saatu siirrettyä myös näyttämölle ja näyttelijöiden työhön. Henki ja itkukin kurkussa katsomossa sai seurata perheen pahoinvointia ja luhistumista. Ja ne kirjasta tutut lapsen elämän valonpilkahdukset tuntuivat mukavilta näyttämölläkin. Olo ei ollut esityksen päätyttyä lohduton, vaan toiveikas.


Odotan mielenkiinnolla, kuinka kirjailijan itsensä ohjaama elokuva vuorostaan onnistuu saman tarinan kertomisessa, ja vielä enemmän odotan työn alla olevaa jatko-osaa Franzénin esikoisromaanille.

Kuva: Kansallisteatteri.

Päivä 9. Kirja, josta et ajatellut pitäväsi, mutta jota lopulta rakastit

Miellyttäviä yllätyksiä osuu onneksi kirjamaailmassa kohdalle usein. Ottaen huomioon vuorokauden aika sekä se, että ainakin yritän postata tämän jälkeen vielä lastenkirjoista, pidän tämän nyt kuitenkin (yleinen tyylini huomioon ottaen) lyhyenä.


Ensimmäisenä mieleeni tulivat seuraavat teokset: Jo aiemmin mainitsemani Candace Bushnellin Sinkkuelämää (Tammi, 2000), jota suurin osa televisiosarjaakin rakastavista tuntuu inhoavan. Minä kuitenkin pidin yllättävän paljon, kun maltoin olla vertaamatta siihen sarjaan. Ei tämä silti mihinkään suursuosikkien sarjaan päässyt.


Zephyrin Kirjanurkkaus-blogissa jo tässä yhteydessä mainittu Peter Franzénin Tumman veden päällä (Tammi 2010). Tämän kanssa on melkein kaikilla käynyt samoin: on epäilyttänyt, mutta loistavan kirjan edessä on täytynyt nöyrtyä myöntämään, että hemmetin hyvä on. Tämä ei pääse kuitenkaan päivän valinnakseni, sillä ei minulla niin hirveän suuria ennakkoluuloja lopulta ollut. Kokemus on osoittanut, että luovilla ihmisillä on tapana olla lahjakkaita monilla taiteen aloilla. Edes Franzénin komea ulkonäkö ei välttämättä kumoa tätä. ;)

Lopullinen valintani on Juhani Aho, johon ihastuin vastoin kuvitelmiani kouluiässä. Ahon Juha (Otava 1911) saa edustaa yleensä vanhoja, kotimaisia teoksia, joista kukaan itseään kunnioittava teini ei voisi uskoa pitävänsä, sillä muistan erityisen selvästi sen kohdalla, kuinka yläasteella tai lukiossa maristiin sen lukuvaatimuksesta, mutta kuinka Juha lopulta tempaisi minut mukaansa ja osoitti ennakkoluuloni vääriksi. Niin kävi nuorena myös monen muun teoksen kohdalla (nykyisin lähinnä soimaan itseäni, jos en pidä vanhoista klassikoista), mutta Juha on jäänyt selvimmin mieleen. Haluan nostaa Juhani Ahon esiin myös siksi, että pidän hänestä ylipäätään kauheasti (Papin rouva on mahtava!) - ja lisäksi minut ja Teemu vihittiin eräänä kauniina kesäpäivänä Helsingin Eiran Engelin aukiolla, jolla sijaitsee myös Juhani Ahon patsasmuistomerkki. :) Tunnesyyt kunniaan!


ETA: Taidan nyt jättää lastenkirjapostauksen kuitenkin toiselle päivälle, sillä haluan lukea tuon kesken olevan kirjan loppuun ennen kuin nukahdan..

Päivä 6. Kirja, joka saa sinut surulliseksi

Tänään on tulossa vielä Kirjahyllykeskiviikko-postauskin (vuorossa D-kirjain), mutta minulla on taas sairas lapsi täällä hoidettavana, joten aikaa kirjoittaa on rajallisesti. Tai itse asiassa Stella vaikuttaa nyt varsin terveeltä, mutta alkoi eilen illalla valittaa korvakipua ja kuumekin nousi yli 38 asteen. Lääkäriaika on varattu tälle illalle, mutta olen nyt hieman ihmeissäni, kun sekä kuume että korvakipu ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Peruisin lääkäriajan, mutta en tiedä, pitäisikö tilanne käydä kuitenkin tarkistamassa, sillä en halua antaa mahdollisesti henkiinjääneelle mykoplasmabakteerille yhtään tilaa rellestää.


Asiaan: Surulliseksi minut saaneita kirjoja on aika paljon. Sivusin aihetta jo postauksessani ahdistavista kirjoista ja niiden lukemisen mielekkyydestä. Usein surullinen kirja on myös ahdistava, muttei aina. Ainakaan loppuun asti. Jotkut ahdistavat kirjat taas saavat minut vihaiseksi, mutteivät niinkään surulliseksi. 


Tuossa aiemmassa postauksessa mainituista ainakin Simon Lelicin Katkeamispiste (Like 2011) ja William Goldingin Kärpästen herra (Otava 1960) ovat tehneet minut surulliseksi. Eilisessä postauksessa taas mainitsin, kuinka suosikkikirjailijallani Astrid Lindgrenillä on sekä iloisen että surullisen onnelliseksi tekeviä kirjoja. Päivärinne (julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi kokoelmassa Satuja, WSOY 1981) on yksi Lindgrenin surullisia satuja, jolla on kuitenkin ihana loppu. Muistan lopun olleen minusta vähän hurjakin lapsena. Samoin jo moneen kertaan mainittu, ihanista ihanin Kultasiskoni (WSOY 1973) on hieman surullinen, mutta toisin kuin Päivärinne, oikeastaan juuri loppunsa vuoksi.


Tositapahtumiin perustuvat tragediat ovat luonnollisesti kaikkein surullisimpia tarinoita. Niin kuin vaikkapa Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (Tammi 1955). Hieman vierastan kauheuksista kertovaa "tapahtui tosielämässä" -tietokirjallisuutta, mutta usein kaunokirjallisuus, jonka pohjana on oikean elämän tapahtumat, koskettaa eniten.


Esimerkkeinä viime aikoina lukemistani haluaisin mainita Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) sekä Peter Franzénin Tumman veden päällä (Tammi 2010). Molemmat ovat mielestäni todella hyviä romaaneja, eivätkä liian ahdistavia, vaikka niissä lapset joutuvat kärsimään vanhempien alkoholismista ja väkivaltaisuudesta paljonkin. Etenkin Franzénin kirjan Petellä on elämässään paljon hyvääkin, mikä tekee lukemisesta helpompaa. Alakosken Leenalla on vähemmän turvallisia aikuisia ympärillään, mutta kirjassa on kuitenkin huumorin pilkahduksia. Ehkä molemmissa lukemista helpottaa lisäksi tieto siitä, että vaikka nämä kokemukset ovat todellisia, ne läpikäyneet ihmiset ovat niistä selvinneet ja kirjoittavat nyt tätä hienoa tekstiä muiden luettavaksi.

Lopullinen valintani tälle päivälle on kuitenkin Markku Pääskysen hieno, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan päivä (Tammi 2006). Siksikin, että haluan jakaa ilosanomaa Pääskysestä, joka on upea tekijä ja jäänyt mielestäni liian vähälle huomiolle. Tämä on toki luonnollistakin, sillä Pääskynen ei tietääkseni suostu haastateltavaksi. En ole lukenut häneltä kuin tämän ja uusimman romaanin Enkelten kirja (Tammi 2010), mutta molemmat ovat olleet niin hienoja, että odotan hänen muiden kirjojensa lukemista säästellen. Vähän kuin Ian McEwanin kanssa, minua hykerryttää ajatella, kuinka paljon hyvää luettavaa on edessä, ja melkein en raaski lukea jäljelläolevia teoksia. Kai meillä kaikilla on omituisuutemme...


Ymmärrän, että Vihan päivä voi myös suututtaa monia. Pääskynen on nimittäin käyttänyt hyväkseen tosielämän tragediaa, jossa hän ei ole itse ollut osallisena - tietääkseni millään tavalla. Myös romaanissa niin kuin oikeassa elämässä talousvaikeuksien kurimuksessa painiva porvoolainen perheenäiti ampuu miehensä, lapsensa ja itsensä. Mutta romaanin naisen tarina, mietteet, elämä ovat kaunista ja herkkää luettavaa Pääskysen kirjoittamina. Lauseet putoilevat kauniina helminä, ja niihin haluaa pysähtyä. Etenkin kun kirja on hyvin lyhyt. Minulle ei jäänyt romaanista tippaakaan tirkistellyt olo, tai sellainen, että kirjailija olisi raukkamaisesti ratsastanut ja rahastanut toisten murheella. Lukemisen jälkeen mieli oli tyhjä ja järkyttynyt, muttei toivoton. Päällimmäinen tunne oli puhdas, kuulas suru. Siksi Vihan päivä ansaitsee tulla valituksi tänään mainittavaksi, ja luettavaksi koska vain.