Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen.
Sivuja: 263.
Genre: Eurooppalainen salaisuusromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Me juoksimme metroasemalle, tuo juoksu on piirtynyt elävästi mieleeni. Juostessamme vilkaisimme aina välillä toisiimme. Ja kun sitten istuimme hengästyksestä punaisina metron penkillä, purskahdimme pakostakin hillittömään, sopimattomaan nauruun, niin kuin ennen lapsena, kun olimme vielä olleet 'erottamattomat', kuten isä sanoi, kuin ne lintuparit, jotka aina myydään yhdessä, koska ne muuten kuolevat."
Huomasin Hélène Grémillonin esikoisromaanin Uskottuni kustantajan katalogissa, ja se kuulosti kiinnostavalta siksikin, että sillä tuntui olevan joitakin yhtymäkohtia omani, syksyllä ilmestyvän romaanin kanssa.
En ole lukenut tästä kirjasta paljonkaan muuta tai ottanut selville taustoja, koska mieleeni jäivät Kirjainten virran Hannan sanat siitä, kuinka mukava tätä oli lukea ilman ennakko-oletuksia tai tietoa siitä, mistä on kyse.
Eikä sekaannus minua kuitenkaan haitannut, nauratti vain. Jatkoin lukemista hyvillä mielin, ja kirjan luki varsin helposti ja nopeasti, vaikkei se ollut niin perinteinen tai viihteellinen lukuromaani kuin olin kuvitellut. Varsinaista ahmimisreaktiota kirja ei kuitenkaan aiheuttanut - tai herättänyt suuria tunteita puoleen tai toiseen. Sinällään harmi, sillä tarinalla on kaikki edellytykset olla koskettava, mutten kiintynyt henkilöhahmoihin niin, että olisin esimerkiksi liikuttunut lukiessani.
Mietin, johtuiko se teoksen ranskalaisuudesta. En ole mikään ranskalaisen kirjallisuuden tai elokuvankaan asiantuntija, mutta näppituntumani on, ettei ranskalaisissa nykyteoksissa lopulta revitellä tunteilla, vaikka perinteinen kuva niistä on romanttinen. Ehkä se on myös ranskalainen tapa puhua, todeta asioita. Se on jotenkin töksäyttelevä moneen muuhun kieleen verrattuna, vai onko se käännöksen ongelma, en osaa sanoa. Joka tapauksessa tämä Uskottunikaan ei kohonnut kohdallani suurten elämysten joukkoon, vaikka tarina oli ihan kiehtova.
Kielen - tai toteamisen - tietystä kömpelyydestä huolimatta tarina tosiaan rullaa niin, että kirjan lukee nopeasti ja kevyellä mielellä läpi. Ja loppu on tyylillisesti tehokas ja hyvä, pidin siitä kovasti. Raskaasta aiheestaan ja keskimääräistä lukuromaania persoonallisemmasta otteestaan huolimatta luokittelen tämän välipalakirjaksi, jonka lukee mielellään, mutta josta ei jää suurta jälkeä sieluun.
Suomalainen kansi on mielestäni hyvin tyylikäs ja kirja on muutenkin näpsäkän kokoinen, kiva esineenä. Kansainvälisestä kansikatsauksesta jätin muuten ranskankieliset versiot kokonaan pois, sillä ne olivat niin rumia tai tylsiä. Muista maista olisi löytynyt kyllä lisääkin kauniita kansia.
Uskottuni-romaanin ovat lukeneet minun ja Hannan lisäksi myös ainakin Rachelle ja Leena Lumi. Nyt näitä arvioita silmäillessäni huomaan, että muut ovat olleet tästä minua vaikuttuneempia, joten käykää ihmeessä lukemassa heidän mielipiteensä myös!
"kun illalla kotiin tullessa
seinättömän huoneen verho oli tungettu ikkunasta
ja liehui hiljalleen
ulkoilmassa
se kertoi että yöllä
rakastettu odotti rakastettuaan
on katsottava valoon"
