Tiukkojen haasteiden tiistai - Miten kävi haasteessa Underbara finlandssvenskar vid papper?

Toinen vuonna 2012 emännöimistäni haasteista oli suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen tutustumaan kehottava Underbara finlandssvenskar vid papper. Alkuperäinen haastesivu löytyy täältä.

Olen aika pettynyt omaan saldooni, sillä olisin halunnut lukea monia ihania suomenruotsalaiskirjoja, jotka jäivät nyt odottamaan parempia aikoja. Toisaalta luin kuitenkin yllättävän monta suunnittelemaani teosta. Haastetta lanseeratessani kirjoitin nimittäin näin:

Minä olen lukenut tänä vuonna jo Johan Bargumia ja Merete Mazzarellaa, ja molempia aion lukea lisääkin, ainakin heidän tuoreet uutuusteoksensa. Haluaisin lukea myös Tove Janssonin aikuisille suunnattuja teoksia (Kesäkirjan olen listannut jo Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen), ja lisää Märta Tikkasta. Tutustuisin mielelläni vihdoin Bo Carpelaniin ja Fredrik Långiin, ja haluaisin lukea Claes Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti. Ostin juuri kirja-alesta myös kolme Vivi-Ann Sjögrenin muistelmateosta, sillä ihastuin hänen tyyliinsä Kuukausiliitteen ruoka-artikkeleissa. Lasten kanssa tulee varmasti luettua suomenruotsalaisia kuvakirjoja...

Ja tosiaan luin lisää Bargumia, Mazzarellaa ja Tikkasta, kaksi Tove Janssonin aikuisten teosta (toisen vieläpä på svenska) sekä Claes Anderssonin muistelmateoksen. Luin myös lasten kanssa suomenruotsalaisia lastenkirjoja, mutta blogiin asti niistä pääsi vain Adalmiinan helmi. 

Harmittelen kuitenkin erityisen paljon, etten saanut vieläkään kuin aloitettua Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta -teosta tai luettua ollenkaan Vivi-Ann Sjögrenin kirjoja. Molemmat ovat ehdottomasti tämän vuoden TBR-listalla!

Yhteensä luin tai bloggasin 11 suomenruotsalaisesta teoksesta, jotka jakautuivat kategorioihin seuraavasti:

Finlandssvenska damer

• Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
• Tove Jansson: Kesäkirja
• Tove Jansson: Rent spel
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Finlandssvenska herrar

• Johan Bargum: Syyskesä
• Johan Bargum: Syyspurjehdus

Barn- och ungdomsböcker

• Zachris Topelius: Adalmiinan helmi

Sakprosa

• Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti
• Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat
• Merete Mazzarella: Juhlista kotiin
• Henrik Tikkanen: Yrjönkatu

Miten teillä muilla sujui?

Kotimainen keskiviikko - Henrik Tikkanen: Yrjönkatu

Henrik Tikkanen: Yrjönkatu (Georgsgatan).
Kustantaja: WSOY, 1980.
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää.
Kansi: Carl Henning.
Kannen piirros: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 138.
Genre: Kulttuurimuistelma/omanapainen tilitys.
Arvio: 4,25/5.

"Meidän rakkaudessamme oli ollut voimaa. Tuntui kuin jokin jättiläismagneetti olisi vetänyt meitä yhteen.

Kun se oli tapahtunut, muuttui rakkautemme mereksi, joka sekin oli täynnä voimaa mutta myös arvaamattomuutta.

Eikä se rakkaus ole vieläkään hukkunut vaikka onkin monta kertaa ollut merihädässä. Minä tosin kuvittelin, miten se vajosi syvyyksien pohjaan ja jäi lepäämään sinne kuin uponnut aarrelaiva samalla kun minä itse soutelin ympäri jollassani etsimässä uutta rakkautta.

Jollan mittoihin sopivaa.

Ei siksi että olisin tyytynyt pieneen, vaan siksi etten nähtävästi kestänyt suurta."

Märta Tikkanen on idolini, ja ennen kaikkea hänen omaelämäkerrallisten teostensa vuoksi kiinnostuin myös Henrik Tikkasesta. Jälkimmäisen varsinaista osoitetrilogiaa en ole vielä lukenut, mutta tämän Yrjönkadun löysin, ostin ja lopulta luin puolisen vuotta sitten vuorokauden mittaisen lukumaratonini aikana.

Kirjoitin teoksesta tuoreeltaan näin: "Yrjönkatu ei ollut välttämättä erityisen laadukas teos, mutta oli se mielenkiintoinen. Ihan jo siksi, että oli kiinnostavaa lukea ensi kertaa Henrik Tikkasen omaa tekstiä, miestä joka on hänen vaimonsa kautta kasvanut silmissäni lähes myyttisiin mittoihin. Demonisiin myyttisiin mittoihin, mutta kuitenkin."

Puoli vuotta myöhemmin en luonnollisesti enää muista kirjaa yksityiskohtaisesti, mutta muistan tunteen, jota en tuossa yllä käsitellyt. Henrik Tikkasta nimittäin paitsi kiinnosti myös vähän pelotti alkaa lukea. Niin kuin totesin, hän oli mielessäni lähes myyttinen hahmo ja tosiaan demoninenkin. Vaimon todistuksen perusteella hänessä oli alkukantaista voimaa ja karismaa, ja minua hirvitti, että lukiessani ikään kuin lankeaisin hänen pauloihinsa, vaikka halusin pitää häntä paskiaisena. Heh.

No, kirja vahvisti aiemmin saamaani kuvaa Tikkasesta. Hän ei osannut kirjoittaa ainakaan tämän teoksen perusteella lainkaan yhtä hyvin kuin vaimonsa (mikä häntä kai korpesi suunnattomasti - voin kuvitella, että häntä suututtaisi sekin, kun aloitin tämän juttuni hänen vaimonsa nimellä), mutta ilmeisen lahjakas ja luova ihminen kyseessä kuitenkin oli. Henrik Tikkanen oli niin sanottuja renessanssi-ihmisiä, joilta luonnistuu hyvin tai loistavasti lähes kaikki, mihin he ryhtyvät. Tämän päälle hän oli sitten karismaattinen ja keittiödiagnoosini mukaan melko voimakkaasti persoonallisuushäiriöinen.

Yrjönkatu koostuu lyhyistä kappaleista, pohdinnoista, rupattelusta. Sitä oli mukava lukea, vaikka se ei tarjonnut mitään suurta kirjallista tai edes sisällöllistä juhlaa. Pidän muistelmista ja pidän rupattelevasta tyylistä. Toisaalta vaikka Tikkanen myöntää tässä tekstissä monia virheitään, kirjoittajan yllä leijuu silti itsesäälisen, väärinymmärretyn neron ja marttyyrin katkera kruunu.

Ennen kaikkea Tikkanen käsittelee tässä kirjassa sairauksiaan: syöpää ja alkoholismia. Hän vertaa syöpää 40 vuotta aiemmin käytyyn sotaan. Hän puhuu paljon myös vaimostaan, lapsistaan ja vanhemmistaan. Taiteestakin. Kirjan lukee nopeasti. Muistiinpanojeni mukaan luin tämän 1,5 tunnissa toukokuun kuumassa auringonpaisteessa. Vaikka en osaa enää kertoa kirjasta tämän enempää, suosittelen sitä niille, jotka lukevat mielellään suomalaisista kulttuuripiireistä ja Tikkasista ja/tai ylipäätään rönsyilevän pohdiskelevia muistelmateoksia.

Ja itselleni suosittelen taas lisää Tikkasia - molempia. Mielenkiintoinen olisi myös tänä vuonna ilmestynyt Henrik Tikkasesta kertova uutuuskirja, Johan Wreden esseeteos Tikkanens blick (SLS).

"Totta puhuen olin alkanut hirvittävästi pelätä, että vaimoni ei raaskiksi jättää minua nyt kun olin kuolemansairas.

Vaikka hän ei rakastanutkaan minua, hänellä oli omat kunniakäsityksensä ja yksi niistä saattoi olla se, että kuolevaa ei jätetä.

Oli vastenmielistä tuntea olevansa riippakivi. Vaimoni yrittäisi väkisin olla ystävällinen ja ymmärtäväinen vaikka ei rakastanutkaan minua ja minun olisi pakko tuntea kiitollisuutta hänen uhrautuvaisuudestaan.

Ei hänen pitänyt uhrautua, hänen piti rakastaa minua."

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Kaksikielinen keskiviikko - Tove Jansson: Rent spel

Tove Jansson: Rent spel/Reilua peliä.
Kustantaja: Schildts, 1989.
Kansi: Jan Biberg.
Kannen kuva. Tove Jansson.
Sivuja: 115.
Genre: Episodiromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue lisää kirjasta KirjastoWikistä.


"Hamnen var verkligen vacker. Svarta rännor korsade isen ända bort till de avlägsna kajer där de stora båtarna låg, knappt skönjbara.


Så väldigt ensamt, sa Mari. Men Jonna, försök nu ändå hjälpa till - kunde man skriva till henne om det där att uppleva alldeles enkla saker...


Du menar?


Nåja, till exempel att det blir vår igen? Eller bara att köpa vackra frukter och ordna dem i en skål... Eller att ett stort ståtligt åskväder kommer närmare..."


Minähän olen lukenut Tove Janssonin aikuisille suunnattua proosaa vasta vähän. Niin kuin Kesäkirjan yhteydessä kerroin, luin kymmenisen vuotta sitten Kuvanveistäjän tyttären, josta en muista enää paljon, ja nyt nämä kaksi teosta, eli Kesäkirjan ja ruotsiksi tämän Rent spel -pienoisromaanin, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Reilua peliä.


Muumitkin löysin oikeasti vasta teini-iässä. Muistan kyllä ainakin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan lapsuudestani, mutta äitini mukaan kukaan meistä tyttäristä ei pienenä innostunut muumiromaaneista. Olen sanonut tämän kai ennenkin, mutta olen jostakin lukenut muumien avautuvan vain tarpeeksi omituisille lapsille - ja olen tietenkin kauhean pahastunut, että enkö muka ole ollut tarpeeksi omituinen, hmph.

Joka tapauksessa niin muumit kuin nämä Janssonin aikuisemmat kirjat ihastuttavat minua nyt aikuisena suunnattomasti, enkä ole tässä ihastuksessani tietenkään yksin. Kun vuoden alussa lanseerasin Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteen, osana haastetta lupasin itselleni kokeilla lukea ruotsiksi myös aikuisten kirjoja, kun aiemmin olen lukenut toisella kotimaisellamme vain lasten- ja nuortenromaaneja. Ajattelin, että Tove Janssonin melko konstailematon kieli ja sivuissa niukat romaanit voisivat sopia tähän henkilökohtaiseen haasteeseen ja niin ne taisivat sopiakin. Rent spel -teosta oli tarpeeksi sujuva lukea ruotsiksi.


En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi varmasti saanut kirjasta enemmän irti suomeksi, mutta tästä joutuu kärsimään, ennen kuin kieli avautuu kunnolla. Joskus minulla oli varmasti sama tilanne englanninkin kanssa, vaikka sitä on nyt vaikea muistaa.


Rent spelin hienoimmat nyanssit menivät minulta ehkä ohi, mutta pysyin kyllä koko ajan kärryillä siitä, mitä tapahtui, kuka kukin oli ja millaisia he olivat. Ja millainen oli Jonnan ja Marin suhde, tuo kirjan ydin. En ollut kauhean yllättynyt lukiessani jälkeenpäin, että kirja kuvaa pitkälti Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhdetta. Mielestäni kirjassa ei missään vaiheessa sanota suoraan, että kyse on rakkaussuhteesta, mutta se on ilmiselvää. Ja on mielenkiintoista lukea siitä, millaista elämä on, kun ollaan jo aika vanhoja ja hioutuneita, mutta silti niin kauhean erilaisia keskenään.


Oikeastaan naisten melko korkea ikä tuli minulle jossakin, aika myöhäisessä vaiheessa kirjaa vähän yllätyksenä. En ollut ajatellut Jonnaa ja Maria niin vanhoiksi. Ehkä siksikin, että heidän nimensä ovat ainakin suomenkielisen korvaan nuorekkaat. Ja oli heidän elämässään ja elämänasenteessaankin nuorekkuutta, ehkä sellaista, mikä on mahdollisempaa lapsettomille.

Tove Jansson on kirjoittanut paljon itseään ja perhettään kirjoihinsa. Hänen äitiään, Hamia, taitaa olla aika lailla niin tämän romaanin Marin äidissä kuin Kesäkirjan isoäidissä. Jansson kaikkineen on alkanut kiinnostaa minua niin paljon, että haluan lukea loputkin hänen "aikuisten kirjoistaan", muumit tietenkin monesti uudelleen ja lisäksi sen Boel Westinin elämäkerran, josta olen paljon kuullut. On jännä, miten minä, maamme itäisten perukoiden metsäläinen tunnun löytävän suurimmat idolini juuri suomenruotsalaisten naisten joukosta.


Ulkomailla tätä teosta ovat lukeneet ainakin Sara Ryan, A Common Reader, Michael Leader ja Trevor.


Osallistun teoksella haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.


"Jag tror inte din Linnea tycker om åskväder, yttrade Jonna - och i samma stund reste sig ett ljudlöst fyrverkeri längst borta i hamnen. I snabb följd brast vinterhimlen ut i explosioner av färg, några sekunder vilande i sin skönhet för att långsamt sjunka och genast följas av nya mångfärgat utsprungna rosor, gång på gång i slösande prakt, dämpade av dimman men kanske just därför mer hemlighetsfulla."

Tove Jansson -tiistai: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken).
Kustantaja: WSOY, 1972.
Suomentanut: Kristiina Kivivuori.
Kansi: Tove Jansson.
Sivuja: 143.
Genre: Episodimainen pienoisromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sophia ja isoäiti istuutuivat rantaan puhuakseen asiasta lisää. Päivä oli kaunis, mainingit pitkiä ja tyyniä. Juuri sellaisena päivänä, mätäkuussa, voi sattua että veneet lähtevät yksinään pois rannoiltaan. Isoja vieraita esineitä hakeutuu mereltä maihin, yhtä ja toista uppoaa, yhtä ja toista nousee pintaan, maito happanee ja korennot tanssivat vimmatusti. Sisiliskot eivät pelkää. Kuun noustessa punaiset hämähäkit pariutuvat asumattomilla luodoilla, koko kallio on yhtä ja samaa tiuhaa hämähäkkimattoa, jossa vilisee pieniä, hurmioituneita olioita."


Muistan, kun minulle suositeltiin ensimmäisen kerran Tove Janssonin Kesäkirjaa. Se oli opiskeluaikaa, jolloin lukutoukkamaisessa elämässäni oli kaunokirjallinen kuiva kausi. Luin toki paljon opintokirjallisuutta, eivätkä nuo vuodet muutenkaan kuivia olleet: tuolloinkin oltiin matkalla baariin, Lostariin. Seisoin ystäväni Elinan kanssa hänen silloisen asuintalonsa edessä Annankadulla, odotimme että loput ystäväporukasta tulisivat alas. En tuohon aikaan tosiaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta tai keskustellut siitä ystävieni kanssa, mutta jostain syystä - en muista mistä silloin puhuimme - Elina sanoi, että minun olisi ihan pakko lukea Kesäkirja.

Siitä on noin kymmenen vuotta aikaa ja vasta nyt minä tuon kirjan luin. Itse asiassa tartuin Elinan suositukseen heti, mutta en silloin muistanut, mistä Janssonin "aikuisteoksesta" oli ollut puhe, ja luin Kuvanveistäjän tyttären. Hyvä sekin oli, mutta en muista siitä enää paljon.


Kuten ylläolevasta arvosanasta näkee, minäkin rakastuin Kesäkirjaan niin monen muun tavoin. Se on todellinen suuri pieni kirja, oikea malliesimerkki sellaisesta. Mietin vähän, avautuisiko kirja minulle, Järvi-Suomen kasvatille, sillä vaikka minusta olisi hienoa olla saaristossa viihtyvä rannikkoihminen, en lainkaan ole. En ole oppinut ymmärtämään karun ulkosaaristoluonnon päälle, vaan kaipaan vehreitä metsiä. Merikin on minusta lähinnä pelottava.


Onneksi Kesäkirja oli silti hurmaava. Hienointahan siinä on ehdottomasti isoäiti. Hän on hieman hapan ruttumuori, mutta kauhean viisas ja pohjimmiltaan lämmin, vaikkei ollenkaan makeileva lapsenlapsensa kanssa. Hän on yhtä aikaa lapsen tasolla ja ihan omallaan. Voi, kun saisi kasvaa sellaiseksi vanhukseksi!


"Luodolla ei ollut venerantaa, vain korkea soravalli. Keskelle soravallia johtaja oli pistänyt ison taulun, jossa oli mustilla kirjaimilla: Yksityisalue. Maihinnousu kielletty.


Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste.

Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun."


Isoäidin lisäksi kirja kertoo tosiaan Sophiasta, lapsenlapsesta, ja vähän myös tämän isästä, joka on kuitenkin jännittävästi taustalla, oikeastaan pelkkä statisti, vaikka hänellä selvästi merkittävä rooli tyttärensä elämässä onkin. 


Tove Janssonista ei voi oikein puhua puhumatta muumeista. Jostain olen joskus lukenut, että nimenomaan Kesäkirja olisi mainio kirja aikuiseksi kasvaneelle muumifanille, ja niinhän se on. Kuten lienee jo käynyt selväksi, isoäidissä on paitsi Ruttuvaaria myös Pikku Myytä ja Nuuskamuikkusta nyt ainakin. Kirja vilisee myös muuten muumimaista maisemaan ja elämänfilosofiaa, viisaita lausahduksia.


"Eriksson on pieni ja vahva ja samanvärinen kuin maisemakin, silmät vain olivat siniset. Hänestä puhuttaessa ja häntä ajatellessa tuntui luonnolliselta kohottaa silmänsä ja katsoa kauas merelle."


Olen puhunut viime aikoina siitä, että haluaisin keksiä kirjoja, joita lukisin aina samaan aikaan joka vuosi. Kyllä Kesäkirjasta voisi tulla sellainen. Luin tämän nyt juhannuksena ja vaikkei meillä ole mitään vakiintunutta juhannuksenviettotyyliä tai -paikkaa, perinteeksi voisi tulla lukea silloin Kesäkirja - ja perään sopisi hyvin Vaarallinen juhannus.


"Vettä! kiljui Sophia, hän juoksi katsomaan poppelia ja näki mitä odotti näkevänsä, vihreän juuriverson. Samassa tuli sade, lämmin ja raju, ja saari tuli kaksin kerroin siunatuksi.

Isoäiti oli saanut säästää kaiken ikänsä, siksi hän oli herkkä tuhlaamaan. Hän näki, miten suo ja tynnyrit ja jokainen kallionkolo täyttyivät ja vuotivat yli äyräittensä. Hän katseli patoja, jotka olivat ulkona tuulettumassa, ja tiskejä, jotka pesivät itse itsensä. Hän huokaisi onnesta, ja ajatuksiinsa vaipuneena hän otti kahvikuppiin vettä juomavesikannusta ja kaatoi sen päivänkakkaralle."


Kirjabloggaajista Kesäkirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Marjis, Jenni, Satu ja Ina, ja ulkomaisistakin esimerkiksi The Captive Reader, Trevor ja Iris.

Luin kirjan osana haasteita Kuusi kovaa kotimaista, Underbara finlandssvenskar vid papper ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Miesten maanantai - Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni (Varje slag mitt hjärta slår).
Kustantaja: WSOY, 2009.
Suomentanut: Liisa Ryömä.
Kansi: Maria Appelberg.
Kannen piirros: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 175.
Genre: Muistelma.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Ennen pitkää olen palannut jonnekin, missä äänet ja tuoksut kertovat siitä mitä kerran tapahtui tai minkä minä luulen tapahtuneen. Tai luulen muistavani. Se minkä minä muistan saattaa ollakin tapahtunut, tai minä saatan kuvitella että se on tapahtunut. Minä muistan myös paljon sellaista, mitä itse asiassa ei tapahtunutkaan. Minä olen muistin mytomaani, kenties tarkoituksella. Kun olen kyllin monta kertaa toistanut itselleni jonkin tarinan, se muuttuu totuudeksi. Olen ollut mukana jossain mitä ei koskaan tapahtunutkaan. Muistin taikatemppu: kuvitelma muuttuu myytiksi joka asettuu totuuden paikalle ja kätkee sen."


Myös Claes Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti luin vuorokauden mittaisen lukumaratonini aikana. Nyt kun maratonista on aikaa jo toista viikkoa ja suurin osa sen aikana luetuista kirjoista on yhä purkamatta blogiin, huomaan jo unohtaneeni paljon. Harmittelen esimerkiksi sitä, etten tarkalleen ottaen muista, mitä tarkoitin, kun kirjoitin tästä teoksesta maratonin aikana, että se "oli kyllä ihana. Ei ehkä niin ihana kuin odotin, mutta toisaalta odottamattomalla tavalla parempi."


Oletan tarkoittaneeni, että kirja ei ollut ehkä ihan niin runollinen, filosofinen ja viisas kuin olin odottanut, mutta se oli toisaalta hauskempi, rempseämpi ja rehellisempi kuin etukäteen kuvittelin. Oli siinä silti herkät ja viisaatkin hetkensä, ilman muuta. Minun pitäisi oikeastaan lukea enemmänkin tämänkaltaista asiaproosaa, muistelmia ja mietelmiä, sillä nautin niistä yleensä hyvin paljon. Ja jostakin syystä tuntuu, että suomessa erityisesti ruotsinkielinen kansanosa on kunnostautunut tässä lajissa. Onko heillä sitten pidemmät perinteet tässä - ajattelemisessa, oman elämän pohdiskelussa, rupattelevaan tyyliin kirjoittamisessa, en tiedä.


Muistan kyllä sekä tätä että maratonilla tätä seurannutta Helmi Kekkosen Valinta-romaania lukiessani ajatelleeni erityisen paljon muistoja ja muistamista. Niiden syntymekanismia, luotettavuutta, arvoa ja merkitystä. Niin kuin Andersson tuossa alun lainauksessakin sanoo, muisti ei ole koskaan täysin luotettava. Mutta se on kiinnostavaa, miksi muistamme sen, mitä muistamme, ja miksi mielemme muokkaa muistoja tietynlaisiksi.


Anderssonin muisteloa henkilökohtaisesta elämästään, suomalaisista kulttuuripiireistä ja politiikasta lukee mielellään. Välillä, mutta oikeastaan ihmeellisen harvoin, huomasin että meillä on kirjoittajan kanssa ikäeroa 40 vuotta. Toisin sanoen hetkittäin ajattelin Anderssonin olevan vanha, hieman katkeroinutkin jäärä - mutta suurimman osan ajasta ihailin hänen avoimuuttaan, suvaitsevaisuuttaan ja humaaniuttaan. Anderssonilla on ollut ja on selvästi aito halu muuttaa maailmaa myös omalla, henkilökohtaisella panoksellaan, mitä minä idealistina kovasti arvostan.


Kaiken kruunaa muistelun tyyli, joka on lempeä, leppoisa, turinoiva, itseironinen ja rehellinen. Andersson näyttää itsensä kautta ihmisyyden ja tekee sen kauniisti, muttei vähääkään imelästi.


Uskaltaisin suositella teosta melkein kaikille ajatteleville ja tunteville ihmisille, mutta erityisen täsmällinen valinta tämä on varmasti ikääntyville miehille, jotka pohtivat elämäänsä ja siinä tehtyjä valintoja, oikeita ja vääriä.


Anderssonista ovat hurmautuneet myös ainakin 

• Kirjapeto, joka piti kirjaa ihanana ja vahvasti itseironisen huumorin sävyttämänä.
• Maria, jonka mielestä kirjan jokainen sana on elävä ja lämmin, mutta joka olisi lukenut mielellään enemmän Anderssonin työstä kirjailijana.
• Ina, joka toteaa kirjasta hauskasti, että se "tuntuu siltä kuin viisas isoisä tarinoisi mieleenjuolahteluja takkatulen ääressä punkkulasi kädessä parin ekstra-konjakin jälkeen niin, että mukaan tulevat ne vähän lapsille sopimattomatkin jutut."
• anni.M, jota kirja "liikutti, nauratti (ääneen), järkytti, innosti, antoi näkökulmia, viilsi."

"Mutta entä jos tätä kaikkea ja heitä ei olisi ollut? Ja enkö itse ollut osallinen, mukana kaikessa? Enkö muka ollut osasyyllinen? Olisinko edes osannut iloita kaikesta muusta, positiivisesta, hienosta, lämpimästä ja rakastavasta, jollei pahaa ja negatiivista olisi ollut?


Sen vuoksi vastaan elämälle epäröimättä kyllä."


Osallistun teoksella Underbara finlandssvenskar vid papper- sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteisiin.

Tenavatorstai - Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään iPad-versiona

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään (Hur gick det sen).
Kustantaja: WSOY, 2012 (alkup. 1952).
Suomentanut: Hannes Korpi-Anttila.
Lukija: Rinna Paatso.
Kansi ja kuvitus: Tove Jansson.
Genre: Lasten kuvakirja/iPad-sovellus.
Tekninen toteutus: Spinfy Oy.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kehitys kehittyy ja siinä sivussa myös kirjojen ystävien valinnanmahdollisuudet. Kun Tove Janssonin iki-ihanasta, 60 vuotta sitten ilmestyneestä kuvakirjasta Kuinkas sitten kävikään ilmoitettiin tehdyn iPad-sovellus, piti se hankkia ihmeteltäväksi. Eikä toteutus ole lainkaan pöllömpi!


Ensikokeiluun kirja pääsi automatkalla vanhempien istuessa edessä ja lasten takana. Viisivuotiaalle oli tarpeeksi helppoa tutustua kirjaan ensimmäistä kertaa itsenäisesti ja mahdollisuus kuunnella tarina samalla äänikirjana tuli tarpeeseen. Rinna Paatso lukee tekstit miellyttävällä äänellä sopivasti eläytyen ja välillä vaikeastikin rytmitetystä riimittelystä hienosti selviten. Myös teoksen muu äänimaailma on onnistunut. Linnut laulavat, pöllöt huhuilevat, tuuli suhisee ja meri kohisee aidon kuuloisesti.

Myöhemmin kirjaan on tutustuttu myös yhdessä kotona, ja tällöin on mahdollista valita tekstit esiin ja lukea kirja itse lapselle - tai lapsi voi toki lukea itsekin, jos osaa. Alkuun hauskinta ainakin meidän Stellalle oli sähköisen sovelluksen interaktiivisuus. Jokaisella aukeamalla on kohtia, joita koskemalla saa hahmot liikkumaan tai tapahtumaan muuta jännittävää. Rauhoittuneen Vilijonkan kuvan voi piirtää myös iPadilla (moneen kertaan) ja näkinkenkiä availlessa helmi löytyy joka kerta eri simpukankuoresta.

Vähitellen interakiivisuuden uutuudenviehätys varmasti haihtuu, mutta sen jälkeen lapsi jaksaa ehkä paremmin keskittyä kuuntelemaan itse tarinaa ja ihailemaan kuvia. Meille tämä oli tuttu teos ennestään, mutta kirjaa luettiin ahkerimmin pari vuotta sitten, joten paljon oli Stellalta jo unohtunutkin. Danille tämä oli ensimmäinen kosketus klassikkoon ja tästä onkin hyvä jatkaa tutustumista aitoihin muumikuvakirjoihin.


Kuinkas sitten kävikään -iPad-kuvitus näyttää terävältä ja vähintään yhtä hienolta kuin painetussa kirjassa. No, alkuperäisversion jänniä reikiä ja kurkistusaukkoja ei ole ihan sellaisinaan pystytty tietenkään toteuttamaan, mutta aika lähelle on usein päästy ja korvaamaan on siis keksitty monenlaisia uusia yllätyksiä. 


Mielestäni tämä oli hyvin onnistunut sovellus kaikin puolin. Meille tämä oli ensimmäinen sähköinen kuvakirjakokeilu, mutta se ei varmastikaan jää viimeiseksi. Toivottavasti näitä tehdään Suomessakin rohkeasti lisää. Tabletti on lastenkin käsiin hyvin istuva laite, ja tällaiset hyvintehdyt, monipuoliset kuvakirjasovellukset ovat ihana lisäviihdyke esimerkiksi juuri automatkoille pelien ja elokuvien rinnalle.

Kuinkas sitten kävikään -iPad-versiota on ihmetellyt myös Nora exlibris.

Parhaiden perjantai - Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärlekssaga).
Kustantaja: Tammi, 1978.
Suomentanut: Eila Pennanen.
Kannen piirrokset: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 173.
Genre: Eeppinen runokokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä rakastan sinua niin äärettömästi
sinä sanoit
ei kukaan ole koskaan voinut rakastaa kuin minä
Minä olen rakentanut pyramidin rakkaudestani
sinä sanoit
minä olen asettanut sinut pylvään päähän
korkealle pilvien yläpuolelle
Tämä on vuosisadan rakkaustarina
sinä sanoit
se tulee säilymään aina
ikuisesti sitä ihaillaan
sinä sanoit"


Olen melko lailla ihastunut Märta Tikkaseen. Olen lukenut häneltä vasta teokset Kaksi ja tämä Vuosisadan rakkaustarina, mutta uskallan jo sanoa. Lisäksi olen nähnyt hänestä ihanan dokumentin ja lukenut/kuullut jokusen haastattelun.


Hän on älykäs, viisas, lämmin ja hyvä kirjailija. Ja uskomattoman kaunis.


Mutta vaikeahan sitä on ymmärtää, että hän pysyi Henrik Tikkasen kanssa parikymmentä vuotta, kunnes tämä kuoli. Ymmärrän kyllä karisman päälle, mutta kammoksun miehiä, jotka (olevinaan) nostavat naisen jalustalle. Alkoholismi tai narsistinen persoonallisuushäiriökään eivät minua liiemmin kiehdo.


Mutta minua kiehtoo lukea ihmisistä, ihmissuhteista, parisuhteista, vaikeista suhteista. Kun taustalla on oikea elämä, lukeminen on joskus surullista, mutta se on totta.


Lukemistani Tikkasista Kaksi on avioliittomuistelma, tämä Vuosisadan rakkaustarina taas eeppinen runokokoelma samasta liitosta. Märta Tikkanen on kirjoittanut monia muitakin omaelämäkerrallisia teoksia ja minä haluan lukea ne kaikki. Hyllyssäni odottavat toistaiseksi Sofian oma kirja, Punahilkka, sekä Emma ja Uno.

"Mutta siksihän juuri
että sinä kuuntelisit
minä asetuin keskelle toria
missä koko maailma kulki ohi
ja huusin julki
salaisuuteni"


Vaikken ole elänyt yhdessä alkoholistin, taiteilijan tai persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa, Vuosisadan rakkaustarinan runoissa löytyy samastumispintaakin. Vaikuttavimmat osat ovat ehkä kaksi ensimmäistä, mutta lähimmäksi minua tuli kolmas osa, jossa Tikkanen kirjoittaa yleisemmin naisen roolista perheessä, äitinä ja vaimona olemisesta versus omasta urasta, itsenäisyydestä ja luovuudesta.


"Pari kertaa vuodessa
äitini sai kohtauksen
otsa kohosi ja katse suuntautui ylitsemme
omituisen kimakalla ja soinnuttomalla äänellä
hän vastasi vastaamatta
meidän levottomiin ja ärtyisiin kysymyksiimme


Pari päivää myöhemmin
kun hänet saatiin puhumaan
sanoi hän aina samat sanat:
että hänellä ei ollut kirjoituspöytää
jonka ääressä istua ja kirjoittaa"


Samoja teemoja Tikkanen käsittelee myös teoksessaan Kaksi, josta alleviivasin varmasti yhtä monta kappaletta kuin taitoin sivuja hiirenkorville tästä kirjasta. Asiat kietoutuvat yhteen, sillä Tikkasen kaipaaman oman ajan, rauhan, tilan ja uran tekevät mahdottomiksi juuri hänen miehensä juominen, itsekkyys, kateus ja varaama rooli perheen tähtenä. Toki myös lapset, mutta se on heidän roolinsa, synnyinoikeutensa. On ihailtavaa, kuinka Tikkanen pitää perhettä kasassa ja lapsista huolta kaiken tämän ristipaineessa.

"Kun sinä itket itsesi uneen
-- on niin sääli sinua
sinullahan oli isä joka oli
alkoholisti


minä istun ja mietin milloin
vihani
tulee polttamaan sinut
valkoiseksi tuhkaksi


kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät
ajattelematta hiukkaakaan
että sinunkin lapsillasi on
isä"


Jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetin erinimiset navat. Jotkut ihmiset haluavat suorittaa elämässään tehtäviä, jotka pakottavat pysymään vaikeissa suhteissa, mahdottomien ihmisten vaikutuspiirissä. En ole vielä lukenut Henrik Tikkasen puheenvuoroja hänen ja Märta Tikkasen yhteiselosta, mutta uskallan vain toisen puolen tarinasta kuulleena sanoa, että tuo aika on ollut objektiivisestikin tarkasteltuna vaimolle hyvin vaikeaa. Se on ehkä antanut paljon, mutta myös ottanut. Kuunnellessani Märta Tikkasta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, en voi kuin ihmetellä, kuinka ehjänä ja viisaana hän on kaikesta tuosta selvinnyt.

"Yritin muuttaa
oman maailmani
sinulle kelpaavaksi
etsin sinua kaikkialta


mutta loppujen lopuksi
se mitä löysin
olin minä itse"


Luin Vuosisadan rakkaustarinan osina Kuusi kovaa kotimaista-, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti- sekä Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteita.


Vuosisadan rakkaustarinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Liisa, Sanna ja Koko H. 

Merete Mazzarella -maanantai: Ainoat todelliset asiat

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä (Det enda som egentligen händer oss: Ett år i livet).
Kustantaja: Tammi, 2012.
Suomentanut: Raija Rintamäki.
Kansi: Helena Kajander.
Sivuja: 237.
Genre: Omaelämäkerrallinen pohdinta.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Olen aina korostanut elämäntarinoiden merkitystä, tietoisuutta omasta elämäntarinasta ja sen kantamista mukana. Tiedän kuitenkin, että menneisyys voi myös painaa.


Kuten voi tulevaisuuskin, kuvitelmamme tulevaisuudesta.


Ennen muuta uskon Jan Stenmarkin piirustukseen, jossa pariskunta istuu ankealla kalliolla ja katselee merelle. Toinen sanoo 'Jonakin päivänä me kaikki kuolemme', ja toinen vastaa: 'Mutta kaikkina muina päivinä emme.' Tärkeimpiä ovat ne monet muut päivät."


Kun aloin lukea Merete Mazzarellan tuoreinta teosta, Ainoat todelliset asiat, totesin ystäville, että olin tekstissä heti kuin kotonani. Pidän Mazzarellan tekstistä, äänestä ja aihevalinnoista paljon. Tässä teoksessa hän pohdiskelee ennen kaikkea työtä ja rakkautta, mutta myös vanhenemista, kuolemaa ja elämisen taitoa.


Teos on monien muiden Mazzarellan kirjojen tapaan henkilökohtainen. Hän pohtii asioita kyllä yleisellä tasolla ja tekee paljon viittauksia kirjallisuteen, mutta taustalla kulkevat oman elämän rakkaussuhteet (niin päättyvä kuin alkanut) ja eläkkeellä olemisen vaikutus arkeen sekä identiteettiin.


Rohkeasti Mazzarella kertoo elämästään uuden miehen rinnalla - avomiehen, sillä hän on vielä toisaalla naimisissa. Yhteiselämä aviomiehenkin kanssa jatkuu tavallaan, eri maissa asuen. Mazzarella vierailee yhä miehensä luona Ruotsissa, jossa tilanne tiedetään, mutta siitä ei juuri puhuta. Suomessa uusi onni kukoistaa. Olen sanonut, että Mazzarella on viiltävän älykäs, eikä välttämättä kovin herkkä tai lämmin, mutta tässä teoksessa hän on suloisen tyttömäisesti rakastunut - ei silti sentään lainkaan höpsö.


Mazzarellalla tuntuu olevan hyvin monenikäisiä ystäviä, mikä varmasti osaltaan selittää hänen avarakatseisuuttaan ja avointa mieltään. Välillä kuitenkin huomaan lukijana sukupolvieron - tai sitten olemme vain eri mieltä henkilöinä, iän ja sukupolven ulkopuolella. Näin kävi ainakin kirjailijan kertoessa erään feminismiin liittyvän anekdootin - ja kyllä, olen myös sitä mieltä, että Mazzarella on hieman ennakkoluuloinen olettaessaan, ettei Marilyn Monroe tiennyt toistavansa Freudin ajatusta sanoessaan, että "Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu." 


Jos joku muukin epäilee Marilynin lukeneisuutta, voi tutustua vaikkapa teokseen Välähdyksiä, sirpaleita (WSOY 2010).


Mutta melkein kaikissa kohdissa, kirjassa kuin kirjassa, ihailen Mazzarellan tietoa sekä ajatuksenjuoksua, ja olen samaa mieltä nyökytellen lukiessani.  Esimerkiksi kun hän puhuu työelämän jakautumisesta kahtia, siitä kuinka vaatimukset eläkeiän korottamisesta kuulostavat niin erilaisilta kahden ryhmän korvissa. Ensimmäisessä ryhmässä on esimerkiksi yrittäjiä, tutkijoita ja taiteilijoita, jotka eivät varsinaisesti erota työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, koska virikkeet ja itsensä toteuttaminen tulevat nimenomaan työn kautta. Heillä ei ole mitään kiirettä eläkkeelle. Vaikka olen vielä kaukana eläkeiästä, tiedän kuuluvani tuohon ryhmään.


Toiseen ryhmään kuuluu taas ihmisiä, jotka eivät millään malttaisi odottaa eläkkeelle pääsyä eivätkä aina maltakaan, vaan jäävät varhaiseläkkeelle sen pienestä rahallisesta korvauksesta huolimatta. Heidän työnsä voi olla fyysisesti kuormittavaa tai yksinkertaisesti vain tympäisevää. Usein tällaisten töiden tekijät ovat naisia, ja usein nämä työt tehdään palvelusektorilla, jossa teollisuustyöhön verrattuna tuotantotahtia ei voi koneellisesti nostaa. Sen sijaan työn tuottavuutta pyritään lisäämään leikkaamalla palkkakuluista, eli vähentämällä työntekijöitä. Jäljelle jäävät joutuvat tekemään yhä enemmän töitä, eikä niitä ole enää aikaa hoitaa kunnolla. Silloin moni menettää työnilonsa ja palaa loppuun. Etenkin tunnollisimmat työntekijät.


Kuten Mazzarella osuvasti toteaa: ei voi palaa loppuun, ellei ole koskaan palanut.


Mutta on tässä kirjassa paljon muutakin kuin vääryyksien kauhistelua. Ajan kulumista ja vuodenaikojen vaihtumista seurataan Vänrikki Stoolin kadulla ikkunan takaa viehättävän kiireettömästä aamiaispöydästä. Muistutetaan, ettei paimenpojasta tullut kirjailijaa siksi, että hän näki niityllä kauniita auringonlaskuja, vaan siksi, että hänen eväsleipänsä oli kääritty sanomalehtipaperiin. Sanotaan, että vaikka ihmiset valittavat takatalvea, kirjailija pitää siitä, että kevät on oikullinen. 


Hän pitää siitä ettei se halua tulla pidetyksi itsestään selvänä.

---

Ainoista todellisista asioista ovat lukeneet myös ainakin Arja ja Maria.


Kirja on luettu osana Underbara finlandssvenskar vid papper -haastetta sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia.