Tietotiistai - Panu Rajala: Juhani Aho -elämäkerta Naisten mies ja aatteiden

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.
Kustantaja: WSOY, 2011.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 426.
Genre: Elämäkerta.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Pidän kovasti Juhani Ahon romaaneista. Jos kysytään kotimaisia suosikkikirjailijoita Aho tulee minulle ensimmäisenä mieleen Eeva Tikan ohella. Myös Ahon persoona on kiinnostanut minua. Hän eli Suomen versiota la belle époquesta, oli verkostoitunut Suomen taidepiireissä moneen suuntaan, läheisissä suhteissa useisiin naisiin ja erikoisessa kolmiosuhteessa kahden siskoksen kanssa. Luulen, että kaikki tämä teki hänestä juuri sellaisen kirjailijan kuin hän oli, ja sai hänet kirjoittamaan minullekin niin mieluisaa kaunokirjallisuutta.


Syyskuussa tuli kuluneeksi 150 vuotta Juhani Ahon syntymästä. Tämän elämäkerran lisäksi on ilmestynyt uusia lastukokoelmia (joista kahta minun on tarkoitus lueskella vielä tämän juhlavuoden lopuksi) ja juhlapainoksia Ahon teoksista. Aho oli erittäin tuottelias kirjailija, enkä minäkään ole lukenut kuin murto-osan hänen teoksistaan. Kaikki ne eivät aihevalintojensa puolesta edes kiinnosta, mutta on silti mukavaa tietää, että Ahosta riittänee minulle halutessani vaikka loppuiäkseni.


Olen lukenut aiemmin Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Aila Meriluodosta, ja Rajala jatkaa tässä teoksessa samalla tyylillä. Hänen persoonansa näkyy ja on mukana selvästi. Periaatteessa sellainen ei elämäkertakirjallisuudessa minua haittaa, mutta muutaman kerran ajattelin, että kuvataankohan tässä nyt varmasti Ahoa ja hänen mielipiteitään, vai käyttääkö elämäkerturi kohdettaan tuodakseen julki omia kantojaan. Rajalalla on näiden kahden teoksen perusteella mukavan tuttavallinen tyyli kirjoittaa kohteistaan, mutta Meriluodon kohdalla se on perustellumpaa ja toimii paremmin henkilökohtaisen historian ja tuttavuuden vuoksi. Kauan sitten kuollut Aho jää väkisinkin kaukaisemmaksi lukijalle.


Juhani Ahon värikäs elämä kolmidraamoineen huomioon ottaen Rajalan teos käsittelee kohteensa yksityiselämää yllättävänkin vähän. Ihmissuhteista eniten rivejä saa lämmin mutta epätoivoinen suhde Ahoa vanhempaan Elisabeth Järnefeltiin. Kavereiden äiti on Aholle ystävä, taiteellinen tukija ja esilukija, sekä rakastettukin - joskaan suhde ei tainnut koskaan saada niin sanotusti täyttymystään. Rajalan teos tuo mielenkiintoista, minulle uutta tietoa tästä suhteesta ja pitkälti kumoaa täällä minunkin esittämäni ajatuksen, että Ahon Yksin-romaani olisi syntynyt Elisabethin tyttäreltä Aino Järnefeltiltä (sittemmin Sibelius) saaduista rukkasista.


Ahon kuuluisaan kolmisuhteeseen sisarusten Venny ja Tilly Soldanin kanssa Rajala ei juuri pureudu. Ehkä hän kokee, että tuota kuviota on käsitelty jo aiemmin kirjallisuudessa riittämiin. Minä en kuitenkaan ole lukenut aihetta käsitteleviä teoksia tai katsonut siitä tehtyä tv-sarjaa, joten jäin kaipaamaan Ahon avioliittoon ja sivusuhteeseen syventymistä. Se on varmasti vaikuttanut vahvasti hänen myöhemiin teoksiinsakin, kuten Juhaan.


Ahon lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja sittemmin Helsingissä käsitellään mukavasti. Monissa Ahon teoksissa kuultava lapsuus idyllisessä maalaispappilassa kulkee elämäkerran taustalla. Itäinen sisä-Suomi on minunkin sielunmaisemaani ja tämä kirjan aloittava aukeamakuva Iisalmen pappilasta on aivan ihana ja paljon muutakin kuvitusta kirjasta löytyy (muuten myös kirjan kansi on mielestäni todella hieno).

Ahon teksteissä luonto on usein tärkeässä roolissa, ja etenkin nousut korkeille paikoille. Savostakin löytyy vaaramaisemaa, mutta erityisesti ulkomaan matkoillaan Aho nautti vuoristonäkymistä ja reippailusta Alpeilla. Hän ei pitänyt Suomea kauneimpana paikkana maailmassa, vaikka katsoi suomalaisen maiseman muokanneen häntäkin ja pysyvän aina rakkaimpana.


Täytyy sanoa, että Savo ja Kuopio ovat olleet hedelmällistä maaperää kotimaisen kirjallisuuden historiassa. Puoliksi savolaisena, vaikkakin siellä koskaan asumattomana, voin tuntea hienoista ylpeyttä maakunnan kirjallisista saavutuksista. Rajalan teoksessa kuvataan kiehtovasti Kuopion piirejä ja Kanttilassa, Minna Canthin luona, istuttuja iltoja kiihkeine keskusteluineen. Oma kotipaikkani, Pohjois-Karjala, on tullut tunnetummaksi muusikoistaan, mutta onhan meillä sentään suuresti ihailemani Eeva Tikka ja jokunen muukin kirjallinen mestari.


Niitä lopullisesti merkittävimpiä asioita, eli Juhani Ahon teoksia, Panu Rajala käsittelee kirjassaan paljon ja seikkaperäisesti. Itse lukemieni teosten kohdalla oli tietenkin mielenkiintoista saada tietoa niiden taustoista, mutta laajan tuotannon yksityiskohtainen käsittely tuntui välillä väsyttävältä. Toisaalta se myös antoi uutta intoa lukea esimerkiksi lastuja, jotka ovat minulle vielä vieraita.


Naisen mies ja aatteiden antoi ainakin osittain vastauksen kysymykseen, joka on mietityttänyt minua paljon Juhani Ahossa: kuinka hän osasikin niin hienosti ja hienovaraisesti mutta osuvasti kuvata naisten sisimpiä mieltenliikkeitä? Voisi sanoa, että se nyt vain on jokaisen (hyvän) kirjailijan perustehtävä - osata eläytyä ja sovittautua muiden nahkoihin. Mutta ainakin tämän teoksen perusteella Juhani Ahosta saa myös erityisen herkkätuntoisen, naisia ymmärtävän sekä arvostavan kuvan. Hänellä oli paljon naispuolisia ystäviä, ihastuksia ja kumppaneita. Heidän kanssaan kokemansa kautta Ahon oli varmasti helpompi kirjoittaa naisen äänellä niin, että minäkin uskon häneen täysin.


Olen lukenut toistaiseksi Juhani Aholta teokset Rautatie, Papin tytär, Yksin, Papin rouva ja Juha. Paras näistä on mielestäni Papin rouva, mutta muutkin ovat erityisen hienoja romaaneja.

Miesten maanantai - Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin.
Kustantaja: WSOY, 1890.
Kansi (vuoden 2011 pokkaripainos): Marjaana Virta.
Sivuja: 106.
Genre: Impressionistinen pienoisromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen -- talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terverumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht'äkkiä on tullut erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja minä säestän. Minä saatan hänet kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys."


Tähän ei Yksin-romaanin kertoja, ylläolevan kirjeen kirjoittajan älykkääseen siskoon epätoivoisesti rakastunut mies, halua tyytyä. Minä ymmärrän - me ymmärrämme - häntä luonnollisesti hyvin, mutta jälleen kerran olen ihmeissäni ja ihastuksisssani Juhani Ahon moderniudesta 120 vuotta sitten kirjoitetussa tekstissä. (Joskin mietin usein sitä, onko ihmisten reilua yrittää vaatia puolisoitaan olemaan heille kaikki kaikessa, vai voisiko olla ihan ok, että puoliso täyttää joitakin tarpeitamme, ja toisia varten ovat ystävät. Mutta se pohdinta ei nyt kuulu tähän.)


Olen kirjallisuuden tyylisuunnista selvimmin realismin ystävä, ja useat Ahon romaanit ovat minulle monella tapaa mieleisiä (olen kertonut rakkaudestani Ahoon aiemmin esimerkiksi täällä, kun paljastin kirjailijan päässeen jopa yhteen hääkuvistamme). Aholla on mielestäni ilmiömäinen kyky tulkita vastakkaisen sukupuolen sielunmaisemaa, etenkin yhdessä kaikkien aikojen suosikkiromaanissani, Papin rouvassa. Yksin-teoksessa kertoja on mies, mutta tällä kertaa hätkähdyttää tosiaan hänen modernit käsityksensä rakkaudesta, avioliitosta, kumppanuudesta ja tasa-arvosta. Lisäksi Ahon teksti on kaunista, tunnelmat haikean melankolisia. Kustantajan esittelyn yhteydessä lainattu tanskalainen Dagbladet on kuvannut tunnelmaa osuvasti elegisesti. Se on riittävän kaunis sana tämän kirjan atmosfäärille.


Hyvän mielen kirja tämä ei ole, vaan päähenkilön puolesta tulee surulliseksi ja tuntee sydänsurua kuin itsekin. Ei ole kovin yllättävää, että Yksin on syntynyt Ahon paettua Pariisiin Aino Järnefeltin annettua hänelle rukkaset, ja että Aho on tunnustanut kirjan pohjautuvan lähes kokonaan todellisuuteen. Aikanaan Yksin on herättänyt pahennusta juopottelua ja maksettua rakkautta kuvaillessaan, mutta nykylukijalle teksti on näiltä osin kesyä. En muuten pidä erityisen paljon tästä pokkaripainoksen kannesta, vaikka se onkin kauniin värinen ja sopivan utuinen kirjan tunnelmiin. Se on minusta jotenkin liian moderni tunnelmaltaan, ehkä fonttivalintojen takia.


Yksin-romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Hanna, Luru ja Salla.


Eilen, 11.9.2011, tuli kuluneeksi 150 vuotta Juhani Ahon syntymästä. Juhlavuosi on saanut minut kiinnostumaan kirjailijasta vielä aiempaakin enemmän, ja hyllyssäni odottelee lukuvuoroaan niin uusi, upea ja kuvitettu Valikoima lastuja kuin isin hyllystä lainattu Panu. Koska Aho kiinnostaa minua myös ihmisenä, hankin todennäköisesti luettavakseni myös Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran ja tutkailen muutenkin lisää niin Ahon mielenkiintoista yksityiselämää kuin erittäin laajaa tuotantoakin.

Päivä 10. Lempiklassikkosi

Minua vähän naurattaa tämä huhtihaaste siinä, että polleasti ilmoitin alussa kertovani lyhyet vastaukset kunkin päivän kysymykseen muiden postausten yhteydessä. Todellisuudessa on käynyt niin, että lyhimmilläänkin tulee kirjoitettua suht pitkästi päivän valinnoista. Haastepostaus on välillä myös saanut jäädä päivän ainoaksi. Niin käy nytkin, mutta laitan tähän postaukseen vähän ylimääräisiä kuvia sanatonta sunnuntaita korvaamaan.


Taas kerran tuntuu tietysti mahdottomalta valita yhtä lempiklassikkoa, mutta nostan kuitenkin yhden teoksen tänäänkin valokeilaan. Kotimaisista suosikkiklassikkojani ovat esimerkiksi Juhani Ahon Papin rouva, Minna Canthin Hanna, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Ulkomaisista klassikoista mieleni tekee mainita ainakin Margaret Mitchellin Tuulen viemää, John Steinbeckin Eedenistä itään ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. On mahdoton sanoa, mikä kaikista hyvistä luetuista klassikoista olisi paras, mutta valitsen tämän päivän nostoksi kuitenkin Richard Yatesin romaanin Revolutionary Road (Otava 2009, alkup. 1961).


Valinta perustuu paitsi luonnollisesti romaanin hyvyyteen myös lukukokemuksen viimeaikaisuuteen (so. luettu kaksi vuotta sitten), monella tasolla henkilökohtaiseen koskettavuuteen sekä onnistuneeseen elokuvaversioon (jonka näin ennen romaanin lukemista). Yates näkee ihmisen niin selvästi, ja kertoo kaunistelemattoman totuuden raa'asti - kuitenkin ironinen pilke silmäkulmassaan. Minua yleensäkin kiehtoo psykologinen syväluotaus kirjallisuudessa, ja tässä sitä huokuu jokainen rivi. Lukekaa, jos vielä lukematta on!


Sitten arkisempiin asioihin.


Huh, en tiedä miten muilla lapsiperheillä, mutta minusta tuntuu, että meillä suunnilleen joka toinen viikonloppu on ihanan rentoa yhdessäoloa sekä kaikkien akkujen latausta, ja joka toinen taas sellainen hullunmylly, etten malta odottaa maanantaina koittavaa rauhaisaa yksinoloa. Tarvitsen joka tapauksessa varmasti keskivertoa enemmän hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, mutta toki rakastan myös perheeni seuraa. Nyt vain taas tuntui mahtuvan yhteen viikonloppuun mahdottomat määrät itkua, kiukkua ja ylipäätään sellaista levotonta tempoilua. Vaikkei hirveästi ollut mitään järjestettyä ohjelmaa. Olen ihan naatti.


Juuri ennen viikonloppua sain kuitenkin järjestettyä vihdoinkin kirjahyllymme loppuun. Todella suuri urakka, jonka tuloksista saa nauttia vain rajallisen ajan, kunnes kuin itsestään lisääntyvien kirjojen ja lasten sotkemisen vuoksi hyllyt ajautuvat taas normaaliin kaaostilaansa. Lasten hylly näytti vielä muutama päivä sitten tältä:

Kunnes kasasin lastenkirjat lattialle...

... huokaisin syvään ja aloin hommiin. Eipä aikaakaan, kun silmä sai jo levätä tässä näyssä:

Ahh! Aikuisten hyllykin (jota muuten inhoan noin niin kuin huonekaluna, lähinnä väriltään) on nyt näin siisti:

Aikuisten hyllyn kuvaamiseen oli vain hankala keskittyä, kun viereisellä sängyllä hyppi ensin tällainen eksentrinen pupu vaatien huomiota ja kuvaamista (älkää kysykö tuosta asusta; en minä vain tiedä):

Joka sittemmin kuoriutui uimapuvussa ja vyössä jumppaavaksi akrobaatiksi. "Äiti kato!" "Äiti ota kuva!"

Hengästyttävä viikonloppu muuten päätettiin leipomalla uskomattoman herkullisia, amerikkalaistyylisiä mustikkamuffineja. Tosin siitäkin onnistuttiin kehittämään itkua ja hammastenkiristystä, mutta hyviä ne kuitenkin olivat. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille lukijoilleni!

Päivä 9. Kirja, josta et ajatellut pitäväsi, mutta jota lopulta rakastit

Miellyttäviä yllätyksiä osuu onneksi kirjamaailmassa kohdalle usein. Ottaen huomioon vuorokauden aika sekä se, että ainakin yritän postata tämän jälkeen vielä lastenkirjoista, pidän tämän nyt kuitenkin (yleinen tyylini huomioon ottaen) lyhyenä.


Ensimmäisenä mieleeni tulivat seuraavat teokset: Jo aiemmin mainitsemani Candace Bushnellin Sinkkuelämää (Tammi, 2000), jota suurin osa televisiosarjaakin rakastavista tuntuu inhoavan. Minä kuitenkin pidin yllättävän paljon, kun maltoin olla vertaamatta siihen sarjaan. Ei tämä silti mihinkään suursuosikkien sarjaan päässyt.


Zephyrin Kirjanurkkaus-blogissa jo tässä yhteydessä mainittu Peter Franzénin Tumman veden päällä (Tammi 2010). Tämän kanssa on melkein kaikilla käynyt samoin: on epäilyttänyt, mutta loistavan kirjan edessä on täytynyt nöyrtyä myöntämään, että hemmetin hyvä on. Tämä ei pääse kuitenkaan päivän valinnakseni, sillä ei minulla niin hirveän suuria ennakkoluuloja lopulta ollut. Kokemus on osoittanut, että luovilla ihmisillä on tapana olla lahjakkaita monilla taiteen aloilla. Edes Franzénin komea ulkonäkö ei välttämättä kumoa tätä. ;)

Lopullinen valintani on Juhani Aho, johon ihastuin vastoin kuvitelmiani kouluiässä. Ahon Juha (Otava 1911) saa edustaa yleensä vanhoja, kotimaisia teoksia, joista kukaan itseään kunnioittava teini ei voisi uskoa pitävänsä, sillä muistan erityisen selvästi sen kohdalla, kuinka yläasteella tai lukiossa maristiin sen lukuvaatimuksesta, mutta kuinka Juha lopulta tempaisi minut mukaansa ja osoitti ennakkoluuloni vääriksi. Niin kävi nuorena myös monen muun teoksen kohdalla (nykyisin lähinnä soimaan itseäni, jos en pidä vanhoista klassikoista), mutta Juha on jäänyt selvimmin mieleen. Haluan nostaa Juhani Ahon esiin myös siksi, että pidän hänestä ylipäätään kauheasti (Papin rouva on mahtava!) - ja lisäksi minut ja Teemu vihittiin eräänä kauniina kesäpäivänä Helsingin Eiran Engelin aukiolla, jolla sijaitsee myös Juhani Ahon patsasmuistomerkki. :) Tunnesyyt kunniaan!


ETA: Taidan nyt jättää lastenkirjapostauksen kuitenkin toiselle päivälle, sillä haluan lukea tuon kesken olevan kirjan loppuun ennen kuin nukahdan..

Kotimainen kirjallisuus ja keskiluokan kuvaaminen

Teen päivän teemapostauksen vasta illalla, mutta nyt haluaisin keskustella seuraavasta: Olen viime aikoina lukenut aika paljon uutta kotimaista kirjallisuutta. Paljon hyviä, jopa upeita teoksia. Mutta tuntuu, että hyvin leimallista niille on kurjuuden kuvaileminen, kokeellisuus ja eritteistä kirjoittaminen. Ei siinä mitään, monet kurjuuskirjat ovat loistavia ja kokeellisuutta tarvitaan kirjallisuudessa ilman muuta. Varmaan myös eritteitä - siis realismia(ko?). Mutta muullekin olisi tilaa, eikö?


Sekaisin kotimaisten teosten kanssa olen lukenut myös niitä pohjoisamerikkalaisia keskiluokan arjen kuvaajia: Anne Tyleria, Carol Shieldsia ja Alice Munroa. Aloin miettiä, onko meillä Suomessa yhtään heidänlaistaan kirjailijaa? Joka kertoisi ns. tavallisten ihmisten tavallisesta arjesta, mutta olisi tarkkanäköinen, pisteliäskin, ruotisi ihmissuhteita ja upottaisi arjen sekaan jänniä koukkuja. Eikä olisi genrekirjailija, eli en hae nyt dekkareita, jännäreitä tai viihdekirjallisuutta.


Ei tullut kovin monia tekijöitä mieleen.


Lähinnä keksin joitakin yksittäisiä teoksia: Marja Leena Virtasen esikoisteos Aida (Tammi 2010), josta pidin paljon, ja J.P. Pulkkisen Kaikki onnelliset perheet (Teos 2008), josta ei muodostunut voimakasta mielipidettä puolesta tai vastaan. Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)? Marjo Niemen Miten niin valo (Teos 2008)? Jos kirjat saavat sijoittua menneisyyteen, niin ehdottomasti Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla (Otava 1997) ja ehkä Kjell Westön teokset.


Kaukaa historiasta Juhani Aho ja Minna Canth käsittelivät joissakin teoksissaan keskiluokan ihmissuhdehuolia todella taitavasti ja vetävästi. Mutta löytyykö lisää vastineita nykyajasta? Mietin Katja Kallion joitakin teoksia, mutta ehkä ne kallistuvat liikaa viihdekirjallisuuden puolelle. Pirjo Hassisen romaanit taas vaatinevat liikaakin tulkintaa vastatakseen Tylerin ja kumppaneiden tarinoita. Pauliina Susi?


Mietin myös Riitta Jalosta ja Saara Kesävuorta, jota en ole ikäväkseni lukenut. En kuitenkaan keksinyt oikeastaan yhtään kotimaista kirjailijaa, jonka teosten pariin voisin hakeutua kaivatessani tarkkanäköistä, mutta kuitenkin leppoisaa keskiluokan tarkastelua ilman räkäroiskeita, alkoholismia ja kiemuraista uusiokieltä.


Keitä kirjailijoita tai mitä teoksia teille tulee mieleen, vai tuleeko? Saa myös olla eri mieltä koko aiheesta tai luettelemistani kirjoista. :)