Tiheää tunnelmaa tiistaina - Véronique Olmi: Beside the Sea

Véronique Olmi: Beside the Sea (Bord de Mer).
Kustantaja: Peirene Press, 2010 (alkup. 2001).
Kääntäjä: Adriana Hunter.
Kansi: Sacha Davison Lunt.
Sivuja: 111.
Genre: Eurooppalainen pienoisproosa.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It was Kevin, the little one, who seemed happiest, more inquisitive anyway. But Stan kept giving me suspicious looks like when I just sit in the kitchen and he watches me, thinking I don't know he's there, barefoot, in his pyjamas, I don't even have the strength to say Don't stay there with nothing on your feet, Stan. Yep, sometimes I sit in the kitchen for hours and I couldn't give a stuff about anything."

Luin tämän ranskalaisen pienoisromaanin viime toukokuisen lukumaratonini aikana. Lukemisesta on siis jo aikaa, mutta kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Sellaisen, joka ei ole vieläkään hälvennyt. Tiesin odottaa korkeatasoista, mutta ahdistavaa kirjaa. Ahdistuksen määrä yllätti silti. Siihen tosin saattoi osaltaan vaikuttaa myös lukuhetki. Olen kirjoittanut kolmelta yöllä, kirjan juuri luettuani, näin: 

"Nyt menen nukkumaan. Beside the Sea ei ollut fiksu valinta yön viimeiseksi kirjaksi. Ei etenkään, kun on ollut 1,5 viikkoa erossa lapsistaan ja ikävä on kova. Onneksi tulevat huomenna kotiin. Olmin kirjassa on 111 sivua ja luin sitä noin kaksi tuntia. Rankka trippi, huhhuh." 

Myöhemmin olen vielä lisännyt, etten tahtonut saada unta, kun kirja pyöri mielessä. En kadu, että luin tämän, mutta ei näitä kovin montaa vuodessa jaksaisi.

Kirjan päähenkilön ja kertojan ääni kummittelee yhä mielessäni. Lukiessa siitä tuli usein mieleen Chris Cleaven Incendiaryn (suom. Poikani ääni) kertoja. Naisissa onkin paljon samaa, mutta Olmin kirjan äidin mielen järkkymiselle lukija ei tiedä yhtä selvää syytä. Hän on myös Incendiaryn päähenkilöä epätasapainoisempi. Molemmat esiintyvät kirjoissa kuitenkin ensisijaisesti äiteinä ja kummankin englanninkielisestä puheesta on aistittavissa työväenluokkaisuus sekä kouluttamattomuus. Yhteistä on myös tietty vilpittömyys - ja se, että kuulen halutessani yhä heidän äänensä, selkeinä ja kirkkaina.

Beside the Sea -kirjassa ahdistaa ensinnäkin tietysti juuri äidin epätasapainoisuus. Hänen käsin kosketeltava pelkonsa ja rehellinen, mutta vääristynyt halunsa toimia lastensa parhaaksi. Viattomat lapset joutuvat kärsimään äitinsä harhaisuudesta ja loppu kylmää sydäntä. Kuten olen aiemminkin sanonut, kirjoissa kuvaillut fyysiset olosuhteet vaikuttavat minuun voimakkaasti myös. Beside the Sea -romaanissa on lähes koko ajan pimeää, hyytävän kylmää ja vettä sataa kaatamalla. Henkistä ahdistavuutta oli siksi erityisen vaikea kestää.

Mietin äsken, voinko antaa tällaiselle kirjalle korkeimman mahdollisen arvosanani. Annoin kuitenkin. Sillä kirja on myös tavattoman hieno. Juuri siksi, että tunnelma on niin taiten rakennettu ja ylläpidetty, vaikka se kammottava tunnelma onkin. Mutta myös lähtemättömän vaikutuksen tekevän päähenkilön vuoksi, ja tarinankin. En osaa sanoa, millainen tämä ympäri Eurooppaa suositun Olmin esikoisteos olisi alkukielisenä. En osaa edes sanoa, kertooko se käännöksen hyvyydestä vai huonoudesta, että minusta tämä ei ollut kovin ranskalainen kirja, vaan ennemmin juuri brittiläinen. Joka tapauksessa se iski minuun juuri tällaisena kuin tuhat volttia.

"I rubbed Stan's back through the blankets to stop him shivering, for him to go back to being nine years old and let go of all those fears that don't belong to a child his age. I walked round the town, you know, I told him quietly, I've got the hang of it, we won't get lost any more, the man in the shop was all thankyous taking the coins, and this evening we're going to spend the rest, all the rest, that's all I'm going to tell you! I'd like to go home, he said very gently, he was begging me. I stopped warming him up, I lost interest in him, turned the other way and closed my eyes."

Osallistun tällä kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska.

***

Haluan sanoa vielä pienen sanan kirjan kustantaneesta, englantilaisesta Peirene Pressistä. Keskustelin tämän pienen kustantamon perustajan, saksalaislähtöisen Meike Ziervogelin kanssa juuri 2010, kun kustantamo aloitteli toimintaansa ja sen ensimmäinen teos, Beside the Sea, oli äskettäin ilmestynyt. Meikellä oli ja on nimittäin hyvin erikoistunut bisnesidea: Hän julkaisee Englannissa muualla Euroopassa ilmestyneitä huipputason pienoisromaaneja. Siis pelkkiä käännöskirjoja ja pelkästään alle 200-sivuisia teoksia. 

Ihastuin ideaan ja iloiseen sekä ystävälliseen Meikeen. Valitettavasti työsuhteeni loppui, ennen kuin löysimme hänelle sopivan suomalaisen kirjan julkaistavaksi, mutta ilokseni huomasin äskettäin Peirene Pressin julkaisseen Asko Sahlbergin romaanin He nimellä The Brothers. Ja ensi vuonna ilmestyy Kristina Carlsonin Mr. Darwin's Gardener. Mahtavaa.

Peirene Pressissä minua ihastuttaa perusidean ja erikoistumisen lisäksi myös esimerkiksi kirjojen tyylikäs ja yhtenäinen ulkoasu, pitäytyminen kolmessa julkaistussa teoksessa vuosittain ja jokaista vuotta kehystävä teema, johon ilmestyvät teokset liittyvät. Pidän myös kustantamon tavasta järjestää kirjallisia salonkeja sekä myydä kirjoja ns. jatkuvalla tilauksella. Esimerkiksi vuoden tilaus, eli kolme kirjaa, maksaa 25 puntaa. Kolme vuotta kustantaa 65 puntaa. Käykää ihmeessä tutustumassa kustantamon kotisivuun täällä. (Tämä "mainos" on kustantamolle ihan ilmainen ja kumpusi nyt vain omasta innostuksestani.)

Tietotiistai - Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé?

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé? Vanhemmuus Pariisin malliin (Bringing Up Bébé. One American Mother Discovers the Wisdom of French Parenting).

Kustantaja: Siltala, 2012.

Suomentanut: Terhi Vartia.

Kansi: Kirsikka Mänty.

Sivuja: 310.

Genre: Tietokirja/lastenkasvatus ja kulttuurierot.

Arvio: 4,5/5.

Lue kustantajan esittely täältä.

"Pariisissa ei ole monia keskiluokkaisia kotiäitejä, joten päiväkerhoja, satutunteja tai äiti-lapsikerhoja on arkisin vähän tarjolla. Lähinnä niitä järjestävät ja niissä käyvät englanninkieliset ihmiset. Alueemme päiväkerhossa on yksi täysin ranskalainen lapsi, mutta hän käy siellä hoitajansa kanssa. Hänen juristina työskentelevä äitinsä ilmeisesti haluaa pojan oppivan englantia. (En kyllä kuule hänen puhuvan sitä.) Äiti käy kerhossa kerran, kun on hänen vuoronsa toimia vetäjänä. Hän kiiruhtaa paikalle suoraan töistä korkokengissään ja jakkupuvussaan. Hän katsoo meitä englanninkielisiä äitejä lenkkitossuinemme ja pullottavine hoitolaukkuinemme kuin olisimme eksoottisia eläimiä."

Tässäpä hauska ja kiinnostava kirja kenelle tahansa (tulevalle) vanhemmalle! Luen asiaproosaa suhteellisen vähän tai ainakin kausittain, mutta nyt sitä selvästi tarvittiin purkamaan kaunokirjallinen lukujumini, ja tämän kirjan myötä muistin, miten mukavaa onkaan lukea narratiivista tietokirjallisuutta silloin, kun aihe on kiinnostava ja siitä kirjoitetaan sujuvasti.

Druckermanin teos kertoo siis lapsista, vanhemmuudesta sekä kulttuurieroista, joihin New Yorkin juutalainen Pariisissa asuessaan törmää. On selvää, ettei Druckerman puhu - voi puhua - kaikkien amerikkalaisvanhempien äänellä eikä hän kerro - voi kertoa - kirjassaan yleispätevästi koko Ranskan tavasta kasvattaa lapsia. Joitakin yleistyksiä voi tällaisessakin kirjassa tehdä, mutta tuntuu selvältä, että etenkin Ranskan osalta puhutaan pääosin juuri pääkaupungin hyvin koulutetuista ja toimeentulevista vanhemmista.

Vanhemmuutta ja kasvatusta käsittelevien kirjojen kokemiseen vaikuttaa väistämättä se, mitä mieltä niiden esittämistä väittämistä lukija itse on. Kun esitetään oikeita tai vääriä tapoja olla vanhempi, on varmaa, että joku kiihtyy. Tai moni. Druckerman onnistuu kuitenkin kirjoittamaan aiheestaan melko leppoisasti, ja varmasti hänen oma huojumisensa kahden vanhemmuuskulttuurin välissä auttaa. Sen ansiosta lukija ei koe tarvetta kaivautua puolustusasemiin jyrkästi yhtä mieltä olevaa kirjailijaa vastaan.

Kun luin ennakkotietoja kirjasta, olin yhtä aikaa ihastuksissani ja hieman sisuuntunut. Esitetyt pariisilaistavat kasvattaa lapsia kuulostivat fiksuilta, mutta minua suututti, kun koin minut leimattavan epäonnistuneeksi äidiksi, kun lapseni ovat juuri sellaisia levottomia tapauksia, joiden kanssa ravintolassa syöminen on harvoin nautinnollinen kokemus.

Nyt kirjan luettuani tunnelmat ovat pohjimmiltaan samat, vaikka en ole enää suuttunut tai tunne oloani epäonnistuneeksi. Huomasin suosivani kasvatuksessa ennemmin kirjassa esitettyjä pariisilaisperiaatteita kuin amerikkalaisia tapoja, vaikka ilman muuta minä, niin kuin varmasti suuri osa suomalaisvanhemmista - ja itse asiassa todennäköisesti myös ranskalais- ja amerikkalaisvanhemmista - asetun jonnekin näiden esiteltyjen tyylien välimaastoon. Mutta vaikka kuvittelen noudattavani monia "pariisilaissääntöjä", lapseni eivät ole kasvaneet moitteettomasti käyttäytyviksi ja rauhallisiksi kullanmuruiksi.

Mutta ehkä he olisivat, jos olisimme asuneet koko heidän lapsuutensa suurkaupungissa. Me kuitenkin muutimme Helsingin keskustasta Espooseen esikoisen ollessa alle 2-vuotias ja täällä metsässä on helppo metsittyä. Kun lasten ei tarvitse käyttäytyä "kaupunkilaisesti" kuin harvoin, heiltä on ehkä tässä iässä vielä kohtuutonta vaatia tyyntä käytöstä niissä erityistapauksissa, kun he pääsevät esimerkiksi illalliselle oikeisiin aikuisten ravintoloihin.

Toisaalta lapsissa on varmasti eroja ja esimerkiksi meidän hyvin välittömästi kaikenlaisiin ärsykkeisiin reagoivaa, sinälllään kuuliaista kuopustamme on vaikeampi kasvattaa "bébéksi" kuin tarkkailevampaa, mutta toisaalta kovapäisempää ja tottelemattomampaa esikoistamme. Silti se, että lapsemme malttavat istua huonosti ruokapöydässä tai unohtavat helposti tervehtiä ja hyvästellä vieraat, on ilman muuta ja ennen kaikkea kiinni siitä, että me vanhemmat emme jaksa panostaa näihin asioihin riittävän paljon ja johdonmukaisesti.

En siis ole yhtä sinnikäs kuin kirjassa esitellyt pariisilaisvanhemmat eikä meillä leivota lasten keskittymistä kehittävästi joka viikko, vaan hyvällä tuurilla joka vuosi. Meillä ei myöskään valmisteta joka päivä kolmen ruokalajin illallisia emmekä ole saaneet lapsiamme syömään ennakkoluulottomasti kaikkea mahdollista. Lapsemme eivät toisin sanoen ole pariisilaisbébéjä, mutta olen silti monesta asiasta samaa mieltä kirjassa esiteltyjen ranskalaiskasvattajien kanssa. Esimerkkejä on lukuisia pitkin kirjaa, mutta tärkein on kasvatusideologian henki ja ydin: Lapset ovat ihmisiä, omia itsejään, eivät vanhempiensa jatkeita, projekteja tai pelastajia. Molempien on hyvä elää omaa elämäänsä.

Käytännönläheisemmistä esimerkeistä minun on ehkä helppo sanoa näin, kun lapsemme ovat käsittääkseni luonnostaan suhteellisen hyviä nukkujia ja vähäsyömäisiä, mutta minustakin vauvojen on hyvä oppia "tekemään yönsä" eli nukkumaan pitkät yöunet jo nuorina tai syömään jo vauvana neljän tunnin välein. Kirjassa ihmeteltiin erityisen paljon sitä, että ranskalaislapset syövät vain yhden välipalan päivässä, mutta näin meilläkin vapaapäivinä tehdään (arkipäivisin lapset saavat päiväkodissa yhden "ylimääräisen" välipalan). Toisaalta ei meillä tällaisia ole erityisesti suunniteltu tai pidetä säännöistä tiukasti kiinni, rutiini on vain muodostunut sellaiseksi.

Amerikkalaista meidän perheessämme lienee paitsi tietty joustavuus myös lasten kova kehuminen. Tästähän on puhuttu paljon Suomessakin viime aikoina, että ollaanko erityisen huonolla itsetunnolla varustettujen sukupolvien jälkeen kasvattamassa täysin itsekritiikitöntä polvea, jota kehutaan ylitsevuotavasti kaikesta, mitä he tekevät, vaikka se olisi huolimattomasti minuutissa tuherrettu piirros. En tiedä, mutta otan mieluummin riskin näin päin. Pidän itseäni melko tiukkana vanhempana, mutta täytyy myöntää, että kehuja en säästele - enkä myöskään hellyydenosoituksia.

Suomessa, edes Helsingissä, ei olla varmasti myöskään yhtä ulkonäkö- tai parisuhdekeskeisiä kuin Pariisissa, jossa raskaana olevien naisten painonnousua vahditaan hysteerisesti ja vanhoihin mittoihin pikaisesti palaamista pidetään hyvin tärkeänä, samoin kuin seksielämän palaamista ennalleen. Monsieur on pidettävä monella tavalla tyytyväisenä. Kirjan perusteella kuulostaa siltä, että äitiys on pariisilaisnaisille melko työlästä siitä huolimatta, ettei heidän odoteta viettävän kaikkea aikaansa lapsensa kanssa leikkien, harrastaen ja kouluttaen, niin kuin Amerikassa (ja aika usein Suomessakin).

Niin, amerikkalaisnainen saa helpommin antaa ulkonäkönsä rupsahtaa ja parisuhteensa kärsiä perheen kasvaessa, eikä hänen odoteta kokkaavan niitä kolmen ruokalajin illallisia päivittäin, mutta pelottavammalta minusta silti kuulostaa kuvailtu newyorkilainen perhe-elämä, jossa lapsia aletaan jo vauvana kouluttaa menestyjiksi. Tämä korostuu tekstissä monta kertaa. Vanhemmat kilpailevat verissäpäin siitä, kenen lapsi oppii ensimmäisenä minkäkin taidon ja kenellä on eniten kehittäviä harrastuksia alle kouluikäisenä. Kirjan mukaan amerikkalaisvanhemmat myös pelkäävät hysteerisesti lasten itsenäisyyttä ja omatoimisuutta - sekä päiväkoteja. Tässä tulee tietysti taas lukijan omat mielipiteet esiin, mutta minulle kirjassa kuvailtu amerikkalainen perhe-elämä, jossa vanhempien oma elämä käytännössä päättyy lasten syntymään, kuulostaa helvetilliseltä painajaiselta.

Suomalaislukijalle jotkut piirteet sekä amerikkalaisessa (newyorkilaisessa) että ranskalaisessa (pariisilaisessa) perhe-elämässä kuulostavat tosiaan käsittämättömiltä kulttuurierojen vuoksi. Siksi kirja on varmasti hedelmällisintä luettavaa juuri niille, jotka tulevat ja elävät jommassakummassa näistä maista. Mielenkiintoinen kurkistus tämä kuitenkin pohjoismaalaisellekin on, ja vaikka lukija ehkä välillä harmittelee, ettei ole osannut tai tajunnut tehdä yhtä tai toista asiaa lapsensa kanssa yhtä fiksusti kuin kirjassa, välillä voi taas tuntea suurta helpotusta siitä, että oman maan kulttuuri kannustaa kultaiseen keskitiehen kahden ääripään väliltä.

Vaikka tästä postauksesta tuli sinällään peittelemättömän subjektiivisessa blogissani näin omanapainen pohdinta kasvatustavoista, kertoo tämä ehkä siitä, että kirja saa todella pohtimaan vanhemmuutta sekä yleensä että omia tapoja toteuttaa sitä. Tärkeänä ja hienona pidän sitä, että kirja onnistuu tekemään tämän suututtamatta lukijaa arasta aiheesta huolimatta. Druckerman vielä tosiaan kirjoittaa sujuvasti, mukaansatempaavasti ja mukavan itseironisesti. Lukijalle ei tule vaikea olo kaiken ranskalaisviisauden hehkutuksen varjossa, kun kirjoittaja myöntää omienkin lastensa riehuvan ja kiukuttelevan julkisilla paikoilla.

Käännöksessä oli joitakin virheitä ja kömpelyyksiä, mutta pidin kääntäjän äänestä ja uskoisin kirjaan sen myötä tavoitetun oikeanlaisen sävyn suhteessa sisältöön. Kansi on kivan raikas, eikä minua häiritse edes sen chicklitmäisyys, toisin kuin Minnaa, jonka arvion kävin jo tänään uteliaana lukaisemassa.

Mitään hirvittävän uutta tai radikaalia kasvatusasiaa tämä teos tuskin tarjoaa, mutta ainakin minulle, joka en lue varsinaisia kasvatusoppaita tai vieraile netissä karmivan maineen raskauttamilla äitiyskeskustelupalstoilla, tämä oli miellyttävä kurkistus erilaisiin tapoihin elää perheenä ja mahdollisuus peilata omaa vanhemmuutta muihin punniten esiteltyihin tyyleihin.

"Dolton ajatus siitä, että minun pitäisi luottaa lapsiini ja että luottamus ja kunnioitus saa heidät vuorostaan luottamaan minuun ja kunnioittamaan minua, on hyvin houkutteleva. Itse asiassa se on helpotus. Keskinäinen riippuvuus ja huoli, joka usein tuntuu yhdistävän amerikkalaisvanhemmat lapsiinsa, tuntuu toisinaan väistämättömältä mutta ei koskaan hyvältä. Se ei tunnu hyvän vanhemmuuden perustalta.

Kun lasten 'antaa elää omaa elämäänsä', kyse ei ole siitä, että heidät päästettäisiin luontoon tai hylättäisiin (vaikka ranskalaiset luokkaretket vaikuttavatkin minusta hiukan siltä). Kyse on sen tunnustamisesta, että lapset eivät ole vanhempiensa kunnianhimon toteuttajia tai projekteja, jotka vanhempien on saatava valmiiksi. He ovat erillisiä ja kykeneviä, heillä on oma maku, omat mielihyvän lähteet ja oma kokemus maailmasta. Heillä on jopa omat salaisuutensa."

Amen.

Mannereurooppalainen maanantai - Tatiana de Rosnay: Mokka

Tatiana de Rosnay: Mokka (Moka).
Kustantaja: Bazar, 2012.
Suomentanut: Pirkko Biström.
Kansi: Satu Kontinen/Lene Stangebye Geving.
Sivuja: 278.
Genre: Dramaattinen lukuromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Silmäilin osaa tekstistäni. Pöyristyttävän kevytmielisesti sinkauteltuja sanoja, törkeän tyhjänpäiväisiä fraaseja, jotka eivät enää tarkoittaneet mitään, kuvitelmia maalatuista ja puuteroiduista naisista, turhamaisista parfymoiduista naisista, joita ei kiinnostanut muu kuin oma ulkonäkö, oma viehätysvoima, omat seikkailut."

Tatiana de Rosnay on minulle enigma, arvoitus. Suuren yleisön ja minunkin tietoisuuteeni hän singahti menestysromaaninsa Avain (WSOY 2008) myötä. Se onkin mukaansatempaava, järkyttävä kirja, johon suhtauduin kuitenkin kaksijakoisesti sen luettuani (aikana ennen kirjablogia, mutta juttuni kirjasta löytyy yhtä täältä). De Rosnay oli keksinyt hyvin koskettavat kehykset romaanilleen, mutta mielestäni keskenään vuorottelevat tarinat olivat epäsuhdassa toisiinsa, eikä ajoittainen kioskikirjamaisuus miellyttänyt minua. Luin kirjan kuitenkin nopeasti ja mielelläni, ja siitä tehty elokuva odottelee nyt tallennettuna katsomistaan, eli tarina yhä kiehtoo minua.

Ennen Avainta de Rosnay oli kirjoittanut jo seitsemän teosta, joten maailmanvalloitus tapahtui verraten myöhään. En tiedä, mitä tai millaisia nämä Avainta edeltäneet kirjat ovat (niitä ei tietääkseni ole käännetty ranskasta edes englanniksi), mutta nyt olen lukenut kaksi sitä seurannutta romaania.

Luin Viimeisen kesän viime vuonna ja aika ennakkoluuloisesti. Enhän ollut pitänyt edes siitä kuuluisimmasta Avaimesta varauksetta ja suomalainen kustantaja tarjosi uutuutta vielä hyvin suttuisen ja halvan kannen koristamana. Kirjoitin teoksesta täällä ja kuten jutusta huomaa, sain sillä kertaa yllättyä positiivisesti. De Rosnay kirjoitti edelleen kevyehköön tyyliin, mutta mielestäni Viimeinen kesä on hyvä esimerkki sujuvasta ja mukavasti viihdyttävästä lukuromaanista, josta saa vähän ajateltavaakin.

Ja sitten tuli tämä Mokka. Tässä välissä suomalainen kustantaja ja kääntäjä vaihtuivat. Kansi on nyt kaunis, joskaan se ei mielestäni kerro kirjasta mitään. Kannessa on kuvattu nuori, herkänoloinen tyttö, kun Mokan päähenkilö on keski-ikäinen, tiukan päättäväinen nainen. Paitsi kustantajan vaihtumista ihmettelen myös muutamaa muuta asiaa näissä uudemmissa teoksissa ja de Rosnayn urassa: ainakin Wikipedian mukaan Viimeinen kesä ja Mokka ovat ilmestyneet samana vuonna ja ne molemmat vielä käsittelevät auto-onnettomuutta, sellaisessa loukkaantunutta perheenjäsentä. Myös jotkut pienemmät teemat toistuvat - esimerkiksi Mokassa käytettiin kielikuvana bumerangia, joka on käsittääkseni Viimeisen kesän ranskankielinen nimi.

Eikö tuo ole vähän outoa? Ihmettelin samankaltaista aihetta jo lukiessani Mokkaa, mutta vasta nyt huomasin kirjojen tosiaan ilmestyneen samana vuonna. Lukiessa ajattelin, että kirjan joistakin ansioista huolimatta tuntui kuin se olisi julkaistu vähän keskeneräisenä. Kuin kirjailijalla olisi ollut idea, mutta hän ei ehtinyt tarkalleen päättää, mitä sillä tekisi tai mitä siitä sanoisi, kun kirja piti jo julkaista. Nyt epäilen, että ehkä kirjailijalle jäi minun mielestäni paremmasta Viimeinen kesä -romaanista ikään kuin ylimääräistä materiaalia, jonka hän ymppäsi sitten tähän Mokkaan, mutta materiaalia ei ollut lopulta tarpeeksi kokonaiseksi toiseksi (hyväksi) kirjaksi.

Hmm, huomaan tämän arvion rakentuvan erikoisesti. Olen ehtinyt jo kyseenalaistaa koko kirjan syntyprosessin ennen kuin olen sanonut siitä mitään hyvää. Ei tämän pitänyt ihan näin mennä, sillä kyllä minä myös pidin Mokasta. Olen kuullut muutaman muun lukijan moittivan romaania rankastikin, mutta minulle Mokka oli ihan ok. Sen kieli hyvin lyhyine lauseineen oli minulle ensin raskasta luettavaa ja ihmettelin tyylirikkoa, mutta pian ymmärsin kielen kuvaavan järkyttyneen naisen mielenmaisemaa. 

Ei kirja silti mitenkään mestarillisesti kirjoitettu ole, ei ehkä käännettykään, ja se on minulle taas ranskalaisuudessaan monella tapaa outo. Silti luin kirjaa eteenpäin, halusin tietää, miten siinä käy. Minähän jätän kirjan hyvin herkästi kesken, jos en kiinnostu sen henkilöiden kohtaloista ja tarinan lopusta, ja koska Mokankin lukeminen oli välillä tahmeaa, kuulostelin itseäni - tekikö kirja mieli jättää kesken? Mutta ei lopulta tehnyt, joten ei tarina suinkaan ansioton ole. Hankalan kielen lisäksi kirjassa on kuitenkin mielestäni myös turhaa toistoa ja samojen asioiden pyörittelyä.

Vaikkei Mokasta siis mitään suosikkikirjaani tullut, huomaan nyt jälkeenpäin miettiväni joitakin asioita: sen erikoista loppua; joitakin irralliselta vaikuttaneita sivujuonteita; mitä kirjailija lopulta kirjallaan halusi sanoa... Voi olla, että kirja oli oikeasti kehnosti rakennettu ja ilman sanomaa, mutta voi myös olla, että tämä teos vaatisi enemmän pohtimista kuin päällepäin näyttää. Sen lisäksi pidin kirjassa sen monikulttuurisesta perheestä ja englantilaisuuden sekä ranskalaisuuden erojen pohtimisesta. Sen aiheen asiantuntija de Rosnay on, sillä hänellä on ranskalais-englantilais-venäläiset sukujuret ja hän on asunut sekä Ranskassa että Englannissa.

Koskettavasta aiheestaan huolimatta Mokka ei itkettänyt minua tai saanut minua epätoivoiseksi. Ehkä se oli kirjan heikkoutta tai sitten lukija todella pääsi päähenkilö Justinen sekaviin, suojakeinona kovetettuihin nahkoihin. En tiedä. Kuten tästä arviosta huomaa, olen oikeasti ymmälläni tämän romaanin ja koko kirjailijan kanssa. Hän ei ole missään nimessä vasta-alkaja, vaan paljon kirjoittanut hyvin suosittu tekijä, mutta onko häneltä silti lipsahtanut julkaisuun asti puolivalmis tekele, vai onko hän piilottanut Mokkaan asioita, joita ei suoraviivaisemmassa Viimeisessä kesässä käsitelty? Katsokaa alkuun valitsemaani lainausta - voisiko siinä olla jopa itseironiaa?

Oh well. Tietoiset ja tiedostamattomat merkitykset nyt unohtaen Mokka oli minulle lukukokemus, jossa oli paljon hyvää ja paljon huonoa, ja siksi loppuarvosanaksi tulee keskinkertainen. En osaa tai uskalla suositella tätä välttämättä kenellekään, mutta viihdyttävää draamaa etsiville ehdotan mielelläni luettavaksi Avainta ja hyvää lukuromaania kaipaaville Viimeistä kesää. De Rosnaylta on juuri ilmestynyt uusikin romaani, joka on pienen tauon jälkeen taas historiallinen ja sijoittuu 1800-luvun Pariisiin. Odotan mielenkiinnolla suomennetaanko se, kuka sen suomentaa ja innostunko lukemaan teoksen. Ja mitä minä siitä sitten pidän. Vielä se on arvoitus.

"Mieleeni ujuttautui jonkinlainen selvästi havaittava murhe, tunsin kuinka se laajeni, kuinka se muuttui kasvaessaan sisälläni, havaitsin sen tutun painon, joka laskeutui rinnalleni ja karkotti kaiken sinne aiemmin kerääntyneen mielihyvän. Nousin, laskin kyynärpäät kaiteelle, annoin suolaisen tuulen pyyhkiä kasvojani ja katsoin etelään koettaessani ymmärtää, mistä tämä sanomaton suru oli peräisin."

Mokasta ovat kirjoittaneet myös Susa ja Annika K.

Osallistun tällä kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska.

Mannereuroopplainen maanantai - Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon: Uskottuni (Le Confident).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen.
Sivuja: 263.
Genre: Eurooppalainen salaisuusromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Me juoksimme metroasemalle, tuo juoksu on piirtynyt elävästi mieleeni. Juostessamme vilkaisimme aina välillä toisiimme. Ja kun sitten istuimme hengästyksestä punaisina metron penkillä, purskahdimme pakostakin hillittömään, sopimattomaan nauruun, niin kuin ennen lapsena, kun olimme vielä olleet 'erottamattomat', kuten isä sanoi, kuin ne lintuparit, jotka aina myydään yhdessä, koska ne muuten kuolevat."


Huomasin Hélène Grémillonin esikoisromaanin Uskottuni kustantajan katalogissa, ja se kuulosti kiinnostavalta siksikin, että sillä tuntui olevan joitakin yhtymäkohtia omani, syksyllä ilmestyvän romaanin kanssa.


En ole lukenut tästä kirjasta paljonkaan muuta tai ottanut selville taustoja, koska mieleeni jäivät Kirjainten virran Hannan sanat siitä, kuinka mukava tätä oli lukea ilman ennakko-oletuksia tai tietoa siitä, mistä on kyse.

Olin aluksi vähän liiankin hukassa, sillä en heti tajunnut kirjassa vuorottelevan kahden tarinan. Ihmettelin vain sitä, kuinka kertoja nyt onkin mies, kun olin mielestäni lukenut tai voimakkaasti tulkinnut hänen aiemmin olevan nainen.. Nyt jälkeenpäin minulla on tyhmä olo, sillä eri kertojien luvut on erotettu toisistaan poikkeavilla fonteillakin, mutta olkoon tekosyyni vaikka se, että aloitin kirjan lukemisen migreenissä.


Eikä sekaannus minua kuitenkaan haitannut, nauratti vain. Jatkoin lukemista hyvillä mielin, ja kirjan luki varsin helposti ja nopeasti, vaikkei se ollut niin perinteinen tai viihteellinen lukuromaani kuin olin kuvitellut. Varsinaista ahmimisreaktiota kirja ei kuitenkaan aiheuttanut - tai herättänyt suuria tunteita puoleen tai toiseen. Sinällään harmi, sillä tarinalla on kaikki edellytykset olla koskettava, mutten kiintynyt henkilöhahmoihin niin, että olisin esimerkiksi liikuttunut lukiessani.


Mietin, johtuiko se teoksen ranskalaisuudesta. En ole mikään ranskalaisen kirjallisuuden tai elokuvankaan asiantuntija, mutta näppituntumani on, ettei ranskalaisissa nykyteoksissa lopulta revitellä tunteilla, vaikka perinteinen kuva niistä on romanttinen. Ehkä se on myös ranskalainen tapa puhua, todeta asioita. Se on jotenkin töksäyttelevä moneen muuhun kieleen verrattuna, vai onko se käännöksen ongelma, en osaa sanoa. Joka tapauksessa tämä Uskottunikaan ei kohonnut kohdallani suurten elämysten joukkoon, vaikka tarina oli ihan kiehtova.

On ehkä hyvä huomauttaa, että löydän vain harvoin minulle oikein mieluisia kirjoja Ranskasta tai yleisemmin Keski-Euroopasta, joten puhumme nyt varmasti myös subjektiivisista makuasioista.


Kielen - tai toteamisen - tietystä kömpelyydestä huolimatta tarina tosiaan rullaa niin, että kirjan lukee nopeasti ja kevyellä mielellä läpi. Ja loppu on tyylillisesti tehokas ja hyvä, pidin siitä kovasti. Raskaasta aiheestaan ja keskimääräistä lukuromaania persoonallisemmasta otteestaan huolimatta luokittelen tämän välipalakirjaksi, jonka lukee mielellään, mutta josta ei jää suurta jälkeä sieluun.


Suomalainen kansi on mielestäni hyvin tyylikäs ja kirja on muutenkin näpsäkän kokoinen, kiva esineenä. Kansainvälisestä kansikatsauksesta jätin muuten ranskankieliset versiot kokonaan pois, sillä ne olivat niin rumia tai tylsiä. Muista maista olisi löytynyt kyllä lisääkin kauniita kansia.


Uskottuni-romaanin ovat lukeneet minun ja Hannan lisäksi myös ainakin Rachelle ja Leena Lumi. Nyt näitä arvioita silmäillessäni huomaan, että muut ovat olleet tästä minua vaikuttuneempia, joten käykää ihmeessä lukemassa heidän mielipiteensä myös!

Osallistun teoksella ainakin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

"kun illalla kotiin tullessa

seinättömän huoneen verho oli tungettu ikkunasta

ja liehui hiljalleen

ulkoilmassa

se kertoi että yöllä

rakastettu odotti rakastettuaan

on katsottava valoon"

Teematiistai - Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä (A Secret Kept).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Leena Tamminen.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 328.
Genre: Lukuromaani/perhetarina.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Margaux nousee, silottelee vaatteitaan ja tukkaansa. Hänen kasvonsa näyttävät taas kerran vuosia vanhemmilta. Haluaisin pidätellä häntä, suojella, sulkea hänet syliini. Pärjääkö hän? Onko hän tarpeeksi vahva? Luhistuuko hän? Jääkö tästä hänelle ikuiset vammat? Tukahdutan halun tarttua hänen hihaansa."


Kirjailija Tatiana de Rosnaysta on jokseenkin vaikea löytää tietoa netistä, tai paremminkin hänen julkaistuista teoksistaan. Ilmeisesti niitä on julkaistu ranskaksi 12 ja englanniksi kolme, joista tämä Viimeinen kesä on ymmärtääkseni keskimmäinen. 

Joka tapauksessa de Rosnayn tausta on viehättävän kansainvälinen ja värikäs: hän on syntynyt Pariisissa englantilaiselle äidille ja ranskalais-venäläis-mauritiuslaiselle isälle, muuttanut sittemmin vanhempiensa mukana Bostoniin ja myöhemmin vielä opiskelemaan kirjallisuutta Englantiin. Valmistuttuaan ja palattuaan Pariisiin hän on työskennellyt tiedottajana, toimittajana ja kirjallisuuskriitikkona. Suvusta löytyy tutkijoita, diplomaatteja ja näyttelijöitä.


Ranskalainen de Rosnay siis on, vaikka on asunut myös muualla ja on kirjoittanut tämän romaanin englanniksi. Kirja myös kertoo Ranskassa asuvista ranskalaisista, joten uskallan nimetä päivän ranskalaisen kirjallisuuden teematiistaiksi ja lisätä yhden tavoitesulan hattuuni.

de Rosnayn läpimurtoteos oli Avain (WSOY, 2008), josta olen kirjoittanut jotakin täällä. Tuoreempi arvio kirjasta löytyy Susalta. Avaimen kehystarina on juutalaisvainoineen ja lasten karmeine kohtaloineen hyvin dramaattinen ja tekee lukukokemuksesta vaikuttavan. Toisaalta ärsyynnyin vuorottelevan, nykypäivään sijoittuvan rinnakkaiskertomuksen viihteellisyydestä, jopa hölmöydestä. Kirjan kyllä ahmi todella nopeasti, mutta lukuun ottamatta järkyttävää historiallista tarinaa en pitänyt de Rosnayta sen perusteella erityisen lahjakkaana kirjailijana.

Kun huomasin häneltä suomennettavan uuden romaanin, tämän Viimeisen kesän, halusin kyllä lukea sen, mutta odotukseni eivät olleet erityisen korkealla. Etenkin kun kirjan suomalainen kansi on minusta kauhea. Ei tämä ole korkeakirjallisuutta, joten ei kannen tarvitsisi sellaista valehdellakaan, mutta ihmettelen tätä halvan kioskikirjallisuuden leimaa, jonka kirja kökön kantensa perusteella saa. Itse romaani oli minusta laadukkaampi. Pidin siitä oikeastaan hyvinkin paljon omassa lajissaan, kokonaisuutena enemmän kuin epätasaisesta Avaimesta, vaikka jälkimmäinen olikin vaikuttavampi.


Oletan, että kansi on kuitenkin suunniteltu harkiten, ja että kustantamo on sen myötä halunnut markkinoida de Rosnayta hyvin viihteellisenä kirjailijana, sillä kannen tekijä Tuula Mäkiä on tehnyt paljon hienompiakin kansia. Täältä Kirjavan kammarin arkistoista löytyvät ainakin Juhani Aho -elämäkerta Naisten mies ja aatteiden, sekä Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. 

Vertailun vuoksi olen jälleen liittänyt oheen kansia myös muiden maiden painoksista, järjestyksessä ylhäältä amerikkalaisen, brittiläisen ja ruotsalaisen. Nämä keskenään aika erilaiset kannet ovat minusta kirjan sisältö huomioon ottaen onnistuneempia, vaikken ole ihan varma, onko brittiläinen, sinällään viehättävä, kansi minusta onnistunut kirjan sisältö huomioon ottaen. Ehkä se onkin, ja olen vain liian tottunut lukuromaanien yleisempiin kansiratkaisuihin, joissa on usein kuvattuna (kasvottomia) ihmisiä. 


Missään kannessa ei muuten näy, että päähenkilö ja kertoja on mies. Varmaankin siksi, että tämä on kuitenkin naisille suunnattua kirjallisuutta ja naisilla on suuri rooli kirjassa.

Viimeinen kesä on mukava ja otteessaan pitävä romaani. Traagisia tapahtumia ja solmussa olevia perhesuhteita on paljon, mutta kirja ei ole minusta mässäilevä tai ylidramaattinen. Teksti ja tarina pysyivät maltillisina ehkä rauhoittavan kertojan, Antoinen, ansiosta. Viimeinen kesä ei ole yhtä hieno kirja kuin Michael Cunninghamin Illan tullen, mutta näiden romaanien päähenkilöissä on jotakin samaa. He ovat pohdiskelevia, fiksuja ja lämminsydämisiä miehiä, jotka ovat jonkinlaisessa keski-iän kriisissä, hukassa itsensä, avioliittonsa ja aikuistuvien lastensa kanssa. Pidin molemmista miehistä todella paljon, amerikkalaisesta kuitenkin vielä ranskalaista enemmän.


"Laitamme kaikessa rauhassa ruokaa yhdessä, hän ja minä vieretysten. Vihanneskeittoa (purjoa, porkkanaa ja perunaa), sitruunaa ja timjamia (puutarhasta), paistettua kanaa basmatiriisin kera ja omenamuropaistosta. Pullollinen viileää chablista pitää meille seuraa. Talo on kotoisa ja lämmin, ja minä tajuan miten paljon nautin sen hiljaisuudesta ja rauhasta, sen koosta, sen maalaistyylisestä koruttomuudesta. En olisi koskaan uskonut, että minunlaiseni kaupunkieläjä nauttisi näin talonpoikaisesta ympäristöstä."


En ollut ennen tätä lukenut pieneen hetkeen varsinaisia lukuromaaneja, ja aluksi tekstin ns. helppoon tyyliin oli hieman hankala tottua. Sitten se kuitenkin vei mennessään ja muuttui minulle miellyttäväksi lukea. Luin kirjan normaalin lukutahtini ja elämäni huomioon ottaen nopeasti, parissa päivässä. Suosittelen Viimeistä kesää lämpimästi kaikille laadukkaiden lukuromaanien ystäville - sillä sellainen tämä minusta oikeasti oli. Jos piti Avaimesta, pitää varmasti tästäkin, mutta tästä voi pitää, vaikkei olisi viehättynyt dramaattisemmasta Avaimesta. Toki tässä on oma, ajoittainen ja viihteellinen ohuutensa, ja hieman kökkö loppu, mutta ainakin minulla oli todella mukava viikonloppu Tatiana de Rosnayn sekä Antoine Reyn seurassa.


Viimeisen kesän on lukenut ennen minua ainakin Sanna.

Sarjakuvasunnuntai: Ekoloogiset

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset (Autobio ja Autobio 2).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Saara Pääkkönen.
Genre: Sarjakuva-albumi.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Cyril Pedrosan omaelämäkerrallisista Autobio-sarjakuva-albumeista koottu Ekoloogiset on hauska. Erityisen hauska se on tällaiselle (wannabe)ituhipille, joka joutuu omassakin arjessaan jatkuvasti punnitsemaan tehtyjen ekologisten (?) valintojen mielekkyyttä ja merkitystä.

Albumi koostuu sivun tai aukeaman mittaisista kertomuksista päähenkilön ja tämän perheen arjesta, jota pyritään elämään ympäristön hyvinvointi huomioon ottaen. Itseironinen huumori on albumin kantava voima, mutta samalla Ekoloogiset jakaa ympäristötietoutta ja "tunnustaa väriä" (vihreää). Läpi albumin jatkuva vitsi on kuitenkin se, että päähenkilö yrittää tehdä ekologisia valintoja, mutta törmää säännöllisesti irrationaalisuuteen ja ympäristön vastustukseen, tai kompastuu omaan mukavuudenhaluunsa ja säästäväisyyteensä.


Huumorin keinoihin kuuluvat tietenkin myös ylilyönnit ja liioittelu, mutta silti tiukkapipoinen lukija (lue: minä) haluaa välillä väittää vastaan: ei se nyt ihan noin ole - ainakaan Suomessa. Ranskalaisuuden tai ylipäätään ulkomaalaisuuden tosiaan huomaa välillä esimerkiksi aiheiden painotuksessa, tai ihan vain siinä, että asiat hoidetaan eri tavoin Suomessa ja Ranskassa. Tulee ajateltua kuin usein tietokirjojen kohdalla, että tämä on ihan hyvä, mutta tutuissa, kotimaisissa olosuhteissa toteutettuna tämä avautuisi paremmin.

Olen huomaavinani ranskalaisuuden myös piirrosjäljessä. Tämäkään ei ole suora moite, vaikkei tällainen melko yksityiskohtainen ja pieni piiperrys ei ole kauheasti makuuni. En tiedä, kuinka suuri osuus tässä on mielikuvaa ja todellisuutta, mutta piirrosjäljestä tuli minulle mieleen Bellevillen kolmoset, hieman Asterix ja jopa Disneyn Aristokatit.

Aiheisiin lukeutuvat muun muassa kierrätys, puutarhan hoito, autoilu vs. pyöräily, ruokailutottumukset (joskin hassua on se, että perhe vastustaa maitotuotteita, mutta syö lihaa) jne., mutta ympäristön lisäksi käsitellään myös esimerkiksi suvaitsevaisuutta, lasten kasvatusta ja terveyttä.

Vaikkei albumi ollut minulle aivan napakymppi, pidän ehdottoman positiivisena sitä, että ympäristöasioita käsitellään sarjakuvissakin, ja se tehdään vieläpä juuri oikein, eli tosikkomainen saarnaaminen unohtaen ja omalle vouhotukselle nauraen.


Ekoloogisista on kirjoittanut myös ainakin (vanhassa blogissaan) Jenni, ja hänkin oli liittänyt mukaan tämän albumin päättävän, tosi hauskan No future -tarinan (voit klikata sivun suuremmaksi).

Miesten maanantai - Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin.
Kustantaja: WSOY, 1890.
Kansi (vuoden 2011 pokkaripainos): Marjaana Virta.
Sivuja: 106.
Genre: Impressionistinen pienoisromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen -- talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terverumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht'äkkiä on tullut erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja minä säestän. Minä saatan hänet kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys."


Tähän ei Yksin-romaanin kertoja, ylläolevan kirjeen kirjoittajan älykkääseen siskoon epätoivoisesti rakastunut mies, halua tyytyä. Minä ymmärrän - me ymmärrämme - häntä luonnollisesti hyvin, mutta jälleen kerran olen ihmeissäni ja ihastuksisssani Juhani Ahon moderniudesta 120 vuotta sitten kirjoitetussa tekstissä. (Joskin mietin usein sitä, onko ihmisten reilua yrittää vaatia puolisoitaan olemaan heille kaikki kaikessa, vai voisiko olla ihan ok, että puoliso täyttää joitakin tarpeitamme, ja toisia varten ovat ystävät. Mutta se pohdinta ei nyt kuulu tähän.)


Olen kirjallisuuden tyylisuunnista selvimmin realismin ystävä, ja useat Ahon romaanit ovat minulle monella tapaa mieleisiä (olen kertonut rakkaudestani Ahoon aiemmin esimerkiksi täällä, kun paljastin kirjailijan päässeen jopa yhteen hääkuvistamme). Aholla on mielestäni ilmiömäinen kyky tulkita vastakkaisen sukupuolen sielunmaisemaa, etenkin yhdessä kaikkien aikojen suosikkiromaanissani, Papin rouvassa. Yksin-teoksessa kertoja on mies, mutta tällä kertaa hätkähdyttää tosiaan hänen modernit käsityksensä rakkaudesta, avioliitosta, kumppanuudesta ja tasa-arvosta. Lisäksi Ahon teksti on kaunista, tunnelmat haikean melankolisia. Kustantajan esittelyn yhteydessä lainattu tanskalainen Dagbladet on kuvannut tunnelmaa osuvasti elegisesti. Se on riittävän kaunis sana tämän kirjan atmosfäärille.


Hyvän mielen kirja tämä ei ole, vaan päähenkilön puolesta tulee surulliseksi ja tuntee sydänsurua kuin itsekin. Ei ole kovin yllättävää, että Yksin on syntynyt Ahon paettua Pariisiin Aino Järnefeltin annettua hänelle rukkaset, ja että Aho on tunnustanut kirjan pohjautuvan lähes kokonaan todellisuuteen. Aikanaan Yksin on herättänyt pahennusta juopottelua ja maksettua rakkautta kuvaillessaan, mutta nykylukijalle teksti on näiltä osin kesyä. En muuten pidä erityisen paljon tästä pokkaripainoksen kannesta, vaikka se onkin kauniin värinen ja sopivan utuinen kirjan tunnelmiin. Se on minusta jotenkin liian moderni tunnelmaltaan, ehkä fonttivalintojen takia.


Yksin-romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Hanna, Luru ja Salla.


Eilen, 11.9.2011, tuli kuluneeksi 150 vuotta Juhani Ahon syntymästä. Juhlavuosi on saanut minut kiinnostumaan kirjailijasta vielä aiempaakin enemmän, ja hyllyssäni odottelee lukuvuoroaan niin uusi, upea ja kuvitettu Valikoima lastuja kuin isin hyllystä lainattu Panu. Koska Aho kiinnostaa minua myös ihmisenä, hankin todennäköisesti luettavakseni myös Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran ja tutkailen muutenkin lisää niin Ahon mielenkiintoista yksityiselämää kuin erittäin laajaa tuotantoakin.

Teematiistai - Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Ville Keynäs.
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 284.
Genre: Maagisrealistinen sukupolviromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Tämä päivä on teematiistai, sillä Ovaldén kirja kuuluu omaan miniteemaani, jonka tarkoituksena on lukea keskieurooppalaista nykykirjallisuutta. Tunnen harmittavan vähän esimerkiksi suurten kirjallisuusmaiden, Ranskan ja Saksan, uudempia tekijöitä tai teoksia, ja jo ennakkoasenteeni on melko innoton. Tartun ennemmin, kotimaiseen, pohjoismaiseen, angloamerikkalaiseen, latinalaisamerikkalaiseen, aasialaiseen tai afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Haluaisin kuitenkin tuntea paremmin maanosani kirjallisuutta. Keski-Eurooppa sentään on vielä eräänlainen sivistyksen kehto.


Mitä tiedän Vera Candidasta on upea romaani. Se on upea ranskalainen romaani, mutta tämän lukeminen teemaani ajatellen oli melkein huijausta. Niin leimallisesti latinalaisamerikkalainen tämä kirja on. Tapahtumat sijoittuvat Karibialle, mutteivät mihinkään todelliseen valtioon. Paikannimet ovat keksittyjä. Tapahtumapaikkojen ja henkilöiden elämänasenteen lisäksi myös teoksen kirjallinen tyyli on hyvinkin "lattari": aistillinen, kuuma, kostea ja maaginen. Tästä ei nyt tule käsittää, että kyseessä olisi pehmopornokirja. On siellä mukana seksiäkin - joskin se useimmiten on tässä kirjassa väärin, rumaa ja surullista - mutta Mitä tiedän Vera Candidasta on ihan kirjaimellisesti aistillinen romaani. Karibian tuoksut, hajut, maut - ja sen kostean kuumuuden - voi kirjan myötä itsekin elää ja aistia. Äänetkin kuuluvat, uskokaa pois!


Vera Candida laskee reppunsa maahan ja hengittää sisäänsä mangrovepuiden tuoksua, maantien pölyä, bensanhajua ja karibialaisen aamun huuruja - muhennosten ja paistosten tuoksuja - hän kuulee televisioiden ja radioiden papatuksen avoimista ikkunoista - ja arvioi kellon olevan seitsemän tai puoli kahdeksan -, meri aaltoilee taustalla hiljaa kohisten - hän ottaa reppunsa ja kävelee kohti majaa josta kaksikymmentäneljä vuotta sitten lähti.


Tämä on minulle niitä kirjoja, joista päällimmäiseksi jää mieleen tunnelma. Mutta se on myös hyvin - ja hyvin jännästi - kirjoitettu. Pieni kokeellisuus ja omintakeinen tyyli nostavat teoksen lukuromaanikategoriasta nykyproosaksi (huom. taas aivan omat määrittelyni kyseessä), mutta teksti ei ole lainkaan vaikeaselkoista tai hidaslukuista. Luvuilla on vanhanaikaiseen tyyliin nimet. Ne ovat yleensä lyhyitä. Jopa näin lyhyitä (tämä on luku nimeltä Aritmetiikkaa):


"Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia käsistä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla  Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä."


Myös tarina vetää. Se kertoo oikeastaan neljän sukupolven naisista, vaikka erityisesti keskitytään heistä kahteen: nimihenkilö Vera Candidaan, sekä tämän isoäitiin, Rose Bustamenteen. Rose ja Vera ovat vahvoja ja omalaatuisia, mutta hekin ovat ihmisiä, naisia, heikkouksineen ja päähänpistoineen. Kaikkea ei selitetä puhki, ja päähenkilöiden sisin jää heidän salaisuudekseen.


Pidin kirjasta kovasti, ja vaikka jouduin lukemaan sitä aika tavalla pätkissä, vahvan tunnelman ansiosta kirjaan oli helppo uppotua tauonkin jälkeen. Tarina on osin hyvinkin rankka ja surullinen, mutta nämä naiset ovat realisteja, ehkä tavalla, jota meidän parempiosaisten on vaikea edes käsittää. He selviävät, come hell or high water. Siltä ainakin tuntuu. Mutta toisaalta Rosen ja Veran välissä oli Violette, joka auttaa muistamaan, että olosuhteista, geeniperimästä ja maailmankolkasta riippumatta me olemme yksilöllisiä. Joku on herkkä siinä missä toinen sitkeä. Joku meistä menee aina rikki. Ja siitä tämä romaani oikeastaan kertoo.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Mari A.


PS. Keski-Eurooppa-teemaani varten olen ajatellut lukevani Ranskasta Anna Gavaldaa sekä Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Saksasta minua odottaisivat Daniel Kehlmann ja Jenny Erpenbeck (Kathrin Schmidt ei siis oikein iskenyt). Jos teillä on muita hyviä suosituksia noiden maiden nykykirjallisuuskategorioista, otan mielelläni vinkkejä vastaan!

Tietotiistai: Viinikirja x 3

Minä harrastan jonkin verran viinejä. En lainkaan tarpeeksi voidakseni kutsua itseäni millään tavalla asiantuntijaksi, mutta sen verran, että tunnistan joidenkin rypäleiden ominaispiirteitä ja tiedän aika hyvin, mistä pidän ja millainen viini minun siten on varminta ostoskassiini valita.


Silloin, kun en vielä tiennyt viineistä tätä vähää, suomalainen klassikko, joka vuosi ilmestyvä Viinistä viiniin oli Alko-ostoksilla raamattuni.

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2011.
Kustantaja: Otava, 2011.
Sivuja: 350.
Genre: Tietokirja/viiniluettelo.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Suomessa viiniä myydään vain yhden liikeketjun myymälöissä. Siten myyntivalikoima on runsaudestaan ja monipuolisuudestaan huolimatta hallittavissa ja melko hyvin koottavissa tällaiseen vuosittain uusiutuvaan listaukseen. Toki Alkonkin valikoima uusiutuu pitkin vuotta, mutta hyvin suuri osuus Suomessa kulloinkin myytävistä viineistä löytyy tästä kirjasta.


Viinistä viiniin -teoksella on paikkansa ja tilauksensa. Myös Alkon omasta katalogista, nettisivuilta tai myymälän hyllyplakaateista löytyy runsaasti informaatiota tuotteista, mutta Juha Berglundin ja Antti Rinta-Huumon kirjassa mukana ovat myös sokkona tehdyt arviot kustakin viinistä. Tekijät urakoivat vuosittain siis uskomattoman savotan - sen lisäksi, että ovat erittäin monella muullakin tavalla mukana edistämässä viinituntemusta ja -kulttuuria Suomessa. Eihän tällaiselle voi kuin nostaa hattua. Viinistä viiniin on varmasti melko tavalla päättävässä asemassa monen perheen viiniostoksilla, ihan niin kuin se vielä jonkin aikaa sitten saneli pitkälti minunkin valintani.


Toisaalta samoin esimerkiksi Helsingin Sanomissa kehuttu viini on aika varmasti loppu seuraavina päivinä Alkosta, joten ihan yksin Berglundin ja Rinta-Huumon maut ja mielipiteet eivät suomalaisten viinivalintoja ratkaise. Ja kun me kuluttajat opimme tuntemaan omat mieltymyksemme, saatamme vaikka havaita, että ne eroavat Viinistä viiniin -kirjan tekijöiden vastaavista. Vähän näin on käynyt minulle. Edelleen ilman muuta arvostan ammattilaisten mielipidettä, ja saatan katsoa jälkeenpäin, mitä mieltä he ovat olleet jostakin mielestäni hyvästä (tai huonosta) viinistä, mutten pelkää enää tunnustaa, että saatan olla eri mieltä, tai ostaa hyvillä mielin minulle maistuvaa viiniä, jota tämä viiniraamattu ei ole noteerannut korkealle. Tähän uskoisin tekijöiden pyrkivänkin.

Laajasta luettelostaan huolimatta Viinistä viiniin -kirjaan mahtuu myös hyödyllistä viinitietoa - ja mainoksia. Ymmärrän mainokset, ja ymmärrän senkin, ettei tämä ole mikään upeilla kuvilla varustettu sohvapöytäkirja, mutta nyt kun olen alkanut luottaa enemmän omaan makuuni, voin etsiä hyvillä mielin myös uusien tekijöiden ehkä listaukseltaan suppeampia, mutta enemmän silmääni miellyttäviä viiniopuksia.

Essi Avellan: 100 parasta ruokaviiniä 2011-2012.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Sivuja: 229.
Genre: Tietokirja/viinikirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Essi Avellan on Suomen ensimmäinen Master of Wine (MW), viiniasiantuntija ja samppanjaekspertti. Hän on ikään kuin uutta polvea suomalaisissa viinitietäjissä, mutta ollut jo runsaasti esillä mediassa. On ihanaa, että on olemassa mahtavan laaja Viinistä viiniin -opus, mutta on yhtä ihanaa, kun on myös tällainen ulospäin samanoloinen, mutta listaukseltaan suppeampi ja siten yksittäisen viinin kohdalta sisällöltään runsaampi kirja.


Kirjassa on joitakin kauniita maisemakuvia, mutta mukavinta on, kun kullakin esitellyllä viinillä on oma, ilmava, pullon (tai laatikon) kuvalla varustettu aukeamansa muutaman rivin sijaan.

Mielestäni ruoan osuutta korostetaan kirjan nimessä hieman turhaan. Mukana on jonkin verran tietoutta viinin ja ruoan yhteispelistä, jokunen resepti, ja kunkin viinin kohdalla ruokasuositus, mutta mitenkään erityisen leimallisesti muihin viinikirjoihin verrattuna ruoka ei tässä teoksessa esiinny.


Oma viinimakuni tuntuisi menevän hieman paremmin yksiin Avellanin kuin Berglundin ja Rinta-Huumon kanssa, mikä tämän kirjan miellyttävämmän taiton lisäksi saa minut etsimään suosituksia astetta helpommin täältä kuin Viinistä viiniin -oppaasta.

Essi Avellan: Matka Champagneen. Opas samppanjanystävälle ja viinimatkailijalle.
Kustantaja: Tammi, 2010.
Sivuja: 281.
Genre: Tietokirja/samppanjaopas.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Tämä on näistä teoksista erikoistunein ja upein. Sitä ei tarvitse joka viikko, mutta se on hyvä ja ihana omistaa hyllyssä (tai blogin yläbannerissa..). Alan tuntea valkoviinejä aika hyvin ja punaviinejäkin jonkin verran, mutta samppanjasta haluaisin oppia lisää. Pidän kaikissa kuohuvissa viineissä samoista asioista kuin valkoviinissäkin: kuivuudesta, hapokkuudesta ja hedelmäisyydestä. Mutta siitä eteenpäin olen kuohuvan suhteen melko tietämätön. Onneksi esimerkiksi cavan kanssa on varaa jo vähän harjoitella ja maistella, mutta samppanja saa vielä kuulua erityisiin hetkiin. Samppanjamaljaa kohottaessa ei tekisi mieli todeta, ettei tämä nyt niin erikoista ole, mutta olen hyväksynyt sen, että se Alkon kaikkein halvin samppanja ei ole ihan minun makuuni - seuraavaksi halvin taas on.


En varmasti sokkotestissä tunnistaisi täysin pistein samppanjoita kuohuviineistä, mutta samppanjan nauttimisesta erityistä tekee myös mielikuva ja tunne. Minusta se on ihan hyvä niin, ilman viisastelua siitä, maistuuko juoma omassa suussa kauhean erilaiselta kuin se viimeksi maisteltu puolet halvempi skumppa.


Joka tapauksessa samppanjatiedon kartuttaminen on yksi projekti to do -listallani, ja tämä Avellanin opus tulee varmasti olemaan korvaamaton apu siinä. Kirjassa esitellään 54 mielenkiintoisinta samppanjatuottajaa, ja lisäksi aika paljon yleistietoa aiheesta, sekä vinkkejä alueella matkaaville hotelleista nähtävyyksiin. Jälkimmäinen tuntuu jopa vähän turhalta, mutta toisaalta ehkä yhä useammat tekevät matkoja nimenomaan Champagneen. Ehkä minäkin vielä joskus pääsen! 


Monipuolisesta sisällöstä huolimatta teos ei ole kovin suuri tai paksu. Siinä on pehmeät, mutta liepeelliset ja ylellisen kullanhohtavat kannet. Siinä on kauniita kuvia ja perusteellista tietoa samppanja-arvioineen. Aika ihana teos! Alla vielä muutamia kuvia kirjan aukeamista:

Lopuksi vielä muutama sana viinistä, Suomesta ja minusta. Vanhempani alkoivat harrastaa viinejä perustamalla ystäviensä kanssa viiniklubin parikymmentä vuotta sitten. Viiniharrastusta pidettiin vielä siihen aikaan helposti snobbailuna. Ehkä sitä kautta minä kuitenkin opin arvostavan asenteen viinejä kohtaan. Toki minäkin hörpin teini-iässä taskulämpimiä, halpoja ja makeita valkoviinejä, mutta olin hädin tuskin täysi-ikäinen kun isäni piti minulle ja ystävilleni viinikurssin, jolla opimme jo joitakin perusteita. Silti meni vielä kauan, ennen kuin viinin päärooli elämässäni vaihtui viikonlopun baarireissujen vauhdittajasta maltillisemmin maisteltavaksi arkihyödykkeeksi. Nyt meillä avataan viinipullo lähes päivittäin, mutta sitä ei ole pakko tyhjentää kerralla eikä viiniä mene harvinaisia juhlatilaisuuksi lukuun ottamatta viikonloppuisin arkea enempää.


En haluaisi jeesustella, mutta olen kasvanut jo sen verran kukkahattuiseksi tädiksi, että olen lopen kyllästynyt Suomessa ilmenevään hillittömän ryyppäyksen ja rälläyksen ihannointiin. Umpihumalassa esiintymistä enemmän tunnutaan ihmettelevän tuota mainitsemaani viinin kuulumista jokapäiväiseen arkeen. Voihan huokaus. 


Asenteiden ja elämäntapojen muuttamisen kannalta viinin saaminen ruokakauppoihin olisi minusta ihan hyvä asia, mutta yhä enemmän ja enemmän arvostan Alkon erittäin laadukasta valikoimaa ja vielä loistavampaa palvelua. Melkein myyjä kuin myyjä missä tahansa myymälässä on ystävällinen, auttavainen ja tuntee viinit todella hyvin. Jos viiniä myytäisiin ruokakaupassa, sitä tulisi todennäköisesti pääasiassa sieltä myös ostettua, mutta valikoima ja myyjien asiantuntevuus olisivat varmasti monta astetta huonommat. Mutta on se toisaalta harmi, ettei täältäkään löydy viinimyymälää kävelyetäisyydeltä.


Niin tai näin, nautitaan viiniä ja viinistä ylilyöntejä välttäen! Kippis!


PS. Onko teillä suosikkirypäleitä? Minulla ne ovat valkoviineissä Riesling ja Grüner Veltliner, punaviineissä Syrah/Shiraz, Malbec ja Zinfandel.