Leivontalauantaista ei ole tulossa jatkuvaa teemaa. Se olisi vähän liikaa vaadittu tältä antijauhopeukalolta. Moni blogiystäväkin jo tietää, että minä en juuri leivo. En ole aina ollut innokas kokkailijakaan, mutta vaikka se edelleen menee hieman kausissa, olen jo kyllä aikamoinen kokki. Vaikka itse sanonkin.
Leipomukset sen sijaan onnistuvat joskus mainiosti, mutta usein vähän huonommin. Lisäksi pidän leipomisen vaivalloisuutta ja sotkuisuutta harvoin vaivan arvoisena. Ehkä tähän liittyy sekin, ettei mieleni kovinkaan usein tee makeaa. Toki suolaistakin voi leipoa, mutta eniten himoitsen muuten kuin leipomalla valmistettuja ruokia. Olen kuitenkin alkanut vähitellen harjoitella leipomista enemmän ja enemmän. En tiedä, voiko näitä laskea oikeiksi leipomuksiksi, mutta teen jo todella hyvää rieskaa, pizzapohjaa, jauhottomia sämpylöitä ja näkkileipää.
Varmasti osittain vastahakoista suhtautumistani leipomiseen selittää se, että meillä ei lapsuudessa juuri leivottu. Isi pyöräyttää kyllä nykyisin mm. mahtavia kukkoja tuosta vain, ja karjalaista verenperintöään kunnioittaen piirakoita, kukkosiakin. Äiti ei leivo vieläkään, mutta ei siinäkään mitään. Olen iloinen, kun äidin esimerkin myötä minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä, voiko hyvä äiti olla muutenkin kuin pullantuoksuisena. Terveisiä vain rakkaalle mamalle, joka lukee varmasti tämänkin, vaikkei kommentoi. :)
Tänään minut innnosti leipomaan lukemani kirja, Katriina Rannen Minä, sisareni. Olen ihan uppoutunut kyseisen romaanin maailmaan, mutta palaan siihen tarkemmin luettuani koko kirjan. Teoksessa käsitellään ihanan paljon ruokaa ja siihen liittyviä muistoja. Aamusella lukiessani kirjassa mainittiin kauralastut, ja päälle iski samantien himo tuohon lapsuuden herkkuun. Tai oikeastaan nuoruuden, sillä en muista näitäkään vanhempieni koskaan tehneen, tai edes isovanhempieni, mutta paistoin ystäväni kanssa lastuja silloin tällöin teini-iässä.
Eihän tätäkään varmasti oikeaksi leipomiseksi lasketa, mutta kyllä kulhossa oli vähän niin kuin taikinaa, joka sitten paistettiin uunissa, josta leijui kotiimme herkullinen tuoksu. Selviä leipomisen merkkejä. :)
Minua leipojana kuvastaa hyvin tämänvuotinen laskiaispullien leivonta. Tein niitä ensimmäistä kertaa itse vuosi sitten, jolloin pullat onnistuivat ihan ok, mutta olivat kuitenkin hieman kovia ja pieniä. Nyt sitten ajattelin korjata erheen, ja ainakin pullat olivat suurempia. Eivät tahtoneet mahtua lautaselle eikä aikuinenkaan jaksanut syödä kuin puolikkaan. Lopputulos oli silti ihmeen onnistunut ottaen huomioon koko tarina.
Ensinnäkin en löytänyt kardemummaa mistään, vaikka olin ihan varma, että sitä meillä olisi. Joskin tuubi olisi ollut vuodelta noin Paavo Nurmi, joten ehkä ihan hyvä, ettei sitä löytynyt. Leipomisuunona kuitenkin säikähdin, että ei pullaa nyt voi leipoa lainkaan. Päätin kuitenkin tarkistaa netistä, ja kas: ei se kardemumma niin välttämätöntä olekaan. Kaikki eivät edes pidä sen mausta.
Jatkoin taikinan sekoittamista.
Sitten muistin, että olinkin edellisenä päivänä käyttänyt loppuun sekä voin että rasvaisemman margariinin. Jääkaapissa oli vain 28-prosenttista MiniLättaa. Auts. Sanoin jo toisen kerran lapsille, että ei äiti nyt voikaan leipoa pullaa. Mutta sitten löysin netistä väitteen, että pullataikinaan voi laittaa myös öljyä. Se kuulosti minusta epäilyttävältä, mutta näin tein.
Kaikkien ainesten ollessa kulhossa jouduin toteamaan, että taikina muistutti lähinnä paksun sitkeää liisteriä. Ihmettelin asiaa ja mietin, mistä se voisi johtua. Sitten mieleeni tuli tarkistaa äskettäin ostamani täysjyvävehnäjauhopussin kyljestä, soveltuuko kyseinen jauho myös pullien leipomiseen.
Vastaus on varmasti kaikille minua viisaammille leipojille itsestään selvä, mutta kun olin käyttänyt tuota täysjyväjauhoa ihan onnistuneesti kaikkeen muuhun siihen saakka, ei mieleeni ollut edes tullut, ettei siitä yksinään voisi tehdä myös makeita leipomuksia. Pussissa siis luki, että esimerkiksi pullien kohdalla täysjyvävehnäjauholla voisi korvata 10-50% tavallisesta, valkoisesta vehnäjauhosta. Ei 100%.
Päätin kuitenkin yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Lisäsin maitoa ja hiivaa, ja yritin vaivata taikinasta kuohkeampaa ja pehmeämpää. Lopulta pullista tuli kuin tulikin ihan syötäviä, mutta olin niin uupunut kaikesta sähellyksestä leipomisen jälkeen, että vannoin sen olevan viimeinen kerta taas pitkään aikaan...
Pelottavinta on, että olin edellisenä päivänä leiponut samaisista täysjyvävehnäjauhoista kahvikakun lasten päiväkodin laskiaisriehaan. En maistanut kakkua, mutta totesin sen olleen valmiina aika kiinteä. Hups. En tiedä tarkalleen, menikö kakku arvontavoitoksi vai vallan myytäväksi, mutta toivon todella, ettei kukaan maksanut siitä kivestä ainakaan montaa euroa. Toivon myös, ettei sana kakun leipojasta ole levinnyt, ettei minun tarvitse käydä hakemassa lapsia päivähoidosta tästä eteenpäin aivan seiniä pitkin.
Jos ehdin, teen tänään vielä jonkinlaisen Lastenkirjalauantai-postauksen. Saattaa kuitenkin olla, että palaan vasta huomenna kuvien tai sanojen kera. Tässä vielä sotkuisia tunnelmia minun ja Danin kahdenkeskisestä aamusta Stellan nukuttua väsyneen isänsä kanssa melkein puoleenpäivään (ihan oikeasti jouduin herättämään molemmat klo 11.30, eikä Stellalla ollut edes kuumetta).
Leipomukset sen sijaan onnistuvat joskus mainiosti, mutta usein vähän huonommin. Lisäksi pidän leipomisen vaivalloisuutta ja sotkuisuutta harvoin vaivan arvoisena. Ehkä tähän liittyy sekin, ettei mieleni kovinkaan usein tee makeaa. Toki suolaistakin voi leipoa, mutta eniten himoitsen muuten kuin leipomalla valmistettuja ruokia. Olen kuitenkin alkanut vähitellen harjoitella leipomista enemmän ja enemmän. En tiedä, voiko näitä laskea oikeiksi leipomuksiksi, mutta teen jo todella hyvää rieskaa, pizzapohjaa, jauhottomia sämpylöitä ja näkkileipää.
Varmasti osittain vastahakoista suhtautumistani leipomiseen selittää se, että meillä ei lapsuudessa juuri leivottu. Isi pyöräyttää kyllä nykyisin mm. mahtavia kukkoja tuosta vain, ja karjalaista verenperintöään kunnioittaen piirakoita, kukkosiakin. Äiti ei leivo vieläkään, mutta ei siinäkään mitään. Olen iloinen, kun äidin esimerkin myötä minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä, voiko hyvä äiti olla muutenkin kuin pullantuoksuisena. Terveisiä vain rakkaalle mamalle, joka lukee varmasti tämänkin, vaikkei kommentoi. :)
Tänään minut innnosti leipomaan lukemani kirja, Katriina Rannen Minä, sisareni. Olen ihan uppoutunut kyseisen romaanin maailmaan, mutta palaan siihen tarkemmin luettuani koko kirjan. Teoksessa käsitellään ihanan paljon ruokaa ja siihen liittyviä muistoja. Aamusella lukiessani kirjassa mainittiin kauralastut, ja päälle iski samantien himo tuohon lapsuuden herkkuun. Tai oikeastaan nuoruuden, sillä en muista näitäkään vanhempieni koskaan tehneen, tai edes isovanhempieni, mutta paistoin ystäväni kanssa lastuja silloin tällöin teini-iässä.
Eihän tätäkään varmasti oikeaksi leipomiseksi lasketa, mutta kyllä kulhossa oli vähän niin kuin taikinaa, joka sitten paistettiin uunissa, josta leijui kotiimme herkullinen tuoksu. Selviä leipomisen merkkejä. :)
Minua leipojana kuvastaa hyvin tämänvuotinen laskiaispullien leivonta. Tein niitä ensimmäistä kertaa itse vuosi sitten, jolloin pullat onnistuivat ihan ok, mutta olivat kuitenkin hieman kovia ja pieniä. Nyt sitten ajattelin korjata erheen, ja ainakin pullat olivat suurempia. Eivät tahtoneet mahtua lautaselle eikä aikuinenkaan jaksanut syödä kuin puolikkaan. Lopputulos oli silti ihmeen onnistunut ottaen huomioon koko tarina.
Ensinnäkin en löytänyt kardemummaa mistään, vaikka olin ihan varma, että sitä meillä olisi. Joskin tuubi olisi ollut vuodelta noin Paavo Nurmi, joten ehkä ihan hyvä, ettei sitä löytynyt. Leipomisuunona kuitenkin säikähdin, että ei pullaa nyt voi leipoa lainkaan. Päätin kuitenkin tarkistaa netistä, ja kas: ei se kardemumma niin välttämätöntä olekaan. Kaikki eivät edes pidä sen mausta.
Jatkoin taikinan sekoittamista.
Sitten muistin, että olinkin edellisenä päivänä käyttänyt loppuun sekä voin että rasvaisemman margariinin. Jääkaapissa oli vain 28-prosenttista MiniLättaa. Auts. Sanoin jo toisen kerran lapsille, että ei äiti nyt voikaan leipoa pullaa. Mutta sitten löysin netistä väitteen, että pullataikinaan voi laittaa myös öljyä. Se kuulosti minusta epäilyttävältä, mutta näin tein.
Kaikkien ainesten ollessa kulhossa jouduin toteamaan, että taikina muistutti lähinnä paksun sitkeää liisteriä. Ihmettelin asiaa ja mietin, mistä se voisi johtua. Sitten mieleeni tuli tarkistaa äskettäin ostamani täysjyvävehnäjauhopussin kyljestä, soveltuuko kyseinen jauho myös pullien leipomiseen.
Vastaus on varmasti kaikille minua viisaammille leipojille itsestään selvä, mutta kun olin käyttänyt tuota täysjyväjauhoa ihan onnistuneesti kaikkeen muuhun siihen saakka, ei mieleeni ollut edes tullut, ettei siitä yksinään voisi tehdä myös makeita leipomuksia. Pussissa siis luki, että esimerkiksi pullien kohdalla täysjyvävehnäjauholla voisi korvata 10-50% tavallisesta, valkoisesta vehnäjauhosta. Ei 100%.
Päätin kuitenkin yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Lisäsin maitoa ja hiivaa, ja yritin vaivata taikinasta kuohkeampaa ja pehmeämpää. Lopulta pullista tuli kuin tulikin ihan syötäviä, mutta olin niin uupunut kaikesta sähellyksestä leipomisen jälkeen, että vannoin sen olevan viimeinen kerta taas pitkään aikaan...
Pelottavinta on, että olin edellisenä päivänä leiponut samaisista täysjyvävehnäjauhoista kahvikakun lasten päiväkodin laskiaisriehaan. En maistanut kakkua, mutta totesin sen olleen valmiina aika kiinteä. Hups. En tiedä tarkalleen, menikö kakku arvontavoitoksi vai vallan myytäväksi, mutta toivon todella, ettei kukaan maksanut siitä kivestä ainakaan montaa euroa. Toivon myös, ettei sana kakun leipojasta ole levinnyt, ettei minun tarvitse käydä hakemassa lapsia päivähoidosta tästä eteenpäin aivan seiniä pitkin.
Jos ehdin, teen tänään vielä jonkinlaisen Lastenkirjalauantai-postauksen. Saattaa kuitenkin olla, että palaan vasta huomenna kuvien tai sanojen kera. Tässä vielä sotkuisia tunnelmia minun ja Danin kahdenkeskisestä aamusta Stellan nukuttua väsyneen isänsä kanssa melkein puoleenpäivään (ihan oikeasti jouduin herättämään molemmat klo 11.30, eikä Stellalla ollut edes kuumetta).
Minä en leivo, mutta joskus teen tiikerikakun. Nyt en voi sitä tehdä, sillä olen sokerittomalla vielä jonkin aikaa.
VastaaPoistaTyttäremme Merin leirikoulukirppareihin organisoin kaksi tapahtumaa, sunnuntairiehaa, joissa myyjäiset. Niihin leivoin tiikerikakkuja niin paljon, että kukaan ei uskoisi. Se syntyy tuosta vain. Ja aina onnistuu.
(En voi olla kertomatta, että yksi luokka teki kahdella myyjäispivällä vuosia sitten 10 000 markkaa. Se ylitti maakuntalehden uutiskynnyksen ja minusta tehtiin taas haastattelu. Postaan joskus, mistä kaikesta minua on haastateltu...)
Nyt kun luimme Lumimiehen kanssa, mitä ovat professorit érimieltä terveellisestä ruoasta Suomen Kuvalehden pitkässä artikkelissa, tuli mieleen, että pitääkö alkaa vain reippaasti tehdä tiikerikakkuja, sillä siitä ei yhtäkkiä löydykään mitään terveydelle haitallista. Jos saat tuon lehden käsiisi, niin lue. Pahinta ovat transrasvat, joita on mm. kekseissä ja kaikissa puolivalmisteissa. Voi on yhtäkkiä kova sana ja toiset sanoo, että liepää ei saa syödä ja toiset sanoo, että siitä vaan.
Mitähän olisi arkkiatri Arvo Ylppö, hyvin pitkään ikään yltänyt, ajatellut tämän päivän ruokaongelmapuheista...
Meillä Lumimies leipoo unelman pehmeitä korvapuusteja...
Mukavaa viikonloppua, Karoliina!
Leenushka, minunkin kakkuni oli tiikeri. Appelsiinitiikeri. Olisi se onnistunut, jos mulla olisi ollut tavallisia vehniksiä... Tai kuka tietää, ehkä se olikin ihan hyvää. ;)
VastaaPoistaEn yhtään ihmettele, että olet pärjännyt hyvin organisaattorina. :) Ja voi kuule, minäkin olen viime aikoina yrittänyt kovasti perehtyä näihin ruokasuosituksiin. Noin yleisesti ottaen olen aina ollut sitä mieltä, että ruoasta ei kannata liikaa stressata, ja myöskin ettei mistään löydy kaikille sopivia yleisohjeita, sillä olemme yksilöitä. Oma ohjenuorani on kuitenkin se, että vältän tuottamasta kärsimystä elollisille olennoille. Seuraavaksi pyrin ottamaan huomioon ympäristöseikat ja toki oman terveydenkin. Ja painontarkkailunkin jossakin määrin...
Lasten myötä olen alkanut kiinnittää ihan eri tavalla huomiota ruoan puhtauteen ja luonnonmukaisuuteen. Käytän itse yhä joitakin kevyttuotteita, mutta alan taipua sen kannalle, että eivät voit ja muut luonnolliset tuotteet voi olla pahasta kohtuullisesti käytettynä (vaikka sitten taas eettisistä syistä käytän mieluummin kasvis- kuin eläinrasvoja). Toiveeni on mahdollisimman eettinen, ekologinen ja prosessoimaton ruoka.
Välillä menee kyllä totaalisesti hermo sen kanssa, että mitään ei oikein saisi syystä tai toisesta syödä. Mur.
Mutta olen kyllä vannoutunut hedonisti, eli vaikka tarkkailen edellämainittuja seikkoja, pitää ruoan ja juoman aina olla minulle nautinto.
Englantilainen appelsiinitiikerikakku on yksi bravuurini ;) Minä rakastan leipomista ruoanlaiton ohella. Ihan peruspullasta marsipaanikakkuihin, mitä vaan! Lopputulos ei aina ehkä ole priimaa, lähellekään, mutta tärkeintä on se tekemisen ilo;)
VastaaPoistaMukavaa viikonloppua!
Voi Susa, sinä onnellinen! Minäkin niin mielelläni olisin Leipoja.
VastaaPoistaIhana aihe! Olisi mukava kommentoida pitemmin ja minähän olen oikea jaarittelija ja lörppä, mutta saunailta ja Bambi kutsuvat.
VastaaPoistaLyhyesti: Minä olen leipoja, mutta en ollekaan ruoanlaittaja. Onneksi mieheni laittaa hyvää ruokaa. Minä rakastan makeaa ja suolaista ja leivon monta kertaa viikossa. Pullageenit mitkä pullageenit, mutta harmi kun ne kertyvät vyötärölle. ;)
Mitä ovat jauhottomat sämpylät?
Katja, minusta on ihanaa, että tällä on muitakin jaarittelijoita ja lörppiä. Hävettää välillä niin, kun omat jutut ovat aina pidempiä kuin muilla.
VastaaPoistaJa voihan Bambi. :'-/ Ihana, mutta niin surullinen.
Mikähän minulla kertyy tuohon vyötärölle ilman pullageenejä, hmm? Tuntuu vetävän massaa puoleensa kuin musta aukko. :) Ihana, kun sinulla on kokkaajamies. Meilläkin Teemu laittaa ruokaa ihan mielellään, mutta ideoi harvoin muita kuin liharuokalajeja, joten jään niistä osattomaksi.
Jauhottomat sämpylät bongasin Kalastajan vaimon blogin kommenttiosiosta (anonyymilta kommentoijalta, joten en voi antaa tämän enempää krediittiä), ja ne ovat ansiostani saavuttaneet jo lähes kulttiaseman tuttavapiirissäni (noh, saatan vähän liioitella..). Kerroin niistä myös ainakin Ilsen blogissa joskus, siis kommenteissa. Todella hyviä, kannustan kokeilemaan:
- 4 kananmunaa
- 4 dl juustoraastetta
- 3 dl siemeniä/pähkinärouheita/hiutaleita oman maun mukaan
- 1-2 tl leivinjauhetta
Aineet sekoitetaan kulhossa, lusikoidaan sämpylämäisiksi pellille, paistetaan n. 15 min 225 asteessa.
Olen laittanut näihin paljon kaurahiutaleita, auringonkukan- ja seesaminsiemeniä, hasselpähkinärouhetta ja soijahiutaleitakin.
Kiitos ohjeesta! Voisin kokeilla vaikka ensi viikonloppuna. :)
VastaaPoistaKerrohan sitten, miten onnistui. Yksi ystäväni oli onnistunut laittamaan makuunsa liikaa pähkinää, joten onnistuminen on varmaan vähän kiinni ainesosien suhteesta. Mulla on ollut selkeästi eniten noita kaurahiutaleita ja muita vähän vähemmän makua antamassa.
VastaaPoista