Hahaa, aloitin kuin aloitinkin aamuni tänään novellilla (Daniel Kehlmannin Maine-kokoelman ensimmäisellä tarinalla) ennen kuin edes avasin koneen! Ehkäpä se tästä tosiaan lähtee, kuka tietää. :)
Lisäksi kävin eilen iltakävelyllä se, ikävä kyllä lyhennetty, Fried Green Tomatoes at Whistle Stop Café -äänikirja korvissani. Tämä oli ensimmäinen varsinainen äänikirjakokeiluni, ja yllättävän hyvin se meni. Kyllähän keskittyminen vähän herpaantui, jos tuli hetkeksikin muuta ajateltavaa - kuten että käännynkö tästä oikealle vai vasemmalle - enkä viitsinyt palata tekstissä taaksepäin samalla tavalla kuin paperilta lukiessa voi vaivattomasti tehdä, mutta ei tuollainen kokonaisuutta ajatellen haittaa. Olisin kyllä voinut lukea kirjan takakansi- tms. esittelyn ennen aloittamista. Nyt luotin vähän liikaa siihen, että muistaisin kirjan alkuasetelman ja henkilöt elokuvan perusteella, ja olin aluksi vähän pihalla. Mutta nautin ihan kauheasti Fannie Flaggin soinnikkaasta ja eläytyvästä Alabama-parresta. Ja haluan myöhemmin kuunnella tai lukea koko kirjan.
Sitten päivän kirja-arvioon:
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Purple Hibiscus).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kristiina Savikurki.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 326.
Genre: Koskettava lukuromaani/kasvukertomus.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Teos on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.
Olin antanut tämän kirjan odottaa yllättävän kauan siihen nähden, kuinka todella paljon pidin Adichien toisesta romaanista, Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä asiaan vaikutti pieni pelko pettymyksestä, tai sitten se oli vain sitä, etten kauhean usein lue samalta kirjailijalta useita teoksia (en malta, haluan aina löytää uutta, mikä on vähän hassua, kun olen monessa muussa asiassa suorastaan monomaaninen).
Pettymyspelko alkoi karista jo aiemmin tänä vuonna, kun niin moni bloggaaja ylisti tätäkin teosta. Ja ihan totta, Purppuranpunainen hibiskus kirii mielestäni samalle viivalle PKA:n kanssa. Se on erilainen, yksinkertaisempi, ja siitä huomaa, että kirjailija on ollut sitä työstäessään nuorempi. Silti se on mielestäni yhtä loistava. Teos on aiheeltaan ja tyyliltään aika tyypillinen esikoinen, mutta laatu on poikkeuksellinen.
Purppuranpunainen hibiskus on lukuromaani siinä, että se kertoo selkeän tarinan: nuoren Kambilin kasvutarinan. Mutta Adichie ei aliarvioi lukijoitaan, vaan luottaa, että he havaitsevat ja ymmärtävät pienten eleiden ja symbolien merkityksen tarinassa. Hän ei brassaile älykkyydellään tehden tekstistä liian vaikeaa, vaan antaa tarinan kuljettaa mukanaan.
Olin edelleen ikkunassa, kun äiti tuli huoneeseeni. Joka sunnuntai ennen lounasta, sen jälkeen kun oli neuvonut Sisiä panemaan keittoon vähän enemmän palmuöljyä ja kookosriisiin vähän vähemmän karria, ja sillä välin kun isä piti siestaa, äiti letitti hiukseni. Sitä tehdessään hän istui nojatuolissa keittiön ovensuussa ja minä lattialla pää hänen reisiensä välissä. Vaikka keittiö oli avara ja ikkunat aina auki, mausteinen tuoksu imeytyi hiuksiini. Kun jälkeenpäin vein letinpään nenäni alle, saatoin haistaa keltaisen vihanneskeiton, kitkerien maustelehtien ja karrin aromit. Mutta sinä sunnuntaina äidillä ei ollut mukanaan pussia, jossa hän säilytti kampoja ja hiusöljyä, eikä hän pyytänyt minua tulemaan alakertaan. sen sijaan hän sanoi: "Tule syömään, nne."
Aioin sanoa äidille, että olin pahoillani kun isä rikkoi hänen posliinikoristeensa, mutta kuulinkin sanovani: "Olen pahoillani, että koristeesi menivät rikki."
Tarinassa ei ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja ihmisiä. Kambilin isä on väkivaltainen kotityranni, mutta toisaalta avokätinen hyväntekijä, jota Kambili rakastaa kaikesta huolimatta kiihkeästi. Niinhän kaltoinkohdelluilla lapsilla on tapana rakastaa vanhempiaan, takertua heihin, tehdä kaikkensa saadakseen hyviä hetkiä ja rakkautta. Kirjailija ei kuitenkaan tee arvotuksia lukijan puolesta, vaan näkökulmia saa pohtia rauhassa Kamibilin minä-kertojanäänen todetessa tapahtumia ja tarkkaillessa ympäristöään. Kambilin täti lastensa ja lähipiirinsä kanssa avaa tämän silmät ja uusia mahdollisuuksia, mutta kenestäkään ei maalata muovista pyhimyshahmoa.
Kambili kasvaa ja löytää äänensä, mutta tarinan loppu on silti murheellinen. Antaa se toivoa, mutta jää avoimeksi. Jättää lukijan miettimään, miten sitten kävi. Toivomaan: ehkä ihan hyvin.
Purppuranpunainen hibiskus on pienempi ja yksityisempi tarina kuin poliittinen PKA. Kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen otteensa, ja PKA:n taas tekee niin hienoksi kiehtovien ihmiskohtaloiden punoutuminen yhteen sodan ja valtakunnan politiikan kanssa, joten kyllä näissä kahdessa Adichien teoksessa on paljon samaakin. Afrikka on minulle monella tapaa henkisesti läheinen maanosa, ja nautin näissä kirjoissa myös ympäristön ja kulttuurin kuvailusta. Pian pääsen lukemaan Adichien kolmannen suomennetun teoksen, novellikokoelman Huominen on liian kaukana, mitä odotan kovasti.
Opiskelin aikoinaan Englannissa Afrikan tutkimusta ja siellä eräällä kurssilla luimme maanosan kirjallisuutta. Tutustuin silloin nigerialaiseen Chinua Achebeen, jota Adichie pitää eräänlaisena oppi-isänään ja samastuu tähän voimakkaasti. Lukemani Acheben teokset olivat merkittäviä toki nekin, mutta Adichie modernina, ikäisenäni naisena puhuu selkeämmin minulle ja koskettaa sydäntäni. Ah, hän on idolini (ja kauniskin vielä)!
Kirjasta ovat kanssani hurmaantuneet ainakin Marjis, Morre ja Valkoinen kirahvi, ja maltillisemmin pitäneet Erja, Sonja ja anni m.
PS. Lisäsin nyt kirjan tietoihin myös kannen tekijän (tässä kirjassa on ihana kansi!), ja lisään tuon tiedon aina jatkossa arvioihini. Yritän ehtiä lähiaikoina lisäämään sen myös vanhoihin postauksiini.
Lisäksi kävin eilen iltakävelyllä se, ikävä kyllä lyhennetty, Fried Green Tomatoes at Whistle Stop Café -äänikirja korvissani. Tämä oli ensimmäinen varsinainen äänikirjakokeiluni, ja yllättävän hyvin se meni. Kyllähän keskittyminen vähän herpaantui, jos tuli hetkeksikin muuta ajateltavaa - kuten että käännynkö tästä oikealle vai vasemmalle - enkä viitsinyt palata tekstissä taaksepäin samalla tavalla kuin paperilta lukiessa voi vaivattomasti tehdä, mutta ei tuollainen kokonaisuutta ajatellen haittaa. Olisin kyllä voinut lukea kirjan takakansi- tms. esittelyn ennen aloittamista. Nyt luotin vähän liikaa siihen, että muistaisin kirjan alkuasetelman ja henkilöt elokuvan perusteella, ja olin aluksi vähän pihalla. Mutta nautin ihan kauheasti Fannie Flaggin soinnikkaasta ja eläytyvästä Alabama-parresta. Ja haluan myöhemmin kuunnella tai lukea koko kirjan.
Sitten päivän kirja-arvioon:
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kristiina Savikurki.
Kansi: Emmi Kyytsönen.
Sivuja: 326.
Genre: Koskettava lukuromaani/kasvukertomus.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Teos on luettu osana Totally British: Commonwealth -haastetta.
Olin antanut tämän kirjan odottaa yllättävän kauan siihen nähden, kuinka todella paljon pidin Adichien toisesta romaanista, Puolikas keltaista aurinkoa. Ehkä asiaan vaikutti pieni pelko pettymyksestä, tai sitten se oli vain sitä, etten kauhean usein lue samalta kirjailijalta useita teoksia (en malta, haluan aina löytää uutta, mikä on vähän hassua, kun olen monessa muussa asiassa suorastaan monomaaninen).
Pettymyspelko alkoi karista jo aiemmin tänä vuonna, kun niin moni bloggaaja ylisti tätäkin teosta. Ja ihan totta, Purppuranpunainen hibiskus kirii mielestäni samalle viivalle PKA:n kanssa. Se on erilainen, yksinkertaisempi, ja siitä huomaa, että kirjailija on ollut sitä työstäessään nuorempi. Silti se on mielestäni yhtä loistava. Teos on aiheeltaan ja tyyliltään aika tyypillinen esikoinen, mutta laatu on poikkeuksellinen.
Purppuranpunainen hibiskus on lukuromaani siinä, että se kertoo selkeän tarinan: nuoren Kambilin kasvutarinan. Mutta Adichie ei aliarvioi lukijoitaan, vaan luottaa, että he havaitsevat ja ymmärtävät pienten eleiden ja symbolien merkityksen tarinassa. Hän ei brassaile älykkyydellään tehden tekstistä liian vaikeaa, vaan antaa tarinan kuljettaa mukanaan.
Olin edelleen ikkunassa, kun äiti tuli huoneeseeni. Joka sunnuntai ennen lounasta, sen jälkeen kun oli neuvonut Sisiä panemaan keittoon vähän enemmän palmuöljyä ja kookosriisiin vähän vähemmän karria, ja sillä välin kun isä piti siestaa, äiti letitti hiukseni. Sitä tehdessään hän istui nojatuolissa keittiön ovensuussa ja minä lattialla pää hänen reisiensä välissä. Vaikka keittiö oli avara ja ikkunat aina auki, mausteinen tuoksu imeytyi hiuksiini. Kun jälkeenpäin vein letinpään nenäni alle, saatoin haistaa keltaisen vihanneskeiton, kitkerien maustelehtien ja karrin aromit. Mutta sinä sunnuntaina äidillä ei ollut mukanaan pussia, jossa hän säilytti kampoja ja hiusöljyä, eikä hän pyytänyt minua tulemaan alakertaan. sen sijaan hän sanoi: "Tule syömään, nne."
Aioin sanoa äidille, että olin pahoillani kun isä rikkoi hänen posliinikoristeensa, mutta kuulinkin sanovani: "Olen pahoillani, että koristeesi menivät rikki."
Tarinassa ei ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja ihmisiä. Kambilin isä on väkivaltainen kotityranni, mutta toisaalta avokätinen hyväntekijä, jota Kambili rakastaa kaikesta huolimatta kiihkeästi. Niinhän kaltoinkohdelluilla lapsilla on tapana rakastaa vanhempiaan, takertua heihin, tehdä kaikkensa saadakseen hyviä hetkiä ja rakkautta. Kirjailija ei kuitenkaan tee arvotuksia lukijan puolesta, vaan näkökulmia saa pohtia rauhassa Kamibilin minä-kertojanäänen todetessa tapahtumia ja tarkkaillessa ympäristöään. Kambilin täti lastensa ja lähipiirinsä kanssa avaa tämän silmät ja uusia mahdollisuuksia, mutta kenestäkään ei maalata muovista pyhimyshahmoa.
Kambili kasvaa ja löytää äänensä, mutta tarinan loppu on silti murheellinen. Antaa se toivoa, mutta jää avoimeksi. Jättää lukijan miettimään, miten sitten kävi. Toivomaan: ehkä ihan hyvin.
Purppuranpunainen hibiskus on pienempi ja yksityisempi tarina kuin poliittinen PKA. Kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen otteensa, ja PKA:n taas tekee niin hienoksi kiehtovien ihmiskohtaloiden punoutuminen yhteen sodan ja valtakunnan politiikan kanssa, joten kyllä näissä kahdessa Adichien teoksessa on paljon samaakin. Afrikka on minulle monella tapaa henkisesti läheinen maanosa, ja nautin näissä kirjoissa myös ympäristön ja kulttuurin kuvailusta. Pian pääsen lukemaan Adichien kolmannen suomennetun teoksen, novellikokoelman Huominen on liian kaukana, mitä odotan kovasti.
 |
| Kuva: Kirsi Salovaara, Otava |
Kirjasta ovat kanssani hurmaantuneet ainakin Marjis, Morre ja Valkoinen kirahvi, ja maltillisemmin pitäneet Erja, Sonja ja anni m.
PS. Lisäsin nyt kirjan tietoihin myös kannen tekijän (tässä kirjassa on ihana kansi!), ja lisään tuon tiedon aina jatkossa arvioihini. Yritän ehtiä lähiaikoina lisäämään sen myös vanhoihin postauksiini.
Oi joi, mulla polttelisi tämä jo kovasti, mutta pari muuta kirjaa ajattelin tätä ennen lukea!
VastaaPoistaPuolikas keltaista aurinkoa oli minunkin mielestäni todella hyvä kirja. Ihastuin siihen kokonaisuudessaan ja haluan ehdottomasti lukea muitakin Adichien kirjoja. Itse asiassa Huominen on liian kaukana on minulla tällä hetkellä jo odottamassa, mutta jotenkin tämä Purppuranpunainen hibiskus houkuttaisi noita novelleja enemmän.
VastaaPoistaKirjoitit ihanasti tästä kirjasta. <3
Minulla on kanssa ollut pitkään tarkoitus tarttua noihin molempiin teoksiin,enkä tiedä miksi olen karttanut molempia. Uskon,että sekin aika koittaa pian.
VastaaPoistaSie olet kyllä kans opiskellut vaikka mitä! Kirjoitit mielenkiintoisesti kirjasta, jota en ole lukenut, mutta luen parhaillani Adichien uusinta. Haluan ehdottomasti lukea nämä aiemmat "paksukaisetkin". Ehkä luen kaikki käänteisessä järjestyksessä.
VastaaPoistaSe on just niin hyvä! :) Ihanaa.
VastaaPoistaJa että aloitit novelliaamut! Voi kun voisin. Me ollaan aloitettu tarharepunpakkausaamut ja äidin hätäponnariaamut. :)
Kirjailija on minulle ennestään ihan vieras ja jostain syystä vähän sitä tyyppiä että pelkään, että en välttämättä tästä pidä. Pelko alkaa kuitenkin pikkuhiljaa haihtua, joten ehkä tartun piakkoin joko tähän tai PKA:on.
VastaaPoistaIhana oli palautella kirjan maininkeja mieleen kirjoituksesi välityksellä, kiitos!
VastaaPoistaMinulle tämä oli koskettavampi ja tuli lähemmäksi ehkä juuri siksi, että asiat oli kuvattu yksilö näkökulmasta eikä suoraan poliittisesti. Samat jännitteet ja asiat ovat rivien välissä, kuten hyvin sanoit. voi lukea Kambilin kasvutarinana tai sitten yhteiskunnallisena ja toisaalta perhettäkin kohtaan olevana tukielmana.
Mutta Puolikas keltaista aurinkoa on hieno kirja. On se. Siitä ei ylitse päästä. Silti tämä kosketti tunnetasolla enemmän, minua. Kirja kuuluu ehdottomasti tämän vuoden voimakkaimpiin lukuelämyksiin.
Kiitos vielä linkityksestä, Karoliina! Ihana, että pidit tästä. Minulla meneillään uutukainen...
Susa, onneksi sinulla on kuitenkin enää pari kirjaa ennen tätä (ja epäilemättä hyviä nekin), niin pääset suht pian lukemaan, ainakin jos flunssakierre antaa myöten.. :/
VastaaPoistaKatja, en osaa vielä sanoa novelleista, vaikka on niitäkin kehuttu, mutta tämä oli kyllä ihana. Ja kiitos! <3
May, lämpimästi suosittelen! Minä pelkäsin Puolikasta keltaista aurinkoa vähän etukäteen, että jos se on liian surullinen ja poliittinen - liian sotaromaani - mutta ei se ollut. Tai oli, mutta niin kauhean paljon kaikkea muutakin. Ja hyvää. :)
Hih, Hanna, opiskelu on niin kivaa! Huomasin Facebookissa, että olet jo kirjoittanut Adichien novelleista, ja polttelisi jo mennä katsomaan, mutta järjestyksen ystävänä luen jutun sitten, kun sen vuoro on. :D
Ihana hätäponnari-Ilse. :) On kyllä hyvä kirja. Ja novelliaamut ovat olleet ihania. Nautin niistä nyt niin kauan kuin voin. Tälläkin on taas tarhareppujenpakkausaamut alkaneet, mutta sitten kun ne reput kiitävät pihatiellä potkulautojen vauhdissa kohti päiväkotia, minä kaadan isoon mukiin maitokahvia ja avaan kirjan...
Tessa, kannattaa kokeilla! Minulla usein ne negatiivisetkin ennakkoaavistukset pitävät kutinsa, mutta joskus on ihanaa yllättyä positiivisesti. :)
Valkoinen kirahvi, se on joskus mystistäkin arpapeliä, että mikä kirja koskettaa erityisen syvästi ketäkin. Ja hyvä niin - muutenhan lukukokemusten yllätyksellisyys ja subjektiivisuus olisivat kovasti uhattuina. Meillä on monta yhteistä suosikkia! Odotan sinunkin juttuasi Adichien uudesta teoksesta. :)