Pekka Manninen: Peili.
Kustantaja: WSOY, 2011.
Sivuja: 141.
Genre: Suomalainen nykyproosa.
Arvio: 3/5.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Rupture).
Kustantaja: Like Kustannus, 2011.
Sivuja: 300.
Genre: Kertomakirjallisuus/rikoskirjallisuus.
Arvio: 4/5.
Kustantaja: WSOY, 2011.
Sivuja: 141.
Genre: Suomalainen nykyproosa.
Arvio: 3/5.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Rupture).
Kustantaja: Like Kustannus, 2011.
Sivuja: 300.
Genre: Kertomakirjallisuus/rikoskirjallisuus.
Arvio: 4/5.
Luin vähän aikaa sitten peräkkäin kaksi ihan hyvää kirjaa. Olin tosin lukemisen jälkeen pahalla mielellä, ahdistunut ja melkein masentunut. Olivatko kirjat siis oikeasti hyviä?
Olen aina suhtautunut epäilyksellä ihmisiin, jotka eivät halua lukea huonoja uutisia, tietää kärsimyksestä,tai ylipäätään mistään heidän helppoa elämäänsä järkyttävästä aiheesta. Silti huomaan, että vuosien vieriessä taivun itsekin kuin huomaamattani mukavan ja miellyttävän puoleen. En haluaisi enää katsoa entistä vähää toiminta- tai kauhuelokuvia, tai edes kuunnella liian nopeaa ja äänekästä musiikkia? Alanko kohta lukeakin vain rauhallisen kauniita tarinoita? Ja olisiko siinä jotakin pahaa?
Jos ei enää kaipaa säikyttelyä oikeasti turvallisella kotisohvalla, niin suolenpätkiä tai pahoja henkiä esittelevät elokuvat voi kai hyvällä omallatunnolla jättää katsomatta. Maailma ei liene sen huonompi paikka myöskään, jos antaa itsensä rauhassa kuunnella kaunista musiikkia ja sielukkaita sanoituksia akustisella säestyksellä. Mutten halua vieläkään sulkea silmiäni todellisen maailman pahuudelta. Vaikka olisi kyse fiktiosta, oikeita yhteiskunnan ja ihmisyyden ongelmia täytyy jaksaa tavata kirjoista ja katsoa valkokankaalta itseään herätelläkseen. Tietenkin myös dokumentit ja tietokirjallisuus ovat tässä tärkeässä asemassa, mutta fiktiossa on oma imunsa, ja se auttaa joskus sisäistämään asiat faktoja paremmin.
Mirjamin synkkä elämä
Kahdesta kirjasta ensin luin Pekka Mannisen romaanin Peili, joka kertoi elämän kaltoin kohtelemasta Mirjamista. Tai eihän häntä elämä kaltoin kohdellut, vaan toiset ihmiset. Persoonallisuushäiriöstä kärsivä ja alkoholisoitunut aviomies onnistui lyömään Mirjamin sieluun ja mieleen syvän särön, jota myöhemmät kokemukset vain syvensivät.
Kirjan luontokuvauksesta tuli hetkittäin mieleen Eeva Tikka ja naisen sisäisen maailman tutkimisesta Riitta Jalonen, mutta mielen murenemista oli taidokkaasta tekstistä huolimatta surullista seurata. Kokkolan saaristolaismaisemissa jokaisen niemen takana tuntui vaanivan jotakin ahdistavaa. Kaiken yllä leijui painostava tunne, kuin ukkosta odotellessa.
Manninen on kirjoittanut tunnelmaltaan vangitsevan pienen romaanin, mutta silmieni eteen loihditut inhottavuudet menivät makuuni hieman mässäilyn puolelle. Romaanin loppukin oli aika outo ja irrallinen. Kokkolasta kotoisin oleva ystäväni myös moitti väärän murteen käyttämisestä. Paikallismurteen käyttäminen on riskialtis valinta kirjallisuudessa.
Kaikesta huolimatta Manninen selvästi osaa kirjoittaa ja luoda atmosfääriä. En ole lukenut Mannisen Kiimakangas-esikoista, joka oli viime vuonna Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintoehdokkaana, mutta pitäisi lukea.
Annan Peilille pisteitä vielä vaikuttavasta kannesta, joka johtaa ajatukset Hitchcockin Lintuihin. Se teema Poen Korpin kanssa kuvastaakin teosta mielestäni paremmin kuin nimeksi valittu Peili.
Peilistä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna Kirjainten virrassa ja Jori Kaiken voi lukea! -blogissaan.
Peilistä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna Kirjainten virrassa ja Jori Kaiken voi lukea! -blogissaan.
Kiusaamisesta
Heti perään luin Simon Lelicin Katkeamispisteen. Kyseessä on hyvin erilainen teos, melkein kuin dekkari. Dekkarimaisuus ehkä selittääkin ajoittaisen ärsyyntymiseni kirjan tyyliin. Heti aluksi - nyt minua - hiersi myös murteella kirjoittaminen, mutta ymmärrän kyllä, että etenkin alkukielisenä puheenparsi on ollut merkittävä tekijä tässä brittiläisen yhteiskunnan eri luokkia kuvaavassa romaanissa.
Ihan hienosti suomentaja Terhi Kuusisto selviää, vaikka nuorison puhetta aikuisille kirjoittava ei kai voi välttyä kömpelyyksiltä. Osa henkilöistä käyttää onneksi yleiskieltäkin, ja kirjan jännän rakenteen ansiosta moni heistä pääsee itse ääneen. Romaanilla on kyllä päähenkilö, ja Mannisen tapaan Lelic on valinnut kiinnostavasti tähän osaan naisen omasta sukupuolestaan huolimatta, mutta suuri osa kirjan luvuista on kuitenkin muiden henkilöiden monologeja heidän ollessaan päähenkilön kuulusteluissa.
Kirja kertoo periaatteessa kouluampumisista, jotka suorittaa tässä opettaja, mutta surmatyöllä ei todellakaan mässäillä. Romaani alkaa, kun tapahtuma on jo ohi, ja poliisina toimiva päähenkilö Lucia alkaa tutkia juttua ja kuulustella ihmisiä. Lopulta kirja kertookin pääasiassa kiusaamisesta sen eri muodoissa. Koulussa kiusataan niin oppilaita kuin opettajia, ja koulussa kiusaavat niin oppilaat kuin opettajat. Muillakin työpaikoilla kiusataan ja harjoitetaan seksuaalista häirintää. Uhrien puolesta on lopulta niin paha olla, että ampumiset suorittanutta opettajaa lähes ymmärtää.
Katkeamispiste avasi ainakin minun silmiäni etenkin oppilaiden suorittamalle opettajien kiusaamiselle. Toivottavasti opettajakoulutuksessa kiinnitetään nykyisin enemmän huomiota hakijoiden persoonallisuuteen ja karismaan, mutta muistan omista kouluistani liian monta ujon epävarmaa opettajaa, joilla ei ollut minkäänlaisia eväitä pärjätä julmien yläkoululaisten hampaissa. Heidän elämänsä on voinut hyvinkin olla helvetillistä, mutta eivät teini-ikäiset ole vielä tarpeeksi empaattisia miettimään sellaisia. Paine tulla hyväksytyksi on kova, ja opettajaa nöryyttämällä kerää helposti pisteitä.
Ei tämä tyylillisesti mitään suurta kirjallisuutta ollut. Kliseitä juonesta ja kuvailusta löytyy, enkä erityisemmin pitänyt kirjan lopustakaan, mutta aihe – kiusaaminen – on tärkeä ja teos täyttää kyllä tehtävänsä ajatusten ja omantunnon herättäjänä.
Kauheita klassikoita
- Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006, suom. Sari Karhulahti). Myös koulusurmista kertova, mutta hyvin erilainen kuin Katkeamispiste. Tarina kerrotaan murhaajan äidin miehelleen osoittamien kirjeiden kautta ja käsittelee monitahoisesti yhden perheen tragediaa – joka lopulta koskettaa monia. Parhaita lukemiani romaaneja, jonka uskallan jo tuoreeltaan nimetä klassikoksi.
- Bret Easton Ellis: Amerikan psyko (Pikku-idis 1993, suom. Erkki Jukarainen). Häiriintyneen miehen erityisen julmalla väkivallalla ja 1980-luvun juppielämänmenolla mässäilevä teos, jonka tarkoitus lienee kritisoida nykyajan pinnallisuutta.
- Ian McEwan: Sementtipuutarha (Otava 1980, suom. Eva Siikarla). Suosikkini McEwan vie usein harjoittamansa inhorealismin puistattavan ahdistaviin mittoihin tässä hukassa olevaa sisarusparvea kuvaavassa esikoisessaan.
- William Golding: Kärpästen herra (Otava 1960, suom. Juhana Perkki). Hyytävä klassikko sivistyneistä koulupojista, jotka muuttuvat autiolla saarella julmiksi villi-ihmisiksi. Saattaa paljastaa todellisen ihmisluonnon kulturellin naamiomme takana.
Liiallisuuksiin ei toki kannata ikävien tarinoiden lukemisessakaan mennä, vaikka kuinka haluaisi olla perillä maailmassa esiintyvästä pahasta. Omasta helposta ja onnellisesta elämästä saa ja pitää nauttia, tai jos itselläkään ei mene hyvin, niin pahaa mieltä kannattaa välillä paeta kauniisiin tarinoihin, joita onneksi on niitäkin maailma pullollaan.
Haluatteko te lukea ahdistaviakin teoksia, vai pitääkö kirjallisuudesta mielestänne jäädä hyvä mieli ja maku suuhun? Mitä hyviä, mutta ahdistavia kirjoja olette lukeneet?
Tämä on minusta tärkeä aihe.
VastaaPoistaPohdin tätä itse kesällä, kun jouduin jättämään Dragomanin kirjan välistä. Se oli yksinkertaisesti niin väkivaltainen, etten kyennyt ja halunnut sitä lukea. Karmivinta oli huomata, että osan joidenkin mielestä kirja oli ollut hauska ja humoristinen. Toinen vastaava kokemus sattui heti perään, kun tartuin Littelin Hyväntahtoisiin. Kesken jäi sekin. Postasinkin otsikolla Väkivaltaisuutta kansien välissä. Mietin, miksi toiset kirjat kykenee väkivallasta tai aiheen rankkuudesta huolimatta kuitenkin lukemaan päätökseen, kun taas toiset on vain jätettävä muiden luettavaksi.
Olen huomannut ihan saman kuin sinäkin. Nykyisin suojelen itseäni liialta pahuudelta, vääryydeltä.
Nyt mietin, mennäkö katsomaan Sikalat-kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa Sovitus. Voiko sen katsoa ilman suunnatonta pahoinvointia ja elokuvan jälkeistä angstista olotilaa, kun kirjakin jo aiheutti melkoista yököytystä. Joskus on iso ero siinä näkeekö saman asian visuaalisesti vai lukeeko sen tekstinä.
Minussa on varmaan joku geenivirhe, sillä en koe kauhisttavaksi melkein mitään mitä kirjoitetaan, mutta samaa en pystyisi katsomaan leffana. Vastustan väkivaltaelokuvia, mutta kovimmatkin kirjat luen.
VastaaPoistaDekkari on laji, joka erotuu niin todesta, että se rentouttaa. Myös paras ystväni, joka tekee ihmisshdetyötä nuorten parissa, mutta on ollut myös mielenterveyspuolella ja jatkaa nyt sitä alaa edelelleen opiskellen, rentoutuu dekkarin kanssa.
Asia on heti toinen, jos tarina on tosi. Nyt minulla on vuoden pyörinyt sellainen kirja yöpöytäni tietämillä, että jahkaan ja jahkaan sen kanssa. Annoin bestiskeni lukea sen ja mukana tuli hyvin alleviiva lause: "Tätä ei voi lukea, jos on hiukankaan alakuloa." No, odotan oikein 'high' -tunnelmaa nyt, että voin tarttua teokseen.
Eräs ilmeisesti vanhempi lukijani oli loukkaantunut kun oli suosituksestani lukenut Sementtipuutarhan! Enhän minä voi vastata siitä, miten ihmiset kokevat kirjat. Minulle Sementtipuutarha oli vain oiva ja alleviiva näyttö sille, että ei mikään ihme, kun Ian McEwanista tuli heti sen jälkeen niin arvostettu kirjailija. Se on esikoisteokseksi kovan luokan tarina ja hyvä!
Kykenen kyllä lukemaan ahdistaviakin tarinoita - ja oikeastaan haluankin, sillä tuskin jaksaisin lukea vain onnellisuudesta ja pienistä arjen ongelmista. Niitäkin tosin tarvitsen, sillä en myöskään jaksa lukea koko ajan jotain samanlaista. Tykkään myös ahdistavista ja pelottavista elokuvista, mutta katson sellaisia aika vähän, koska niin harva on oikeasti todella hyvä. Poikaystäväni taas on kauhuleffafriikki ja tuntuu pelkäävän kauhuelokuvia enemmän kuin minä :D En sitten tiedä johtuuko se nuoresta iästäni (niin kuin sinäkin puhuit iän vaikutuksesta) vai siitä, kun olen pienestä pitäen tykännyt kaiken pelottavan lukemisesta ja katsomisesta.
VastaaPoistaOlen listaltasi lukenut Poikani Kevinin ja Kärpästen herran, hyviä (sekä ahdistavia) molemmat! Poikani Kevinin kanssa voisi niputtaa yhteen Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia (kertoo siis myös koulusurmaamisesta). Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarja taas voi olla etenkin nuorille aika rankka lukukokemus. Kauheasta kirjallisuudesta tulee myös mieleen holokausti-aiheiset kirjat. Yksi parhaimpia lukemiani on Thomas Keneallyn Schindlerin lista ja se on myös yksi parhaimpia elokuvia joita olen nähnyt. Ja vielä yksi: Cormac McCarthyn Tie ei minusta ole pelottava tai mitään sellaista, mutta se kuollut maailma on melko ahdistava.
Ensinnäkin, mun kauhuleffakiintiö on täynnä. En pysty katsomaan enää mitään Michael Jacksonin Thriller-videota jytympää kamaa. Saatan vieläkin herätä öisin pelottaviin tunnelmiin. Liian paljon Stephen Kingiä ja Twin peaksia herkkään aikaan elämässäni.
VastaaPoistaAhdistavaksi sen sijaan koen Afganistan- ja Afrikka-aiheiset kirjat, jotka kaivavat esiin ne suurimmat epäkohdat maailmasta. Olenkin välillä joutunut kysymään itseltäni ja vähän muiltakin, että miksi luen näitä kirjoja, kun tiedostan ne epäkohdat jo ihan hyvin. Onko todellakin kyse siitä, että en halua unohtaa, että maailmassa on mätää, vai onko tässä joku kieroutuma, että luen Afganistanista, jotta oma elämä tuntuisi paremmalta?
Voisin sanoa, että en halua enää yhtään tarinaa silvotuista naisista, unohdetuista lapsista, unohdetuista kansoista. En osaa unohtaa mitään lukemaani ja näkemääni, esim. Desain Pimeyden lapset, Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Afrikasta muistiinpanoja ovat mielessä pitkään; Teidemuseon Peekaboon kuvat ovat syöpyneet takaraivooni ja elokuvat kuten Ruanda, elävät silmissäni.
Enemmän kuin kauheuksia ja hirveyksiä haluan mieluummin kuulla arjen löydöistä ja ihmisistä, joissa elää hyvyys. Viime aikoina olen oikein metsästänyt tällaisia kirjoja, elokuvia tai muuten vain tarinoita. Jos ei muuten, niin keksin niitä itse salakuuntelemalla ihmisiä. Yritän saada niistä kerrottua tarinan joskus jossain muodossa ;D
Valkoinen kirahvi: Tuo onkin jännä, että miksi jotkut surulliset tai väkivaltaiset kirjat aiheuttavat ahdistusta ja toiset eivät. Minulle taas Alakosken "Sikalat" oli vain hyvä ja vaikuttava päähenkilön kamalista kasvuolosuhteista huolimatta. Samoin "Poikani Kevin" oli kaikesta huolimatta minusta vain mahtava, ei juurikaan ahdistava. Vaikka luin sitä raskaana. :)
VastaaPoistaSitten taas Leenankin mainitsema "Sementtipuutarha" oli minusta hyvä, mutta jostakin syystä, jota en ole vielä selvittänyt, ahdistuin siitä todella paljon. Harmittaisi, jos en olisi lukenut sitä, mutta yleisesti ottaen tartun ehkä yhä nahkeammin ahdistavien aiheiden kirjoihin. Niin kuin sanoin, olen kuitenkin sitä mieltä, että on hyvä tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu, vaikka se ahdistaisikin.
Leena: Mielestäni monet dekkareiden lukijat sanovat samaa, ja ymmärränkin sen epärealistisuuden vievän tavallaan ahdistuksen pois. Minä en lue dekkareita, mutta esimerkiksi tuo "Amerikan psyko" toimi ehkä kohdallani vähän samalla tavalla: se veti niin överiksi, että väkivaltaan turtui. Muutenkin ahdistavassa fiktiossa yksi osatekijä lienee se, että se _voisi_ olla totta. Esimerkiksi tuossa "Katkeamispisteessä" minulle tuli kauhean paha mieli, kun muistelin yhtä härnättyä rassukkaopettajaa omilta yläastevuosiltani. :/
Laura: Kyllä minustakin on hyvä lukea kaikenlaista. Luulen, että muutkin kuin minä taipuvat kuitenkin iän myötä pehmeämpien tunnelmien ja tarinoiden pariin, muttei välttämättä niistä kokonaan pois. Ei siitä kauan ole, kun tykkäsin hurjasti kauhuleffoista, ja samalla pelkäsin niitä. Nyt en enää juuri pelkää, mutten myöskään keksi, miksi minun pitäisi sitä vähääkään pelotella itseäni. :) Mutta kyllä minä niitä vieläkin joskus katson, ainakin miehen seurana.
Holokaustiteokset ovat muuten tosiaan oma lukunsa ahdistavassa kirjallisuudessa, ja varmasti myös dystopiat (joka on taas yksi genre, jota en lue).
Mari A.: Hirveän hyvä kommentti, kiitos!
VastaaPoistaHei! Kiinnostava aihe, jota olen itsekin jossain kirjoituksessani sivunnut. Olen siis miettinyt ihan samaa, monestikin. Lukemisella ja kirjoilla sekä elokuvilla on niin monia tehtäviä ja tarkoituksia minullekin ja ylipäätään. Joskus kaipaa lohtua, iloa, lämpöä ja kauneutta, toisinaan viihdykettä, pakoa todellisuudesta. Joskus kaipaa enemmän taiteellisuutta (mitä sekin sitten onkaan), toisinaan taas jotain, joka saa ajatukset liikkeelle ja tunteet pintaan. Yhtenä hetkenä luettu voi toisena olla erilainen kokemus, kuten jo edellä pohdittiin. Hyvä kirja ja elokuva, laadukas kirjallisuus, antavat näitä kaikkia kerralla, jos oikein hyvin käy. Toisaalta eikö pelkkä hyvä ja kaunis ole oikeastaan mahdottomuus? Vastakohtana on aina jotain synkkää, pahaakin, vasta sitten hyvä tulee näkyväksi.
VastaaPoistaViime aikoina lukemistani olen usein ajatellut, että ne ovat samaan aikaan loistavia, hyviä kirjoja, mutta ne kertovat kamalista ja kauheista asioista. Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Hotakaisen Ihmisen osa tulevat heti mieleen, samoin Jeninin aamut, jonka myös luin hiljattain. Tuhat loistavaa aurinkoa, tietysti, Adichien Afrikkaan sijoittuvat samaten.
Kaikkien aikojen ravisuttavimpia lukukokemuksiani oli murrosiässä Linnan Täällä Pohjantähden alla. Se muutti minua ihmisenä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Merkillepantavaa on myös, että kirja tekee edelleen saman vaikutuksen, vaikka olen sen lukenut aikuisena pariinkin kertaan.
Sikaloita en ole lukenut, mutta samaa luokkaa lienee Kreetta Onkelin Ilonen talo. Jos omassa taustassa olisi jotain sen tapahtumien kaltaista, se koskettaisi varmasti entistä syvemmin. Joku kirjoitti yllä siitä, että fiktio etäännyttää. se on totta minustakin. Aivan kauhea oli Marklundin kirja Uhatut. Puistattaa vieläkin! Pahinta oli, että tiesi kirjan olevan ainakin enimmäkseen totta. Jatko-osia minusta ei ollut lukemaan.
Jos kirjallisuudella on jokin "tehtävä", niin kyllä se varmasti on myötäelämisen taidon opettaminen ja ylläpitäminen. Niin ainakin minä ajattelen. Ja kaikesta huolimatta uskon, että pahoista, ahdistavista asioista pitää kirjoittaa, jotta ihmiskunta edes vähän niistä oppisi. Edes joku, joka lukee. Naiivia? Ehkä.
Pitää käydä vielä lisäämässä, että oma rajani kulkee koulusurma-aiheessa. En lue aiheesta, enkä tule koskaan lukemaan mitään ko. aiheesta.
VastaaPoistaLiian läheltä näin vaikutukset ihan irl. Enkä koskaan halua edes yrittää ymmärtää sitä, joka pystyy tuollaiseen tekoon.
Komppaan Maria tuossa koulusurmajutussa. Liippaa liian läheltä!
VastaaPoistaMinulla kävi Kevinin kanssa niin, että se osui koulusurman kanssa samaan syssyyn. Siinä sitä sitten oltiin: fiktio ja fakta keikkuivat samalla jamalla ja kirja jäi pitkäksi aikaa kesken. Lopulta, vuoden päästä kykenin siihen tarttumaan uudestaan.
VastaaPoistaMinä olen ajatellut, että kysymys on jotenkin siitä, miten asioita kuvataan. Toisella tavalla kuvattu pääsee ihon alle. Itselläni väkivaltakuvaukset ja veren roiske ovat sellaisia, joita en kykene lukemaan. Sellainen faktoihin perustuva yksityiskohtainen listiminen on pahinta sorttia. Sen sijaan esimerkiksi Hibiskuksen väkivallasta ei tullut se kirjan pääasia. Kai se on tunnelmakysymykskin; mikä kirjassa on se yleisvire.
Mari A. kiteytit kyllä hyvin!
Mielenkiintoinen aihe ja hyvä pohdittavaksi. Luulen, että kirjan kokonaisuus ratkaisee paljonkin. Vaikeita, kauheita asioita voi olla, jos loppu on onnellinen. Jos taas kirjassa ei ole mitään lohtua tai valoa, on se ahdistava.
VastaaPoistaItse en voi sanoa, että joku tietty genre olisi ahdistava. En lue kauhu- enkä dekkarikirjoja. Niissä syynä ei ole ahdistavuus, vaan mielikuvani niiden kaavamaisuudesta. Kyseisten genrejen kirjat eivät vain kiinnosta. Sen sijaan monissa muissa lajeissa joku kirja voi olla ahdistava ja joku toinen ei. Esimerkiksi monet ovat kokeneet Oatesin Haudankaivajan tyttären tai Koston ahdistavana. Vaikka ne ovat toki rankkoja kirjoja, ei niiden lukeminen tuntunut minusta pahalta (äh, tarkoitan, että tuntuu ihan hirveältä kun nainen joukkoraiskataan, mutta kirjoissa on kuitenkin sellainen vapautuksen aspekti, minkä vuoksi ne eivät ole niin vaikeita kuitenkaan). Samoin vaikkapa juuri Adichien Puolikas keltaista aurinkoa tai Wynne-Jonesin Sade lankeaa eivät olleet mielestäni rankkoja, vaikka niissä käsitelläänkin sotaa ja joukkosurmia. Ehkä näissäkin on se valoisa ja voimaannuttava puoli, joka nousee päällimmäiseksi mieleen kirjassa.
Mikä kirja sitten olisi niin ahdistava, että sen lukeminen on ollut tuskaa? Hmm. Anja Snellmanin Lemmikaupan tytöt. Se kirja jätti minuun pysyvän puistatuksen. Syynä on se, että kotimaisena kirjana se tuli aiheeltaan jotenkin lähemmäs kuin samoista aiheista kirjoitetut käännöskirjat. Luin kirjaa pelko takalistossa senkin vuoksi, että miten voin suojella omaa lastani kaikelta maailman pahuudelta. Minulle ahdistavimpia kirjoja ovatkin ne, joissa käsitellään vanhemman tuskaa ja lapsen/teinin hätää.
Realistinen, oman elinpiirin rajoja hipova kirja on siis lopulta se kaikkein ahdistavin.
(Minua vaivaa, etten osaa nyt nimetä muuta ahdistavaa kirjaa kuin tuon Lemmikkikaupan tytöt... Yritin selata viime vuosina lukemiani kirjoja, mutta ei. On paljon huonoa kirjallisuutta tai kirjoja, joista en pitänyt, mutta ahdistavaa? En tiedä.)
Niin kuin ainakin Kirsi ja Katja pohtivat, varmasti aiheen lähelle tuleminen tekee kirjasta erityisen ahdistavan. Minullakin se näkyy selvästi siinä, etten pysty oikein käsittelemään mitään omien lasten ikäisiin kohdistuvaa kamalaa.
VastaaPoistaToisaalta minulla ei ollut mitään omaan elämään liittyvää syytä ahdistua McEwanin "Sementtipuutarhasta". Tai ehkä se, että kun oma lapsuus oli niin onnellinen ja perhe tasapainoinen, sellaisen perusturvan puuttuminen fiktiivisiltäkin nuorilta järkytti. Toinen, joka saa minut todella pahalle mielelle aina, on naiskauppa. Esimerkiksi Lukas Moodyssonin elokuva "Lilja 4-ever" on ollut minulle todella paha. Tähänkään en löydä mitään looigsta syytä. Siis toki elokuva ja aihe ylipäätään varmasti järkyttävät ketä vain, mutta minulle se on muiden kauheuksien joukossa jotenkin erityisen hirveä.
Olet Kirsi oikeassa, että monenlaista kirjallisuutta tarvitaan monenlaisiin hetkiin, ja että myötäelämisen taito on tärkeä oppi fiktiota luettaessa tai katsottaessa.
Valkoinen kirahvi: Jokaisella on varmasti vähän eri jutut, jotka puistattavat eniten. En minäkään todellakaan "perusväkivallasta" nauti, mutta se ei ehkä ahdista niin paljon kuin joku muu asia. Kieroutuneisuus, esimerkiksi.
Katja, minulla on samat syyt olla lukematta dekkareita ja jännäreitä, mutta enpä voi sanoa sitä väkivaltaakaan kaipaavani. Minäkin voisin vielä yrittää miettiä muita ahdistaneita kirjoja esimerkeiksi, jos huomenna ehdin sairaanhoitajan tehtäviltäni.
Naiskaupasta tuli mieleen, että todella rankka lukukokemus oli Wassmon Lasi maitoa, kiitos. Eikä Oksasen Puhdistuskaan niitä helpompia ole, mikä toisaalta tekeekin siitä hienoa kirjallisuutta.
VastaaPoistaTuo "Lasi maitoa" on tullut muutaman kerran vastaan, ja haluan kyllä lukea sen. Sekä tietenkin "Puhdistuksen", joka edelleen hätyyttelee kärkisijoja TBR-listallani.
VastaaPoistaNyt tuli mieleeni Kirsi H:n kommentista, että Puhdistus oli kirja, joka ahdisti. Se on hurjan hyvä, mutta sen jälkeen oli pitkään vapisuttava olo ja luin varmaan seuraavat pari viikkoa vain Me Naisia.
VastaaPoistaKyllä, maailma tapaa pudota takaisin turvalliselle radalleen naistenlehtikuurilla. :)
VastaaPoistaKiitos tosi paljon linkityksestä, vaikka itselleni ei tuo Peili niinkään uponnut. :)
VastaaPoistaNäistä keskusteluista sain monta hyvää kirjavinkkiä ja kirjastossa odottaa nyt tuo toinen bloggaamistasi kirjoista. Palaanpa siis myöhemmin sen osalta asiaan.
Tuosta ahdistavuudesta kirjoissa. Olen huomannut, että saatan kirjojen tai elokuvien myötä myös hoitaa sisältäni jotain pientä möykkyä ahdistavien kirjojen myötä, varsinkin jos lopulta paha saa palkkansa. Pientä sielunsuihkua.
Luen kyllä ahdistaviakin teoksia, mutta joskus tulee kausia, jolloin on vain pakko välttää ahdistavia aiheita ja silloin jätän suosiolla väliin sellaiset kirjat. Eli menen aika pitkälle mielialan mukaan lukemisten suhteen. Nyt on tullut luettua useampiakin kirjoja, joiden aiheet ovat olleet raskaampia, mutta en ole kokenut niitä liian ahdistavina. Taitaa mennä toisinaan myös ihan mielialan mukaan se, minkälaiset aiheet kokee milloinkin ahdistavina.
VastaaPoistaMonesti fyysistä väkivaltaa ja sen kuvausta ahdistavampana koen psykologisen puolen, ihmismielen syövereissä tapahtuvat kauheudet. Ja toki ahdistavimpiin teemoihin kuuluvat lasten ja muiden puolustuskyvyttömien huono kohtelu. Ne saavat voimaan pahoin.
Mitään esimerkkiä kirjoista en osaa nyt äkkiseltään antaa. Yritin muistella lukemiani kirjoja, mutta mitään hyvää todella ahdistavaa en nyt osaa nimetä.
Hanna: Mielenkiintoista odottaa, mitä pidit Katkeamispisteestä. Ihanaa, että luet sen. Ja tuossa on varmasti totta, että ahdistavasta fiktiosta haetaan usein tavalla tai toisella helpotusta omaan oloon. Vaikka niin, että ei tässä asiat ehkä sittenkään niin huonosti ole, jos tuohon vertaa.
VastaaPoistaKuutar, minullakin riippuu niin hetkestä, millainen tyyli uppoaa ja millainen ärsyttää. Ylipäätään lukemisessa (tai elokuvien katsomisessa) on tosi suuri rooli hetkellä. Sama teos voi saada ihan eri sävyjä ja eri tulkinnankin erilaisena hetkenä luettuna tai katsottuna.