Tiukkojen haasteiden tiistai - Miten kävi haasteessa So American?

US Map Bookshelf by Timothy Taylor and Ron Arad (2009)

Vedän nyt kolmannen ja viimeisen haastepostauksen heti toisen perään, eli utelen, miten pärjäsitte So American -haasteessa, jonka alkuperäispostaus löytyy täältä.

En onnistunut lopulta lukemaan myöskään amerikkalaisia teoksia tavoitteellisesti, eli en muistanut yrittää suorittaa tiettyjä kategorioita tms. Harmi, sillä periaatteessa haluaisin lukea juuri niin, siis ainakin välillä. Olen kuitenkin iloinen, että lanseerasin tämän haasteen, sillä niin moni tuntui pitävän siitä.

Tässä kaikki kateogoriat ja omat vaatimattomat suoritukseni niissä:

1. Early American Literature (3)

Ei suorituksia.

2. American Poetry (3)

Ei suorituksia.

3. American (Dark) Romanticism (3)

Ei suorituksia.

4. American Realism (3)

Ei suoritettu, luettu vain:

• Kate Chopin: Herääminen

5. Slavery (3)

Ei suorituksia.

6. "The Lost Generation" + Depression-era (3)

Ei suorituksia.

7. Post-World War II Classics (3)

Ei suoritettu, luettu vain:

• Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?
• Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof

8. Beatniks (3)

Ei suorituksia.

9. Jewish-American Experience (3)

Suoritettu. Luetut kirjat:

• Ernest Cline: Ready Player One
• Joshua Feldman: The Book of Jonah
• Nell Freudenberger: The Newlyweds
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Jess Walter: Beautiful Ruins
• Gabrielle Zevin: The Collected Works of A.J. Fikry

10. Black America (3)

Ei suorituksia.

11. Immigrant Background (3)

Suoritettu. Luetut teokset:

• Nell Freudenberger: The Newlyweds
• J. Courtney Sullivan: The Engagements
• Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
• Abraham Verghese: Cutting for Stone

12. Southern Fiction (3)

Suoritettu. Luetut kirjat:

• Kate Chopin: Herääminen
• Ann Patchett: State of Wonder
• Suzanne Rindell: The Other Typist
• Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof

13. American Crime (3)

Ei suorituksia.

14. Dirty Realism (3)

Ei suoritettu. Luettu vain:

• Jonathan Franzen: Vapaus
• Lionel Shriver: Jonnekin pois

15. Modern Women Writers (5)

Suoritettu. Luetut kirjat:

• Jessica Brockmole: Letters from Skye
• Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
• Nell Freudenberger: The Newlyweds
• Lisa Genova: Edelleen Alice
• Sarah Jio: Violets of March
• Paula McLain: The Paris Wife
• Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina
• Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
• Ann Patchett: State of Wonder
• Suzanne Rindell: The Other Typist
• Charlotte Rogan: The Lifeboat
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Lionel Shriver: Jonnekin pois
• J. Courtney Sullivan: Maine
• J. Courtney Sullivan: The Engagements
• Anne Tyler: The Accidental Tourist
• Vendela Vida: Rakastavat
• Gabrielle Zevin: The Collected Works of A.J. Fikry

16. Modern Men Writers (5)

Suoritettu. Luetut kirjat:

• Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?
• Ernest Cline: Ready Player One
• Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
• Jeffrey Eugenides: The Virgin Suicides
• Joshua Feldman: The Book of Jonah
• Jonathan Franzen: Vapaus
• Amor Towles: Seuraelämän säännöt
• Abraham Verghese: Cutting for Stone
• Jess Walter: Beautiful Ruins
• Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof

Suoritettu viisi (5) kategoriaa: Jewish American Experience; Immigrant Background; Southern Fiction; Modern Women Writers; Modern Men Writers.

Luettu yhteensä 29 yhdysvaltalaiseksi katsottua kaunokirjallista teosta.

Jälkikäteen hämmästelen eniten sitä, etten muka lukenut yhtään afroamerikkalaista teosta. Höh. Erikoinen vuosi. No, yksi minulla on parhaillaan kesken, eli Ayana Mathiksen esikoiteos The Twelve Tribes of Hattie, joka oli mm. Oprah Winfreyn book club pick ja pääsi New York Timesin legendaarisen kirjallisuuskriitikon Michiko Kakutanin vuoden parhaat -listalle. Suosittelen minäkin.

Tämän lisäksi harmittelen sitä, etten tullut lukeneeksi enemmän realismin tai dirty realismin edustajia. Niitä lisää tälle vuodelle!

Tällä haasteella oli alahaastekin, eli sai keräillä myös osavaltioita. Laskukaava oli melko löyhä ja minullekin tuli joistakin merkinnöistäni hieman huono omatunto, esim. merkitsin yhden Oatesin teoksen Wisconsiniin, jossa kirjailija on opiskellut, mutta josta hän ei ole kotoisin, jossa hän ei enää asu ja jonne kirjan tapahtumat eivät sijoitu. Sorry! Mutta onneksi en sentään itse osallistu arvontaan. Ja suurin osa (tai kaikki muut) oli kyllä paremmin perusteluja.

Tässä osavaltiolista ja omat suoritukseni.

• Alabama
• Alaska
• Arizona
• Arkansas
• Colorado
• Connecticut
• Charlotte Rogan: The Lifeboat
• Delaware
• Etelä-Carolina
• Etelä-Dakota
• Florida
• Georgia
• Havaiji
• Idaho
• Illinois
• Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
• Indiana
• Jessica Brockmole: Letters from Skye
• Iowa
• Abraham Verghese: Cutting for Stone
• Kalifornia
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Vendela Vida: Rakastavat
• Jess Walter: Beautiful Ruins
• Kansas
• Kentucky
• Louisiana
• Kate Chopin: Herääminen
• Länsi-Virginia
• Maine
• J. Courtney Sullivan: Maine
• Maryland
• Anne Tyler: The Accidental Tourist
• Massachusetts
• Lisa Genova: Edelleen Alice
• Gabrielle Zevin: The Collected Works of A.J. Fikry
• Michigan
• Jeffrey Eugenides: The Virgin Suicides
• Minnesota
• Jonathan Franzen: Vapaus
• Mississippi
• Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof
• Missouri
• Paula McLain: The Paris Wife
• Montana
• Nebraska
• Nevada
• Joshua Feldman: The Book of Jonah
• New Hampshire
• New Jersey
• Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
• New Mexico
• New York
• Nell Freudenberger: The Newlyweds
• Amor Towles: Seuraelämän säännöt
• Ohio
• Ernest Cline: Ready Player One
• Oklahoma
• Oregon
• Pennsylvania
• J. Courtney Sullivan: The Engagements
• Pohjois-Carolina
• Lionel Shriver: Jonnekin pois
• Pohjois-Dakota
• Rhode Island
• Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
• Tennessee
• Ann Patchett: State of Wonder
• Texas
• Suzanne Rindell: The Other Typist
• Utah
• Vermont
• Virginia
• Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?
• Washington
• Sarah Jio: Violets of March
• Wisconsin
• Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina
• Wyoming

Luettu kirjoja yhteensä 25 osavaltiosta (25/50).

Ja kuinka haaste sujui teidän osaltanne?

Maaninen maanantai - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.

'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"

Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.

Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.

Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.

Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.

Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.

Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.

Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.

Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää. 

Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.

Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.

"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.

Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."

Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku. 

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.

PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.

Kanadalainen keskiviikko - Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The Way the Crow Flies).
Kustantaja: Tammi, 2004.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 846.
Genre: Perhe- ja yhteisötutkielma/syvällinen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Illallisen jälkeen seuraa juhlallinen riitti. Se liittyy rakkauteen ja menettämiseen. Menneisyyden menettämiseen, sen muuttamiseen kallisarvoisiksi muistoiksi. Tähän alkemistiseen riittiin kuuluu aina popcorn.

Mikään ei houkuttele keskittyneeseen muisteluun yhtä tehokkaasti kuin diaprojektorin hiljainen hurina pimeässä. Äänekäs surina, joka saattelee jokaista väridiaa sen loksahtaessa näkyviin. Mitä pitempi aika kuvan ottamisesta on, sitä pitempi on hiljaisuus ennen kuin pimeästä kuuluu isän iloinen ääni: 'Tuo oli hieno päivä, muistatko, maman?'"

Minulla on ikävä diojen katselua. Tuota hurinaa, loksahtelua ja palavan pölyn tuoksua.

Meinasin ihan oikeasti antaa tälle romaanille pisteet 5/5. Se kertoo oikeastaan kaiken oleellisen, sillä en ole harkinnut sitä vakavasti kertaakaan aiemmin tämän blogin aikana. Olen sanonut, että jos joku viiden pisteen romaani, "elämäni romaani", pitäisi nimetä, se olisi Lionel Shriverin Poikani Kevin. Tämä tulee samalle viivalle. Saattaa siellä joku muukin olla, mutta ei monia.

Tämä oli myös haastekirja (Ota riski ja rakastu kirjaan), jota minulle ehdotti Ilselän Minna. Kiitos hänelle. Luotan vahvasti Minnan makuun ja toki Keltaiseen kirjastoonkin, mutta huokaisin kuitenkin syvään huomatessani tässä kirjassa olevan 850 sivua. Aloitin silti urheasti ja pidin kirjasta heti alkuun, mutta sen paksuus sai minut hidastelemaan ja pitämään taukoja lukemisessa. Tehtävä tuntui niin mittavalta. Sitten luin tuoreen jutun kirjasta Kaikki mitä rakastin -blogista ja rohkaistuin tarttumaan siihen ihan tosissani. Kyllä kannatti.

Linnuntietä on kanadalaisen MacDonaldin toinen ja toistaiseksi viimeinen romaani. Minulle MacDonald oli ennen tätä tuntematon nimi (hänen romaaninsa ovat ilmestyneet villeinä opiskeluvuosinani, jolloin en juurikaan lukenut kaunokirjallisuutta tai seurannut kirjauutisia), mutta nyt olen huomannut hänellä olevan paljon muitakin faneja. Linnuntiestä olen kuitenkin melkein mustasukkainen. Ajattelen sen maailman kuuluvan minulle ja minun yksin todella ymmärtävän sitä. Siis vain hieman vitsaillen.

"Henry hengittää tasaisesti, silmät yhä ummessa. Muistot lainehtivat mieleen. Kuiskivia näkinkenkiä, hiljaista meriheinää, rantaan huuhtoutuneita kenkiä, kimaltavatko pohjassa hampaat vai helmet, kivet vai luut? Hukattuja tavaroita, omistajiltaan tuuliajolle jääneitä, kuoleman vapauttaneita muistoja. Jos hän pitäisi silmiä kiinni tarpeeksi kauan, löytäisivätkö kaikki kadonneet muistot tiensä Henry Froelichin lävitse kuin elävästä portista?" 

Romaanissa on ilmeisen omaelämäkerrallisia piirteitä ja lisäksi se pohjautuu todelliseen rikosoikeudenkäyntiin ja tuomioon. Ehkä siksi se tuntuu niin todelta. Tai sitten kirjailija vain osaa asiansa.

Kaikkein eniten pidin kirjan alkuosasta - siis noin sivulle 600 saakka. Sinne asti ollaan 1960-luvun alkupuolella Kanadan Ontariossa, Centralian varuskunnassa. Kirja alkaa, kun päähenkilön, 8-vuotiaan Madeleinen, perhe muuttaa Centraliaan monien Saksan vuosien jälkeen. Vanhemmat ovat kotoisin Kanadasta, mutta isän sotilasuran ja toisen maailmansodan vuoksi he ovat olleet kauan Euroopassa.

Centralian asuinalue yhteisöineen on pakahduttavan ihana idylli ja sellaisenaan ahdistavan pelottava. Kustantajan esittelyssä sanotaan hyvin, että "Linnuntietä piirtää eräästä aikakaudesta hellän muotokuvan ja antaa samalla siitä tuomion." Takakantta lukemattakin tietää, että jotain kamalaa vielä tapahtuu, mutta aluksi on silti ihana lillua 60-lukulaisessa optimismissa ja ydinperheihanteessa. Ehkä siksi, että kerronta tapahtuu lapsen kautta. Madeleine elää turvallista ja turvattua lapsuutta, mutta hän tarkkailee sitä oikean lapsen tavoin, realistisesti ja ilman nostalgiaa, jolloin vältetään turha imelyys.

Sitä paitsi kauniissa julkisivussa on säröjä ja uhkia. On boheemit naapurit, uhkaavasti käyttäytyviä pikkutyttöjä - ja kylmä sota. Aikuisten maailmanlopun pelko tihkuu väistämättä lastenhuoneeseen asti.

Ja silti. Centralia on maailma, jossa perheet asuvat värikkäissä omakotitaloissa huolellisesti leikattujen nurmikenttien keskellä ja lapset voivat juoksennella pihoilla keskenään. Centraliassa sotilasuraa luovat isät käyvät töissä ja käyttäytyvät herrasmiesmäisesti vaimojen hoitaessa kodit ja lapset moitteettomasti, ja tukiessa toisiaan luoden yhteisöllisyyttä jatkuvasti vaihtuvista asukkaista huolimatta.

Etenkin Madelinen perhe on oikea mallikuva tästä ihanteesta. Madelinella on "maailman mukavin papa", niin kuin hänen äitinsä, maman, usein sanoo. Jack todella on, ja myös liikuttava kaikessa rehtiydessään ja lojaalisuudessaan. Hän rakastaa vaimoaan palavasti, mutta vakaasti - eikä ehkä ihan aina osaa lukea tätä oikein. Mimi on omistanut elämänsä perheelleen, mutta hän uskoo perheonnen kumpuavan hyvästä avioliitosta ja asettaa siksi parisuhteen lastensa edelle.

Madelinella ja tämän isoveljellä Mikellä on siis hyvät kotiolot, heitä ja toisiaankin rakastavat vanhemmat. Silti Mikellä tulee hankalaa isänsä kanssa, kun poika kasvaa ja hänen auktoriteettiuskonsa vähenee. Madeline on taas aikuisenakin todellinen isän tyttö. Heillä on lämpimät välit ja pienenä Madeline miettiikin huolissaan, millaista olisi, jos isä olisi hänelle samanlainen kuin Mikelle. 

"Madeline painaa katseensa alas, ei katsoakseen jalkoihinsa vaan kätkeäkseen ilonsa, kun nostaa toisen kätensä isän olkapäälle ja antaa toisen isän käteen. Pienenä hän aina pani jalkansa isän jaloille, mutta nyt hän on iso ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä askeltavat samaan tahtiin kuin isän Daks-kengät."

Madelinella on vuorostaan ongelmia mamanin kanssa. Madeline on raisu poikatyttö, porukan pelle, josta tulee isona komedienne. Hän ei ole lapsenakaan sellainen, kuin maman toivoisi, ja pienen Madelinen on taas vaikea käsittää, miksi hänen pitää auttaa mamania keittiössä ja pöydän kattamisessa, kun Mike vain istuu isän kanssa pöydässä odottamassa.

Vaikka perheenjäsenet kuulostavat aikakautensa kliseiltä, MacDonald on tehnyt heistä uskomattoman eläviä ja todellisia. Madeline on hienoimpia lapsikuvauksia ja lapsikertojia, joita kirjallisuudesta muistan. Hänen vanhemmistaan tuli perinteisiä roolejaan vaalivinakin ja puutteineenkin minulle läheisiä ja rakkaita. Samoin naapurustosta löytyy upeita henkilöhahmoja, etenkin vastapäisen boheemiperheen vaitelias Henry Froelich on piirretty taiten.

Tätä perheen, yhteisön ja aikakauden kuvausta elävine henkilöineen pidin täyttä tunnelmaa tihkuvan kirjan suurimpana hienoutena. Mutta tärkeää on myös se, mitä sitten tapahtuu. Lapsen elämä särkyy ja vähän myöhemmin joku kuolee ja yhteisö järkkyy. Näiden tapahtumien etenemistä seuraa sydän pamppaillen ja oikeuden toteutumista odottaen. Kirjasta tulee trilleri, mutta ei halvalla tavalla. Kirjasta tulee myös kauhea. Sen verran ahdistava, että se tuli uniini ja valvotti yöllä, mitä ei usein kirjojen kanssa tapahdu.

"Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohikossa näkyy kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä rypytön. Elämä alkaa kaikota huoneesta. Kaikki mikä oli vireää, oli juuri laskettu kädestä tai odottamassa ottajaansa, näyttää vähän jähmeämmältä, liikkeen jälkikuva alkaa kadota esineistä, kirjan sivut hengittävät ulos, vaatteet riippuvat kaapissa hiljaisempina kuin ennen. Ne henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken mitä siellä on kuin taikurin hihasta varisevat luvuttomat pienet liinat. Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?"

Kaiken tämän lisäksi Linnuntietä on vahva ja laaja kuvaus aikakautensa poliittisesta ilmapiiristä. Toisen maailmansodan seurauksista, peloista, vainoharhasta, sotarikollisista, vakoojista ja peitetoimista. Yksityinen ja yhteiskunnallinen sekoittuvat kirjassa vaivatta. Pienen ihmisen teot tai päätökset vaikuttavat laajasti vähintään kokonaiseen yhteisöön.

Ja lopuksi hypätään 20 vuotta eteenpäin Madelinen aikuisuuteen. Paljon on tapahtunut, mutta lapsuudessa on vielä käsittelemättömiä asioita. Oli mielenkiintoista tietää, miten perheelle kävi ja muutenkin loppu on aivan oikeutettu, mutta Centralian, 1960-luvun ja lapsuuden taika oli poissa (maagisin kohtaus onkin paluu ränsistyneeseen ja autioituneeseen varuskuntaan). Siksi kirjan ensimmäiset 600 sivua olivat minulle vaikuttavimmat.

Pidän yleensäkin pohjoisamerikkalaisesta kirjallisuudesta. Pidän kasvutarinoista, perhe- ja avioliittoromaaneista. Pidän onnellisista perheistä, joita kuitenkin horjuttaa jokin. Pidän lähihistoriasta. En osaa silti selittää, miksi juuri tästä romaanista tuli minulle yksi elämäni kirjoista. Ann-Marie MacDonald punoo, rakentaa ja kuvaa upeasti, mutta silti kirjaan tarvitaan jotakin maagista, joka toimii juuri tietyn lukijan kohdalla (ja jonkun toisen kohdalla taas ei), että se nousee tämän lukemisten parhaimmistoon. 

Linnuntielle oli ripoteltu juuri minulle sopivaa magiikkaa. Kaipaan sen maailmaan jo nyt, ja koska olin lainannut teoksen kirjastosta, minun ei auta nyt kuin yrittää metsästää se omakseni jostakin. Ja lukea sillä välin MacDonaldin esikoisromaani Armon yö, vaikka se myös pelottaa, sillä en haluaisi särkeä Linnuntien ja MacDonaldin luomaa taikaa.

Lopuksi vielä sanon, että kirjan suomennos oli minusta aivan erinomainen! Ja että esille laittamissani kansikuvissa muunnellaan nyt vain samaa teemaa ja jopa samaa kuvaa, koska en löytänyt muita katseen kestäviä versioita.

Melkein kymmenen vuotta vanha kirja ei luonnollisesti ole kirjablogeissa ollut juuri esillä, mutta Hesarissa Suvi Ahola on näköjään kirjoittanut siitä yhtä innostuneena kuin minä. Lukekaa tekin ja innostukaa, kunhan muistatte, että lopulta tämä kirja ja sen maailma ovat minun. MINUN.

"Eväsretki Schwarzwaldin mäntyjen keskellä. Maman istuu ruudullisella huovalla, jalat koukussa sivulla, aurinkolasit päässä ja valkoinen liina kaulassa. Herkemmän näköinen Mike ja pitkälettinen Madeleine katsovat kameraan silmät sirrillä.

Tsh-klink. Tämä ei ole niinkään muistelemista kuin unohtamisen estämistä. Madeleine katsoo dioja keskittyneesti. Hartaasti. Jokainen kuva on kadonneen maailman muistomerkki. Oviaukko vuorenseinämässä, ikiajoiksi sinetöity."