Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä (Iijoki 14).
Kustantaja: Gummerus, 1984.
Sivuja: 620.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.
Viimeksi vähän lointelin, kun Kallen elämän, ainakin aikuiselämän ehkä raskaimmasta kaudesta kertovan Pohjalta ponnistaen -romaanin synkkä mutta merkittävä aihe oli minusta pilattu liiallisella toisteisuudella ja jankkaamisella. Nuorikkoa näyttämässä on onneksi paljon sujuvampi teos siitä huolimatta ja oikeastaan sen takiakin, että se kertoo hyvin perusteellisesti yhden kesän tapahtumista.
Kuten myös Kai Hirvasnoro bloggauksessaan toteaa, Päätaloa syytetään usein liiasta perusteellisuudesta, vaikka se tosiasiassa on hänen suuri vahvuutensa ja olennainen osa kirjojen tyyliä sekä suosiota. Se mikä minua välillä tuskastuttaa, etenkin kun luen tätä sarjaa nyt hyvin tiheään tahtiin, on toisteisuus, ei perusteellisuus. Nuorikkoa näyttämässä ei siis minusta kärsi niin sanotusta hitaudestaan, ja vaikka tässäkin sarjan osassa vastoinkäymisiä riittää, ne menevät niin överiksi että muuttuvat jo koomisiksi, ja siksi olenkin kutsunut tätä kirjaa eräänlaiseksi farssiksi -- vaikka huumori pitää rivien välistä löytää itse.
Lisäksi tämän kirjan vastoinkäymiset ovat kuitenkin suurimmilta osin arkisia, ei perustavanlaatuisia, eksistentiaalisia, koko elämää synkistäviä ukkospilviä, kuten edeltävässä Pohjalta ponnistaen -osassa.
Nuorikkoa näyttämässä -kirjan päätapahtuma on Kallen ja Lainan kesälomamatka eli "huppailureissu" Taivalkoskelle. Vastoinkäymisissään farssimaisen matkasta tekevät paitsi huono tuuri ja sattumat myös ennen kaikkea sodanjälkeinen aika, jolloin siirtyminen Tampereelta Koillismaan perukoille ei todellakaan käy helposti ja käden käänteessä vähäisen liikenteen, huonokuntoisten autojen ja ennen kaikkea renkaiden takia. Helteinen matka on vastuksia täynnä, ja lisäksi Kalle ja Laina ovat itse lisänneet kärsimyksiään ottaessaan kantaakseen normaalien matkatavaroiden lisäksi jättimäisen vaarinkaljapullon janojuomaksi, suuren multalaatikollisen kastematoja eli "kasijaisia" sekä useita viinapulloja trokattavaksi taivalkoskelaisille.
Viinan arkkivihollinen Laina on yllättäen innostunut henkiystävänsä Salli Lisäkkään myötä kuljettamaan myytävää viinaa matkalaukuissa, mutta Kalle ei lopulta ilkeä pyytää pulloista juuri ylimääräistä hintaa, joten niiden raahaaminen ei lopulta ole kovinkaan nerokas idea. Vaarinkaljasta kyllä on iloakin hikisellä matkalla, ja Kallen Kallioniemen peltoon istuttamista kasiaisista riittää riemua vielä pitkään etenkin kalamiehille. Silti pullot ja laatikot muodostuvat painoaan raskaammiksi taakoiksi, kun menomatka Jokijärvelle venyy ajallisesti ja muuttuu pitkälti patikoitavaksi.
Ihan uskomatonta, miten pitkät pätkät Kalle ja Laina tosiaan kävelevät helteessä, huonoissa varusteissaan ja raskaiden kantamustensa kanssa! Esimerkiksi Taivalkosken kirkonkylältä Jokijärvelle, eli noin 20 kilometriä, joskin he yöpyvät välillä Kummussa. Mutta sitä ennenkin on jo kävelty ja seisottu ja odotettu -- ja riidelty. En yhtään ihmettele Lainan tuskastumista, vaikka vastoinkäymiset eivät tietenkään Kallen syytä ole, eikä hän ihan purematta niele vaimonsa länkytystä ja syyttelyä. Luulen että kuka tahansa olisi tuolla matkalla hermostunut ja lempeinkin läyrypariskunta revennyt riitoihin.
Olo perillä Kallioniemessäkään ei ole ruusuilla tanssimista. Kalle on tietysti luonteelleen uskollisena pettynyt kotiseutuunsa, joka ei täytä odotuksia tai muistuta lapsuus- sekä nuoruusvuosien kauniita mielikuvia. Laina tuntee olonsa vieraaksi, eikä ymmärrä paikkakuntalaista huumoria tai muuta elämäntyyliä. Vähän yllättäen Laina ja Herkko löytävät kohtuullisesti yhteisen sävelen, kun taas Riitu, vaikka nyt jo vähän tsemppaakin miniänsä kanssa, joutuu pettymään, kun "minna" ei ymmärrä parhaan eli hillojen päälle. Riituhan oli poikansa Kallen mukaan lähes sairas suhteessa hilloihin, joita poimi ja söi himoonsa joka vuosi, ja piilotteli parhaita apajiaan lähimmiltä ystäviltäänkin. Ja kun hän sitten tätä itse poimimaansa jumalten herkkua ylpeänä ja tohkeissaan Lainalle tarjoaa, miniä nyrpisteleekin nenäänsä ja "töpeksii hillonkiviä", kun pelkää niiden menevän umpisuoleen.
Kesän hupailureissuun mahtuu siis vaikeuksia, riitoja, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä. Toki siellä hyviä ja hauskojakin hetkiä pilkahtelee, mutta enemmän tämä kirja on tragikoominen. Lomamatkan päätteeksi Kalle ja Laina palaavat helpottuneina Tampereelle mukanaan Kallen sisko Eeti, joka tulee kaupunkiin kokeilemaan onneaan ja itsenäisen elämän alkua.
Seuraavissa osissa seurataan sitten Kallen ja Lainan avioliiton (ja riitojen) jatkumista sekä Kallen ammatillista etenemistä rakennusalalla. Kuukauden päästä käsittelyssä on Iijoki-sarjan osa 15, Nouseva maa. Siihen saakka iloisen kirjavaa syksyä!
Kustantaja: Gummerus, 1984.
Sivuja: 620.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.
Viimeksi vähän lointelin, kun Kallen elämän, ainakin aikuiselämän ehkä raskaimmasta kaudesta kertovan Pohjalta ponnistaen -romaanin synkkä mutta merkittävä aihe oli minusta pilattu liiallisella toisteisuudella ja jankkaamisella. Nuorikkoa näyttämässä on onneksi paljon sujuvampi teos siitä huolimatta ja oikeastaan sen takiakin, että se kertoo hyvin perusteellisesti yhden kesän tapahtumista.
Kuten myös Kai Hirvasnoro bloggauksessaan toteaa, Päätaloa syytetään usein liiasta perusteellisuudesta, vaikka se tosiasiassa on hänen suuri vahvuutensa ja olennainen osa kirjojen tyyliä sekä suosiota. Se mikä minua välillä tuskastuttaa, etenkin kun luen tätä sarjaa nyt hyvin tiheään tahtiin, on toisteisuus, ei perusteellisuus. Nuorikkoa näyttämässä ei siis minusta kärsi niin sanotusta hitaudestaan, ja vaikka tässäkin sarjan osassa vastoinkäymisiä riittää, ne menevät niin överiksi että muuttuvat jo koomisiksi, ja siksi olenkin kutsunut tätä kirjaa eräänlaiseksi farssiksi -- vaikka huumori pitää rivien välistä löytää itse.
Lisäksi tämän kirjan vastoinkäymiset ovat kuitenkin suurimmilta osin arkisia, ei perustavanlaatuisia, eksistentiaalisia, koko elämää synkistäviä ukkospilviä, kuten edeltävässä Pohjalta ponnistaen -osassa.
Nuorikkoa näyttämässä -kirjan päätapahtuma on Kallen ja Lainan kesälomamatka eli "huppailureissu" Taivalkoskelle. Vastoinkäymisissään farssimaisen matkasta tekevät paitsi huono tuuri ja sattumat myös ennen kaikkea sodanjälkeinen aika, jolloin siirtyminen Tampereelta Koillismaan perukoille ei todellakaan käy helposti ja käden käänteessä vähäisen liikenteen, huonokuntoisten autojen ja ennen kaikkea renkaiden takia. Helteinen matka on vastuksia täynnä, ja lisäksi Kalle ja Laina ovat itse lisänneet kärsimyksiään ottaessaan kantaakseen normaalien matkatavaroiden lisäksi jättimäisen vaarinkaljapullon janojuomaksi, suuren multalaatikollisen kastematoja eli "kasijaisia" sekä useita viinapulloja trokattavaksi taivalkoskelaisille.
Viinan arkkivihollinen Laina on yllättäen innostunut henkiystävänsä Salli Lisäkkään myötä kuljettamaan myytävää viinaa matkalaukuissa, mutta Kalle ei lopulta ilkeä pyytää pulloista juuri ylimääräistä hintaa, joten niiden raahaaminen ei lopulta ole kovinkaan nerokas idea. Vaarinkaljasta kyllä on iloakin hikisellä matkalla, ja Kallen Kallioniemen peltoon istuttamista kasiaisista riittää riemua vielä pitkään etenkin kalamiehille. Silti pullot ja laatikot muodostuvat painoaan raskaammiksi taakoiksi, kun menomatka Jokijärvelle venyy ajallisesti ja muuttuu pitkälti patikoitavaksi.
Ihan uskomatonta, miten pitkät pätkät Kalle ja Laina tosiaan kävelevät helteessä, huonoissa varusteissaan ja raskaiden kantamustensa kanssa! Esimerkiksi Taivalkosken kirkonkylältä Jokijärvelle, eli noin 20 kilometriä, joskin he yöpyvät välillä Kummussa. Mutta sitä ennenkin on jo kävelty ja seisottu ja odotettu -- ja riidelty. En yhtään ihmettele Lainan tuskastumista, vaikka vastoinkäymiset eivät tietenkään Kallen syytä ole, eikä hän ihan purematta niele vaimonsa länkytystä ja syyttelyä. Luulen että kuka tahansa olisi tuolla matkalla hermostunut ja lempeinkin läyrypariskunta revennyt riitoihin.
Olo perillä Kallioniemessäkään ei ole ruusuilla tanssimista. Kalle on tietysti luonteelleen uskollisena pettynyt kotiseutuunsa, joka ei täytä odotuksia tai muistuta lapsuus- sekä nuoruusvuosien kauniita mielikuvia. Laina tuntee olonsa vieraaksi, eikä ymmärrä paikkakuntalaista huumoria tai muuta elämäntyyliä. Vähän yllättäen Laina ja Herkko löytävät kohtuullisesti yhteisen sävelen, kun taas Riitu, vaikka nyt jo vähän tsemppaakin miniänsä kanssa, joutuu pettymään, kun "minna" ei ymmärrä parhaan eli hillojen päälle. Riituhan oli poikansa Kallen mukaan lähes sairas suhteessa hilloihin, joita poimi ja söi himoonsa joka vuosi, ja piilotteli parhaita apajiaan lähimmiltä ystäviltäänkin. Ja kun hän sitten tätä itse poimimaansa jumalten herkkua ylpeänä ja tohkeissaan Lainalle tarjoaa, miniä nyrpisteleekin nenäänsä ja "töpeksii hillonkiviä", kun pelkää niiden menevän umpisuoleen.
Kesän hupailureissuun mahtuu siis vaikeuksia, riitoja, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä. Toki siellä hyviä ja hauskojakin hetkiä pilkahtelee, mutta enemmän tämä kirja on tragikoominen. Lomamatkan päätteeksi Kalle ja Laina palaavat helpottuneina Tampereelle mukanaan Kallen sisko Eeti, joka tulee kaupunkiin kokeilemaan onneaan ja itsenäisen elämän alkua.
Seuraavissa osissa seurataan sitten Kallen ja Lainan avioliiton (ja riitojen) jatkumista sekä Kallen ammatillista etenemistä rakennusalalla. Kuukauden päästä käsittelyssä on Iijoki-sarjan osa 15, Nouseva maa. Siihen saakka iloisen kirjavaa syksyä!