Päivä 19: Lempikirjasi, josta on tehty elokuva

Tämän päivän otsikko oli minusta monitulkintainen: Favourite book turned into a movie. Tarkoittaako se parasta niistä kirjoista, joista on tehty elokuva, vai lempikirjaasi, josta on tehty elokuva - vai jopa elokuvaa lempikirjastasi? No, päätin käsitellä tässä niitä lempikirjojani, joista on tehty myös hyvä elokuva.


Usein moniosainen televisiosarja antaa paremmat mahdollisuudet kirjalle, sillä on selvää, että satoja sivuja tekstiä on hyvin vaikea saada tyydyttävästi mahtumaan parin tunnin elokuvaa. Tässä ei kysytty tv-sarjoista, mutta listaan silti muutaman mieleen jääneen:

• Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) (BBC 1995)
• Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Berlinerpoplene) (NRK 2007)
• Kalle Päätalo: Elämän vonkamies (Iijoki-kirjasarjan alku) (YLE 1986)
• Astrid Lindgren: Marikki (Madicken) (SF 1979), Melukylän lapset (Alla vi barn i Bullerbyn) (SF 1987), Saariston lapset (Vi på Saltkråkan) (SF 1964)
• L.M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Green Gables) (CBC 1985)

Osasta on myös elokuvaversiot, mutta minulle nämä ovat olleet tärkeitä nimenomaan tv-sarjoina. Lasten- ja nuortenkirjat taipuvat helpommin niin televisioon kuin valkokankaalle. Niistä löytyy minun mielestäni myös erittäin hyviä elokuvia - jotka on tehty erittäin hyvistä kirjoista. Ainakin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta tehtiin lopulta uskomattoman onnistuneeksi elokuvatrilogiaksi. Samoin C.S. Lewisin Narnia-kirjat ovat olleet minusta o myös elokuvina. Ja pidin myös P.L. Traversin Maija Poppanen -kirjojen elokuvaversiosta, vaikka kirjalija itse oli siihen kovin tyytymätön. Totta on, ettei se ole yhtä loistava kuin kirjat, mutta elokuva on silti aika ihana, Julie Andrews upea ja laulut erityisen hyviä.

Mieleeni tulee ainakin neljä rakastamaani aikuistenkirjaa, jotka ovat olleet mahtavia myös elokuvina. Joskin kolmessa tapauksessa neljästä olen nähnyt leffan ennen kirjan lukemista, mikä on aina suotuisampi järjestys elokuvaa ajatellen. En osaa varmaksi sanoa, olisinko pitänyt näistä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjat ensin, mutta uskoisin niin:

• Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Gone with the Wind) (Victor Fleming 1939)
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa (The Color Purple) (Steven Spielberg 1985)
• Richard Yates: Revolutionary Road (Sam Mendes 2008)

Nostan nyt ykköseksi seuraavan kirja-elokuva-parin näiden muiden ohi sillä perusteella, että luin ensin kirjan, johon rakastuin, ja näin vasta sen jälkeen elokuvan, josta pidin silti todella paljon. Valintani on Susanna Alakosken kirjaan Sikalat (Schildts 2007) perustuva elokuva Sovinto (Pernilla August 2010).

Kuva: Ystad.se.

Elokuva ei seuraa kirjaa lainkaan orjallisesti, mutta siinä on tunnistettavasti sama tarina ja tunnelma. Tämä oli yksi harvoista elokuvista, joiden jälkeen oloni ei ole ollut puhdistunut, vaan yhä ahdistunut, vaikka elokuva on ollut mielestäni erinomainen. Kaikki tärkeiden roolien näyttelijät olivat erittäin hyviä ja kuvaus oli oivaltavaa sekä kaikesta rumuudesta huolimatta kaunista. Elokuvasta oli jätetty pois paljon kirjan kauheuksia, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä visuaalisina asiat olisivat olleet liian raskaita. Elokuvassa oli kirjasta poiketen kaksi aikatasoa ja tarinaa, ja mielestäni ratkaisu oli hyvin toimiva.

Päivä 10. Lempiklassikkosi

Minua vähän naurattaa tämä huhtihaaste siinä, että polleasti ilmoitin alussa kertovani lyhyet vastaukset kunkin päivän kysymykseen muiden postausten yhteydessä. Todellisuudessa on käynyt niin, että lyhimmilläänkin tulee kirjoitettua suht pitkästi päivän valinnoista. Haastepostaus on välillä myös saanut jäädä päivän ainoaksi. Niin käy nytkin, mutta laitan tähän postaukseen vähän ylimääräisiä kuvia sanatonta sunnuntaita korvaamaan.


Taas kerran tuntuu tietysti mahdottomalta valita yhtä lempiklassikkoa, mutta nostan kuitenkin yhden teoksen tänäänkin valokeilaan. Kotimaisista suosikkiklassikkojani ovat esimerkiksi Juhani Ahon Papin rouva, Minna Canthin Hanna, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Ulkomaisista klassikoista mieleni tekee mainita ainakin Margaret Mitchellin Tuulen viemää, John Steinbeckin Eedenistä itään ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. On mahdoton sanoa, mikä kaikista hyvistä luetuista klassikoista olisi paras, mutta valitsen tämän päivän nostoksi kuitenkin Richard Yatesin romaanin Revolutionary Road (Otava 2009, alkup. 1961).


Valinta perustuu paitsi luonnollisesti romaanin hyvyyteen myös lukukokemuksen viimeaikaisuuteen (so. luettu kaksi vuotta sitten), monella tasolla henkilökohtaiseen koskettavuuteen sekä onnistuneeseen elokuvaversioon (jonka näin ennen romaanin lukemista). Yates näkee ihmisen niin selvästi, ja kertoo kaunistelemattoman totuuden raa'asti - kuitenkin ironinen pilke silmäkulmassaan. Minua yleensäkin kiehtoo psykologinen syväluotaus kirjallisuudessa, ja tässä sitä huokuu jokainen rivi. Lukekaa, jos vielä lukematta on!


Sitten arkisempiin asioihin.


Huh, en tiedä miten muilla lapsiperheillä, mutta minusta tuntuu, että meillä suunnilleen joka toinen viikonloppu on ihanan rentoa yhdessäoloa sekä kaikkien akkujen latausta, ja joka toinen taas sellainen hullunmylly, etten malta odottaa maanantaina koittavaa rauhaisaa yksinoloa. Tarvitsen joka tapauksessa varmasti keskivertoa enemmän hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, mutta toki rakastan myös perheeni seuraa. Nyt vain taas tuntui mahtuvan yhteen viikonloppuun mahdottomat määrät itkua, kiukkua ja ylipäätään sellaista levotonta tempoilua. Vaikkei hirveästi ollut mitään järjestettyä ohjelmaa. Olen ihan naatti.


Juuri ennen viikonloppua sain kuitenkin järjestettyä vihdoinkin kirjahyllymme loppuun. Todella suuri urakka, jonka tuloksista saa nauttia vain rajallisen ajan, kunnes kuin itsestään lisääntyvien kirjojen ja lasten sotkemisen vuoksi hyllyt ajautuvat taas normaaliin kaaostilaansa. Lasten hylly näytti vielä muutama päivä sitten tältä:

Kunnes kasasin lastenkirjat lattialle...

... huokaisin syvään ja aloin hommiin. Eipä aikaakaan, kun silmä sai jo levätä tässä näyssä:

Ahh! Aikuisten hyllykin (jota muuten inhoan noin niin kuin huonekaluna, lähinnä väriltään) on nyt näin siisti:

Aikuisten hyllyn kuvaamiseen oli vain hankala keskittyä, kun viereisellä sängyllä hyppi ensin tällainen eksentrinen pupu vaatien huomiota ja kuvaamista (älkää kysykö tuosta asusta; en minä vain tiedä):

Joka sittemmin kuoriutui uimapuvussa ja vyössä jumppaavaksi akrobaatiksi. "Äiti kato!" "Äiti ota kuva!"

Hengästyttävä viikonloppu muuten päätettiin leipomalla uskomattoman herkullisia, amerikkalaistyylisiä mustikkamuffineja. Tosin siitäkin onnistuttiin kehittämään itkua ja hammastenkiristystä, mutta hyviä ne kuitenkin olivat. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille lukijoilleni!