Tietotorstai - Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa, osa 1

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Osa 1: Eläin.
Kustantaja: Teos, 2011.
Sivuja: 277.
Genre: Esseekokoelma.
Arvio: 5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 1


Kuulkaa. Minä olen pyöritellyt tätä kirjoitusta tuskissani. Kirjoittanut, ja kirjoittanut uudelleen. On kauhean vaikeaa yrittää tehdä tämä kirja, osio ja ylipäätään aihe tyylikkäästi, tiiviisti, napakasti ja syyllistämättä. Ennen kaikkea syyllistämättä.


Mitä tahansa tästä kirjoitin, se näytti paasaavalta, luotaantyöntävältä, oman sädekehäni kiillottamiselta ja "muiden" syyllistämiseltä. Teen nyt näin: Postaussarja Vihreät kirjat tulee ilmestymään tipoitellen muiden aiheiden lomassa. Vihreät kirjat tarkoittaa tässä aihepiiriltään aika laajasti ympäristöaiheisia teoksia - joista aika moni on kanneltaan vihreäsävyinen. Käsittelyyn ovat tulossa tämän Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa lisäksi ainakin Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä, Michael Pollanin Oikean ruoan ohjeet, Noora Shinglerin Marjoja & maskaraa, sekä keittokirjoja, kuten Viiden tähden vegaani ja Aidon maun juurilla.


Huom. juuri tämä Luonto pakastimessa käsittelee kyllä muitakin kuin ympäristöasioita, mutta myös niitä. Ja on kanneltaan hyvin vihreä. :)


En pura kaikissa kirjoituksissa auki omia mielipiteitäni, vaan teen jotkut jutut, niin kuin tämän ensimmäisen, lainausten turvin. Se vaikuttaa laiskalta, mutta uskon lainausten puhuvan näissä tapauksissa paremmin kirjojen puolesta. Haluan jakaa tärkeää tietoa, mutten halua jakaa sitä väärällä tavalla. Kyseessä ei nyt ole kuitenkaan Karoliina, Karoliinan mielipiteet tai Karoliinan valinnat, vaan nämä kirjat. Toki mielipiteeni näkyvät läpi lainauksissa, mutta suokaa anteeksi, kun kyseessä on minua liian lähellä oleva aihe, "piiloudun" lainausten taakse. Muuten tästä tulee liian kiihkeää.


Kommenttiosiossa saa toki halutessaan esittää mielipiteitä, mutta toivon sivistyneitä puheenvuoroja, en riidanhaastamista. Ja haluan vielä huomauttaa, että vaikka suhtaudun näihin asioihin melko intohimoisesti ja viime aikoina lukemani kirjat ovat saaneet minut mm. tekemään päätöksen siirtymisestä reippaasti lähemmäs vegaaniutta (täysveganismiin tuskin yllän), olen vielä hyvin kaukana siitä ideaalista, johon haluaisin valintojeni kautta päästä. Usein lainattu kohta on valittu, koska se on aiheuttanut piston juuri minun omassatunnossani - joskus taas, koska olen sitä lukiessani tuntenut moraalista ylemmyyttä. Myönnettäköön. ;)


Mutta asiaan. Anu Silfverberg on vapaa toimittaja ja kirjailija, joka tunnetaan myös ainakin feministinä. Hänen tuoreen esseekokoelmansa Luonto pakastimessa pohjana ovat hänen Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen kirjoittamansa kärkevät kolumnit, mutta pääasiassa kirjassa on uutta tekstiä. Kokoelma on jaettu seitsemään osioon: Eläin; Ihminen; Koti; Nainen; Työ; Jumala; ja Kuolema. Seuraavat lainaukset ovat kirjan ensimmäisestä osasta Eläin. Mieleni tekisi kirjoittaa tähän koko osio, mutta en voi. Yritän rajoittaa tuotantoeläinlainauksia, sillä keskityn aiheeseen tarkemmin käsitellessäni Eläinten syömisestä -kirjaa.


Eläinrakkaudesta ja lemmikeistä:


"[Eläin]rakkauteen liittyy kulttuurissamme [kuitenkin] reunaehtoja, jotka ovat merkillisiä, kun niitä alkaa syvemmin tarkastella. Kuten ulkonäkö, lähinnä ja ennen kaikkea. 75 prosenttia tämän maan koirista on rotukoiria. Rotukoirista suurin osa on jalostettu puhtaasti ulkonäöllisin perustein. Siis söpöyden?


Bulldoggin ostaja ostaa koiran, koska pitää sen olemuksesta, mutta bulldoggin olemuksesta seuraa, että koirat synnytetään lähes säännönmukaisesti keinosiemennyksellä ja keisarileikkauksella, sillä niiden ylijalostettu keho ei synnytystä kestä. Söpöjen mopsien hengityskanavat ovat niin kapeat että koirien on hyvin vaikea hengittää (korina ja tuhina ovat harrastajista söpöjä) ja ne kärsivät sydänvaivoista. Niiden suuret silmät vahingoittuvat ja tulehtuvat helposti, ja ne voivat jopa pullahtaa päästä. Söpöä?"


"Kun koiraihminen ostaa tanskandoggin, hän tietää , että koira tulee kuolemaan nuorena ulkonäkönsä vuoksi. Kun koiraihminen ostaa sharpein sen ryppyjen vuoksi, hän tietää, että se tulee todennäköisesti kärsimään kivuliaista tulehduksista. Hän ostaa sen silti. Miksi ihmeessä?"


"Jokin sokeus, jokin läpinäkymätön pimeys on lemmikin ja sen omistajan välissä. Eläinten kärsimys ulkomuodon vuoksi on niin normaalia, niin luonnollinen osa kulttuuriamme, että se muuttuu näkymättömäksi. Siitä seuraa, että yleisessä ajattelussa välilevytyrä on jokin mäyräkoiran epäonninen, kohtalonomainen ominaisuus, kun todellisuudessa välilevytyrä on ihmisen eläimelle tuottama tuskallinen tila, jota rotukoirien kysyntä, rotuyhdistykset ja Kennelliitto yhteistoimin ylläpitävät."


"Arvaan, että kyselytutkimuksissa selviäisi kasvattajien olevan jopa keskimääräistä 'eläinrakkaampia'. Niin he varmasti ovatkin. Samaan tapaan joillekin ihmisille lapset ovat koko elämän sisältö. Mutta miten suhtauduttaisiin ihmiseen, joka haluaisi jalostaa itselleen lapsen, joka ulkomuotonsa lieveilmiönä kuolisi nuorena tai kärsisi kivuliaista nivelvaurioista? Häntä pidettäisiin hirviönä."


"Eläinrakas on tavallaan kaukaista sukua 'lapsirakkaalle', joka ostaa vauvalle söpöt kengät, joiden tietää tulevan lapsityövoimaa käyttävästä tehtaasta."


Tehotuotannosta ja lihansyönnistä:


"Eläintuotantoa kaikkinensa leimaa (--) passiivisuus: kukaan ei ole vastuussa mistään. Ei kukaan, paitsi tietysti kollektiivisubjekti nimeltä Kuluttaja.


Tämä Kuluttaja on fantastinen jättiläinen, jonka edessä poliitikot, tuottajat ja lobbarit seisovat kädet kohotettuina. Emme me voi mitään millekään, kun tuo Kuluttaja haluaa ostaa mahdollisimman hirveissä oloissa eläneen eläimen lihaa mahdollisimman halvalla. Kuluttajan on sitä saatava!"


"On merkillepantavaa, että liha on alkoholin lisäksi ainoa ravintoaine, jonka nauttimisella on tapana kerskua. 'Normaali lihaa syövä hetero' ei ainoastaan syö, vaan ilkamoi syönnillään. Hän ilmoittaa syövänsä lihaa ja jaksaa seurassa mesota, että soijanakkia ei saa sanoa nakiksi koska oikea nakki on tehty lihasta, mikä onkin keskustelunaiheena aivan pysäyttävän kiinnostava. Normaali, lihaa syövä hetero myös vertaa mielellään toimiaan kasvissyöjiin, joille hän on auliisti aina uudestaan kertomassa, että 'liha on hyvää'. Hän ei ymmärrä, että useimmat kasvissyöjät ovat tästä jopa samaa mieltä - kyse on vain siitä, että useimmat ihmiset eivät tee eettisiä valintoja makuasioiden vaan moraalinsa johdattamina."


"Eläinperäisistä tuotteista täysin kieltäytyvä ystäväni laskeskeli huvittuneena, että on nähnyt kymmenien ihmisten kulmahampaat kokonaisuudessaan. Tämä johtuu siitä, että ihminen, joka haluaa perustella päivittäisen valintansa ostaa kuollutta lihaa, tekee sen lähes poikkeuksetta näyttämällä omia hampaitaan: katso, ei meillä olisi tällaisia hampaita muuten."


"Kulmahampaan paljastaminen on vain masentava esimerkki oman valinnan verhoamisesta biologian kaapuun. Hammas on surkea yritys väittää, että minä en tee näin koska valitsen näin ja koska haluan tehdä näin; ei, teen niin koska minun täytyy. Koska minun hampaani niin sanelee.


Susikin on lihansyöjä, sanotaan sitten. Susi on tämän keskustelun suosikkieläin luultavasti siksi, että sitä pidetään yhtenä viherpiipertäjien suosikkina. Ideana on osoittaa viherpiipertäjälle, että jopa hänen rakastamansa susi syö lihaa, mitenkäs nyt suu pannaan.


Niin; susi totisesti on lihansyöjä. Vertaammeko siis nyt itseämme suteen?


No, verrataanpa. Susi tekee paljon sellaista mitä ihminen ei, kuten tappaa lajitoveriensa lapsia ravinnoksi, syö omaa paskaansa, pissii ympäriinsä ja juoksee kymmeniä kilometrejä  päivässä, sekä kieriskelee huvikseen jäniksenraadoissa.


Olemmeko me kuin susi?


Susi on siinäkin erilainen, että se ei saalista eli tapa kuin tarpeeseen, selviytyäkseen.


Ihmisestä susi eroaa myös siinä, että se ei kerää itseään miellyttävää riistaa (kuten nyt vaikkapa rajaseutujen pystykorvia) keskitysleirimäisiin oloihin, ahda niitä täyteen hormoneita ja jalosta niistä irvokkaita möhkäleitä, jotka eivät voisi elää vanhaksi vaikka yrittäisivät.


Susi ei myöskään ole kehittänyt kykyä valmistaa tofua, mikropiirejä ja sonetteja.


Olemmeko aivan varmoja, että haluamme verrata itseämme suteen? Onko siinä mitään järkeä?


Asunnossaan kattonsa alla ja internet-yhteytensä ääressä e-pillereitä ja energiajuomia nappailevaa, kolmen eri eläimen kehoista tehtyä grillitassua syövää ihmistä nimittäin ei yhdistä suteen juuri mikään.


Kun tuo ihminen haluaa syödä tehotuotettua lihaa, kyse ei ole siitä, että hän on kuin susi, vaan siitä, että hän haluaa nauttia luksustuotteesta, joka nurinkurisesti on uskomattoman halpaa. Susi selviytyy, ihminen ahnehtii. Tässä on ero."


"'Radikaalina' pidetyn eläinoikeusliikkeen radikaalein väite on, että eläimen intressi omaan elämäänsä on suurempi kuin ihmisen intressi sen kuolemasta saatavaan hyötyyn."


"Eläintuotteita käyttävän länsimaisen ihmisen intressi on loppukädessä nautinto. Tehotuotannon tukeminen ei ole mikään elintärkeä pakko. Yhteiskunnassa, jossa kaikkea on yllin kyllin, on turha selittää omaa toimintaa puhumalla esi-isistä tai susista. Kun afrikkalainen kylä kerran vuodessa teurastaa vuohen, on kyse eri asiasta kuin silloin, kun suomalainen ostaa Hesburgerista nugetteja pikkunälkään." 


"Jos [siis] tiedämme, että jokin aiheuttaa elävälle olennolle kärsimystä, meillä on edessämme valinta. Tehotuotannossa toimiva ja sitä rahoillaan tukeva ihminen tekee joka päivä uudelleen aktiivisen valinnan jatkaa kivun tuottamista. Kyse ei ole vain elämäntavasta tai vaikkapa 'ruokavaliosta'. Kyse on joka päivä tehdystä valinnasta kahden vaihtoehdon välillä: kipu, ei kipua."

Kirjahyllykeskiviikko: C niin kuin Chaucer, Clarke, Cunningham...

C on hyllyssäni yllättävän laiha osio. Kirjoja on inventaarion jälkeen vain viisi ja niistäkin suurin osa vielä lukematta. Eikä kumpikaan luetuista lukeudu suurimpien suosikkieni joukkoon.


Mutta C-kirjoillani on mielestäni, oikeastaan kaikilla, oikein hienot kannet!

Jane Campion ja Kate Pullinger: Piano.
Tämä pieni kirja on ollut hyllyssäni ikuisuuden, mutten ole vieläkään lukenut sitä. Vaikuttavan elokuvan olen toki nähnyt. Kirjan tarina on hieman erikoinen siinä, että ensin oli Campionin elokuvakäsikirjoitus. Sitten häntä oli pyydetty kirjoittamaan se romaaniksi, mutta se oli ollut Campionista liian vaikeaa. Niinpä hänelle ehdotettiin, että joku muu kirjoittaisi sen hänen käsikirjoituksensa pohjalta ja Campionin "valvonnassa". Campion valitsi Kate Pullingerin kirjoittajaksi, ja nyt on vähän vaikea sanoa, kumman nimiin tämä kirja pitäisi laittaa. Mutta olkoon nyt Campionin kohdalla, kun hän on ensimmäisenä aakkosjärjestyksessäkin.


Kirjassa on kuitenkin uuttakin materiaalia, ts. kohtauksia, joita ei ollut elokuvassa. Oletteko te lukeneet tämän? Nähneet elokuvan? Haa, huomasin äsken googlaillessani, että Naakku on ainakin lukenut, nähnyt ja kirjoittanutkin näistä. Minusta elokuva oli upea. Olen nähnyt sen parikin kertaa, mutta aika nuorena. Muistan vahvan tunnelman, kauniin musiikin (rakastan pianomusiikkia) ja muutakin, mutta luulen, että paljon lisää voisi avautua nyt vanhempana. Esimerkiksi Harvey Keitelin roolihahmon karisma, joka ei nuoreen naiseen vielä purrut.


Kirjan kansikuva on elokuvasta. Uskomattoman hieno!

Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita. 
Sain tämän komean uusintapainoksen juuri, enkä ole vielä ehtinyt tutustua siihen. Tarinat sinällään ovat toki tuttuja, ja tämä senkaltainen klassikko, jota pidän mielelläni hyllyssäni. En ole ihan varma, luokitellaanko tämä proosaksi vai runoudeksi? Olkoon nyt kuitenkin tässä proosakoonnissani, onhan kyseessä tarinat, vaikkakin runomuodossa. Tässä WSOY:n versiossa on runoilija Toivo Lyyn suomentamana 14 tarinaa alkuperäisestä 24:stä. Suomennettu on myös selväksi proosaksi muokattu versio Eeva-Liisa Mannerin kääntämänä, nimellä Canterburyn kertomuksia (Otava).


Minähän olen aika kiihkeä anglofiili ja arvostan brittiläistä televisiota korkealle. BBC teki Canterburyn tarinoista vähän aikaa sitten modernin tv-sarjan, jonka YLE taisi esittää 2004. Se oli aivan mahtava! Etsikää käsiinne, jos jäi silloin katsomatta.

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell.
Olin aivan innoissani, kun tämä ilmestyi 2005 ja halusin kirjan kiihkeästi itselleni. Englanti, 1800-luku ja fantasia tuntuivat lyömättömältä yhdistelmältä minulle. Nykyisin tunnen itseni lukijana paremmin ja tiedän, etten enää aikuisena jaksa oikein innostua fantasiasta tai saduista.


Sain kirjan joululahjaksi ja sitäpä sitten lukemaan. Kirja on paksu ja oli se vähän tylsäkin. Luin tätä todella kauan, en oikein tahtonut innostua ja päästä mukaan. Kirjan loputtua olin kuitenkin vaikuttunut, sillä teoksella on paljon ansioita ja se on kuitenkin hienosti rakennettu ja upealla mielikuvituksella ryyditetty saaga. Varmasti yhtä aikaa laadukkaasta kirjallisuudesta sekä erikoisista fantasia-aineksista pitävät arvostavat tätä teosta. Olihan tämä myyntimenestys ympäri maailmaa.


Kirjassa on (aika häijyjä) keijuja, magiikkaa ja vaihtoehtoista historiaa. Sen kirjoitustyyli jäljittelee 1800-luvun mestareita, kuten Jane Austenia ja Charles Dickensiä. Kirjan kuvailu kuulostaa minusta vieläkin aika kiehtovalta, mutta viisi vuotta myöhemmin lukemisesta on jäänyt mieleen lähinnä sen uuvuttavuus, vaikka muistan myös palkitsevuuden lopussa. Kirja oli kuitenkin sen verran hyvä, että se saa jäädä hyllyyni.


Kansi on minusta hieno, ja jännittävää oli,  että siitä oli myynnissä sekä valkoista että mustaa versiota. Kirjan arvolle ja sisällön aikakaudelle sopivasti siihen on liitetty myös musta nauha kirjanmerkkinä toimimaan.

Chris Cleave: Incendiary. 
Cleave on kirjailija, johon törmäsin viime vuoden aikana usein ulkomaalaisissa kirjablogeissa, joissa luettiin ahkerasti hänen teostaan The Other Hand tai Little Bee, joka on tämän alunperin brittiläisen kirjan amerikkalainen nimi. Romaani kuulosti mielenkiintoiselta, mutta kaikki bloggaajat eivät siitä pitäneet, enkä ollut varma, tulisiko se liittää TBR-listalle vai ei. Vakuutuin vasta, kun anni m. Oota mä luen tän eka loppuun -blogista luki kirjan ja piti siitä kovasti.


Äskeisellä ulkomaanmatkalla sitten englanninkielisiä kirjoja kaupassa selaillessani päätin ostaa The Other Hand -romaanin. Sitten silmiini kuitenkin osui Cleaven esikoinen Incendiary ja kun sekin kuulosti takakannen perusteella kiehtovalta, päätin aloittaa Cleaveen tutustumisen tästä teoksesta. Mutten ole vielä ehtinyt sinne saakka. 

Kirjan amerikkalainen kansi.

En odota kirjalta hyvää mieltä - kertoohan se äidin ja vaimon surusta hänen menetettyään lapsensa ja puolisonsa. He kuolevat terroristi-iskussa Lontoossa, ja kirjan julkaisujuhlia seuraavana aamuna, 7.7.2005 terroristit todella iskivät pommeineen Lontooseen. Kauhea tarina, mutta se ei saa viedä arvoa teokselta kirjana. Romaania on kuvattu oudoksi, mutta se on ollut menestys ja julkaistu yli 20 maassa. 


Kirja on oikeastaan äidin kirje Osama Bin Ladenille. Ihan tavallinen nyyhkytarina se ei liene siksikään, että työväenluokkainen äiti on juuri kotisohvalla pettämässä miestään, kun hän kesken orgasmin näkee televisiosta jalkapallostadionin räjähtävän ilmaan - tietäen, että hänen poikansa ja miehensä ovat siellä katsomassa matsia. Minua kiinnostaa, mitä siitä seuraa.

Michael Cunningham: Säkenöivät päivät.
Minä rrrrrakastan Cunninghamin Tunnit-romaaniin perustuvaa elokuvaa. On aivan älytöntä, etten ole lukenut itse kirjaa. Elin itse asiassa siinä uskossa, että minulla on se sentään hyllyssä odottamassa lukijaansa, mutta eipä vain olekaan.


Säkenöivät päivät luin viitisen vuotta sitten töiden vuoksi. Odotin lukemista kovasti, mutta ei tämä nyt niin sytyttänyt. Kirja koostuu kolmesta erillisestä tarinasta, joiden välillä on kuitenkin joitakin jänniä linkkejä. Ja niin kuin Virginia Woolf on merkittävässä roolissa Tunneissa, tässä kirjassa taustalla häilyy runoilija Walt Whitman. Oma maailmanselitykseni huomioon ottaen itse Whitman ja Säkenöivien päivien jälleensyntymäviittaukset toki ovat kiinnostavia, mutta keskimmäistä kertomusta lukuun ottamatta en tarinoista hirveästi innostunut.


Cunningham on kuitenkin upea kirjoittaja ja takuulla viisas mies. Tunnit minun täytyy lukea ensi tilassa. Ja jos en innostu siitäkään, sen täytyy olla jo oma häpeäni. Lupaan silloin kieriskellä tervassa ja höyhenissä.


Tässä Säkenöivissä päivissä on ehkä kaunein kansi ikinä. Katsokaa ja huokailkaa.


Tästä on kirjoittanut aiemmin ainakin Zephyr Kirjanurkkauksessaan.


Oletteko te lukeneet näitä C-kirjoja? Mitä C-kirjoja teidän hyllyistänne tai suosikkilistoiltanne löytyy?

Turhautunut tiistaina

Arki palannee taas pian raiteilleen. Lapset syövät antibioottia mykoplasman aiheuttamiin tulehduksiin ja todella toivon, että sillä vihdoin päästään tästä koko tämän kevään pirstaloimasta sairastelukierteestä. Mykoplasmasta lukemani mukaan se ei kuitenkaan välttämättä yhdellä kuurilla nujerru. *huokaus*


En ole sairaanhoitajan roolini takia ehtinyt juuri lukea viime päivinä. On siihen vaikuttanut moni muukin asia, kuten parisuhteiltu ja sukuloitu viikonloppu, sekä leffojen katselu iltaisin - yksin ja yhdessä. Jne. Jne. Kun olen lukenut, olen lukenut tietokirjoja, ja vaikka se on ollut ihan oma valinta, nyt alkaa olla jo kova kaipuu kaunokirjallisuuden pariin. Joko oikein viihdyttävän tai hyvin vaikuttavan kirjan. Saisi se toki olla molempiakin.


Minun piti oikeastaan kirjoittaa tänään yhdestä tietokirjasta, mutta tässä nyt menikin näin myöhään. Teemu pääsi kotiin vasta seitsemän maissa, ja sitten oli vielä sellaista tärkeää puuhaa, että lupasin hoitaa yksin kaikki lasten iltatoimet, joista raskain on Danin nukutus. Käytännössä se tarkoittaa vieressä makaamista, kunnes Dani nukahtaa, ja raskasta siitä tekee sen kesto (helposti tunti aloitusajankohdasta riippumatta) sekä se, että siinä nukahtaa lähes aina itse. Sen jälkeen on sitten ihan zombie ja on turha kuvitella tulevansa kirjoittamaan vielä terävästi tärkeistä kirjoista. Yleensä Dani sentään on unessa yhdeksän maissa, mutta nyt sairastelun aiheuttamien päivärytmimuutosten takia palasin alakertaan silmät ristissä vasta yhdentoista jälkeen. Siksi tänään vain tätä diibadaabaa. Ja lopuksi ihana laulu ihanalta Sialta.

Huomiseen! Silloin on Kirjahyllykeskiviikko, vuorossa kirjain C, ja ainakin saan puhua kaunokirjallisuudesta, vaikken vielä pääsisi sitä lukemaan. :)

Meganin eikä Marilynin maanantai

Pieni Karoliina-pötkylä isosiskon ja serkkupoikien sylissä.

Minun piti tänään kirjoittaa Marilyn Monroesta, tai oikeastaan hänestä tehdyistä kirjoista. Mutta sitten serkkuni Tuomas voitti eilisessä teatterialan Thalia-gaalassa Näytelmäkirjailijaliiton Lea-palkinnon vuoden parhaasta näytelmäteoksesta Meganin tarina -teoksellaan. Raadin perustelut jne. voitte käydä lukemassa täällä. Halusin ylpeänä serkkuna sittenkin hehkuttaa tätä blogissani ja lausua muutaman sanan serkkuudesta ylipäätään. Marilyn saa nyt odottaa.


Kun kirjoitin siskosteemasta kirjallisuudessa ja loin siihen liittyvän haasteen, Katja Lumiomena-blogista luki vuorostaan mielenkiintoisen oloista kirjaa serkuksista. Kerroin silloin Katjalle, että vaikka minulla oli sisko(ja), kaipasin lapsuudessani tyttöserkkuja. Olin kateellinen parhaalle ystävälleni, jolla sellaisia oli, ja haaveilin omista tyttöserkuista niin paljon, että keksin heidät omasta päästäni ja kirjoitin heistä tarinoitakin.


Olimme läheisiä poikaserkkujeni kanssa, mutta se ei tuntunut riittävän. Vasta aikuisena olen kunnolla ymmärtänyt, kuinka hienoa oli, että samanikäinen Simo-serkkuni oli minulle kuin veli, jonka kanssa vietimme lukemattomia viikonloppuja maaseudun mummilassamme yhdessä seikkaillen. Simon isoveljet, Aapo ja Tuomas, olivat ikäeron takia minulle vähän vieraampia, mutta yhtä kaikki vietimme perheinä paljon aikaa yhdessä. Sittemmin sain toiselta puolelta sukua vielä pari poikaserkkua lisää, joita näiden vauva-aikana hoidin innoissani.

Nyt kun me kaikki olemme aikuisia, serkut ovat yhä tärkeitä. Eivät he sisaria ole emmekä me juuri pidä yhteyttä. Mutta sitten kun nähdään, taustalla vaikuttavat lapsuuden jaetut kokemukset ja sama verenperintö, jotka yhdistävät ja luovat yhteenkuulumisen tunnetta.

Serkukset ukin 60-vuotissynttäreillä.

Vaalin myös yhtä serkkuuskokemusta ja tiettyä vuotta elämässäni kauniina muistona. Olin juuri muuttanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsinkiin yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. En ollut vielä hakenut yliopistoon, sillä en ehtinyt tai jaksanut lukea tarpeeksi heti kirjoitusten jälkeen. Minulla ei ollut vielä töitäkään ja kaupunki oli vieras. Poikaystävä oli päivät opiskelemassa ja minä haahuilin toimettomana tööllöläiskaksiossamme. Eräänä päivänä posti toi yllättävän kirjeen.


Serkkuni Tuomas, jonka kanssa en ollut kummemmin pitänyt yhteyttä vuosiin, oli kirjoittanut minulle kirjeen tuosta vaan, kysellen mitä kuuluu, ja ennen kaikkea mitä ajattelen. Sähköposti oli tuolloin jo keksitty, mutta sitä käytettiin vielä vain vähän, eikä meillä edes ollut internetyhteyttä kotona. Iloisesti yllättyneenä päätin kirjoittaa Tuomakselle kirjeen takaisin.


Siitä alkoi hyvin intensiivinen kirjeystävyys. Meillä molemmilla riitti tuona vuonna yksinäisiä päiviä ja aikaa käsissämme. Kumpikin mietti, mitä elämältään haluaa ja kuka oikeastaan on. Kirjoitimme toisillemme useita kymmenen sivun kirjeitä viikoittain. Puimme tätä kaikkea - elämää ja itseämme - ja paljon muutakin. Puhuimme kirjallisuudesta ja teatterista, toki arjestakin. Tuomas oli äskettäin ollut kirjoituskurssilla ja löytänyt sieltä pontta haaveilleen. Hän lähetti minulle runojaan ja minä yritin 18-vuotiaana runoutta juuri tuntemattomana maallikkoserkkuna sanoa niistä jotakin järkevää. Pian Tuomas sai tekstejään jo julki Parnassossa ja muuallakin.

Kirjeenvaihto hiipui vähitellen, kun elämä alkoi viedä meitä taas mukanaan töihin ja opiskelemaan. Tuomas sai paikan Teatterikorkeakoulun dramaturgialinjalta ja minä sittemmin valtiotieteellisestä tiedekunnasta. Tuomaksesta tuli kiitetty runoilija, näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Minä en vieläkään tiedä, mikä minusta isona tulee, mutta sen tiedän, että olen iloinen ja onnellinen Tuomaksen puolesta. Näytelmien lisäksi hän on kirjoittanut mm. runokokoelmat Vuosi oli kaatuneita puita (Tammi 2003) ja Oodi rakkaudelle (Teos 2007), jonka ansiosta hän voitti myös runouden Tanssiva karhu -palkinnon.

Tuomas Timonen

Olen jäävi arvioimaan Tuomaksen runoja (siksikin, etten vieläkään juuri tunne runoutta). Mutta tietenkin pidän niistä. Tietenkin ne puhuttelevat minua.


Laitan tähän loppuun kolme runoa Vuosi oli kaatuneita puita -kokoelmasta. Oodi rakkaudelle on upea teos, joka ansaitsisi myös tulla vähän avatuksi tässä, mutta nolona joudun tunnustamaan, ettei minulla ole sitä hyllyssäni... Siispä nyt, otteita siitä toisesta - vaikka se ansaitsisi tulla luetuksi kokonaisena, alusta loppuun, sillä se on selkeä kokonaisuus:




Kun kohtaat meren ensi kertaa, yrität olla tuijottamatta sitä.
Koetat sulautua joukkoon, väreileviin veneen kylkiin ja istuskeleviin ihmisiin.
Kun olet järvien kasvatti, et tajua merta.
Se kuuluu ja vaikuttaa kauas, sen takaa tuodaan rikoksen siemenet.
Siihen hukataan kerralla paljon.
Kun näet mitä aallot tuovat rantaan, joudut koville.
Saappaita, hiustuppoja, kuukautissuojia.
Vaahdosta kohoavat kondomit.
Mutta ainoa tapa nähdä meri on yksin.
Ehkä meri puhuttelee sinua toisaalla.
Vielä menet sinne, missä kalliot parkuvat orpouttaan ja aallokon ruoska käy.
Vielä löydät sinne, missä unelmat ovat horisontin muotoisia, suunnitelmat
kuoleman kuriireja, miehet lastuja laineilla.
Kun kohtaat meren ensi kertaa, haluat heittäytyä siihen suin päin.
Haluat ratkaista kaipauksen anagrammit ja ruumiin kolotukset, antaa meren
valaa sinulle kasvot.


-------------------------------------------------------------------------------------------------------


Kun aamulla kello viisi kuorit viimeisen appelsiinin.
Otat veitsen käteen, vedät elämänviivan ranteeseen asti auki.
Annat punan nousta kuusten ylle, päästät
auringonsäteen aamiaispöytään, suot sen kylpeä puurossa.
Kun aamulla kello viisi annat marraskuun maalata silmät, kuivattaa
katseen ja jatkat kahvinjuontia, vaikka vatsasi yskii jo.
Mutta miksi palasit monta kertaa? Maaseudulla
kun on aina vähän ikävää.
Tuuli seuraa sinua tännekin, tuikkaa kylmän piikin mielihyväkeskukseen.
Ja mistä muusta täällä puhuisit, kuin vinoista ladoista ja mahoista muistikuvista?
Uskoit: tästä syntyy uutta lääkettä, elämää hiiliketjun varassa.
Kun aamulla kello viisi painaudut seinää vasten.


-------------------------------------------------------------------------------------------------------


Vuosi oli kaatuneita puita ja ruostesaranoita.
Annoit monelle asialle syksyn nimen.
Moni asia osui, pihamaan kukkivat neulat ja homeen ornamentti huoneessa.
Eikä asioille löytynyt talvikunnossapitoa.
Kuljit katua alas, jälleen tämä sama punainen lanka.
Tuuli kuritti korvia.
Tämä saattoi tapahtua oikeassakin elämässä kelle tahansa.
Vuosi oli pakoa maalle.
Heinäkuun yö ja heinän valtaama rakkaustarina.
Mustat ja valkoiset hengenopit tyrkyttivät itseään.
Kynttilän valo sormissasi taoit sarvia, ompelit siipiä.
Vuosi oli saaren kokoinen.
Seisoit kallion viimeisellä reunalla.
Mielessä tyhjiä, tyhiä, poissa.
Ja kivet ja kivet, ja aallot ja aallot, yksi lokki.
Meren takana kaikki jo aivan eri maata.

Sanaton sunnuntai

Tiedoksi

En tunne oikeita IT-termejä, mutta yön tai aamun aikana joku oli ilmeisesti hakkeroinut tiensä Gmail-tiliini ja lähettänyt nimissäni roskapostilinkin lukuisiin sähköpostini arkistoista löytyviin osoitteisiin. Älkää siis avatko Gmail-osoitteestani lähetettyjä linkkejä!

Lisäksi muutama ystävä ehti kysellä blogini perään, sillä tänne tultaessa oli saatu ilmoitus, ettei blogia ole olemassa. Säikähdin, että Kirjava kammari on onnistuttu tuhoamaan, mutta ilmeisesti se oli vain suljettu väliaikaisesti turvatoimena. Google nimittäin itse ilmoitti minulle, että tililläni on havaittu epäilyttävää toimintaa, lähetti tekstiviestillä koodin sähköpostitiliin pääsemiseksi ja vaati salasanan vaihtamista.

Toivon, että mitään pysyvää vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, ja olen todella pahoillani kaikesta lähteneestä roskapostista!

Lastenkirjalauantai - Niina Veittikoski: Hertan maailma

Huh, venyi taas myöhäiseksi tämän päivän postaus, kun viikonloppuisin tuppaa aina puuhaa riittämään. Yritin kovasti nukkua aamulla pitkään, kun lapset olivat siellä mummolassa, mutta kävi perinteisesti, enkä saanut enää puoli yhdeksän jälkeen millään unta. No, on rauhallinen aamu mukava, vaikkei nukkuisikaan. Käytiin aamupäiväsaunassa ja ihanilla siemenostoksilla Plantagenissa ennen kuin lähdettiin hakemaan lapsia kotiin.


Tai siis, oltiin anoppilassa iltaan saakka ja kivaa oli. Tosin - ihan uskomatonta - Danille nousi taas tänään kuume. Maanantaina mennään kyllä lääkäriin. Jokin tulehdus tuntuisi taustalla muhivan, kun kuume nousee neljättä kertaa alle kahden kuukauden aikana. Ei kai tämä ainakaan normaalia voi olla. Kyllä käy pientä sääliksi. :/


Mutta asiaan: Tänään halusin kirjoittaa vähän ilmiöstä nimeltä Hertan maailma. Herttahan on suomalaisen Niina Veittikosken luoma hahmo, joka kavereineen seikkailee paitsi kirjoissa myös telkkarissa, netissä, levyillä, leluissa ja lukuisissa muissa tuotteissa. Veittikoski on sanonut keksineensä Hertan kaivattuaan ja turhaan etsittyään pienille lapsille sopivaa, turvallista viihdettä.

Hertta onkin aika mainio. Alunperin meillä tutustuttiin Hertan maailmaan telkkarissa. Jaksot ovat hyvin lyhyitä, mutta aiheiltaan lapsille tuttuja ja opettavaisia, hauskasti riimiteltyjä, ja Hertan äänenä Ella Leppänen on todella herttainen ja ilmeikäs lapsinäyttelijä. Stella hurahti Herttaan kunnolla kuitenkin vasta Pikku Kakkosen nettisivuilta löytyvien pelien ansiosta. Se oli Stellan ensikosketus tietokonepelien ja internetin ihmeelliseen maailmaan, ja aluksi ajattelimme astuneemme sanonko mihin, kun tämä sivusto tuli Stellalle esiteltyä. Pari päivää tyttö ei olisi muuta tehnyt kuin pelannut, mutta onneksi innostus siitä tasaantui. Kyllä Stella edelleen mielellään Herttaa pelaa, mutta ei kovin usein muista kysyä asian perään.


Uskallankin suositella lämpimästi koko Pikku Kakkosen nettisivustoa. Sieltä löytyy paljon hauskaa ja sopivaa puuhaa alle kouluikäisille, ja samalla lapsi oppii käyttämään tietokonetta. Hertan maailma -pelit ovat luonnollisesti väkivallattomia, eikä niissä edes kilpailla pisteistä. Pelaamalla oppii arkitaidoista ja hyvistä käytöstavoista. Stella pelaa ehkä pari kertaa viikossa puolisen tuntia kerrallaan. En näe tätä lainkaan pahana.


Hertassa on siis paljon hyvää. Mutta, mutta. Kirjoina Hertta ei mielestäni valitettavasti oikein toimi. Animaatiossa hyvät hahmot ovat kirjan sivuilla tönkköjä, ja yksi riimitelty lause per aukeama on vähän lyhyttä ja tylsää. Sen lisäksi kullekin aukeamalle on kyllä lyöty pieni tietoisku, mutta mielestäni ne vain turhaan keskeyttävät lukemisen, tarinan ja keskittymisen. Stella haluaa kyllä uskollisesti fanittaa Herttaa kirjoinakin, muttei selvästikään ole aidon innostunut. Ehkä Hertan suloisen äänen puuttuminen vie suuren osan viehätystä mukanaan.

Suuria kuvakirjoja himpun verran paremmin Hertan tarinat sopivat pieniin Pixi-kirjoihin. Ajattelin joskus, että nämä minikirjat ovat vähän turhia, mutta ainakin Stella on niistä pitänyt - muistakin kuin Hertasta. Yksiltä kaverisynttäreiltä muuten tuli Pixi-kirja kotiin "yllätyspussissa". Tämä synttärivieraiden lahjominen on ollut minusta nykyisillä lastenkesteillä vähän outo tapa, mutta koska lapset osaavat näitä pussukoita jo odottaa, pieni kirja on mielestäni tosi hauska sisältöidea tavanomaisempien herkkujen ja "krääsän" sijasta tai ohessa.


Kuvakirjojen ja pixien lisäksi meillä on nyt myös Hertta-puuhavihkonen, ja se toimii kuten muutkin vastaavat. Sivuilta löytyy kivoja tehtäviä ja aukeamallinen tarroja. Veittikoski on mielestäni onnistunut hienosti Hertan maailman suunnittelussa, sisällön tuottamisessa, tuotteistamisessa ja markkinoinnissa. Vaikka varsinkaan nuo suuret kuvakirjat ovat minusta lastenkirjoiksi vähän kökköjä, Hertta on loistava monella muulla areenalla, ja eivätköhän kirjatkin myy joka tapauksessa pienten fanien ansiosta.

Luetaanko, katsotaanko tai pelataanko teillä Herttaa?

Poistoperjantai ja juokseminen

Vielä alakoululaisena olin hämmentynyt, enkä oikein selvillä identiteetistäni. Luulin olevani sekä Lukija että Juoksija. Olin oppinut lukemaan 3-vuotiaana, ja kouluiässä olin jo varsin lupaava kirjanörtin alku. Silti piti mennä joihinkin juoksukilpailuihin. Voittamaankin.

Sittemmin olen kyllä ymmärtänyt, ettei kukaan itseään kunnioittava Lukija juokse kuin äärimmäisessä hädässä. Ja silloinkin vaivautuneesti yskähdellen (ja miehen mielestä hyvin koomisen näköisesti). 

Ei minulla ole tekoa tällaiselle kirjalle. Tämä voisi sopia niille yhä edelleen hämmentyneille, jotka luulevat olevansa sekä Lukijoita että Juoksijoita. Ette te ole. 

Päättäkää. 

Valitkaa puolenne.

Voi tämä kyllä sopia muillekin. Vaikka Murakamin ystäville tai japanilaisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kustantaja kertoo teoksesta näin:

Vain hullu ei harrasta juoksemista!

Japanilainen kulttikirjailija Haruki Murakami aloitti juoksemisen vuonna 1982. Vuoden kuluttua siitä hän juoksi täyspitkän maratonin Ateenasta Maratoniin. Mikä saa juoksemista harrastavan ihmisen juoksemaan päivä toisensa jälkeen? 

Haruki Murakami antaa verrattomassa muistelmanomaisessa teoksessaan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi 2011) yhden vastauksen. Murakamille juoksemisessa on olennaista säännöllisyys, se että juostaan joka päivä säästä ja omasta kunnosta huolimatta. Kärsimyskin kuuluu juoksemiseen, mutta ennen muuta se tuo Murakamin elämään säännöllisyyttä, kuria ja rakennetta, joita ilman hän ei omien sanojensa mukaan olisi kirjailija. Tässä leikkisässä ja hauskassa teoksessa hän kertoo valmistautumisestaan New Yorkin maratonille mitä moninaisimmissa paikoissa. Ennen muuta Murakamin kirja kertoo siitä miten suuri nautinto juokseminen hänelle on – ja se on tarttuvaa.

Arvonnan säännöt ovat samat vanhat: Ilmoittautumisaikaa on torstaihin 31.3. klo 17.00 saakka. Kommentoimalla tätä postia on mukana yhdellä, olemalla myös rekisteröity lukijani kahdella, ja linkittämällä tämän arvonnan lisäksi omaan blogiinsa kolmella arvalla.

Onnea arvontaan! Ja menkääs nyt vaikka lenkille viikonlopun kunniaksi. Terkuin nimimerkki "Vain hullu".

PS. Kirja on ihan vastikään ilmestynyt ja tämä nide aivan uusi.


ETA: Muokkaan poistoperjantaiarvontasääntöjä sen verran, että lähetän palkintoja vain kotimaisiin osoitteisiin - ainakin toistaiseksi. Olen pahoillani, mutta kirjojen lähettäminen ulkomaille on tyyristä!

Puutarhaperjantai

Ulos katsoessa on vaikea päätellä, onko kevät tulossa, vai palaammeko mahdollisesti takaisin talveen kulkematta lähtöruudun kautta. Lisääntynyt valo antaa kuitenkin ymmärtää, että nyt kannattaa alkaa fiilistellä puutarhajuttuja.


Olen näissä aina myöhässä. Nytkin monien siementen kylvöaika lienee jo mennyt taimien esikasvatusta ajatellen. Onneksi vielä huhti- ja toukokuussakin voi kylvää jotakin. Tänään olen selaillut kolmea tuoretta puutarhaopusta ja päättänyt laatia monta ihanaa puutarhaan liittyvää listaa ja aikataulua muistuttamaan Tärkeistä Asioista, ennen kuin on taas liian myöhäistä. Listat ja aikataulut ovat ihania silloin, kun ne käsittelevät kivoja asioita!


Minulla ei ole kauhean monia puutarhakirjoja, koska minulla ei ole ollut puutarhaakaan kovin kauan. En myöskään perinteisesti ole ollut mikään kukista intoilija, mutta liekö ikä tehnyt tehtävänsä, kun nykyisin en tiedä moniakaan parempia asioita kuin puutarha kaikkine kommervenkkeineen. Olen oppinut näiden parin vuoden aikana kärsivällisyyttäkin, sillä pienellä budjetilla ei saa yhdessä kesässä ihmeitä aikaan. Puutarhan suunnittelu ja hoito ovat - ja niiden pitääkin olla - hitaita, pitkän linjan projekteja. Mieluiten haluaisin kaiken valmiiksi heti, mutta sitten taputan kuitenkin itseäni selkään, että katsos vain, selvisit taas yhdestä kesästä niin, ettei puutarha näyttänyt ollenkaan samalta kuin unelmissasi. Lohduttelen sitten vielä itseäni, että ensi kesänä se on kuitenkin taas astetta lähempänä haaveideni puutarhaa.

Puutarhan vihreä vuosi


Stina Pyrrö ja Hanna Marttinen: Puutarhan vihreä vuosi.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Sivuja: 272.
Genre: puutarhakirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan kuvailu täältä.


En halua vielä antaa arvosanoja näille oppaille, sillä olen tutustunut niihin vasta tänään ja alustavasti. Kerron toki, minkä ensivaikutelman sain, mutta puutarhakirjojen hyvyys tai huonous paljastuvat lopullisesti vasta, kun niitä on testattu käytännössä.


Puutarhan vihreä vuosi kuljettaa lukijaa nimensä mukaisesti läpi eri vuodenaikojen, tosin talvi jätetään käsittelemättä. Eikä siinä tietysti juuri olekaan käsiteltävää Suomen oloissa. Kirjassa on myös hyvin paljon muuta puutarha-asiaa. Teos vaikuttaisi pätevältä puutarhurin yleisteokselta, jonka osiot on vuodenaikojen lisäksi nimetty "Maat ja mullat", "Kasvin paikka", "Puutarhan huoneet" ja "Mallisuunnitelmia".


Vuodenajoista keväälle on ymmärrettävästi suotu eniten alalukuja, mutta kaikkien kolmen vuodenajan alta löytyvät osiot "Puutarhassa", "Hedelmätarhassa", "Kasvimaalla ja keittiötarhassa" sekä "Kasvihuoneessa".

Puutarhan vihreä vuosi on mukavan kookas ja näyttävä kirja. Siitä tulee mieleen yksi ennestään omistamani puutarhaopas, joka myös kuljetti juontaan vuodenaikojen vaihtelun mukaan. Nyt kirja on vain kadonnut jäljettömiin, enkä löydä sitä millään edes netistä, vaikka kyseessä on melko tuore kirja. Outoa. Kyseisestä opuksesta puuttuivat kuitenkin valokuvat, mikä on aina vähän tylsää, ja se oli ehkä hieman sekava sisällöltään. Silti siellä oli monia hyödyllisiä vinkkejä, ja olenkin tähän asti suunnitellut ja hoitanut puutarhaamme pitkälti sen oppien avulla. 


No, jos kirja on hävinnyt lopullisesti, ehkä Puutarhan vihreästä vuodesta tulee hyvä korvaaja. Se vaikuttaa kelvolliselta, joskaan kovin yksityiskohtaista tietoa näin laajan kokonaisuuden teoksesta ei löydy, vaan sitä varten täytyy hankkia omat kirjansa. Tai etsiä tietoa netistä.

Kirjan valokuvat ovat kauniita, mutta minun puolestani ihmiset olisi voinut jättää niistä pois, tai ainakin vähemmälle. Nyt muuten kauniissa puutarhakuvassa minun silmääni häiritsevät joskus vähän homssuisetkin ihmiset. Ei sillä tavalla puutarhurimaisen homssuiset, vaan muuten. En tarkoita tätä rumasti, mutta muuten upeisiin kuviin olisi ehkä voinut stailata ne ihmisetkin. Joskin sitä kirjan kuvailussa korostetaan, että kuvat puutarhatöistä on otettu "aidoissa tilanteissa". Mutta on siellä paljon hyviäkin ihmiskuvia, ja yleisesti ottaen kirjan otokset ovat kyllä laadukkaita.

Värien lumoa puutarhaan


Värien lumoa puutarhaan. Ainutlaatuinen opas kasvien valintaan.
Kustantaja: Gummerus, 2011.
Sivuja 127. 
Genre: puutarhakirja.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Tämän opuksen on toimittanut A-lehtien Viherpiha-puutarhalehti, eli tekstit ja kuvat ovat lehden toimituksesta sekä arkistoista. Minusta kirjan idea on kiva ja ensivaikutelma on ihan hyvä sekin. Täältä on helppo katsoa kasvilistoja ennen ostoksille lähtemistä, jos haluaa tietyn värisiä kukkia puutarhaansa.


Värit ovat tietenkin ihania, niin kuin joka toinen asia tässä blogissa, ja tärkeitäkin monella tapaa. Värien tiedetään vaikuttavan ihmisen fysiikkaan ja psyykeen monin tavoin, ja erilaiset väriterapian muodot ovat ikivanhoja. Minä pidän todella paljon valkoisista kukista, mutta niitä pitää mielestäni olla puutarhassa runsaasti, että ne pääsevät oikeuksiinsa. Lisäksi pidän violetin ja purppuran eri sävyistä, myös sinisestä ja vaaleanpunaisesta. Oranssista ja keltaisesta en niin välitä, vaikka tietenkin näin keväällä (?) ja etenkin sitten pääsiäisenä ne ikään kuin kuuluvat asiaan.

Kirjassa käydään läpi lyhyesti värien vaikutuksia ihmisiin, ja sitten omine osioineen kasvien eri värit esimerkein, kuvin ja luetteloin. Ei minulla ole tästä ainakaan toistaiseksi muuta pahaa sanottavaa, kuin että teos on hieman halvan ja suttuisen oloinen toteutukseltaan ja taitoltaan. Ei niin, että silmiin sattuisi, mutta kun kirjan idea on niin visuaalinen, sille olisi ollut eduksi suurempi koko, laadukkaampi paperi ja levollisempi toteutus sisäsivuilla. Nyt silmilleni vähän hyppivät eriväriset fontit ja tietolaatikot sun muut.

Värien lumoa puutarhaan -teoksesta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Keittiöpuutarhurin käsikirja


Agneta Ullenius: Keittiöpuutarhurin käsikirja.
Kustantaja: Minerva, 2011.
Suomentanut: Anna Maija Luomi.
Sivuja: 128.
Genre: 4,5/5.
Arvio: myöhemmin.
Lue kustantajan kuvaus täältä. 


Tässä on upea ja minua aiheeltaan kiinnostava kirja. Tämä on alunperin ruotsalainen teos, ja vaikka tietokirjoissa usein kotimaisuus on valttia, Ruotsi lienee ilmastoltaan niin lähellä Suomea, ettei tätä ole tarvinnut paljoa muokata.


Sitä mukaa kun hurahdan yhä pahemmin yksinkertaisen, kotoperäisen ja puhtaan ruoan apostoliksi, kiinnostun yhä enemmän myös hyötyviljelystä - vaikka se vielä kohdallamme tarkoittaa hyvin pienimuotoista "fiilistelyviljelyä". Ja vaikka Teemu on muuten ollut - tulkintatavasta riippuen - kapula rattaissa tai järjen ääni suuruudenhulluissa puutarhasuunnitelmissani, hyötyviljelystä hänkin on innostunut. Kasvimaata emme ole ainakaan vielä perustaneet, mutta terassilla ja parvekkeella kasvoi jo viime kesänä ruukuissa yhtä sun toista syötävää. Tänä kesänä toivottavasti vielä enemmän.

Keittiöpuutarhurin käsikirja käsittelee pääasiassa avomaaviljelyä, mutta siinä on myös oma, melko suppea, osionsa parveke- eli ruukkuviljelylle. Tietoja soveltamalla ja lisätietoa esimerkiksi netistä etsimällä tämä opas on kuitenkin omiaan myös meille kasvimaattomille keittiöpuutarhureille. Ja tämä on kaikkea muuta kuin halvan näköinen! Teos on tietokirjaksi sopivan suuri, kauniisti sidottu, paperi on ihanan karheaa mattaa, ja kuvat ovat kerrassaan upeita. Täynnä juuri oikeanlaisia multaisia juuresnippuja ja kastepisaroita vihannesten päällä kimmeltämässä. Tätä lukiessa tuntee olevansa konstailemattomien perusasioiden äärellä.

Teos vaikutti muutenkin kaikin puolin hyvältä ja informatiiviselta, mutta lopullinen totuus selviää, kunhan pääsen tämän kevään viljelmissäni vauhtiin. Joka tapauksessa kirja ansaitsee kunniamaininnan jo ulkonäöllään. Minerva on julkaissut samalta tekijältä myös yhtä kauniin Yrttimaa-teoksen, jonka esittelen blogissa myöhemmin.


Ja ihan kohta saatte tietää tämän perjantain poistokirjan. :)