Tiukkojen haasteiden torstai - Miten kävi haasteessa Ikkunat auki Eurooppaan?

Minulla on nyt tammikuun alussa ilahduttavia hengähdyspäiviä loppuvuoden työkiireiden ja juhlimisten jälkeen. Erityisen iloinen olen siitä, että ehdin paneutua blogiini ja blogihaasteisiin. 

Viime vuonna lanseerasin kolme isoa haastetta, joihin te muutkin kirjabloggaajat olette kivasti osallistuneet. Moni on jo lähetellyt suorituslistojaan, mutta teen vielä jokaisesta haasteesta tällaisen erillisen kyselypostauksen, johon saatte suorituksenne ilmoittaa. Kerron samalla, kuinka minun itseni kunkin haasteen kanssa kävikään.

Haastekyselyt aloittaa siis Ikkunat auki Eurooppaan, mutta ennen sitä sanon pienen sanasen siitä, kuinka suoriuduin muissa blogeissa lanseerattujen haasteiden kanssa vuonna 2012.

Oli haasteita, joista innostuin, muita joita en sitten muistanut tai ehtinyt suorittaa. Yritin kuitenkin esimerkiksi Morren itsenäisyyspäivän Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, jota suoritin syksyyn asti tunnollisesti ja suunnittelemani aikataulun mukaisesti. Sitten loppuvuoden kiireet veivät kuitenkin mukanaan ja kaksi viimeistä teosta jäivät odottamaan tätä vuotta. Sain luettua seuraavat teokset:

• Tove Jansson: Kesäkirja
• Katja Kallio: Syntikirja
• Sofi Oksanen: Puhdistus
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lukematta jäivät:

• Markus Nummi: Karkkipäivä
• Riikka Pulkkinen: Totta

Minulla oli lisäksi oma bonuslistani muista lukemistaan odottaneista kotimaisista kirjoista, ja niistä sain vielä luettua yhden bonuspistekirjan, eli Helmi Kekkosen Valinnan. No, joka tapauksessa haaste jäi harmittavasti kesken. Ajattelin kuitenkin jatkaa haastetta sovellettuna tänäkin vuonna ja valita tietyt teokset TBR100-listaltani, jotka haastan itseni lukemaan vuoden loppuun mennessä.

Samalla tavalla kävi muuten omalle, yksityiselle Joel Haahtela -haasteelleni. Luin vuoden 2011 lopulla kaksi ensimmäistä Haahtelaani ja ihastuin niihin niin, että päätin suorittaa miehen koko tuotannon vuoden 2012 aikana. Sopivan mittaisia pienoisromaaneja riitti juuri sopivasti joka toiselle kuukaudelle, mutta samoin kuin Morren haasteen kanssa, lipsuin loppuvuodesta ja kaksi viimeistä teosta jäi toistaiseksi lukematta. Palaan niihin varmaankin tänä vuonna! Silti luin neljä Haahtelaa, mikä on minulta hyvin paljon yhdeltä kirjailijalta vajaan vuoden aikana (ja sitä paitsi jos lasketaan 2011 mukaan, luin vuoden sisään kuusi Haahtelaa, vau).

Linnean Hyppää lavalle! -haasteen suoritin lukemalla kaksi näytelmää: Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? sekä Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Oli hauskaa lukea näytelmiä ja ihana uppoutua näiden kahden suursuosikkini maailmaan tällä kertaa elokuvan sijaan tekstinä. Kumpaakaan en valitettavasti ole nähnyt vielä varsinaisella teatterilavalla.

Olen ilmoittautunut mukaan myös Marian Kirjallisuuden äidit -haasteeseen, joka jatkuu vielä tämän vuoden äitienpäivään saakka, joten siihen ehtii vielä mukaankin (klikatkaa linkkiä). En ole saanut vielä aikaiseksi listattua lukemiani kirjoja äideistä ja lapsistaan, mutta niitä on kertynyt jo paljon ja olen hyvin ihastunut tähän teemaan sekä haasteeseen!

Viime vuonna päätin myös aloittaa Kirjallisen maailmanvalloituksen, mutta sillä tavalla takautuvasti, että otan mukaan kaikki blogini aikana luetut kirjat (siis maaliskuusta 2011 saakka). Vielä en ole saanut aikaiseksi listattua maita ja kirjoja tai tehtyä karttaa, mutta toivottavasti ehdin puuhaan pian!

Osallistuin myös Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, eli käytännössä laskin ja listasin lukemiani kotimaisia teoksia. Suoritin haasteen lukemalla viime vuonna 45 kotimaista kirjaa.

Satun hauskoista, joka toinen kuukausi lanseeratuista minihaasteista, joita suoritettiin lukemalla yksi kirja tietyllä teemalla, suoritin puolet, eli kolme. Minihaasteen 2/12: Toinen tapaaminen suoritin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinalla, haasteen 3/12: Saarella taas Tove Janssonin Kesäkirjalla, ja haasteen 4/12: Väriä! Chris Cleaven romaanilla Gold.

Kiitos kaikille haaste-emännille! Tänäkin vuonna osallistun varmasti muiden kehittelemiin haasteisiin, mutta niistä lisätietoa myöhemmin. En vielä tiedä, emännöinkö itse tänä vuonna haasteita. Ehkä, jos joku hauska aihe tulee mieleen!

Mutta nyt itse asiaan, eli Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Oma suoritukseni jäi melko tyngäksi. Luin kyllä aika paljon eurooppalaista kirjallisuutta, mutta lähinnä vanhoista, tutuista maista, eli etenkin Iso-Britanniasta ja lisäksi Ranskasta, Ruotsista ja Norjasta. En ollut tämän(kään) haasteen kanssa tavoitteellinen, eli en valinnut lukemisiani tämä mielessäni, mutta kyllä se aina ilahdutti, kun sattui saamaan jollakin teoksella eksoottisemman pisteen jostakin kategoriasta. :)

Tässä oma listani:

Pohjois-Eurooppa

• Islanti
• Latvia
• Liettua
• Norja
• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Heidi Linde: Jo nyt on!
• Linn Ullmann: Aarteemme kallis
• Ruotsi
• Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
• Ingmar Bergman: Sunnuntailapsi
• Pija Lindenbaum: Henna hiipi piiloon
• Astrid Lindgren: Lotta, Janne ja Minnamanna
• Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
• Tanska
• Viro

Itä-Eurooppa

• Armenia
• Azerbaidzan
• Georgia
• Kazakstan
• Moldova
• Ukraina
• Valko-Venäjä
• Venäjä

Etelä-Eurooppa

• Albania
• Andorra
• Bosnia ja Hertsegovina
• Bulgaria
• Espanja
• Javier Marías: Rakastumisia
• Italia
• Kreikka
• Simon van Booy: Everything Beautiful Began After
• Kroatia
• Kypros
• Makedonia
• Malta
• Monaco
• Montenegro
• Portugali
• Romania
• San Marino
• Serbia
• Slovenia
• Turkki
• Elif Shafak: Kirottu Istanbul
• Vendela Vida: Rakastavat
• Vatikaani

Länsi-Eurooppa

• Alankomaat
• Herman Koch: Illallinen
• Belgia
• Irlanti
• Lucinda Riley: The Girl on the Cliff
• Iso-Britannia
• Jessica Brockmole: Letters from Skye (Skotlanti)
• Karen Campbell: This Is Where I Am (Skotlanti)
• Chris Cleave: Gold
• Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa (Wales)
• Polly Dunbar: Hei Tilda; Iloinen Erkko
• Catherine Hall: Days of Grace
• Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
• Sadie Jones: The Uninvited Guests
• Doris Lessing: The Fifth Child
• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
• Hilary Mantel: Susipalatsi
• Kate Morton: The Distant Hours
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville 
• S.J. Watson: Kun suljen silmäni
• Luxemburg
• Ranska
• Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
• Hélène Grémillon: Uskottuni
• Veronique Olmi: Beside the Sea
• Lucinda Riley: The Light Behind the Window
• Tatiana de Rosnay: Mokka
• Saira Shah: The Mouse-Proof Kitchen

Keski-Eurooppa

• Itävalta
• Liechtenstein
• Puola
• Saksa
• Jan-Philipp Sendker: The Art of Hearing Heartbeats
• Slovakia
• Sveitsi
• Tsekki
• Unkari

Haaste suoritettu lukemalla 36 kirjaa:
Pohjois-Eurooppa: 8 teosta 2 maasta (Norja 3, Ruotsi 5)
Itä-Eurooppa: 0 teosta
Etelä-Eurooppa: 4 teosta 3 maasta (Espanja 1, Kreikka 1, Turkki 2)
Länsi-Eurooppa: 23 teosta 4 maasta (Alankomaat 1, Irlanti 1, Iso-Britannia 15, Ranska 6)
Keski-Eurooppa: 1 teos 1 maasta (Saksa)

Parhaimmin näistä jäivät syystä tai toisesta mieleen seuraavat kirjat:

• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Herman Koch: Illallinen
• Lucinda Riley: The Girl on the Cliff ja The Light Behind the Window
• Karen Campbell: This Is Where I Am
• Doris Lessing: The Fifth Child
• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Veronique Olmi: Beside the Sea

Huh, etenkin Itä- ja Keski-Eurooppa ovat tosi heikoissa kantimissa. Edelleen olisi ihana lukea järjestelmällisemmin ja tavoitteellisemmin eri maiden kirjoja, mutta jospa Kirjallinen maailmanvalloitus tänä vuonna motivoisi siihen. Ja varmasti listaan luetut kirjani edelleen näiden kategorioiden mukaan, vaikka varsinainen haaste on ohi, sillä on mielenkiintoista seurata, kuinka lukemiset maantieteellisesti jakautuvat.

Toisaalta muuten olen sitä mieltä, että on myös ihan ok tuntea ja tunnistaa omat lukumieltymyksensä sekä valita kirjoja niiden mukaan. Ei kannata pysytellä koko ajan samoilla alueilla, mutta esimerkiksi minä tiedän, että löydän varmimmin onnistuneita lukuelämyksiä, kun luen teoksia Pohjois-Amerikasta tai Pohjois-Euroopasta, ja jälkimmäiseen luen tässä Pohjoismaat sekä Brittein saaret. Melko tylsää, heh!

Kertokaa, miten teidän Euroopan valloituksenne meni! Voitte listata teokset komenttiboksiin tai jättää linkin, jonka takaa ne löytyvät. Tiedän, että moni on lukenut tosi laajasti eurooppalaisia teoksia ja tästä postauksesta kommentteineen saa varmasti oikein hyviä lukuvinkkejä niitä tarvitseville! 

Lopuksi vielä Euroopan karttani viime vuodelta:

Make yours @ BigHugeLabs.com

Trenditorstai - Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Puhdistus.
Kustantaja: WSOY, 2008.
Kansi: Sanna Sorsa.
Sivuja: 375.
Genre: Historiallinen nyky-/lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun väki vihdoin sorisi ulos kirkosta, tytöt pääsivät kävelylleen hautausmaan kuusien alle, saniaiset pyyhkivät heidän sääriään, oravat juoksivat oksissa ja hautausmaan kaivo vinkaisi välillä. Kauempana kraaksuivat varikset, mitä ne ennustivat sulhasista? Ingel hyräili, vaak vaak kellest kahest paar saab, tulevaisuus paistoi taivaalta ja elämä oli hyvää. Tulevien vuosien odotus säpisi sydänalassa kuten nuorilla tytöillä yleensä."

Niin. Mitä kirjoittaa romaanista, joka ei melkein tunnu olevan romaani enää ollenkaan. Puhdistus on ilmiö, hitti, puheenaihe, (alunperinkin) näytelmä, elokuva ja jossakin vielä tavallisena kirjana ilmestyneen Stalinin lehmien ja tänään julkistettavan Kun kyyhkyset katosivat -sensaation välissä.

Minä luin kirjan kuitenkin vasta nyt. Ei ole yhtä oikeaa tapaa lukea kirjaa ja minä en voinut muuta kuin lukea tämän nykyisessä kontekstissaan eli kehyksissä, jotka yllä maalasin. Välillä minua häiritsi, että punnitsin pitkin lukukokemusta "Onko tämä nyt oikeasti ihan niin hyvä?", mutta sanon heti alkuun, että kyllä Puhdistus ennakko-odotukset kaikesta huolimatta täyttää ja tietyn painolastinsa kantaa kunnialla. Se on hyvä kirja, monella tapaa. Jopa erittäin hyvä. Se ei ehkä ole maailman tai Suomen tai edes nyky-Suomen paras kirja, mutta menestykseen tarvitaan niin monia palikoita. Tärkein niistä on kuitenkin hyvä teksti ja se löytyy ilman muuta tämänkin ilmiön takaa.

Sofi Oksanen kirjoittaa rikasta kieltä, kuvailee paljon ja yksityiskohtaisesti, keksii uudissanojakin. Tällainen ei yleensä ole ihan minun juttuni ja siinä rajoilla oli nytkin, etten välillä ärsyyntynyt. Tosin kiinnitin runsaaseen kieleen huomiota lähinnä alussa. Todennäköisesti totuin sen jälkeen Oksasen ääneen (tämä on ensimmäinen häneltä lukemani romaani), mutta väitän myös, että kieli teki alun jälkeen tilaa tarinalle.

Alussa oli siis paljon tämänkaltaisia virkkeitä:

"Lian alla iho oli kuitenkin kuin ylikypsän valkean kuulaan poski, kuivasta alahuulesta oli revennyt ihoriekaleita, huuli niiden välistä pullotti tomaatinpunaisena, luonnottoman kirkkaana ja verevänä ja sai lian näyttämään kalvolta, joka pitäisi pyyhkäistä pois kuin kylmässä seisseen omenan vahapinta."

Kirja on hyvin nopealukuinen, eikä lainkaan vaikea (sanon tämän hyvällä), mutta ylläolevan kaltaiset virkkeet pakottivat minut välillä lukemaan kohtia moneen kertaan saadakseni päähäni oikeanlaisen (?) kuvan kaikesta kerrotusta. Tietyt kuvailut toistuivat vähän häiritsevästi, esimerkiksi juuri ihon vertaaminen milloin minkäkinlaiseen omenaan. Luultavasti kyseessä on harkittu tehokeino, eikä huolimattomuus, mutta minun huomioni toisto välillä kiinnitti ei-toivotulla tavalla.

Päähenkilö Aliide on mielenkiintoinen hahmo. Hän on tietenkin kokenut kovia, eivätkä epäluuloisuus ja tietty raakuus hänessä siksi yllätä. Mutta mietin kyllä, että hänessä ehkä oli jotakin erityistä jo lapsena tai sitten tarina on epäuskottava. Sallinette pienet, ei toivottavasti liian paljastavat huomiot tarinasta, kun kyseessä on jo ns. vanha kirja? Nimittäin sellainen nuoren tytön salamarakastuminen, joka muuttuu saman tien pakkomielteiseksi, kestää koko elämän ja saa uhraamaan mm. oman siskonsa ja siskontyttärensä ei ole uskottavaa - tai tervettä. 

Kirjan tärkeintä antia vetävän juonenkuljetuksen ja hyvän kielen lisäksi on tietenkin tieto Viron historiasta, nykypäivästä, naisten elämästä Virossa ja herättely tähän kaikkeen. Kirja on hätkähdyttävä, joskaan ei niin ronski kuin olin kuvittellut ennalta kuulemani perusteella. Silti se ilman muuta kauhistuttaa, yököttää, itkettää ja pysäyttää hetkeksi. Elämän paljaiksi ravistamiin päähenkilöihin ei ehkä kiinny, mutta heidän kohtalonsa kiinnostaa. Kirjan loppu on avoin, mitä melkein aina arvostan ja niin nytkin, mutta kyllähän tästä jäi jano tietää, mitä sitten tapahtui. No, siksi oikeastaan avoimia loppuja arvostankin. Kirja jää elämään mielessä ja tarina voi saada monenlaisen jatkon lukijoidensa mielikuvituksessa.

Kun siis yhdistetään taitava teksti, mukaansatempaava tarina, järkyttävät tapahtumat historiasta ja nykypäivästä, upea kansi, sanavalmis ja mieleenpainuvan näköinen kirjailija - saadaan Puhdistuksen kaltainen menestystarina? Onneksi ilmiöt syntyvät kuitenkin hitusen salaperäisemmällä kaavalla ja kaiken tämän lisäksi tarvitaan esimerkiksi se mystinen oikea ajoitus ja vähän taikuutta kirjallisen sensaation syntymiseen.

Minä olen iloinen ja ylpeä siitä, että tämä kirja on kaikkea sitä, mitä se ja sen ympärillä on. Olen innoissani, kun nyt ilmestyvä Oksasen uutuus on saanut hurjaa rummutusta ja mediahuomiota. On mahtavaa, kun kirjallisuus on kerrankin näin paljon esillä ja kaikkien huulilla. Toisin sanoen toivon onnea ja menestystä jatkossakin Sofi Oksaselle ja hänen kirjoilleen.

"Aliiden aivoissa pullisteli. Verhot lepattivat vimmatusti, nipistimet kilisivät, kangas paukkui. Tulen naksunta oli kadonnut, kellon raksunta jäänyt tuulen alle. Kaikki toistui. Vaikka rupla oli vaihtunut kruunuksi ja sotilaskoneiden lennot hänen päänsä päällä vähentyneet ja upseerinrouvat hiljentäneet äänensä, vaikka Pitkän Hermannin kaiuttimista soi joka päivä itsenäisyyslaulu, aina tuli uusi krominahkasaapas, aina tuli uusi saapas, samanlainen tai erilainen, mutta samalla tavalla kurkun päälle astuva. Poterot olivat kuroutuneet umpeen, hylsyt metsissä tummuneet, korsut romahtaneet, kaatuneet olivat maatuneet, mutta tietyt asiat toistuivat."

Puhdistuksesta on kirjoitettu mahdottoman paljon. Sallan lukupäiväkirjassa kirjasta blogattiin heti sen ilmestyttyä ja Luru keräsi hienon kokoelman kansitaidetta kansainvälisistä painoksista (tämän linkkauksen takia en tällä kertaa esittele omassa jutussani eri painosten kansia, kuten yleensä). Lisää mielipiteitä kirjasta ja muuta hauskaa löytää googlaamalla.

Kirja on luettu osana haasteita Kuusi kovaa kotimaista ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Tove Jansson -tiistai: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken).
Kustantaja: WSOY, 1972.
Suomentanut: Kristiina Kivivuori.
Kansi: Tove Jansson.
Sivuja: 143.
Genre: Episodimainen pienoisromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sophia ja isoäiti istuutuivat rantaan puhuakseen asiasta lisää. Päivä oli kaunis, mainingit pitkiä ja tyyniä. Juuri sellaisena päivänä, mätäkuussa, voi sattua että veneet lähtevät yksinään pois rannoiltaan. Isoja vieraita esineitä hakeutuu mereltä maihin, yhtä ja toista uppoaa, yhtä ja toista nousee pintaan, maito happanee ja korennot tanssivat vimmatusti. Sisiliskot eivät pelkää. Kuun noustessa punaiset hämähäkit pariutuvat asumattomilla luodoilla, koko kallio on yhtä ja samaa tiuhaa hämähäkkimattoa, jossa vilisee pieniä, hurmioituneita olioita."


Muistan, kun minulle suositeltiin ensimmäisen kerran Tove Janssonin Kesäkirjaa. Se oli opiskeluaikaa, jolloin lukutoukkamaisessa elämässäni oli kaunokirjallinen kuiva kausi. Luin toki paljon opintokirjallisuutta, eivätkä nuo vuodet muutenkaan kuivia olleet: tuolloinkin oltiin matkalla baariin, Lostariin. Seisoin ystäväni Elinan kanssa hänen silloisen asuintalonsa edessä Annankadulla, odotimme että loput ystäväporukasta tulisivat alas. En tuohon aikaan tosiaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta tai keskustellut siitä ystävieni kanssa, mutta jostain syystä - en muista mistä silloin puhuimme - Elina sanoi, että minun olisi ihan pakko lukea Kesäkirja.

Siitä on noin kymmenen vuotta aikaa ja vasta nyt minä tuon kirjan luin. Itse asiassa tartuin Elinan suositukseen heti, mutta en silloin muistanut, mistä Janssonin "aikuisteoksesta" oli ollut puhe, ja luin Kuvanveistäjän tyttären. Hyvä sekin oli, mutta en muista siitä enää paljon.


Kuten ylläolevasta arvosanasta näkee, minäkin rakastuin Kesäkirjaan niin monen muun tavoin. Se on todellinen suuri pieni kirja, oikea malliesimerkki sellaisesta. Mietin vähän, avautuisiko kirja minulle, Järvi-Suomen kasvatille, sillä vaikka minusta olisi hienoa olla saaristossa viihtyvä rannikkoihminen, en lainkaan ole. En ole oppinut ymmärtämään karun ulkosaaristoluonnon päälle, vaan kaipaan vehreitä metsiä. Merikin on minusta lähinnä pelottava.


Onneksi Kesäkirja oli silti hurmaava. Hienointahan siinä on ehdottomasti isoäiti. Hän on hieman hapan ruttumuori, mutta kauhean viisas ja pohjimmiltaan lämmin, vaikkei ollenkaan makeileva lapsenlapsensa kanssa. Hän on yhtä aikaa lapsen tasolla ja ihan omallaan. Voi, kun saisi kasvaa sellaiseksi vanhukseksi!


"Luodolla ei ollut venerantaa, vain korkea soravalli. Keskelle soravallia johtaja oli pistänyt ison taulun, jossa oli mustilla kirjaimilla: Yksityisalue. Maihinnousu kielletty.


Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste.

Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun."


Isoäidin lisäksi kirja kertoo tosiaan Sophiasta, lapsenlapsesta, ja vähän myös tämän isästä, joka on kuitenkin jännittävästi taustalla, oikeastaan pelkkä statisti, vaikka hänellä selvästi merkittävä rooli tyttärensä elämässä onkin. 


Tove Janssonista ei voi oikein puhua puhumatta muumeista. Jostain olen joskus lukenut, että nimenomaan Kesäkirja olisi mainio kirja aikuiseksi kasvaneelle muumifanille, ja niinhän se on. Kuten lienee jo käynyt selväksi, isoäidissä on paitsi Ruttuvaaria myös Pikku Myytä ja Nuuskamuikkusta nyt ainakin. Kirja vilisee myös muuten muumimaista maisemaan ja elämänfilosofiaa, viisaita lausahduksia.


"Eriksson on pieni ja vahva ja samanvärinen kuin maisemakin, silmät vain olivat siniset. Hänestä puhuttaessa ja häntä ajatellessa tuntui luonnolliselta kohottaa silmänsä ja katsoa kauas merelle."


Olen puhunut viime aikoina siitä, että haluaisin keksiä kirjoja, joita lukisin aina samaan aikaan joka vuosi. Kyllä Kesäkirjasta voisi tulla sellainen. Luin tämän nyt juhannuksena ja vaikkei meillä ole mitään vakiintunutta juhannuksenviettotyyliä tai -paikkaa, perinteeksi voisi tulla lukea silloin Kesäkirja - ja perään sopisi hyvin Vaarallinen juhannus.


"Vettä! kiljui Sophia, hän juoksi katsomaan poppelia ja näki mitä odotti näkevänsä, vihreän juuriverson. Samassa tuli sade, lämmin ja raju, ja saari tuli kaksin kerroin siunatuksi.

Isoäiti oli saanut säästää kaiken ikänsä, siksi hän oli herkkä tuhlaamaan. Hän näki, miten suo ja tynnyrit ja jokainen kallionkolo täyttyivät ja vuotivat yli äyräittensä. Hän katseli patoja, jotka olivat ulkona tuulettumassa, ja tiskejä, jotka pesivät itse itsensä. Hän huokaisi onnesta, ja ajatuksiinsa vaipuneena hän otti kahvikuppiin vettä juomavesikannusta ja kaatoi sen päivänkakkaralle."


Kirjabloggaajista Kesäkirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Marjis, Jenni, Satu ja Ina, ja ulkomaisistakin esimerkiksi The Captive Reader, Trevor ja Iris.

Luin kirjan osana haasteita Kuusi kovaa kotimaista, Underbara finlandssvenskar vid papper ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Parhaiden perjantai - Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärlekssaga).
Kustantaja: Tammi, 1978.
Suomentanut: Eila Pennanen.
Kannen piirrokset: Henrik Tikkanen.
Sivuja: 173.
Genre: Eeppinen runokokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä rakastan sinua niin äärettömästi
sinä sanoit
ei kukaan ole koskaan voinut rakastaa kuin minä
Minä olen rakentanut pyramidin rakkaudestani
sinä sanoit
minä olen asettanut sinut pylvään päähän
korkealle pilvien yläpuolelle
Tämä on vuosisadan rakkaustarina
sinä sanoit
se tulee säilymään aina
ikuisesti sitä ihaillaan
sinä sanoit"


Olen melko lailla ihastunut Märta Tikkaseen. Olen lukenut häneltä vasta teokset Kaksi ja tämä Vuosisadan rakkaustarina, mutta uskallan jo sanoa. Lisäksi olen nähnyt hänestä ihanan dokumentin ja lukenut/kuullut jokusen haastattelun.


Hän on älykäs, viisas, lämmin ja hyvä kirjailija. Ja uskomattoman kaunis.


Mutta vaikeahan sitä on ymmärtää, että hän pysyi Henrik Tikkasen kanssa parikymmentä vuotta, kunnes tämä kuoli. Ymmärrän kyllä karisman päälle, mutta kammoksun miehiä, jotka (olevinaan) nostavat naisen jalustalle. Alkoholismi tai narsistinen persoonallisuushäiriökään eivät minua liiemmin kiehdo.


Mutta minua kiehtoo lukea ihmisistä, ihmissuhteista, parisuhteista, vaikeista suhteista. Kun taustalla on oikea elämä, lukeminen on joskus surullista, mutta se on totta.


Lukemistani Tikkasista Kaksi on avioliittomuistelma, tämä Vuosisadan rakkaustarina taas eeppinen runokokoelma samasta liitosta. Märta Tikkanen on kirjoittanut monia muitakin omaelämäkerrallisia teoksia ja minä haluan lukea ne kaikki. Hyllyssäni odottavat toistaiseksi Sofian oma kirja, Punahilkka, sekä Emma ja Uno.

"Mutta siksihän juuri
että sinä kuuntelisit
minä asetuin keskelle toria
missä koko maailma kulki ohi
ja huusin julki
salaisuuteni"


Vaikken ole elänyt yhdessä alkoholistin, taiteilijan tai persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa, Vuosisadan rakkaustarinan runoissa löytyy samastumispintaakin. Vaikuttavimmat osat ovat ehkä kaksi ensimmäistä, mutta lähimmäksi minua tuli kolmas osa, jossa Tikkanen kirjoittaa yleisemmin naisen roolista perheessä, äitinä ja vaimona olemisesta versus omasta urasta, itsenäisyydestä ja luovuudesta.


"Pari kertaa vuodessa
äitini sai kohtauksen
otsa kohosi ja katse suuntautui ylitsemme
omituisen kimakalla ja soinnuttomalla äänellä
hän vastasi vastaamatta
meidän levottomiin ja ärtyisiin kysymyksiimme


Pari päivää myöhemmin
kun hänet saatiin puhumaan
sanoi hän aina samat sanat:
että hänellä ei ollut kirjoituspöytää
jonka ääressä istua ja kirjoittaa"


Samoja teemoja Tikkanen käsittelee myös teoksessaan Kaksi, josta alleviivasin varmasti yhtä monta kappaletta kuin taitoin sivuja hiirenkorville tästä kirjasta. Asiat kietoutuvat yhteen, sillä Tikkasen kaipaaman oman ajan, rauhan, tilan ja uran tekevät mahdottomiksi juuri hänen miehensä juominen, itsekkyys, kateus ja varaama rooli perheen tähtenä. Toki myös lapset, mutta se on heidän roolinsa, synnyinoikeutensa. On ihailtavaa, kuinka Tikkanen pitää perhettä kasassa ja lapsista huolta kaiken tämän ristipaineessa.

"Kun sinä itket itsesi uneen
-- on niin sääli sinua
sinullahan oli isä joka oli
alkoholisti


minä istun ja mietin milloin
vihani
tulee polttamaan sinut
valkoiseksi tuhkaksi


kun sinä makaat siinä ja nyyhkytät
ajattelematta hiukkaakaan
että sinunkin lapsillasi on
isä"


Jotkut ihmiset vetävät toisiaan puoleensa kuin magneetin erinimiset navat. Jotkut ihmiset haluavat suorittaa elämässään tehtäviä, jotka pakottavat pysymään vaikeissa suhteissa, mahdottomien ihmisten vaikutuspiirissä. En ole vielä lukenut Henrik Tikkasen puheenvuoroja hänen ja Märta Tikkasen yhteiselosta, mutta uskallan vain toisen puolen tarinasta kuulleena sanoa, että tuo aika on ollut objektiivisestikin tarkasteltuna vaimolle hyvin vaikeaa. Se on ehkä antanut paljon, mutta myös ottanut. Kuunnellessani Märta Tikkasta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, en voi kuin ihmetellä, kuinka ehjänä ja viisaana hän on kaikesta tuosta selvinnyt.

"Yritin muuttaa
oman maailmani
sinulle kelpaavaksi
etsin sinua kaikkialta


mutta loppujen lopuksi
se mitä löysin
olin minä itse"


Luin Vuosisadan rakkaustarinan osina Kuusi kovaa kotimaista-, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti- sekä Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteita.


Vuosisadan rakkaustarinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Liisa, Sanna ja Koko H. 

Katja Kallio keskiviikkona: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja.
Kustantaja: Otava, 2009.
Kansi: Katja Kaskeala.
Sivuja: 303.
Genre: Keskiluokkainen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Nimiä antaessaan ihmiset eivät osanneet kuvitella mitä sävyjä ne aikanaan saisivat, Sofia ajatteli. Äidit ristivät lapsensa kauneimmilla nimillä, jotka ikinä keksivät, eivätkö osanneet arvata kuinka usein lausuisivat ne kuin kirosanat."


Mietin vähän aikaa, annanko Syntikirjalle tosiaan korkeimman arvosanani, mutta kyllä se sen ansaitsee. Tästä ei ehkä tullut "sielukirjaani" (Leena Lumilta lainattua termiä käyttäen), mutta en keksi romaanista oikeastaan yhtään moitetta, ja lisäksi se vastaa täydellisesti huutooni kotimaisen keskiluokan arkea kuvaavista lukuromaaneista.


"Sofia keitti teetä ja oli tyytyväinen, ettei ollut siivonnut Temaa varten. Tällaisia he Kertun kanssa olivat, ja tällainen oli heidän keittiönsä: punamullalla maalatuilla lankkulattioilla oli leivänmuruja ja villakoiria ja muutama rusina. Astiat eivät olleet vanhassa lasiovisessa kaapissa, jonne ne olisivat kuuluneet, vaan likaisina tiskialtaassa. Avatun, puoliksi syödyn banaanin kuoret olivat mustuneet ja käpristyneet niin, että näytti siltä kuin lepakko olisi kuollut hedelmävatiin."


Syntikirja oli muutenkin juuri sellainen, kuin olin toivonut ja odottanut. Olen kerrannut Katja Kallio -kokemuksiani jo monesti, mutta kerron niistä silti vielä kerran. :) Kalliohan kirjoitti aluksi paljon selvemmin viihtellisiä romaaneja, joista Kuutamolla-esikoisesta (Otava 2000) pidin todella paljon.  Lukemisesta tosin on yli kymmenen vuotta, joten en ole varma, kuinka siihen nyt suhtautuisin. Tuolloin häthätää 20-vuotiaana se ainakin teki vaikutuksen. Muistan lukeneeni kirjan kotimatkalla Vaasasta, jossa isosiskoni tuolloin opiskeli, ja vajonneeni kirjan kepeydestä huolimatta syviin mietteisiin esimerkiksi siitä, jääkö kaikkien mieltä kaihertamaan jokin menetetty rakkaus tai tilaisuus sitten, kun valinnat on tehty ja suhteisiin vakiinnuttu.


"Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani. Haluaisin, että sinä näkisit minut kokonaan, sellaisena kuin minä pohjimmillani olen, koska jos et näe, minä olen pelkkää ilmaa verhojen ja valheiden välissä."


Muutamaa vuotta myöhemmin luin Kallion seuraavan romaanin, Sooloilua (Otava 2002), johon sitten vuorostaan petyin. Oli sekin omalla tavallaan, omassa lajissaan ansiokas. Ahmin sen kaikesta huolimatta nopeasti, mutta kirja ei jättänyt erityisen hyviä fiiliksiä tai saanut minua pohtimaan mitään. Tästäkin kirjasta lukupaikka on jäänyt mieleen (niin kuin minulle yleensäkin jää): luin sen Englannissa ollessani käymässä poikaystäväni, nykyisen mieheni, luona.


"'Minä haluaisin olla kirjastonhoitaja tai kukkakauppias. Kuten kaikki elämässään jollakin tavoin epäonnistuneet älykkäät naiset.'


Tuulikin pää kääntyi kohti Selmaa, kuin hän olisi yhtäkkiä kuullut yleisen puheensorinan seasta jonkun lausuvan nimensä.


'Haluavatko kaikki epäonnistuneet älykkäät naiset olla kirjastonhoitajia tai kukkakauppiaita?'


Selma nyökkäsi.


'Minä en ole koskaan halunnut', sanoi Tuulikki huolestuneesti. 'En ehkä ole tarpeeksi älykäs.'


'Ehkä sinä et vain ole epäonnistunut.'


'Varmaan minä vielä epäonnistun', sanoi Tuulikki toiveikkaasti.


Heitä kumpaakin nauratti."


Sitten oli vuorossa Tyypit (Otava 2004), joka on proosakokoelma arkkityypeistä, joita kohtaamme väistämättä elämämme aikana. Se oli hersyvän hauska ja muistan ostaneeni sen ystävälleni lahjaksi divarista. Omana minulla ei sitä ole, mutta silti muistan istuneeni äitienpäivän aamuna vanhempieni sängyssä aamutakki päällä lukemassa ääneen Kallion kuvausta Äidistä. Sekin oli hauska pätkä, mutta myös sen verran liikuttava, että aloin lukiessani itkeä. Tyypeistä on kirjoitettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa.


"'Viikossa on muutamia erittäin kriittisiä hetkiä', Tuulikilla oli tapana sanoa. 'Joka arkipäivä kello viisi, kun kaikki tulevat väsyneinä kotiin ja pitäisi alkaa kuullottaa sipulia, ja viikonloppuisin kello yksitoista, kun kahvit on juotu ja lehdet luettu ja lastenohjelmat katsottu, ja velttous iskee ja ollaan yhä yöpuvuissa ja tarvittaisiin raitista ilmaa.'"


Melkein rakkain Kallion kirjoista minulle tähän asti on ollut kuitenkin Elokuvamuisti (Otava 2007). Elokuvat ovat minulle kirjojen jälkeen läheisin taidemuoto, ja Kalliolla on paitsi aika samanlainen leffamaku kuin minulla myös taito kirjoittaa katsomiskokemuksistaan aivan pakahduttavalla (ja myös hauskalla) tavalla. Elokuvamuistin luettuani tein ensinnäkin pitkän listan vielä näkemättömistä, Kallion kehumista elokuvista, ja sitten päätin alkaa harrastaa leffoja entistä innokkaammin. Kerrassaan inspiroiva teos!


"'Cucchille pääkallot ovat yhtä arkisia maalauskohteita kuin Cézannelle omenat', Tuulikki luki esitteestä, ja he nauroivat Raijan kanssa ääneen. Vaikka saattoi olla, että se johtui enemmän kirkkaasta auringonvalosta, joka vyöryi massoina sisään korkeista ikkunoista, ja sai heidät yhtäkkiä tuntemaan, että elämä oli sentään aika ihmeellistä."


Kallion Karilla-romaania (Otava 2008) en ole vielä lukenut (mutta ostin sen äskettäin hyllyyni, kun siitä kirjoitti kivasti Ilselän Minna), ja tämä Syntikirjakin odotti aika kauan vuoroaan. Paljon lukevalle käy joskus näin mystisesti, vaikka jotain kirjalijaa intohimoisesti rakastaisikin (siitä Sooloilua-lipsahduksesta huolimatta). Ehkä olen pelännyt, etteivät Kallion romaanit enää olisi aikuisempaa minua varten, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen voin sanoa, että pelkoni olisi ainakin ollut turha. Jos minä olen aikuistunut niin samoin on Kallion proosa.


"On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä."


Syntikirja on sujuva, muttei viihteellinen. Se käsittelee elämää, tunteita ja tilanteita, joita suurin osa suomalaisista keskiluokkaisista kaupunkilaisista tunnistaa. Henkilöhahmot, tapahtumat ja käänteet ovat mielenkiintoisia, mutta myös kieli on hyvää. Kuten tämän postauksen lukuisista lainauksista huomaatte, kirjani (tai siis, kröhöm, siskoni kirja) on kauttaaltaan taiteltu hiirenkorville, sillä niin kauniisti ja oivaltavasti Kallio osaa asioita sanoa sekä kuvata.


"Elokuun ilta oli lämmin ja hämärä, ja pitkät valkoiset kynttilät valuttivat steariiniaan tyhjien Chianti-pullojen kapeille kauloille ja pyöreille niinipäällysteille. Vieraat juttelivat ja tupakoivat avoimien ikkunoiden äärellä. Levysoittimessa lauloivat Mireille Mathieu ja Julio Iglesias, ja välillä naurunremahdukset peittivät musiikin kokonaan alleen. Näitä juhlia kohti ohikulkijat käänsivät päänsä kaihoten, tulevaa syksyä aavistellen."


Paristakin blogista tai muusta yhteydestä muistan lukeneeni kehuja Syntikirjan yhdestä lauseesta: 


"Saattoi miltei kuulla Jumalan kävelevän puutarhassa iltapäivän viilennyttyä." 


Se on kieltämättä kaunis lause, mutta se avautui minulle kunnolla vasta kontekstissa ja keskellä lukukokemusta - mikä ei tietenkään ole mikään ihme. Irrallisena se kuulosti jopa aika teennäiseltä.


Siitä, että on asunut Etelä-Helsingissä kolmanneksen elämästään on se(kin) etu, että niin moni kirja sijoittuu sinne ja muistuttaa menneestä kauniilla tavalla. Niin Syntikirjakin. Yksi sen perheistä jopa asuu Ruoholahden villoissa, jotka olivat kauan haaveemme ja joista kahta asuntoa kävimme ostomielessä katsomassakin. Haave ei toteutunut, ja nyt villat olisivat jo epäkäytännöllinen paikka meidän asua, mutta huokailin yhä niistä lukiessani. Muutenkin oli mukavaa bongata tuttuja paikkoja.


Ja ollaan kirjassa sentään nykyisessä kotikaupungissani, Espoossakin. Käydään modernin taiteen museossa EMMAssa, ja syömässä suklaakakkua sen viihtyisässä kahvilassa. Siitäkin Kallio osaa tehdä yhtä aikaa sekä arkisen että elämää suuremman kokemuksen.


"Sitten hän huokasi pitkään ja katsoi ikkunasta ulos. Siinä huokauksessa kuuluivat kaikki kuluneet vuodet, koko sekava, univajeinen aikuiselämä lapsineen ja korvatulehduskierteineen ja pakattavine ja purettavine kasseineen, kiusaamistapauksineen ja irtisanomisineen ja varomattomuuksineen. Siinä kuuluivat kaikki aviovuodet, jokainen riita, pienimmistä, taloustöistä tai kodin järjestystä koskevista niihin sekopäisimpiin, joihin liittyi kirkumista ja kiroilua, keittiöveitsiä ja lukittuja kylpyhuoneen ovia. Kaikki se oli kestetty, jotta päästäisiin tähän kalkattavaan maaliin, tähän yhteen aurinkoiseen päivään, edelleen yhdessä, ja saataisiin syödä haarukallinen kuohkeaa, mehukasta suklaakakkua."


Kirjan kannesta muuten sekä pidän että en pidä. Se on aika tyylikäs ja oivaltava, ja kansipaperi on mukavan karheaa. Ehkä se on kuitenkin tuo syntikirja-sanan fontti ja asettelu, jotka eivät niin miellytä eivätkä mielestäni sovi kirjan hillittyn keskiluokkaiseen ja -ikäiseen sisältöön.


Syntikirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni, Minna (vanhassa blogissaan) ja Pihi nainen, ja vähän nyt pelottaa mennä lukemaan nuo postaukset, koska en halua kuulla tästä kirjasta pahaa sanaa. Onkohan tämä sittenkin sielukirjani? Ainakin Katja Kallio taitaa olla sielukirjailijani.


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista- sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteita.