Päivä 13. Lempikirjailijasi

Voikohan joku sanoa tähän yhden ehdottomasti parhaimman? En minä ainakaan - ei varmaan tullut yllätyksenä. ;) Varoitus: tämä oli niin vaikeaa, että valinnan alustus paisui kuin pullataikina ja venyi pitkäksi kuin nälkävuosi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen (Puolikas keltaista aurinkoa), ja silti uskallan ottaa hänet mukaan kalkkiviivoille. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niiden perusteella vain tietää, että tulee rakastamaan kirjailijaa ja kaikkea hänen kirjoittamaansa ikuisesti, vaikka olisi lukenut vain sen yhden. Tässä sellainen esimerkki.


Melissa Bank: Käsittelin Bankia ja hänen kahta teostaan (enempää ei ole) täällä. Ihana!


Marianne Fredriksson: Olen lukenut Fredrikssoniltakin vain yhden romaanin (Anna, Hanna ja Johanna), mutta se on yhtä mielettömän hyvä kuin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, ja samoin kuin Adichien kohdalla, monet ovat kehuneet myös Fredrikssonin muut teokset maasta taivaisiin.


Siri Hustvedt: Jälleen yhden teoksen perusteella loppukilpailuun pääsevä. Kaikki mitä rakastin oli niin hieno, etten voi muuta, vaikka olen kuullut, etteivät kaikki teokset yltäisi ihan samalle tasolle. Tämä on myös kompensaatiota siitä, etten pitänyt aviomiehen New York -trilogiasta, vaikka haluaisin tämän pariskunnan adoptoivan minut luokseen Brooklyniin keskustelemaan kirjallisuudesta sivistyneesti New Yorkin älymystön kanssa.


Ian McEwan: McEwanilta olen lukenut "jopa" kaksi romaania (Rannalla ja Sementtipuutarha), mutta ensimmäiseni (Rannalla) jälkeen jo tiesin. Se toinen (Sementtipuutarha) olikin sitten todella erilainen ja minulle hyvin ahdistava, mutta silti olen edelleen varma, että McEwan on kaikkien aikojen suosikkejani ikuisesti.


Aila Meriluoto: Olen lukenut Meriluodolta fiktiivistä tekstiä muutamien runojen lisäksi vain romaanin Peter-Peter (joka sekin on vahva avainromaani), mutta niiden lisäksi ladyn päiväkirjat ja Lauri Viita -elämäkerta ovat osoittaneet, että hän kirjoittaa tyylillisesti ja sisällöllisesti suoraan sydämeeni. Seuraavaksi täytyy hankkia hänen lapsuusmuistelmansa Mekko meni taululle.


Alice Munro: Jälleen kerran - vain yksi teos (Kerjäläistyttö), mutta se riittää. Munro on mestari.


Markku Pääskynen: Kaksi luettua teosta (Vihan päivä ja Enkelten kirja), joiden ansiosta olen löytänyt, harvinaista kyllä, vaikeatajuista proosaa kirjoittavan suomalaisen miehen, johon olen aivan hulluna.


Katriina Ranne: Esikoisen Minä, sisareni pohjalta uskallan veikata, että jos Ranne jatkaa kirjoittamista, hänestä muodostuu yksi kotimaisia suursuosikkejani.


Carol Shields: Kirjoitin hänestä täällä. Jo kahden teoksen perusteella ikisuosikkini.


Lionel Shriver: Kaksi luettua teosta, joista molemmat (Poikani Kevin ja Syntymäpäivän jälkeen) kiilaavat aivan kirkkaimpaan kärkeen parhaiden kirjojen listalla. Pidän Shriverin konstailemattomasta kirjoitustyylistä ihan kauheasti.


John Steinbeck: Olen lukenut lähes koko tuotannon ja arvostan todella paljon. Kiihkein Steinbeck-kauteni tosin ajoittuu menneisyyteen.


Anne Tyler: Niputetaan usein yhteen Alice Munron ja Carol Shieldsin kanssa. Kahden Tylerin (Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Elämän tikapuilla) jälkeen sanoisin, että vaikka rakastan, Munro ja Shields ovat ehkä himpun verran parempia. Mutten uskalla antaa lopullista ääntäni näin vähillä lukemisilla (kaikilta). Kaikki kolme ovat mahtavia!


Haluaisin mainita vielä joitakin, vähän eri kategorioihin kuuluvia tekijöitä:


Amy Tan ja Eeva Tikka ovat kirjailijoita, joihin olen suhtautunut aivan fanaattisesti, joita olen lukenut nuorempana todella paljon, ja jotka ehdottomasti kuuluu mainita tässä. Molempien kanssa vain kävi lopulta niin, että joko kirjailijoiden taso hieman laski tai minä turruin heidän tyyliinsä kaiken sen lukemisen jälkeen. Joka tapauksessa luin viimeisimmät teokset vähän pakkopullana, ja joku jäi jopa kesken. Tan vähän toistaakin itseään, mutta Tikka ei tee edes sitä. Luulenkin, että myös heidän myöhemmät teoksensa ihastuttavat minua, kun joskus tauon jälkeen niihin palaan. Jos mietitään, kenen tuotantoa olen ihastuneena lukenut laajimmin, TOP3:ni muodostuisi näistä kahdesta naisesta sekä John Steinbeckista.


Olen jättänyt kotimaiset klassikot listasta pois jonkin epämääräisen logiikan vuoksi. Siellä voisi ihan hyvin olla Juhani Aho, Minna Canth ja Väinö Linna, mutta ei nyt ole. Tietäkää silti, että he voisivat olla.


Olen jättänyt pois myös lastenkirjailijat (monessa muussakin tämän haasteen kohdassa) oikeastaan siksi, että he valtaisivat muuten melkein kaikki kärkipaikat, ja myös siksi, että heillä on hieman epäreilu etulyöntiasema kaiken sen nostalgian vuoksi. Nämä on mainittu jo monesti, mutta suurimmat lastenkirjailijasuosikkini ovat Astrid Lindgren ja Tove Jansson. Muiden muassa.


Listalta puuttuu myös ja taas epäloogisesti kirjailijoita, joiden ainoita (lukemiani) teoksia olen rakastanut ihan yhtä paljon kuin Adichien, Fredrikssonin, Hustvedtin, Munron tai Ranteen kirjoja. Enemmänkin. Esimerkiksi Susanna Alakoski (Sikalat), Peter Franzén (Tumman veden päällä), Merete Mazzarella (Illalla pelataan Afrikan tähteä), Kathryn Stockett (The Help), Märta Tikkanen (Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta), Rebecca Wells (Jumalaiset jajasiskot) ja Richard Yates (Revolutionary Road). On vain on sellainen olo, että muut tai mahdollisesti tulevat teokset eivät yllä samalle tasolle kuin lukemani loistava kirja. Saatan olla väärässä, mutta nojaan nyt fiilikseen.


Sitten on vielä Art Spiegelman, jolta olen lukenut yhden parhaista teoksista ikinä, (sarjakuvaromaani Maus) sekä toisen "ihan hyvän" (täysin erilaisen) sarjakuvateoksen (In the Shadow of No Towers). Ja Anne B. Ragde, jolta olen lukenut kolme aivan loistavaa teosta (Berliininpoppelit-trilogia) ja yhden aika huonon (Satunnaista seuraa). Saattaa olla, että intuitioni on väärässä, ja joku listalle nostamistani putoaa myöhemmän lukemisen ansiosta tähän kappaleeseen, mutta nyt mennään näillä.

Melissa Bank.
Otava/Marion Ettlinger.

Ajattelin, että voisin kaiken tämän pohdinnan jälkeen tulla jonkinlaiseen lopputulokseen lempikirjailijani kruunun voittajasta. Edes kolmen kärkeen. Mutta se tuntuu edelleen mahdottomalta. No, jos leikitään, että täytyy jättää pois ne, joilta on lukenut vain yhden teoksen, niin jäljelle jäisivät Melissa Bank, Ian McEwan, Aila Meriluoto, Markku Pääskynen, Carol Shields, Lionel Shriver, John Steinbeck ja Anne Tyler. Sekä Amy Tan ja Eeva Tikka. 

Carol Shields.
Otava/Neil Graham.

Meriluodon voisi ehkä pudottaa (vaikka sydämeni vuotaa verta), koska en ole lukenut häneltä juuri kaunokirjallisuutta. Eniten luettuja, mutta jo kohdallani vähän unholaan jääneitä ovat Steinbeck, Tan ja Tikka. Taidollisesti arvostan ehkä eniten kolmikkoa McEwan, Pääskynen ja Steinbeck (kappas, kaikki joukon miehet - onko tässä sisäänrakennettuna naisille ominaisen tyylin ja taidon väheksymistä?). Tylerista jo arvelin, että Shields taitaa ohittaa hänet. (Ehkä.) Ja jos mietin, kenen lukemattomaan teokseen tarttuisin näistä innokkaimmin, ne kirjailijat olisivat varmaankin Bank, Shields ja Shriver.

Lionel Shriver.

Avain/Miriam Berkley

Yhteen lempikirjailijaan en pääse millään, mutta täten juhlallisesti ilmoitan pitkällisen pohdinnan jälkeen, että kolme lempikirjailijaani ovat Melissa Bank, Carol Shields ja Lionel Shriver. Piste. (Kaikki muuten pohjoisamerikkalaisia naisia, hmm.) Ja nyt äkkiä lähettämään tämä, ennen kuin alan perua ja katua valintojani!

Poistoperjantain arvonta ja uusi kirja

Ihan ensimmäiseksi pahoitteluni viime perjantaisille voittajille Merille ja Sannalle, sillä en ole vieläkään saanut heidän palkintojaan postiin. :/ Viikko on ollut nyt sellainen, etten ole oikein päässyt postiin, tai jos olisin päässyt, niin en ole muistanut erikseen lähteä. Anteeksi! Postitan kirjat mitä pikimmiten ja yritän parantaa tapani seuraavia voittajia silmällä pitäen.


Mistä puheen ollen - on aika julistaa tämänkertainen onnettaren suosikki. Claudie Gallayn romaani Rakkaus on saari (Avain 2011) lähtee seuraavalle henkilölle:


*rumpujen pärinää*


Laura Lukuisa-blogista!


Onnea voittajalle. :) Lähetä minulle osoitetietosi, niin yritän saada kirjan postiin alle viikossa tällä kertaa...


Ja sitten tämän perjantain poistoon. Se liittyy yhteen tämän viikon bloggaukseeni, nimittäin kirjaan, joka on saanut minut suruisaksi. Poistan hyllystäni saman tekijän, eli Markku Pääskysen, romaanin Ellington (Tammi 2003).

Kuvasta tuli aika hassu, mutta lopulta minua niin nauratti tuo autuaan fanittava ilmeeni, että päätin julkaista sen. :D

En ole Pääskys-faniudesta huolimatta lukenut tätä vielä itsekään, sillä säästelen kokemusta. Minulla on kuitenkin näitä(kin) kaksi. Siispä toinen, se uudenveroinen, pääsee nyt ilahduttamaan jotakin toista lukijaa.


Minun mielestäni Pääskynen on siis loistava kirjailija. Jos se ei vielä riitä, niin tunnustusta kiittävien kritiikkien, ehdokkuuksien ja palkintojen muodossa on ropissut muualtakin, tälle Ellingtonillekin. Takakannessa kirjaa kuvataan näin:

"Lopulta maailma on kaiketi vain otaksuma, puhdas arvaus."

Sture Stenvall rakastaa kesää, kukkia, metsää ja ennen kaikkea pikkusiskoaan. Neljätoistavuotiaana Sture suljetaan psykiatriseen sairaalaan ja hän vaihtaa nimensä Tomas Fastiksi. Sairaalassa Tomaksen arvoituksellinen persoona kiehtoo monia, ja ajan myötä psykiatrien lisäksi myös toimittajat alkavat tuntea mielenkiintoa paranoidiseksi skitsofreenikoksi leimattua kummajaista kohtaan. Hänestä kertovat elämäkerrat jäisivät kuitenkin kirjoittamatta ja ilmiö nimeltä Tomas Fast syntymättä, ellei Tomas ottaisi auliisti nimiinsä lukuisia Pohjoismaissa tapahtuneita raiskauksia ja henkirikoksia. Mutta ovatko Tomaksen tunnustamat rikokset todella hänen tekemiään vai onko syyllisyys vain hänen vilkkaaksi tiedetyn mielikuvituksensa tuotetta?




Ellington on Markku Pääskysen toinen romaani. Kielellisesti ja kerronnallisesti moniulotteinen tarina johdattaa lukijansa perimmäisten kysymysten äärelle; kirjoittajan pitkin soljuvin lausein luoma maailma ei tarjoa yhtä oikeaa vastausta, kun kyseenalaiseksi asettuu niin todellisuus kuin identiteetti.


Ilmoittautumisaikaa arvontaan on ensi torstaihin, 14.4. klo 17.00 saakka. Olen miettinyt, mikä olisi järkevä systeemi arpalipukkeiden jaossa, mutten ole keksinyt aukottoman fiksua vastausta. En haluaisi sorsia muita kuin Bloggerissa bloggaavia, mutta koska minulla ei ole mahdollisuutta kontrolloida esim. Blogilistan tai Bloglovin'in kautta seuraamista, lukijalipukkeen voi saada vain olemalla mukana tuossa Bloggerin lukijaraadissa, ja siihen päästäkseen on luotava jonkinlainen profiili jonnekin. Esim. Gmail-tilin kautta se on helppoa, mutta varmasti muitakin mahdollisuuksia on.


Joka tapauksessa kommentoimalla tätä kirjoitusta jokainen voi saada yhden arvan. Lukijaraatiin liittymällä toisen. Ja linkittämällä tämän arvonnan omaan blogiinsa saa kolmannenkin (tai toisen, ellei ole raadissa mukana). Mietin sitäkin, että kaikilla olisi vain yksi arpa, mutta on kuitenkin kiva olla kartalla vakiolukijoista (raati) ja saada uusia lukijoita blogiin (linkitykset muiden blogeista), joten haluan kannustaa näihin toimiin. Olen pahoillani, jos se tuntuu epäreilulta!


Onnea arvontaan ja hyvää viikonloppua kaikille!

Päivä 6. Kirja, joka saa sinut surulliseksi

Tänään on tulossa vielä Kirjahyllykeskiviikko-postauskin (vuorossa D-kirjain), mutta minulla on taas sairas lapsi täällä hoidettavana, joten aikaa kirjoittaa on rajallisesti. Tai itse asiassa Stella vaikuttaa nyt varsin terveeltä, mutta alkoi eilen illalla valittaa korvakipua ja kuumekin nousi yli 38 asteen. Lääkäriaika on varattu tälle illalle, mutta olen nyt hieman ihmeissäni, kun sekä kuume että korvakipu ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Peruisin lääkäriajan, mutta en tiedä, pitäisikö tilanne käydä kuitenkin tarkistamassa, sillä en halua antaa mahdollisesti henkiinjääneelle mykoplasmabakteerille yhtään tilaa rellestää.


Asiaan: Surulliseksi minut saaneita kirjoja on aika paljon. Sivusin aihetta jo postauksessani ahdistavista kirjoista ja niiden lukemisen mielekkyydestä. Usein surullinen kirja on myös ahdistava, muttei aina. Ainakaan loppuun asti. Jotkut ahdistavat kirjat taas saavat minut vihaiseksi, mutteivät niinkään surulliseksi. 


Tuossa aiemmassa postauksessa mainituista ainakin Simon Lelicin Katkeamispiste (Like 2011) ja William Goldingin Kärpästen herra (Otava 1960) ovat tehneet minut surulliseksi. Eilisessä postauksessa taas mainitsin, kuinka suosikkikirjailijallani Astrid Lindgrenillä on sekä iloisen että surullisen onnelliseksi tekeviä kirjoja. Päivärinne (julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi kokoelmassa Satuja, WSOY 1981) on yksi Lindgrenin surullisia satuja, jolla on kuitenkin ihana loppu. Muistan lopun olleen minusta vähän hurjakin lapsena. Samoin jo moneen kertaan mainittu, ihanista ihanin Kultasiskoni (WSOY 1973) on hieman surullinen, mutta toisin kuin Päivärinne, oikeastaan juuri loppunsa vuoksi.


Tositapahtumiin perustuvat tragediat ovat luonnollisesti kaikkein surullisimpia tarinoita. Niin kuin vaikkapa Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja (Tammi 1955). Hieman vierastan kauheuksista kertovaa "tapahtui tosielämässä" -tietokirjallisuutta, mutta usein kaunokirjallisuus, jonka pohjana on oikean elämän tapahtumat, koskettaa eniten.


Esimerkkeinä viime aikoina lukemistani haluaisin mainita Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) sekä Peter Franzénin Tumman veden päällä (Tammi 2010). Molemmat ovat mielestäni todella hyviä romaaneja, eivätkä liian ahdistavia, vaikka niissä lapset joutuvat kärsimään vanhempien alkoholismista ja väkivaltaisuudesta paljonkin. Etenkin Franzénin kirjan Petellä on elämässään paljon hyvääkin, mikä tekee lukemisesta helpompaa. Alakosken Leenalla on vähemmän turvallisia aikuisia ympärillään, mutta kirjassa on kuitenkin huumorin pilkahduksia. Ehkä molemmissa lukemista helpottaa lisäksi tieto siitä, että vaikka nämä kokemukset ovat todellisia, ne läpikäyneet ihmiset ovat niistä selvinneet ja kirjoittavat nyt tätä hienoa tekstiä muiden luettavaksi.

Lopullinen valintani tälle päivälle on kuitenkin Markku Pääskysen hieno, Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vihan päivä (Tammi 2006). Siksikin, että haluan jakaa ilosanomaa Pääskysestä, joka on upea tekijä ja jäänyt mielestäni liian vähälle huomiolle. Tämä on toki luonnollistakin, sillä Pääskynen ei tietääkseni suostu haastateltavaksi. En ole lukenut häneltä kuin tämän ja uusimman romaanin Enkelten kirja (Tammi 2010), mutta molemmat ovat olleet niin hienoja, että odotan hänen muiden kirjojensa lukemista säästellen. Vähän kuin Ian McEwanin kanssa, minua hykerryttää ajatella, kuinka paljon hyvää luettavaa on edessä, ja melkein en raaski lukea jäljelläolevia teoksia. Kai meillä kaikilla on omituisuutemme...


Ymmärrän, että Vihan päivä voi myös suututtaa monia. Pääskynen on nimittäin käyttänyt hyväkseen tosielämän tragediaa, jossa hän ei ole itse ollut osallisena - tietääkseni millään tavalla. Myös romaanissa niin kuin oikeassa elämässä talousvaikeuksien kurimuksessa painiva porvoolainen perheenäiti ampuu miehensä, lapsensa ja itsensä. Mutta romaanin naisen tarina, mietteet, elämä ovat kaunista ja herkkää luettavaa Pääskysen kirjoittamina. Lauseet putoilevat kauniina helminä, ja niihin haluaa pysähtyä. Etenkin kun kirja on hyvin lyhyt. Minulle ei jäänyt romaanista tippaakaan tirkistellyt olo, tai sellainen, että kirjailija olisi raukkamaisesti ratsastanut ja rahastanut toisten murheella. Lukemisen jälkeen mieli oli tyhjä ja järkyttynyt, muttei toivoton. Päällimmäinen tunne oli puhdas, kuulas suru. Siksi Vihan päivä ansaitsee tulla valituksi tänään mainittavaksi, ja luettavaksi koska vain.