Teematiistai - Eeva Tikka: Aurinkoratsastus

Eeva Tikka: Aurinkoratsastus.
Kustantaja: Gummerus, 1986.
Kansi: Saara Tikka (kuva), Jorma Luotio (typografia).
Sivuja: 219.
Genre: Pohdiskeleva nykyproosa.
Arvio: 4,75/5.


Kirja on luettu osana Nostalgian jäljillä -haastetta.


Takakansiesittely:


"Eeva Tikan kerronta on kuulasta ja monivivahteista. Hän osaa kuvata taiturillisesti lapsen mielenliikkeitä, niin myös aikuisen syviä tuntoja. Vakavan romaanin ilme kirkastuu valoisan elämänuskon ja rikkaan ja moni-ilmeisen kielen ansiosta.


Niko on kehitysvammainen. Lapsena hän on suloinen vaikkakin vaivalloinen, mutta kasvaessa lapsenomaisuus muuttuu kulmikkuudeksi, epämääräiset liikkeet pelottaviksi ja vastenmielisiksi. Kullakin perheenjäsenellä on omat ongelmansa Nikon suhteen: äiti käpertyy suojelevaksi kuoreksi lapsensa ympärille, sisar tuskastuu ainaiseen vastuuseen, isä torjuu pojan sydämestään ja mielestään; nuorimmalle veljelle isoveli on vain kiusa.


Kukin joutuu ajan mittaan tarkistamaan kantojaan, pohtimaan tuntojaan ja motiivejaan - ei vain Nikon suhteen vaan koko elämän."


Tämä on Teematiistai, sillä minulla on tarkoituksena lukea tänä syksynä muutamia samaa teemaa sivuavia kirjoja. Tämä Eeva Tikan Aurinkoratsastus ja tulevat Roy Jacobsenin Ihmelapset sekä Janne Oran Tähtien suojatti käsittelevät kaikki jollakin tapaa erityisiä lapsia ja heidän läheistensä suhtautumista asiaan. Tavallaan myös lukemani Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka sekä kesken oleva Anne Tylerin Amerikan lapset sijoittuvat adoptioteemallaan samaan, laajempaan kehykseen: Millaista on, kun perhe rakentuu eri tavalla kuin muilla? Millaista on, kun perheessä on jollakin tavalla poikkeuksellinen lapsi, johon kiinnitetään huomiota, ja jonka olemassaoloa ehkä kyseenalaistetaan?


"Muistin vihani ja rakkauteni, molemmat. Ne kasvoivat toistensa läpi. Ne tarvitsivat toisiaan. Mikä olisi toisin minussa, kuka olisin, ellei häntä olisi koskaan ollut?"


Aurinkoratsastus ilmestyi 25 vuotta sitten, ja oli mm. Finlandia-ehdokkaana. Eeva Tikka on minulle lähes pyhä (olen kirjoittanut hänestä täällä), ja osallistun tällä kirjalla myös Nostalgian jäljillä -haasteeseen. Jännitin vähän kirjan lukemista, sillä hurahdin Tikkaan lähes 20 vuotta sitten ja luin tiiviissä tahdissa kaiken, mitä häneltä löysin käsiini. Vielä kymmenisen vuotta sitten lueskelin jokusen Tikan silloin vielä ilmestyneen uutuuden, mutten päässyt enää samaan imuun. En tiedä, oliko kirjailijan tyyli muuttunut vai, minä lukijana. Tätä ennen en ollut lukenut uudelleen noita teininä rakastamiani vanhempia teoksia.


Turhaan jännitin, sillä Aurinkoratsastus oli niin hyvä kuin muistelinkin. Tosin myös aika erilainen, korkeakirjallisempi ja makustelevampi. Ei se vaikea ollut, muttei helpoimmastakaan päästä. Tässä kirjassa ei ollut myöskään juuri Tikan usein käyttämää, minulle niin kotoisaa Pohjois-Karjalan murretta, vaikka viimeistään jo edesmenneestä Aallotar-elokuvateatterista tiesin, että ollaan Joensuussa ja lähiympäristössä.


"En kadu että vihasin. En toivo että olisin ollut toinen. En ajattele: olin lapsi silloin, lapsella on lapsen mieli. Se olin minä, se oli minun mieleni. Se oli ihmisen mieli."


Kirjoitin alkuun tavoistani poiketen kirjan takakansiesittelyn, sillä vastaavaa tekstiä ei enää netistä löydy, enkä halua, että olette täysin minun armoillani. Teos siis kertoo perheestä, johon syntyy kehitysvammainen lapsi, Niko. Kaikki perheenjäsenet pääsevät vuorollaan ääneen, lukuun ottamatta nuorinta lapsista, joka ei muutenkaan esiinny kirjassa voimakkaasti - muuten kuin vertailukohtana ja ilmentämässä terveen lapsen mutkattomuutta. Pääkertojan voisi sanoa olevan Nikon isosisko, joka ainoana kertoo tarinaansa minä-muodossa. Myös Nikolla on omat osuutensa, jotka poikkeavat muista preesensmuotoisina. Niissä kirjailijalta on vaadittu poikkeuksellista eläytymiskykyä.


"Se tulee iloiseksi ja nauraa. Hän katsoo sitä ja nauraa itsekin, se on toinen poika eikä tunnu vieraalta. Sen käsi repsottaa alhaalla kuin Mossen vahingoittaman linnun siipi ja hän katsoo omaansa: se on parempi. Hän osaa myös uida eikä poika osaa, ja hän on sitä vähän isompikin. Se on hyvä, silloin se ei ainakaan rupea häntä kiusaamaan."

Myös äidin tuntoja kuvataan paljon, mikä on luonnollista. Varmaankin useimmin äideillä on painavin vetovastuu perhe-elämästä niin arjessa kuin emotionaalisesti. Kirjassa äidin ja tyttären suhtautumista poikaan ja veljeen on mielenkiintoista vertailla. Tytär on vastuullinen isosisko, mutta on hänen velvollisuutensa pyristellä irti ja kohti omaa elämäänsä. On hänen oikeutensa sanoa, ettei tahdo tai jaksa. Hän uskaltaa kyseenalaistaa ja sanoa ääneen pelottavia asioita. Tytär on tunteissaan usein ikään kuin äitinsä peili, mikä tulee erityisesti ilmi dialogissa.

"Kun jäin äidin kanssa kahdestaan keittiöön, sanoin hänelle:

- Oletko sinä huomannut miten Niko on kasvanut?

- Tottakai se on kasvanut. Kaikki lapsethan kasvavat, äiti sanoo tavoitellen ääneensä yhdentekevää keveyttä.

- Mikä se sitten on kun se ei ole enää lapsi? Mikä siitä tulee?

- Miksi sinä nyt tuommoisia kyselet? Tulee mikä tulee.

- Jos siitä tulee yhtä iso kuin siitä yhdestä, Viljoko sen nimi on. Minä näin sen kun kerran vein Nikon kerhoon.

- Voi tullakin, äiti sanoi samanlaisella äänellä. - Mitä sitten?

- Äiti! Jos sille tulee partakin!

Äidin silmissä välähti jotain selittämätöntä, mutta sitten hän nauroi. - Partaako sinä niin pelkäät!"

Äiti sitoutuu, huolehtii, kantaa huonoa omaatuntoa ja tukahduttaa ahdistuksensa myötä melkein koko perheen. Kukapa häntä voisi syyttää! Isä tuntuu ensin etäiseltä hahmolta, ulkoistaneen itsensä koko tilanteesta, mutta loppupuolella lukija oppii hänestäkin lisää. Myös jotakin merkittävää isän menneisyydestä. Tällaisessa kirjassa käsitellään väistämättä myös vaikeita valintoja, jotka saattavat nostaa perheenjäsenet toisiaan vastaan.

"- Isä on sitä mieltä myös että laitokseen, on ollut jo kauan - sen mielestä tämä oli viimeinen pisara. Mitä mieltä sinä olet?

- En ole ehtinyt ottaa kantaa. Älä kysy minulta.

- Kai sinäkin haluat sen pois, äiti sanoi katkerasti. - Kuin jonkin kotieläimen, joka on käynyt hankalaksi pitää. Kun on tullut pitovaikeuksia, kun ei enää mahdu.

- Kun on ruvennut puremaan, vastasin.

- Sinusta on tullut yllättävän kova.

- En minä ole kova. Minulla vain on oma elämäni. Kai sinä sen käsität etten voi aina olla kiinni Nikossa! Jo minä siitä olen huolehtinutkin, tehnyt oman osuuteni, enkö olekin?

- Kai sinä sitten olet - jos kerran siltä tuntuu. Jos kerran tahdot sanoutua irti Nikosta. Mutta minä en voi sanoutua irti, minun osuuteni ei ole ikinä lopussa.

- No, sinä oletkin äiti. Mutta ei sinun silti tarvitsisi marttyyriksi ruveta.

- Ehkä ymmärrät paremmin - jos olet itse joskus äiti.

- En ainakaan vammaisen äiti, sanoin niin kevyesti että itsekin pelästyin."

Aurinkoratsastus on melko raskasta luettavaa, mutta lopuksi lohduttomuuden keskeltä nousee vahva toivo, ja kaikille tuntuisi löytyvän tapa selviytyä ja jatkaa. Äidillekin. Silti kirja jää mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa, ehkä ikuisesti. Aurinkoratsastuksessa on Eeva Tikan romaaniksi yllättävän vähänkin luontokuvausta, mutta symboliikkaa on runsaasti - ja unia lukijan tulkittaviksi, ihan niin kuin olin muistanut. Merkittävistä tapahtumista ja selkeästä tarinasta huolimatta tämän teoksen vahvuudet ovat ennen kaikkea kielessä ja kuulaissa tunnelmissa.

"Etelään menevä juna tuli näkyviin, lähestyi nopeasti ja oli vähän aikaa kohdallani: ääni, liike, välähdyksiä ikkunoista ja ihmisistä, ohi. Junan mentyä nousin lähteäkseni ja näin isän auton ylittävän radan, hän ajoi rantaan veneelleen ja illasta tulisi kaunis."