Kustantaja: Tammi, 2012.
Kansi: Laura Noponen.
Sivuja: 203.
Genre: Kotimainen nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Hankalinta on että asunto sijaitsee kauempana oikeustalosta kuin alun perin toivoin, mutta minusta ei ollut enää vastaamaan kiinteistövälittäjän pirteisiin keskustelunavauksiin. En myöskään jaksanut uskoa että löytäisin huoneita, joissa elämäni näyttäisi toiselta kuin se oli, vaikka ajaisimme läpi koko kaupungin."
Korvaamaton oli ensimmäinen Pauliina Vanhatalolta lukemani kirja. Ennen tätä hän on kirjoittanut romaanit Viittä vailla (2005), Lääkärileikki (2007) ja Gallup (2009). Kaikista olen kuullut ihan hyvää ja ne ovat minua kiinnostaneetkin, mutta jostain syystä kirjat ovat jääneet lukematta. Tänä vuonna Korvaamattoman jälkeen ilmestyi vielä Onnellisesti eksyksissä Vanhatalon toisella kirjailijanimellä Veera Vaahtera. Tämä "kaksoisrooli" on minusta aivan ihastuttava idea ja samoin ilahduttaa se, että moni on sanonut Vaahteran "esikoisromaanin" olevan onnistunutta kotimaista chicklitiä.
Korvaamattomassa monet palikat ovat erityisen kohdillaan. Kirja on jo esineenä kaunis kantensa ansiosta ja mitaltaan mukavan napakka, lähes pienoisromaani. Vanhatalo kirjoittaa taitavasti ja kauniisti, aihe on koskettava ja ympäristö yhtä aikaa samastuttava keskiluokkaisuudessaan ja erikoinen päähenkilön ammatin vuoksi. Aamu on nimittäin käräjäoikeuden tuomari ja suuri osa romaanista sijoittuu oikeuteen ja kertoo sekä juttujen valmistelusta että oikeudenkäynneistä.
Minun kohdallani kävi kuitenkin niin, että sinällään hienosti valittu oikeusympäristö ja varmasti suuri tehty taustatyö menivät hitusen vikaan tai hukkaan. Oikeusjuttujen ja työrutiinien kuvailu olivat minusta kirjan tylsintä antia ja välillä hyvinkin puuduttavia kirjan lyhyydestä huolimatta. Eniten pidin Aamun pari- ja perhesuhteiden kuvailuista, joista löysin monia oivaltavia huomioita ja tuttuja kuvioita.
Jostakin selittämättömästä syystä kävi myös niin, ettei kirjan tarina sen liikuttavuudesta ja kauniista kielestä huolimatta onnistunut koskettamaan minua niin paljon kuin olisi voinut toivoa tai kuvitella. Ehkä kirja oli minulle hieman liian masentava ja valoton. Kustantajan esittelyssä muuten sanotaan, että romaani "koskettaa mutta ei masenna". Minulle kävi melkein päinvastoin.
Kirjan etäiseksi jääminen saattoi johtua jossain määrin myös Aamusta. Hän on tunteensa kurissa pitävä, viileä tyyppi - siinä määrin kuin ihminen voi tällaisen tragedian hänet kohdatessa olla. Aamu kyllä analysoi ja pohtii paljon kokemaansa, mutta hirveästi hän ei tunteile. Tämä ei ilmeisesti johdu myöskään pelkästään koetusta surusta ja siltä sulkeutumisesta, sillä hän kertoo jo aiempien miesystäviensä valittaneen, ettei hänen lähelleen pääse millään.
Kirja tietenkin määrittyy osittain päähenkilönsä perusteella ja Aamun viileys tuo ehkä kaivattua tasapainoa tapahtuneille kauheuksille, mutta silti minua harmitti, etten voinut tuntea hänen mukanaan enkä osannut tehdä sitä edes hänen puolestaan.
"Tunsin tekoni painon, itseni painon. Toivoin silloin ensimmäistä kertaa, ettei elämä jakaisi oikeutta vaan armoa."
Silti esimerkiksi kieli oli mukava yhdistelmä kuulautta, kauneutta ja kikkailemattomuutta, ja kuten jo sanoin, palikat olivat kirjassa muutenkin oikein kohdillaan, mutta se kuuluisa jokin jäi valitettavasti tästä lukukokemuksesta minulta puuttumaan. Arvostan tätä kirjaa, mutten hirveästi pitänyt siitä. Muistan kyllä monen muun tästä ennen minua pitäneen kovastikin, joten kannattaa käydä lukemassa esimerkiksi aiemmat bloggaukset Korvaamattomasta. Niitä on ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakko, Lukukausi, Unni lukee, Peikkoneito ja Eniten minua kiinnostaa tie.
Vakuutuin Vanhatalon taidoista kirjoittajana, joten suunnittelen edelleen lukevani myös hänen aiempaa tuotantoaan - ja ehkäpä myös Veera Vaahteran.
"Ainoastaan tyttö näyttää silmissäni todelliselta. Hän kuuntelee hämmentyneenä keskustelua, jonka syitä ja perustaa hän ei voi tajuta, odottaa että salissa päästäisiin yhteisymmärrykseen siitä, kuinka paljon hän on rakastanut ja tarvinnut äitiään. Epäuskoinen katse löytää katseeni, pysähtyy kuin minulla voisi olla vastaus. Häpeän. Toivon ettei hän kuuntelisi, että hän jättäisi meidät rypemään tähän säälittävään näytelmään ja karkaisi itse johonkin yksinkertaiseen muistoon, sellaiseen missä on kuulas ilma, naurua ja harkitsematta suotu kosketus. Anna meidän olla väärässä, ajattelen. Anna meille anteeksi."
Osallistun tällä teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin sekä haasteeseen Kirjallisuuden äidit.
