Meganin eikä Marilynin maanantai

Pieni Karoliina-pötkylä isosiskon ja serkkupoikien sylissä.

Minun piti tänään kirjoittaa Marilyn Monroesta, tai oikeastaan hänestä tehdyistä kirjoista. Mutta sitten serkkuni Tuomas voitti eilisessä teatterialan Thalia-gaalassa Näytelmäkirjailijaliiton Lea-palkinnon vuoden parhaasta näytelmäteoksesta Meganin tarina -teoksellaan. Raadin perustelut jne. voitte käydä lukemassa täällä. Halusin ylpeänä serkkuna sittenkin hehkuttaa tätä blogissani ja lausua muutaman sanan serkkuudesta ylipäätään. Marilyn saa nyt odottaa.


Kun kirjoitin siskosteemasta kirjallisuudessa ja loin siihen liittyvän haasteen, Katja Lumiomena-blogista luki vuorostaan mielenkiintoisen oloista kirjaa serkuksista. Kerroin silloin Katjalle, että vaikka minulla oli sisko(ja), kaipasin lapsuudessani tyttöserkkuja. Olin kateellinen parhaalle ystävälleni, jolla sellaisia oli, ja haaveilin omista tyttöserkuista niin paljon, että keksin heidät omasta päästäni ja kirjoitin heistä tarinoitakin.


Olimme läheisiä poikaserkkujeni kanssa, mutta se ei tuntunut riittävän. Vasta aikuisena olen kunnolla ymmärtänyt, kuinka hienoa oli, että samanikäinen Simo-serkkuni oli minulle kuin veli, jonka kanssa vietimme lukemattomia viikonloppuja maaseudun mummilassamme yhdessä seikkaillen. Simon isoveljet, Aapo ja Tuomas, olivat ikäeron takia minulle vähän vieraampia, mutta yhtä kaikki vietimme perheinä paljon aikaa yhdessä. Sittemmin sain toiselta puolelta sukua vielä pari poikaserkkua lisää, joita näiden vauva-aikana hoidin innoissani.

Nyt kun me kaikki olemme aikuisia, serkut ovat yhä tärkeitä. Eivät he sisaria ole emmekä me juuri pidä yhteyttä. Mutta sitten kun nähdään, taustalla vaikuttavat lapsuuden jaetut kokemukset ja sama verenperintö, jotka yhdistävät ja luovat yhteenkuulumisen tunnetta.

Serkukset ukin 60-vuotissynttäreillä.

Vaalin myös yhtä serkkuuskokemusta ja tiettyä vuotta elämässäni kauniina muistona. Olin juuri muuttanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsinkiin yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. En ollut vielä hakenut yliopistoon, sillä en ehtinyt tai jaksanut lukea tarpeeksi heti kirjoitusten jälkeen. Minulla ei ollut vielä töitäkään ja kaupunki oli vieras. Poikaystävä oli päivät opiskelemassa ja minä haahuilin toimettomana tööllöläiskaksiossamme. Eräänä päivänä posti toi yllättävän kirjeen.


Serkkuni Tuomas, jonka kanssa en ollut kummemmin pitänyt yhteyttä vuosiin, oli kirjoittanut minulle kirjeen tuosta vaan, kysellen mitä kuuluu, ja ennen kaikkea mitä ajattelen. Sähköposti oli tuolloin jo keksitty, mutta sitä käytettiin vielä vain vähän, eikä meillä edes ollut internetyhteyttä kotona. Iloisesti yllättyneenä päätin kirjoittaa Tuomakselle kirjeen takaisin.


Siitä alkoi hyvin intensiivinen kirjeystävyys. Meillä molemmilla riitti tuona vuonna yksinäisiä päiviä ja aikaa käsissämme. Kumpikin mietti, mitä elämältään haluaa ja kuka oikeastaan on. Kirjoitimme toisillemme useita kymmenen sivun kirjeitä viikoittain. Puimme tätä kaikkea - elämää ja itseämme - ja paljon muutakin. Puhuimme kirjallisuudesta ja teatterista, toki arjestakin. Tuomas oli äskettäin ollut kirjoituskurssilla ja löytänyt sieltä pontta haaveilleen. Hän lähetti minulle runojaan ja minä yritin 18-vuotiaana runoutta juuri tuntemattomana maallikkoserkkuna sanoa niistä jotakin järkevää. Pian Tuomas sai tekstejään jo julki Parnassossa ja muuallakin.

Kirjeenvaihto hiipui vähitellen, kun elämä alkoi viedä meitä taas mukanaan töihin ja opiskelemaan. Tuomas sai paikan Teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalta ja minä sittemmin valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Tuomaksesta tuli kiitetty runoilija, näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Minä en vieläkään tiedä, mikä minusta isona tulee, mutta sen tiedän, että olen iloinen ja onnellinen Tuomaksen puolesta. Näytelmien lisäksi hän on kirjoittanut mm. runokokoelmat Vuosi oli kaatuneita puita (Tammi 2003) ja Oodi rakkaudelle (Teos 2007), jonka ansiosta hän voitti myös runouden Tanssiva karhu -palkinnon.

Tuomas Timonen

Olen jäävi arvioimaan Tuomaksen runoja (siksikin, etten vieläkään juuri tunne runoutta). Mutta tietenkin pidän niistä. Tietenkin ne puhuttelevat minua.


Laitan tähän loppuun kolme runoa Vuosi oli kaatuneita puita -kokoelmasta. Oodi rakkaudelle on upea teos, joka ansaitsisi myös tulla vähän avatuksi tässä, mutta nolona joudun tunnustamaan, ettei minulla ole sitä hyllyssäni... Siispä nyt, otteita siitä toisesta - vaikka se ansaitsisi tulla luetuksi kokonaisena, alusta loppuun, sillä se on selkeä kokonaisuus:




Kun kohtaat meren ensi kertaa, yrität olla tuijottamatta sitä.
Koetat sulautua joukkoon, väreileviin veneen kylkiin ja istuskeleviin ihmisiin.
Kun olet järvien kasvatti, et tajua merta.
Se kuuluu ja vaikuttaa kauas, sen takaa tuodaan rikoksen siemenet.
Siihen hukataan kerralla paljon.
Kun näet mitä aallot tuovat rantaan, joudut koville.
Saappaita, hiustuppoja, kuukautissuojia.
Vaahdosta kohoavat kondomit.
Mutta ainoa tapa nähdä meri on yksin.
Ehkä meri puhuttelee sinua toisaalla.
Vielä menet sinne, missä kalliot parkuvat orpouttaan ja aallokon ruoska käy.
Vielä löydät sinne, missä unelmat ovat horisontin muotoisia, suunnitelmat
kuoleman kuriireja, miehet lastuja laineilla.
Kun kohtaat meren ensi kertaa, haluat heittäytyä siihen suin päin.
Haluat ratkaista kaipauksen anagrammit ja ruumiin kolotukset, antaa meren
valaa sinulle kasvot.


-------------------------------------------------------------------------------------------------------


Kun aamulla kello viisi kuorit viimeisen appelsiinin.
Otat veitsen käteen, vedät elämänviivan ranteeseen asti auki.
Annat punan nousta kuusten ylle, päästät
auringonsäteen aamiaispöytään, suot sen kylpeä puurossa.
Kun aamulla kello viisi annat marraskuun maalata silmät, kuivattaa
katseen ja jatkat kahvinjuontia, vaikka vatsasi yskii jo.
Mutta miksi palasit monta kertaa? Maaseudulla
kun on aina vähän ikävää.
Tuuli seuraa sinua tännekin, tuikkaa kylmän piikin mielihyväkeskukseen.
Ja mistä muusta täällä puhuisit, kuin vinoista ladoista ja mahoista muistikuvista?
Uskoit: tästä syntyy uutta lääkettä, elämää hiiliketjun varassa.
Kun aamulla kello viisi painaudut seinää vasten.


-------------------------------------------------------------------------------------------------------


Vuosi oli kaatuneita puita ja ruostesaranoita.
Annoit monelle asialle syksyn nimen.
Moni asia osui, pihamaan kukkivat neulat ja homeen ornamentti huoneessa.
Eikä asioille löytynyt talvikunnossapitoa.
Kuljit katua alas, jälleen tämä sama punainen lanka.
Tuuli kuritti korvia.
Tämä saattoi tapahtua oikeassakin elämässä kelle tahansa.
Vuosi oli pakoa maalle.
Heinäkuun yö ja heinän valtaama rakkaustarina.
Mustat ja valkoiset hengenopit tyrkyttivät itseään.
Kynttilän valo sormissasi taoit sarvia, ompelit siipiä.
Vuosi oli saaren kokoinen.
Seisoit kallion viimeisellä reunalla.
Mielessä tyhjiä, tyhiä, poissa.
Ja kivet ja kivet, ja aallot ja aallot, yksi lokki.
Meren takana kaikki jo aivan eri maata.