Näytetään tekstit, joissa on tunniste maahanmuuttotarinat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maahanmuuttotarinat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. tammikuuta 2012

Maahanmuuttomaanantai - Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers

Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers.
Kustantaja: William Morrow/HarperCollins, 2011.
Sivuja: 336.
Genre: Maahanmuutto-/kasvutarina/lukuromaani
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Barely sixteen, I felt as old and shabby as my mother’s brown shawl, melting into Opi and the place carved out for me. As I knew my own plain face in our tin mirror, I knew each stone in the four walls and floor of our house. I knew the narrow streets draped across the mountain crest like threads for lacework never finished, unraveling into shepherds’ trails. These threads caught and held me like a web. I knew which families had carved wooden doors and which had rough nailed planks. I knew the voices and shapes of our people. By the sound of their footsteps I knew which of them walked behind me. I knew the old women’s coughs, the old men’s stories, the good husbands and those who came home stinking drunk from wine on market day. I knew why the mayor’s wife covered her bruises with a fine silk shawl. In a tapestry of Opi you’d see me in the shade of the olive trees with my dull brown hair and face turned away."

Tämä kirja oli minulle hienoinen pettymys. Se on kyllä hyvä lukuromaani, mutta kun olin lukenut siitä vain ja ainoastaan hehkuttavia arvioita lukuisilta sivustoilta, odotin jotakin tajunnanräjäyttävää, mitä tämä ei todellakaan ollut. Se on koskettava tarina, jonka parissa aika kuluu mukavasti, mutta perusluonteeltaan kirja on hyvin amerikkalainen, ja suomalaiseen makuun jopa naiivi uskossaan uusiin alkuihin ja Amerikan ihmemaahan.

Kirjan perussanoma on kyllä kaunis: hylkää ennakkoluulosi ja opi luottamaan muukalaisiin, niin voit paitsi saada apua myös oppia jotakin tärkeää. Romaani kertoo italialaislähtöisen Irman tarinan. Hän kasvaa 1800-luvun loppupuolella pienessä pohjoisitalialaisessa Opin kylässä, jossa kaikki syntyvät ja kuolevat samassa talossa, tuntevat toisensa ja suhtautuvat ulkomaailmaan pelonsekaisin ennakkoluuloin. Ikävät tapahtumat Irman elämässä kuitenkin pakottavat hänet lähtemään kotoa, Amerikkaan asti, ja vaikka äiti oli opettanut Irmalle, ettei muukalaisiin voisi koskaan luottaa, hän saa rankan matkansa varrella apua lukemattomilta erilaisilta ihmisiltä, joiden juuret ovat eri puolilla maailmaa.

Irman tarina on melko tyypillinen vaikeuksien kautta voittoon -kertomus, jotka ovat suosittuja Yhdysvalloissa ja jotka luovat sekä kertovat ko. kansan identiteetille tärkeää tarinaa uudelleen ja uudelleen. Ällön imelä tämä kertomus ei ole, sillä Irman elämä on täynnä vastoinkäymisiä ja synkkyyttä - kyllästymispisteeseen saakka. Kaipasinkin välillä enemmän valoa ja lämpöä tarinaan.

Tämän lisäksi teksti oli jokseenkin yksinkertaista ja valmiiksipureskeltua. Tuntui, että kaikki selitettiin aika tavalla auki, vieläpä opettavaiseen sävyyn, eikä lukijalle jätetty paljon itsenäisesti pohdittavaksi. Silti luulen, että jos olisin lukenut tämän ns. puhtaalta pöydältä, olisin ihastunut kirjaan enemmän. Nyt odotukseni olivat liian korkealla. Eihän tämä oikeasti voi kauhean huono olla, jos koko Amerikka tätä rakastaa. Uskallan siksi suositella kirjaa niille, jotka etsivät hyvää lukuromaania, ja joita kiinnostaa 1800- ja 1900-lukujen taite, Yhdysvaltojen maahanmuuttohistoria erilaisine etnisine ryhmineen sekä selviytymis- ja kasvutarinat. Kansikin on aika söötti!

Innostuneempia arvioita voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Tiukkojen haasteiden tiistai: Miten kävi?

Lanseerattuani Kirjavan kammarin maaliskuussa 2011, esittelin melko pian neljä blogihaastetta loppuvuodeksi. Ensimmäinen niistä oli Maahanmuuttajien tarinat 2011 -haaste, joka ei ollut oma keksimäni, vaan löysin sen amerikkalaisesta Books in the City -blogista.

Koska haaste ei ollut omani, en luvannut sen suorittamisesta mitään palkintoja, mutta minua kiinnostaisi silti kovasti, kuinka moni muu suoritti haasteen ja millä kirjoilla? Minä lähdin tavoittelemaan neljää luettua teosta, mutta taisin lukea niitä lopulta yhteensä 14! Kirjalistani on seuraava (olen pahoillani, etten voi kertoa kaikkien kirjojen nimiä):

  • Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
  • SB
  • Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
  • Chris Cleave: Little Been tarina
  • Jamie Ford: Hotelli Panama
  • Amanda Hodkinson: 22 Britannia Road
  • Jean Kwok: Käännöksiä
  • LR
  • Cecilia Samartin: Nora & Alicia
  • Pamela Schoenenwaldt: When We Were Strangers
  • Kamila Shamsie: Burnt Shadows (Poltetut varjot)
  • HS
  • Colm Tóibín: Brooklyn
  • Anne Tyler: Amerikan lapset.

En erityisesti yrittänyt kerätä kirjoja tätä haastetta varten, mutta maahanmuutto kiinnostaa minua ja se on myös hyvin käsitelty aihe nykykirjallisuudessa ja tässä globaalissa maailmassa.

Suoritin siis haasteen tasolla "Täysin integroitunut". :)


























Seuraava haaste oli Suomalaisen keskiluokan arki 2011, jossa oli tarkoituksena lukea viisi teosta suomalaisesta, keskiluokkaisesta arjesta yhdessä sovitulta listalta (joka löytyy päivitettynä haastesivultani).

Tässä haasteessa epäonnistuin itse surkeasti, sillä luin vain kolme kuvaukseen sopivaa romaania:

  • Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
  • Katriina Ranne: Minä, sisareni
  • Essi Tammimaa: Paljain käsin

Yritin kyllä lukea Anna-Leena Härköseltä pariakin kirjaaa, mutten jaksanut loppuun.  Nyt ajatellen lukemistani myös vaikkapa Antti Leikaksen Melominen tai Eeva Tikan Aurinkoratsastus ovat kyllä keskiluokkaisia, mutten osannut niitä silti tähän sisällyttää, sillä ne eivät jollakin määrittelemättömällä tavalla ole sellaisia romaaneja, joita yritin tämän haasteen myötä etsiä.

Mitä suomalaisen keskiluokan arkea kuvailevia teoksia te luitte? Saitteko viisi täyteen? Tästä on luvassa haasteen suorittaneille arvonta yllätyspalkintoineen!


























Kolmas haaste oli nimeltään Siskoskirjat 2011. Idea oli samankaltainen kuin keskiluokkahaasteessa, eli laatia yhdessä kirjalista, jolta tulisi haasteen suorittaakseen lukea vähintään viisi teosta.

Tämän sentään suoritin kirkkaasti lukien yhdeksän siskoskirjaa, joista kaikkia en ole kyllä lisännyt viralliselle listalle:

  • MB
  • EB
  • Helen FitzGerald: The Donor
  • Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt
  • Kate Morton: Paluu Rivertoniin
  • Katriina Ranne: Minä, sisareni
  • Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
  • Essi Tammimaa: Paljain käsin
  • Anton Tsehov: Kolme sisarta

Tästäkin on arvonta palkintoineen luvattuna, joten kertokaahan mitä siskoskirjoja te luitte ja saitteko viisi kasaan? En muuten itse osallistu arvontaan. ;)


























Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä Kirjavassa kammarissa esiteltiin monien alakategorioiden Totally British -haaste, joka sai ihanan innostuneen vastaanoton. Jokainen sai valita sopivan määrän kategorioita, joita sitten pyrki suorittamaan. Jos jätän lastenkirjat laskematta, luin vuoden aikana kaikkiaan 24 haasteeseen sopivaa kirjaa. Sain kaikki suunnittelemani seitsemän kategoriaakin suoritettua! Kirjalista on seuraava:

  • Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Commonwealth 1)
  • Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Commonwealth 2)
  • SB (Éirinn go Brách! 1)
  • MB (Modern Women Writers 1/Stiff Upper Lip 1)
  • Chris Cleave: Incendiary (Modern Men Writers 1)
  • Chris Cleave: Little Been tarina (Modern Men Writers 2/Multicultural Britain 1)
  • Emma Donoghue: Room (Éirinn go Brách! 2)
  • Helen FitzGerald: The Donor (Modern Women Writers 2/Maybe British, Never English)
  • Amanda Hodkinson: 22 Britannia Road (Modern Women Writers 3/Multicultural Britain 2)
  • Simon Lelic: Katkeamispiste (Modern Men Writers 3)
  • Kate Morton: The Forgotten Garden (Stiff Upper Lip 2/Commonwealth 3)
  • Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Stiff Upper Lip 3/Commonwealth 4)
  • Alice Munro: Kerjäläistyttö (Commonwealth 5)
  • Paul Murray: Skippy Dies (Éirinn go Brách! 3)
  • David Nicholls: Sinä päivänä (Modern Men Writers 4)
  • Linda Olsson: Laulaisin sinulle kauniita lauluja (Commonwealth 6)
  • LR (Stiff Upper Lip 4/Modern Women Writers 4/Éirinn go Brach! 4)
  • Kamila Shamsie: Burnt Shadows (Commonwealth 7)
  • Carol Shields: Pikkuseikkoja (Commonwealth 8)
  • LS (Commonwealth 9)
  • HS (Modern Women Writers 5/Multicultural Britain 3)
  • Colm Tóibín: Brooklyn (Éirinn go Brách! 5)
  • Sarah Waters: Vieras kartanossa (Modern Women Writers 6/Stiff Upper Lip 5)
  • Will Wiles: Care of Wooden Floors (Modern Men Writers 4)

Yllä on siis "liikaakin" kirjoja, mutta suoritettuja kategorioita on kuusi: Commonwealth, Éirinn go Brách!, Modern Women Writers, Stiff Upper Lip, Modern Men Writers ja Multicultural Britain. Lisäksi lasken mukaan vielä Children's Britain -kategorian, vaikka se tuntuu vähän huijaukselta, kun luin siihen vain kuvakirjoja (Lauren Childin Samu ja Salla -kirjoja, Lucy Cousinsin Maisa-kirjoja, Roald Dahlin Suunnattoman suuren krokotiilin, Jo Lodgen Hurja kroko -kirjoja, Jill Murrayn Norsulan perhe -kirjoja...). Lasken siis itselleni yhteensä seitsemän kategoriaa suoritetuiksi, mutten osallistu taaskaan arvontaan itse.

Kertokaa te muutkin haastetta suorittaneet kuinka monta siihen sopivaa kirjaa yhteensä luitte ja kuinka monta kategoriaa suorititte. "Pääarvontaan" pääsevät mukaan kaikki, joilla on yksikin kategoria suoritettuna, mutta eniten kirjoja lukenut saatetaan palkita myös, tai sitten suoritan toisen arvonnan erityisen paljon lukeneiden kesken.

Sovitaan vaikka, että suoritan kaikki haastearvonnat tiistaina 17.1., joten teille jää kaksi viikkoa aikaa ilmoittaa suorituksenne tämän postauksen kommentteihin.

Huh, olikohan siinä kaikki oleellinen info?! No, voisin toki kertoa, että muita suoritettuja blogihaasteita kohdallani olivat Luen ja kirjoitan -blogin Kirjallista elämää -haaste sekä huhtikuinen 30 Days of Books -haaste, jonka taisi suomalaisessa blogimaailmassa lanseerata P.S. Rakastan kirjoja -Sara. Nautin muuten siitä haasteesta todella paljon! Nyt se voisi olla väsyttävä, mutta juuri aloittaneena bloggaajana, jolla sattui vielä olemaan siinä elämänvaiheessa paljon aikaa käsissään, kirjoitin todella innokkaasti joka päivä haastevastauksia.

Ainakin pari Satun luetut -blogin minihaastetta tuli vielä suoritettua (500+- ja Pienkustantamo-haasteet), ja joitakin yhden postauksen mittaisia vastaushaasteita. Ne kaikki löytyvät blogistani haasteet-tunnisteellaSuorittamatta jäivät pyrkimyksestä huolimatta ihanat Järjellä ja tunteella -blogin Nostalgian jäljillä- sekä Lurun lukujen Taiteilijaelämää-haasteet.

Kaikille lukuhaasteet eivät sovi, mutta minä rakastan niitä! Pidän suunnitelmallisesta ja aikataulutetusta lukemisesta, mutta toisaalta en anna sen painaa oikeastaan koskaan mieltäni, jos en jotakin haluakaan/jaksakaan/ehdikään lukea tai suorittaa. Alkaneelle vuodelle olen lupautunut jo ainakin Morren maailman Itsenäisyyspäivän haasteeseen, ja olen suunnitellut jo kaksikin omaa, laajahkoa haastetta oman ja halutessanne teidän muidenkin päiden menoksi. :) Niistä kuitenkin lisää joskus myöhemmin, sillä tämä postaus on tarpeeksi pitkä jo näin.

Huomenna pyrin tekemään yhteenvedon lukuvuodesta 2011 tai sitten kurkistelen kustantamojen kiehtoviin kevätkatalogeihin. Nähdään taas!

tiistai 27. joulukuuta 2011

Teematiistai - Jamie Ford: Hotelli Panama

Jamie Ford: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet).
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Annukka Kolehmainen.
Kansi: Pirta Syrjänen.
Sivuja: 380.
Genre: Romanttinen sota-ajan lukuromaani.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sen sijaan Henry oli heilauttanut kättään hyvästiksi ja hymyillyt. Ei edes halannut. Keiko oli kääntänyt katseensa ja pyyhkinyt silmiään. Henry oli tehnyt parhaan mahdollisen ratkaisun, olihan? Hänen isänsä oli joskus sanonut, että vaikeimpia valintoja ei tehty oikean ja väärän välillä, vaan oikean ja sen, mikä on parasta. Parasta oli päästää Keiko menemään. Ja Henry oli tehnyt juuri niin."


Voi pettymyksen huokaus. Hotelli Panama on kirja, jolta odotin etukäteen paljon. Luin kirjasta kehuja jo viime vuonna amerikkalaisista kirjablogeista, ja se kuulosti minusta kiehtovalta. Siinä oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: sota, rakkaus, maahanmuutto, kulttuurierot - ja Seattle. 


Rakastuin Seattleen, kun olimme siellä toissa kesänä. Kävimme kiinalaiskaupunginosassa - tai ID:ssä, eli International Districtissä - johon tämän romaanin tapahtumat suurelta osin sijoittuvat. Asuimme Bainbridge Islandilla kodiksi restauroidussa toisen maailmansodan sotilasviestintäkeskuksessa, ja romaanissa kerrotaan muun muassa kuinka japanilaiset evakuoitiin Bainbridgeltä, kun siitä tehtiin sotilastukikohta. Karmivaa ja mielenkiintoista! Jamie Fordin esikoisromaania kehutaan ylisanoin myös hänen kustantajiensa sivuilla. Hotelli Panaman käännösoikeudet on myyty 29 maahan.


Kaikesta tästä huolimatta kirja ei missään vaiheessa voittanut minua puolelleen. Odotukseni olivat ehkä kovat, mutten usko, että olisin innostunut kirjasta, vaikka olisin lukenut sen ilman etukäteistietoja. Aihe, japanilaistaustaisten ihmisten kohtelu toisen maailmansodan aikaisessa Amerikassa, oli kyllä hyvin mielenkiintoinen ja minulle aiemmin melko tuntematon, mutta teksti, tarina ja henkilöhahmot olivat minusta toivottoman tönkköjä ja ohuita. 


Yhdysvalloista tulee aivan loistavaakin kirjallisuutta, mutta usein joudun toteamaan siellä hehkutetuista teoksista, että ne ovat eurooppalaiseen makuun lapsellisia. En voi olla vertaamatta Hotelli Panamaa juuri ennen sitä lukemaani Tatiana de Rosnayn Viimeiseen kesään. Molemmat ovat dramaattisten tapahtumien tahdittamia lukuromaaneja ilman suuria korkeakirjallisia ansioita. Silti Viimeinen kesä oli minusta paljon syvällisempi, aikuisempi ja - jotenkin eurooppalaisempi.


Toki Hotelli Panamassa on omat suloiset hetkensä, mutta minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä kaikki hehkutus tämän kirjan kohdalla kumpuaa. Pidän yleisesti ottaen rinnakkaistarinoista ja aikakausien vaihtelusta, mutta ne eivät nyt pelastaneet kokonaisuutta. Suomalainen(kin) kansi on hyvin kaunis, mutta nimivalinta on minusta huono. Hotelli Panama on kyllä keskeinen rakennus kirjassa, mutta kirjaa vielä tuntemattoman ajatukset se johtaa Väli-Amerikkaan ja siten harhaan, ja on myös ristiriidassa japanilaishenkisen kannen kanssa. 


Suomennos ei ollut mielestäni tasaisen laadukas, mutten osaa arvata, onko kömpelö teksti kokonaisuutena kirjailijan vain kääntäjän "ansiota". Fordin moka on ainakin mieleen jäänyt, sinällään mitätön pikku virhe, kun kirjan lopussa vuonna 1986 vuosikymmeniä kadoksissa ollut ihminen löydetään istumalla muutama tunti tietokoneella ja soittamalla sitten muutama puhelu. Kyllä ei 1980-luvulla, aikana ennen internetiä, auttanut ihmisten etsinnässä tietokoneella istuminen pätkääkään, ellei nyt päässyt käsiksi joihinkin viranomaisten tietokantoihin.


Ihastuneempia arvioita Hotelli Panamasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu, Sanna ja Leena Lumi


PS. Pidän kovasti alun lainauksessa esitetystä Henryn isän ajatuksesta vaikeimmista valinnoista.

torstai 1. joulukuuta 2011

TB-torstai - Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (The Thing Around Your Neck).
Kustantaja: Otava, 2011.
Suomentanut: Sari Karhulahti.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 261.
Genre: Novellikokoelma/moderni maailmankirjallisuus.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.


"Sinä kesänä kysyit mummilta, miksi Nonso joi ensimmäisenä, vaikka Dozie oli kolmentoista eli vuotta vanhempi, ja mummi vastasi, että Nonso oli hänen ainoa pojanpoikansa, joka jatkaisi Nnabuisin suvun nimeä, ja Dozie puolestaan vain nwadiana, hänen tyttärenpoikansa. Sinä kesänä löysit nurmikolta käärmeen luoman nahan, joka oli ehjä ja ohut kuin naisten nailonsukka, ja mummi kertoi, että sen luoneen käärmeen nimi oli echi eteka, 'huominen on liian kaukana'. Yksi purema, hän sanoi, ja kaikki on ohi kymmenessä minuutissa."


Ensimmäiseksi luin nigerialaiselta Chimamanda Ngozi Adichielta romaanin Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009). Se oli todella suuri ja vaikuttava lukukokemus. Sitten luin Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), josta kirjoitin ihastusta hehkuen täällä. Tämä kolmas teos eroaa kahdesta aiemmasta siinä, että se koostuu yksittäisistä tarinoista, novelleista. Mutta se on aivan yhtä hyvä kuin Adichien romaanitkin.


Tämä on hieman mutu-tuntumalta heitetty juttu, mutta minulla on sellainen olo, että Sari Karhulahti olisi suosikkikääntäjiäni. Tuntuu, että olen pitänyt vähintään usein hänen käännöksistään, enkä nyt ainakaan muista pettymyksiä. Nyt ainakin painan hänen nimensä mieleen.


Kaikki eivät välitä lukea novelleja, ja minäkin tartun helpommin romaaniin kuin novellikokelmaan. Jos haluaa oikein uppoutua kirjan maailmaan, romaani lienee usein varmin ratkaisu. Mutta nyt taas tällaisen loistavan kokoelman luettuani ajattelen, että vierastan novelleja täysin turhaan. Adichien tarinat ovat juuri oikeanlaisia novelleiksi: niihin pääsee heti sisään, sillä kirjailija osaa kertoa pienin elein ja vähin sanoin henkilöistä niin paljon, että lukija kuvittelee tuntevansa heidän taustansa ja motiivinsa paremminkin. Adichie on myös esimerkillinen ympäristön kuvaaja.


"Mieheni sytytti valot olohuoneeseen. Keskellä lattiaa oli beige sohva, joka näytti pudonneen siihen vahingossa, sillä se oli vinossa. Huoneessa oli kuuma, ja ilmassa leijui vanhoja tunkkaisia hajuja.


'Minä näytän sinulle paikkoja', sanoi mieheni.


Pienemmässä kahdesta makuuhuoneesta oli vain nurkkaan pantu patja. Isommassa oli sänky, kampauspöytä ja puhelin kokolattiamaton peittämällä lattialla. Silti kumpikaan huone ei näyttänyt avaralta: seinät tuntuivat vaivaantuneen toistensa seurassa, koska niiden välissä oli niin vähän."


Monissa novelleissa - myös siinä, josta yllä oleva lainaus on otettu - Adichie käsittelee nigerialaisten maahanmuuttoa Amerikkaan ja sopeutumista sinne. Tai sopeutumattomuutta. Samasta aiheesta Adichie aikoo kirjoittaa myös seuraavassa teoksessaan, ainakin Wikipedian mukaan. Toiset novellit taas sijoittuvat Nigeriaan. Mutta oikeastaan kaikissa aiheena on modernisoituminen, ajan kuluminen, maailman pieneneminen ja kaiken tämän vaikutus yksilöihin.


Voisin nostaa melkein jokaisen 12 novellista valokeilaan, mutta vahvimmin mieleeni taisivat jäädä vähän eri syistä Jäljennös, Viime viikon maanantaina, Huominen on liian kaukana sekä Härkäpäinen historioitsija. Suomen- sekä alkukielisen kokoelman niminovellit Se, mikä kuristi kurkkuasi sekä Huominen on liian kaukana tuntuivat erityisen vaikuttavilta käytetyn sinä-muodon vuoksi.


Ja koska Chimamanda Ngozi Adichie on minusta niin älyttömän kaunis nainen, liitän hänen kuvansa tähänkin juttuun. :)


Huominen on liian kaukana -novellikokoelman on lukenut muutama muukin, ainakin Kirsi, Mari A., Hanna, Minna/Ilse, Ina, Sara ja Sanna.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Totally British -tiistai - Amanda Hodgkinson: 22 Britannia Road (äänikirja)

Amanda Hodgkinson: 22 Britannia Road.
Kustantaja: Fig Tree (Penguin), 2011.
Sivuja: 320.
Äänikirjan lukija: Sandra Duncan.
Genre: Melankolinen ihmissuhderomaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haasteita Maahanmuuttajien tarinat 2011 ja Totally British: Multicultural Britain; Modern Women Writers


"Silvana pulled Aurek tighter to her, rocking him back and forth, the memories departing. He snaked a bony hand out from under her coat and she felt his small fingers searching her face. And how was it that love and loss were so close together? Because no matter how she loved the boy – and she did, furiously, as if her own life depended on him – loss was always there, following at her heels. By the time the dawn sky leaked light into the darkness, Silvana was too tired to think any more and finally closed her eyes, letting the heartbeat drone of the engines settle her to a thankfully dreamless slumber."

Englantilaisen Amanda Hodgkinsonin esikoisromaani 22 Britannia Road kertoo Englantiin toisen maailmansodan jälkeen muuttavan puolalaisperheen tarinan. Silvana ja Janusz ovat juuri menneet naimisiin ja ehtineet saada ensimmäisen lapsensa, kun sota erottaa heidät toisistaan totaalisesti kuudeksi vuodeksi.

Kuuteen vuoteen mies ja vaimo eivät ole vaihtaneet sanaakaan edes kirjeitse eivätkä ole tienneet toistensa kohtalosta mitään. Sodan päätyttyä Silvana ja Aurek-poika kuitenkin löytyvät, ja Ipswichiin, Englantiin asettunut Janusz kutsuu heidät luokseen tarjotakseen heille kodin. Kuinka yhteiselo onnistuu, kun vuodet ja sota ovat muuttaneet kumpaakin puolisoista, ja kun kummankin mieltä painavat sodan aikana tapahtuneet asiat sekä syntyneet salaisuudet? Oman mutkansa matkaan tuo sodan traumatisoima Aurek, joka ei luonnollisesti muista tai tunnista isäänsä, ja joka elää äitinsä kanssa vahvassa symbioosissa. Myös sopeutuminen uuteen maahan ja vieraaseen kulttuuriin aiheuttaa ongelmia.

Kuuntelin tämän äänikirjan melko nopeasti, sillä kirja ei ole paksu ja tiskikoneemme sattui juuri olemaan pitkään huollossa. Yhdistänkin 22 Britannia Roadin vahvasti tiskaamiseen. :) Lukija Sandra Duncanilla on ihan miellyttävä, selkeä ja melko väritön ääni peruskerronnassa, mutten pitänyt hirveästi hänen näyttelemisestään dialogikohtauksissa. Nämä ovat toki makuasioita, ja minäkin totuin Duncanin tyyliin aika pian alun jälkeen.

Itse kirja on aika hyvä. Sillä olisi ollut kohdallani mahdollisuuksia suurempaankin innostamiseen, sillä pidän maahanmuutto- ja perhe-/avioliittotarinoista, sekä yhteiskunnallisen kuohunnan yksilötason vaikutusten kuvailusta. Myös kirjailijan tyyli suhtautua tarinaan ja henkilöihin melko analyyttisesti ja viileän etäisesti on minulle usein sopiva. Jotakin tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan, niin ettei se noussut tämän vuoden tärkeimpien lukukokemusteni joukkoon.


Oikein kelvollinen 22 Britannia Road kyllä on. Se on myös voittanut palkintoja ja ehdokkuuksia erilaisilla listoilla ja ulkomaiset kirjabloggaajat puolelleen. En tiedä, jäikö teos minulle vähän etäiseksi taas äänikirjamuodon vuoksi, vai johtuiko se siitä, etten kiintynyt voimakkaasti keneenkään henkilöistä. Janusz on hieman juro, mutta luotettava perusmies. Hän on hellyttävä, muttei herättänyt minussa suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Silvana on monimuotoisempi, herkkä hahmo, jota monet ikävät tapahtumat ovat rikkoneet vähän kerrassaan. Häntä säälii ja ymmärtää, mutten samastunut Silvanaan voimakkaasti tai ollut todella huolissani hänen kohtalostaan. Edes pieni poika Aurek ei herättänyt äidinvaistoani tai suojelunhalua niin kuin lapsihahmot kirjallisuudessa usein tekevät.


Kukaan henkilöhahmoista ei ole mielestäni huonosti rakennettu, mutta jotakin jäi puuttumaan.


Kirjassa kerrotaan myös ajasta ennen sotaa, ja koskettavinta onkin, kuinka valoisat, elämänhaluiset nuoret tulevaisuus edessään muuttuvat sodan myötä epävarmoiksi ja hapuileviksi. He menettävät niin paljon ja eksyvät matkallaan kohti selviytymistä.


Pienestä napinasta huolimatta suosittelen kirjaa ilman varauksia kompleksisten mutta hienovaraisten parisuhdekuvailujen, 1940-luvun, maahanmuuttotarinoiden sekä brittiläisyyden ystäville. 

tiistai 16. elokuuta 2011

Teematiistai Anne Tyler: Amerikan lapset

Anne Tyler: Amerikan lapset (Digging to America).
Kustantaja: Otava, 2008.
Suomentanut: Kristiina Rikman.
Sivuja: 329.
Genre: Lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Maahanmuuttotarinat 2011 -haastetta.


Tänään on teematiistai kahdestakin syystä. Ensinnäkin Anne Tylerin Amerikan lapset sopii hyvin osasuoritukseksi Maahanmuuttotarinat 2011 -haasteeseen (jonka olen jo suorittanut "täysin integroituneena", hih) ja toisekseen se nivoutuu yhteen tämän syksyn henkilökohtaisista lukuteemoistani, eli ns. erilaisten perheiden teemaan, jonka tiimoilta olen aiemmin lukenut Eeva Tikan Aurinkoratsastuksen sekä Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkan.


Minulla oli tai on jostakin syystä sellainen kuva, että tämä nimenomainen Tylerin kirja ei olisi kovin arvostettu. En tiedä, johtuuko se jo jostakin nimeltään unohtuneesta, mutta muistijäljen jättäneestä kirja-arviosta, vai siitä, että teos on ollut jo kauan mm. kirjakerhojen alennusmyyntien vakiokamaa. Niin tai näin, odotukseni eivät olleet kovin korkealla, vaikka Tylerista olen aiemmin kovasti pitänytkin. Hyvä ehkä niin, kuten on aiemminkin todettu, sillä lukukokemus oli lopulta erinomainen.


Kansainvälinen adoptio on kirjan viitekehyksenä, ja kyllä sitäkin jonkin verran käsitellään, mutta adoptio ei ole kirjan pääteema. Eniten teos käsittelee juuri maahanmuuttoa, kahden kulttuurin välissä elämistä, kulttuurien yhteentörmäystä, amerikkalaisuutta ja perhesuhteita. Päähenkilö on Maryam, keski-ikäinen Iranista nuorena naisena Yhdysvaltoihin muuttanut nainen, josta on muovautunut kaiken edellämainitun ristitulessa tietynlainen persoona. Maryam ei ole mikään maailman rakastettavin päähenkilö, mutta pidin hänestä kovasti ja tietyltä osin myös samastuin häneen.


Maryam on lämminsydäminen, mutta päällepäin pidättyväinen kuoreensa sekä yksinäisen kotinsa rauhaan vetäytyvä leskirouva. Hänen poikansa adoptoi iranilaissyntyisen vaimonsa kanssa lapsen Koreasta, ja kun lasta haetaan lentokentältä, Maryam poikineen ja miniöineen tutustuu ns. periamerikkalaiseen perheeseen, joille on tulossa adoptiotytär Koreasta samalla lennolla. Hieman kuin olosuhteiden pakosta nämä saman tilanteen yhdistämät kaksi perhettä kolmessa polvessa lähentyvät keskenään ja alkavat viettää aikaa yhdessä.


Olin taas kerran aivan ihastuksissani Tylerin terävästä, tarkkanäköisestä ja lempeän ironisesta tyylistä kuvailla arkisia ihmisiä kauniine ja huvittavine piirteineen. Kaikkia perheiden jäseniä ja vielä sukua sekä ystäviäkin kuvataan ja tarkkaillaan kirjailijalle ominaiseen tapaan niin, että eläväisiä henkilöhahmoja jää kirjan loppumisen jälkeen ikävä. 


Kansainvälinen adoptio sekä maahanmuuttajien ja ns. kantaväestön kohtaaminen antavat herkullisen lähtökohdan tutkiskella ennakkoluuloja ja niiden murtamista. Tyler osaa rakentaa vastaavan psykologisen kuvaelman myös ilman näin ilmeisen vaikuttavia taustatekijöitä, mutta on piristävää, että tällä kerralla mukana on myös yhteiskunnallinen ote perhedynamiikan tarkastelun lisäksi. Silti Amerikan lapset on jokapäiväisen elämän ja ihmissuhteiden kuvaajana takuuvarmaa kamaa niin Tylerin kuin Carol Shieldsin ystäville. Suositukseni!


Kirjan ovat blogiinsa tuoneet myös ainakin Katja ja Reeta Karoliina.

maanantai 15. elokuuta 2011

Monikulttuurinen maanantai - Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwok: Käännöksiä (Girl in Translation).
Kustantaja: Bazar, 2011.
Suomentanut: Ulla Lempinen.
Kansi: Lisa Fyfe.
Sivuja: 275.
Genre: Selviytymistarina/omaelämäkerrallinen romaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Maahanmuuttajien tarinat 2011 -haastetta.


En yleensä lue muiden kirjabloggaajien arvioita teoksesta kovin tarkkaan, ennen kuin olen lukenut saman kirjan itse. En ole kokenut, että muiden mielipiteet vaikuttaisivat omiini, tai että kopioisin muilta heidän ajatuksiaan - tahallisesti tai tahattomasti. Lähinnä kyse on siitä, ettei lukematon kirja kiinnosta vielä niin hirveän paljon. Käyn yleensä silmäilemässä läpi tärkeimmät nostetut pointit sekä sen, pitikö bloggaaja kirjasta vai ei. Tai kuinka paljon piti. Lyhyet arviot luen joskus kokonaankin läpi, ja erityisesti kiinnitän huomiota niihin bloggaajiin, joiden kirjamaku ja mielipiteet tärkeistä asioista ovat usein lähellä omiani. Sitten kun olen lukenut kirjan, käyn lukemassa vanhemmat arviot vielä uudestaan, kuitenkin vasta oman arvioni kirjoittamisen jälkeen. Silloin kiinnostus on jo kohonnut ihan eri tasolle.


Tyyli on ollut minulle hyvä. Mutta ensimmäistä kertaa tätä Käännöksiä-romaania lukiessani mietin välillä, luinko sitä liikaa muiden bloggaajien silmillä. Pidin kirjasta kovasti ja erittelen pian, miksi näin, mutta huomasin välillä ajattelevani, että täytyisi tähän kai suhtautua kriittisemmin, kun niin monet blogiarviot teoksesta olivat olleet laimeita. Ne olivat jääneet normaalia paremmin mieleeni, sillä tämä kirja herätti eri blogistipiireissä keskusteluja, joiden seuraamisen myötä muiden mielipiteet tulivat minulle selviksi.


En silti ajattele, että muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttavuus lukukokemukseen olisi välttämättä huono asia. Luotan itseeni ja tiedän, että osaan kyllä lopuksi muodostaa oman mielipiteeni. Mutta kukaan ei voi muodostaa mielipiteitään tyhjiössä, vaan (lopulta aina) subjektiivinen arviomme perustuu moneen osatekijään, joista muiden ihmisten mielipiteet ei ole mielestäni sen merkittävämpi - tai vähemmän merkittävä - kuin muutkaan.


Vaikka minua kiinnostaa, miten olisin kirjan lukenut ja ottanut sen vastaan tietämättä siitä mitään, olen lopulta oikeastaan iloinen, että muiden mielipiteet olivat muistissani niin vahvasti, sillä ne pakottivat minut todella pohtimaan lukukokemustani ja käymään päänsisäistä keskustelua, jossa peilasin omia tuntemuksiani muiden arvioihin. Olenko samaa mieltä vai enkö?


Haluan korostaa, että suurin osa lukemistani blogiarvioista oli päätynyt siihen, että kirja oli ihan hyvä. Mistään teilauksesta ei siis ollut kyse. Mutta olin odottanut kirjan lukemista paljon, ja kun yksi toisensa jälkeen sanoi, että tämä oli ihan ok-välipala, muttei mikään elämää suurempi kirja, odotukseni luonnollisesti vähän laskivat. Lopulta olinkin aika samaa mieltä muiden arvioijien kanssa, mutta silti tämä oli minusta oikein hyvä romaani lajissaan ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.


Ripustimme patjan päähän Tongshengin, kiinalaisen almanakan. Siinä oli monta futa, muinaisten mestareiden mahtisanoja, jotka kykenevät rusentamaan valkoluisen hengen hengen vuoren alle tai karkottamaan rauhattomat kettuhenget - Brooklynissä toivoimme niiden pitävän vorot loitolla. Nukuin asunnossa huonosti, kuoppaisella kadulla rämistävät autot säpsäyttivät minut tuon tuosta hereille. Silloin äiti kuiskasi "kaikki hyvin", väänsi korviani kutsuakseen nukkuvan sieluni takaisin ruumiseen ja pyyhkäisi otsaani kolmesti vasemmalla kädellään karkottaakseen pahat henget.


Jean Kwokin omaan elämään osittain perustuvaa Käännöksiä-romania voisi tosiaan luonnehtia "välipalakirjaksi". Mutten tarkoita sillä mitään halventavaa. Kirja on nopealukuinen ja aika ohut. Siinä on kaunis kansi ja vetoava tarina. Tämä on aivan ehdottomasti tarinavetoinen romaani. Kwok kirjoittaa ihan sujuvasti, mutta hän ei ole lähtenyt edes hakemaan hiottua ilmaisua ja kaunista lausetta. Kirjallisesti tämä romaani ei siis anna paljon, ei suuria elämyksiä. Tyyli on hyvin toteava ja korutonkin. Mutta en minä korukieltä tähän kirjaan kaivannutkaan, sillä se olisi vienyt huomiota tarinalta. 


Tällaisten elämäkerrallisten esikoisromaanien, ns. avainromaanien, kohdalla kyllä usein miettii, mahtaako kirjoittaja saada aikaan toista kelvollista kaunokirjallista teosta. Pidin Käännöksistä, mutten välttämättä ole kiinnostunut lukemaan Kwokin seuraavia romaaneja.


Pidin tässä kirjassa siitä ilmeisestä, eli selviytymistarinasta. Kukapa ei haluaisi lukea sympaattisten henkilöhahmojen taistelusta vaikeuksien kautta voittoon? Varmasti muutkin kuin amerikkalaiset, joiden kulttuurissa tällaiset tarinat ovat erityisen olennaisia - ja varmasti siksi Käännöksiäkin on ollut siellä ilmeisen suosittu. Pidin selviytymistarinan lisäksi siitä, mistä yleensäkin pidän, eli maahanmuuttokokemuksen kuvailusta. Millaista on muuttaa vieraaseen kulttuuriin ja yrittää sopeutua, selvitä? Pidin äidin ja tyttären lämpimän suhteen kuvailusta (olin jostakin syystä luullut päähenkilön äidin olevan hirviömäinen orjapiiskuri - sen siitä kai sitten saa, kun ei lue toisten arvioita etukäteen tarkasti, heh) sekä eläväisestä päähenkilöstä, joka ei ollut liikaa mitään, vaan tavallinen nuori, älykäs tyttö, joka jaksoi suhtautua ihailtavan realistisesti hankaluuksiin.


Pidin myös käännöksestä, jossa oli oivaltavasti kuvattu sekä päähenkilön tekemiä kielivirheitä että sitä, miten hän myös ymmärsi muiden puheen virheellisesti. Voi olla, että nämä osuudet ovat vielä sujuvampia englanniksi, mutta myös suomentaja oli tehnyt toimivia, hauskoja ratkaisuja. 


"Älä kuitenkaan toivo liikoja, on jo aika myöhäistä jättää hakemus. Normaalihaku on jo ummettunut. Se koulu joka hyväksyy sinut oppilaakseen, jos hyväksyy, joutuu mahduttamaan sinut väkäsin mukaan, ja koulun budjetti on jo ehkä käytetty."


Pidin siitäkin, että kiinalaiset sanonnat oli käännetty suoraan, mutta selitetty heti perään.


Äiti katseli minua tarkoin ja hymyili. "Höpsö tyttö, miksi puhut suurilla sanoilla?" Hän kysyi, miksi valehtelin.


Ei Käännöksiä siis minustakaan elämää suurempi romaani ollut, mutta lajissaan, "välipalakirjana", oikein hyvä. Ja juuri lajissaan minusta jokainen teos on hyvä arvioida. Vaikka Käännöksissä kuvataan hyvin vaikeaakin elämää, se on silti elämänmyönteinen ja mukava kirja. Luin tämän myöhäiskesäisenä mökkiviikonloppuna, ja minulle tällainen kirjallisuus sopii paljon paremmin "helpoksi" mökkiviihteeksi kuin dekkarit tai yliromanttinen viihdekirjallisuus. Onneksi kirjallisuuden laajalta kentältä kaikki voivat löytää itselleen sopivat kevennykset suurten elämysten väliin.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Hanna, Susa, Katja, Linnea, Maria, Mari A. ja Leena Lumi.


ETA: Nyt kun luen uudelleen muiden arvioita, huomaan monien lopulta olevan aika kiittäviä. :D Onpa mielenkiintoista, miten kirjasta sittemmin käydyt keskustelut ovat vääristäneet muistikuvissani myös "kaikki" blogiarviot hyvin maltillisesti kehuviksi!


Ja vielä PS. Pääsin puuhakkaan, lasten kanssa vietetyn ja väleissä kävelylenkeillä äänikirjojen kanssa nautitun viikonlopun jälkeen lopulta ja yllättäen itsekin eilen Flow'hun tanssimaan ja hihkumaan. We Love Helsinki, ah! Olen siksi vähän jäljessä kommentteihin ja sähköposteihin vastaamisessa sekä muiden blogien lukemisessa, ja minulla on tänäänkin menoa, mutta odotan palaavani ruotuun tässä viikon mittaan.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

TB-tiistai - Colm Tóibín: Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 313.
Genre: Älykäs lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Totally British: Éirinn go Brách!- sekä Maahanmuuttajien tarinat 2011 -haasteita.


En kehdannut kirjoittaa otsikkoon "Totally British", kun kyseessä on irlantilainen kirja. :) Siksi lyhenne "TB".


En osaa eritellä, mitä tarkalleen ottaen odotin aloittaessani tämän kirjan, mutta sen tiedän, että odotukset täytettiin ja palkittiin. Tóibín on kirjoittanut hienon, pienieleisen tutkielman nuoresta irlantilaisesta naisesta, Eilisista, joka muuttaa 1950-luvulla Brooklyniin, New Yorkiin. Kirjan jokainen henkilöhahmo on rakennettu taidolla ja lähes huomaamattomin keinoin omaksi, eläväksi persoonakseen. Päähenkilö Eilis on epävarmuudessaan - ja sittemmin kasvavassa itsevarmuudessaan - jotenkin erityisen tunnistettava. Minulle tuli mieleen Janice Y.K. Leen Pianotunnit-romaanin Claire: hieman etäinen tarkkailija, joka ikään kuin vain antaa asioiden tapahtua itselleen toimien vasta jälkeenpäin. Tóibínin ja kirjan tyylistä tuli taas mieleen jostakin syystä Richard Yates ja Revolutionary Road.


Eilisin isä on kuollut, mutta hallitseva äiti ja organisointikykyinen isosisko päättävät, että Eilis lähtee Irlannista töihin Brooklyniin. Eilis sallii toisten päättää puolestaan, eikä anna itselleen lupaa ajatella, ettei oikeasti haluaisi lähteä. Alku on kuitenkin vaikeaa uudessa kotimaassa, mutta se tavallisin maahanmuuttotarina tämä ei ole. Mieleni tekee koko ajan toistella adjektiiveja "pienieleinen" ja "hienovarainen", jotka kuvastavat tätä romaania erityisen hyvin. Eilis ei tahdo antaa suurille tunteille valtaa hyvässä tai pahassa, vaan pidättää niitä sisällään. Pidättäytyy ja sulkeutuu muutenkin monella tavalla.


Vähitellen arki ja elämä Brooklynissa alkavat kuitenkin sujua. Poikaystäväkin löytyy. Sitten Eilis joutuu yllättäen matkustamaan takaisin Irlantiin - ja hänen on vaikea sopeutua vuorostaan sinne. Tóibín kuvaa hyvin tietynlaista juurettomuutta ja tempoilua kahden maan välillä. Minäkin olen aikoinani asunut muutaman vuoden vuorotellen kahdessa maassa, ja tiedän jotakin siitä, mitä on ikävöidä aina sinne, missä ei sillä hetkellä ole.


Tóibín tarkastelee paitsi juurilta tempaisemista ja perhedynamiikkaa myös rakkautta sekä intohimoa. Eilisia revitään kahtaalle jälkimmäisessäkin asiassa, mutta hän säilyttää viileän tarkkailijan roolinsa myös poikaystäviensä seurassa. Intohimoisin kohtaaminen Eilisilla on jonkun ihan muun kanssa: vanhan, huonohampaisen laulajan, jota Eilis erehtyy ensin luulemaan kuolleeksi isäkseen. Mitään fyysistä ei käytännössä tapahdu - mies vain pitää Eilisin kädestä laulaessaan seurakunnan jouluaterialla, mutta kohtaus on ladattu täyteen tunnetta, joka Eilisin kanssakäymisestä poikaystäviensä kanssa puuttuu.


Romaanissa käsitellään luonnollisesti myös yhteiskuntaluokkia ja kulttuurieroja. Naisen asema ja rooli ovat vahvasti esillä. Vaikka Brooklyn oli helppo ja miellyttävä luettava, minulla on jälkeenpäin tunne, että se oli täynnä myös sellaista symboliikkaa, joka meni ensilukemisella ohi. Romaani tekisi mieli lukea uudelleen. Loppu jätetään tietyllä tapaa avoimeksi, vaikka Eilis päätöksensä tekeekin. Viileä Eilis, jonka epäilen todellisuudessa olleen kytevä tulivuori, jää vaivaamaan mieltä, hänestä haluaisi tietää lisää. Mitä tapahtui, kuinka hänelle kävi?


Rujon näiköinen Tóibín ei ole herkän voimakkaalla naistarinallaan päässyt turhaan Keltaiseen kirjastoon. Brooklynista ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Zephyr ja Leena Lumi. ETA: Käykää lukemassa myös erinomainen Guardianin analyysi.


Markko Tainan tekemä kansi on kaunis, tunteitaherättävä ja sisältöön sopiva, mutta alkuperäinenkään ei ole huono (ja se on nähtävissä Zephyrin arvion yhteydessä).

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Monikulttuurinen maanantai - Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleave: Little Been tarina (The Other Hand).
Kustantaja: Gummerus, 2011.
Suomentanut: Irmeli Ruuska.
Sivuja: 369.
Genre: Karu lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana haasteita: Maahanmuuttajien tarinat 2011 sekä Totally British: Modern Men Writers ja Multicultural Britain.


Taidan olla vähän rakastunut Chris Cleaveen


Olen aiemmin todennut, että huomaan suosivani naiskirjailijoita. Yleisesti ottaen minun on paljon vaikeampi innostua miesten kirjoittamista teoksista, vaikken tietoisesti yleistäkään, vaan käsittelen jokaista teosta yksittäistapauksena. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut todella hyviä, ja tietyllä tavalla naismaisia, miesten kirjoittamia romaaneja. Naismaisuudella tarkoitan sitä, että kirjat ovat keskittyneet ihmisten välisiin suhteisiin, niiden dynamiikkaan ja psykologiseen tarkkailuun. Mukana ei ole ollut kovin paljon jännitystä tai suoraviivaista toimintaa eikä ainakaan machoilua. Yllättäen huomaan, että monessa näistä kertoja tai päähenkilö on ollutkin nainen. Onkohan tämä jokin muoti-ilmiö, vai ovatko miehet ennenkin kirjoittaneet yhtä usein naisten kautta? Vai olenko sattumalta tai tiedostamattani valinnut juuri tällaisia teoksia?


Myös Cleaven molemmissa romaaneissa keskiössä on nainen tai naisia. Pidin paljon hänen suomentamattomasta esikoisestaan Incendiary, ja tämä toinen, maineikkaampi Little Been tarina, taitaa olla vielä parempi. Kirjoissa on paljon samaa. Cleave kirjoittaa briteistä, Englannista, Lontoosta. Hän käsittelee perhetragedioita, puolisoiden, lasten, vanhempien ja sisarusten kuolemista. Cleave on myös yhteiskunnallinen kirjoittaja, jonka teoksissa käsitellään tärkeitä asioita, kuten maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, ennakkoluuloja, luokkaeroja - ja eksistentialistisia kriisejä. Surullisista tapahtumista ja painavista aihevalinnoista huolimatta Cleaven molemmat romaanit ovat olleet hyvin nopealukuisia ja helppotajuisia. Kirjojen tapahtumat ovat jääneet pyörimään mielessä ja saaneet pohtimaan monia asioita, mutta lukiessa ei ole tarvinnut arvailla, mitä kirjailija on ajanut takaa, tai taistella vaikeiden lauserakenteiden kanssa.


Cleaven aihevalinnat tuovat mukanaan väistämättä hetkittäistä imelyyttä, sentimentaalisuutta ja osoittelevuutta. Mutta vain hetkittäin, ja annan sen kirjailijalle anteeksi, niin kuin rakastetulle tavataan tämän pienet virheet antaa. Kaiken kaikkiaan Cleave kirjoittaa juuri sellaisia romaaneja, joita minä - varmasti monien muiden tavoin - haluan lukea: hienoja tarinoita, koskettavia ihmiskohtaloita, tunteitaherättäviä käänteitä, samastuttavia henkilöhahmoja, sujuvaa sekä älykästä kerrontaa ja fiksuja aiheita. Ei olla missään nimessä viihteen kategoriassa, muttei myöskään vaikean korkeakirjallisuuden kateogoriassa. Tätä lisää!


Little Been tarina ansaitsee muiden kehujen lisäksi kunniamaininnan upeasta kannestaan, joka on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.


Little Been koskettavasta tarinasta ovat kirjoittaneet minua ennen ainakin Susa, Katja, anni m. ja Jenni. Huomaan muuten bloggaajakollegoiden juttuja linkittäessäni, että Cleave tuntuu rakastetulta myös siinä, että tunnen hänestä ja hänen tarinoistaan lähes mustasukkaisuutta, ja melkein haluaisin omistaa ne yksin - niin paljon kuin lukukokemisten jakamista rakastankin. My precioussss.. :D

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Monikulttuurinen maanantai - Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother).
Kustantaja: Siltala, 2011.
Suomentaneet: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings.
Sivuja: 243.
Genre: Kertova/elämäkerrallinen tietokirjallisuus.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kirja on luettu osana Maahanmuuttajatarinat 2011 -haastetta.


Tässäpä erikoinen, uskomaton, provokatiivinen ja mukaansatempaava tarina sekä teos! Kuten antamastani arvosanasta näette, en pidä kirjaa täysosumana, mutta se on ehdottomasti hyvä ja mielenkiintoinen - ja yhtä aikaa kauhea sekä vastenmielinen.


Sain kirjan lainaan Kirjainten virran Hannalta, jonka hienon arvion sekä sitä seuranneen keskustelun löydätte kurkkaamalla tänne.


On selvää, että Amy Chua pyrkii kirjassa haastamaan ja provosoimaan. En yhtään epäile, etteikö hän olisi oikeastikin ollut (ja olisi edelleen) kuvailemansa kaltainen "tiikeriäiti" - tai paremminkin hirviöäiti.. Mutta hän tuntuu välillä jopa liioittelevan omaa kauheuttaan, ja ottaneen jo valmiiksi defensiivisen asenteen varmasti arvaten, millaisia reaktioita hänen tarinansa herättäisi.


Kustantajan esittelyn tai Hannan arvion lukemalla näette mistä on kyse: Chua on kasvattanut tai yrittänyt kasvattaa kaksi tytärtään äärimmäisen kurinalaisesti menestyjiksi niin koulumaailmassa kuin klassisen musiikin saralla. Chua on toisen polven kiinalaismaahanmuuttaja Yhdysvalloissa, ja hänen miehensä on amerikanjuutalainen. Lasten kasvatus on sovittu Chuan vastuulle, ja vähän erikoiselle tuntuu hänen miehensä suostumus kiinalaisiin metodeihin, vaikka kirjan mukaan mies yrittääkin kyseenlaistaa pahimpia ylilyöntejä.


Chuan kasvatusmenetelmät puistattavat, mutta perusteluillaan ja itseironisella tyylillään Chua pitää lukijan vihan tunteet lopulta aisoissa, vaikkei saisikaan tätä varsinaisesti puolelleen. Minulle on selvää, etten koskaan suosittelisi kuvatunkaltaista kahlitsemista ja rääkkiä kasvatuksessa, mutta varmasti jotkut lapsista pärjäävät sen kanssa paremmin kuin toiset. Chua kyllä perustelee kovasti valintojaan ja tavoitteitaan, mutta minulle jäi silti lopulta epäselväksi, mitä niin hienoa hän kokee mahdolliseksi saavuttaa, että on valmis kuvaamiinsa äärimmäisyyksiin - niin lastensa kuin itsensä kohdalla.


Chuakin myöntää jossakin määrin, että lapsen yksilöllisyyden ja persoonallisuuden huomioon ottaminen on hyödyllistä kasvatusmenetelmiä valittaessa. Chuan kanssa voi olla eri mieltä kannattamatta ns. curling-vanhemmuutta, jossa kaikki mahdolliset esteet ja vastoinkäymisen kokemukset siloitetaan lapsen tieltä pois. Yhden kerran kirjaa lukiessani mielessä kävi, että Chuan menetelmillä voi saada myös hyvää aikaan: on varmasti totta, että jos lapsen saa tavalla tai toisella harjoittelemaan onnistumiseen saakka tämän aluksi hyvin vaikeaksi kokemaa asiaa, siitä seuraa suuri ilo, joka tekee hyvää lapsen itsetunnolle. Onnistumisen elämyksiä voi lapsille tuottaa kuitenkin varmasti muutenkin kuin eväämällä näiltä kaiken itsenäisyyden, oman tahdon ja hauskuuden elämässä.


Tämän kirjoitettuani mieleni tekee mennä lukemaan, mitä kaikkea Chuasta ja tästä teoksesta on kirjoitettu ja sanottu muualla. Ainakin Hesarissa oli juttu Tiikeriäidin taistelulaulusta, ja etenkin englanniksi aiheesta löytyy takuulla kiihkeää keskustelua. Kirjasta vielä sen verran, että vaikka se oli monella tapaa ansiokas ja hyvin toimitettu, loppu oli minusta luokattoman tylsä ja keskeneräinen. Tämänkaltaisessa teoksessa se ei kuitenkaan missään nimessä onnistunut pilaamaan koko kirjaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...