Maaninen maanantai - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love).
Kustantaja: Otava, 2012.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Sivuja: 727.
Genre: Herättelevä lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Mami naurahti ärtyneesti. Skylerin olisi pitänyt tajuta että se oli varoittava naurahdus.

'Jeesus voi ottaa meiltä kivun pois jos Hän niin tahtoo. Jos me olemme sen arvoisia. Minä tiedän, että sinä et usko, Skyler, olen nähnyt sinun nyrpistelevän kummajaisnaamaasi jumalanpalveluksen aikana, sinä olet orastava skeptikko niin kuin isäsi, eikä Jeesus voi asettua sinun sydämeesi sen paremmin kuin kuivettuneeseen vanhaan rusinaan, mutta silti se on totta. Blissin kipu ei ole 'todellista', ja jos se on todellista, Jeesus ottaa sen häneltä pois. Ja Bliss Rampike kruunataan Jään kuninkaallisten pikkuprinsessaksi 1996 ja isä on meidän kanssamme jäähallissa katsomassa ja illalla juhlitaan ja isä tulee kotiin meidän kanssamme. Se on meidän kohtalomme, Skyler: mikä on sinun?'"

Joyce Carol Oatesin vaikuttava romaani Sisareni, rakkaani sai minut hieman hämilleen. Se on toinen lukemani Oatesin kirja - ensimmäinen oli Kosto: rakkaustarina - ja mietin nyt, kirjoittaako hän aina yhtä osoittelevasti. Ei siinä ole välttämättä mitään pahaa. Jotta yhteiskunta muuttuisi ja kehittyisi, tarvitaan herättelijöitä, eli niitä jotka uskaltavat puhua ikävistä asioista ääneen. Mutta näiden kahden romaanin jälkeen ihmettelen vähän esimerkiksi Nobel-veikkailuja Oatesin kohdalla. Vaikka olen pitänyt näistä molemmista romaaneista, en ole löytänyt niistä sellaista hienovireisyyttä, piiloteltuja merkityksiä tai kirjallisia ansioita, jotka mielessäni liitän arvostettuun Nobelin palkintoon.

Toisaalta nobelistit ovat usein olleet juuri niitä, jotka nostavat yhteiskunnan epäkohtia esiin. Ja lisäksi Oates on ehkä, käsittääkseni, kirjoittanut myös vähän erilaisia, sävykkäämpiä romaaneja.

Sisareni, rakkaani on tiiliskiviromaani, joka on kuitenkin helppo ahmaista nopeasti. Olen viime päivinä miettinyt, onko ahmittava kirjallisuus aina jotenkin halpaa ja onko siitä aina määrä tulla jotenkin paha olo. Tällaisia mielipiteitä olen lukenut äskettäin ja aiemminkin, ja vaikka en allekirjoita väitettä suoraan, myönnän että joskus se pitää paikkansa. Tätä Oatesin romaania lukiessa sosiaalipornonjanoisen tirkistelijän olo oli korostunut, sillä kirja on syntynyt peittelemättä lapsimissi JonBenét Ramseyn selvittämättömän murhan inspiroimana. Kävin vielä kirjan luettuani lukemassa netissä tuosta tapauksesta ja surmatun tytön perheestä, vaikka yleensä välttelen kaikenlaisten skandaalinkäryisten uutisten penkomista.

Kirjassa on kuitenkin muitakin ansioita kuin sen koukuttavuus. Oates on rakentanut romaaninsa jännällä tavalla. Kertoja on murhatun tytön isoveli, nyt 19-vuotias. Hän kertoo tarinansa kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Skyler on epätasapainoinen, mieleltään järkkynyt nuori mies, joka tilittää katkerana lapsuudestaan ja myöntää moneen kertaan itsekin epäluotettavuutensa. Lukija kiinnittää huomiota kerronnan ristiriitaisuuksiin usein myös silloin, kun kertoja ei itse lapsuksia myönnä.

Välillä, ainakin lopussa, äänessä on myös kirjailija, joka puhuttelee lukijaa suoraan. Kertojaratkaisu pitää hereillä ja on piristävän erikoinen. Muutenkin kirjan rakenne koostuu erilaisista palasista, alaviitteistä ja muusta sälästä, mikä tekee paksun ja aiheeltaan ahdistavan kirjan lukemisesta yllättävän kevyttä ja sujuvaa.

Oates nostaa esiin monia epäkohtia amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ihanteissa ja elämäntyylissä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan noiden piirteiden karmivuudesta, mutta esiin nostaminen tehdään niin osoittelevasti ja mustavalkoisesti, että välillä harmitti. Epäluotettavasta kertojasta johtuen on vaikea sanoa, miten paljon kerrotusta on määrä pitää totena, mutta on selvää, mitä kaikkea kirjailija paheksuu ja haluaa kritisoida: lasten käyttämistä vanhempien kunnianhimon välikappaleina, lasten seksualisoimista showbisneksen nimissä, lasten lääkitsemistä ja pakkomielteistä diagnosoimista, amerikkalaista haastamis- ja oikeudenkäynti-intoa, ahdasmielistä kristillisyyttä, tragedioilla rahastamista (mitä hän tekee tavallaan tälläkin kirjallaan itsekin) ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Kuten sanoin, paheksun ja kritisoin kaikkea tuota itsekin, mutta vähempikin osoittelu kirjailijan puolelta olisi riittänyt.

Olen kuitenkin antanut kirjalle melko korkeat pisteet, sillä vaikka harmistuin kirjan tarjoilemasta mustavalkoisesta osoittelusta, sen hyvätkin puolet nousivat vahvasti ja tekivät teoksesta laaturomaanin. Kirja myös herätti voimakkaita tunteita, vaikkakin vain negatiivisia, ja kaiken sen oksettavan vyöryttäminen piti pahan maun suussa ne päivät, jotka romaanin parissa kuluivat.

Kuten jo ohimennen mainitsin, lukija ei oikeastaan voi tietää, mitkä osat kirjan tarinasta ovat olevinaan totta. Sen kertojan mukaan syyllinen löytyy, kun taas oikeassa elämässä Ramseyn tytön murha on yhä selvittämättä. Absoluuttisella totuudella ei ole kuitenkaan lopulta väliä, sillä kirja on yhden vinoon varttuneen nuoren miehen tarina ja kertomus siitä, kuinka hän lapsuutensa ja perheensä elämän koki. Lukiessa voi miettiä kertojan motiiveja kertoa kaikki se, mitä hän kertoo, mutta lukiessa myös miettii kylmä hiki otsalla, onko tällaista ja tällaisia vanhempia oikeasti olemassa. Varmasti on, sillä totuus on melkein aina tarua ihmeellisempää. 

Olen iloinen siitä, että suunniteltu lapsimissikisahanke kaatui Suomessa ja ettei meillä muutenkaan ole vallalla vielä kovin suuria paineita tehdä jokaisesta lapsesta special. Tästä kertoo mielestäni jo se, että tuo sana kääntyy suomeksi kankeasti erityiseksi, eikä sillä ole vakiintunutta merkitystä kuvaamassa jollakin tavalla erityislaatuista lasta. Tästä saankin aasinsillan siihen, että kirjan käännös ei ole missään nimessä huono, mutta yllättävän monesti kiinnitin huomiota epäonnistuneesti suomennettuun kohtaan, sillä yleisesti ottaen arvostan Kaijamari Sivillin työn jälkeä kovasti. Kirjan kansikaan, joka on sama kuin Briteissä, ei nyt herättänyt minussa sellaisia suuria tunteita kuin olisi sisällön puolesta suotavaa.

Sisareni, rakkaani oli siis vaikuttava, ovelasti rakennettu romaani, joka ratsasti minun makuuni vähän liikaa sosiaalipornolla. Kysyisinkin teiltä, hyvät lukijani, joista monelle Oates on tutumpi kuin minulle, onko hänellä tästä ja Kostosta hienovireisempiä romaaneja ja mitä niistä minulle suosittelisitte? Kehutun Blondin aion lukea joka tapauksessa, vaikka käsittääkseni sekin putoaa tähän Oatesin osoittelevaan kategoriaan.

"Hän vetäisi kiireesti hiuksiani hiusharjalla, kyykistyi katsomaan minun vältteleviin silmiini ja aneli hiljaisella äänellä: Skyler kiltti yritä kulta mamin mieliksi olla kiemurtelematta ja vääntelemättä naamaasi niihin kamaliin ilmeisiin! Yritän mamin mieliksi olla tänä Rampiken perhejouluna tyytyväisen näköinen kun isäkin on taas täällä meidän luonamme ja me haluamme että koko maailma näkee miten ylpeitä me olemme Blissistä ja miten kaunis ja onnellinen perhe meillä on.

Minä yritin, äidin mieliksi. Näette kyllä miten kovasti minä yritin."

Kirjabloggaajista tämän Oatesin uutuuden ovat lukeneet lisäkseni ainakin Susa, Leena Lumi, Minna, Unni, Annika K, Anna Elina ja Norkku. 

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American ja kateogrioihin Modern Women Writers sekä New Jersey.

PS. Laitan tähän loppuun vielä ns. ylimääräisiä kansia, kun löysin niin monia erilaisia.

Karmiva keskiviikko - Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story).
Kustantaja: Otava, 2010.
Suomentanut: Kaijamari Sivill.
Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.
Sivuja: 152.
Genre: Hätkähdyttävä lukuromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Sinä iltana Caseyn luona tanssittiin. Ihan vain diskoa, hurjaa ja hauskaa. Teena Maguire oli porukan parhaita tanssijoita, hänen tahdissaan ei pysynyt yksikään mies. Muut naiset vain.

Voi että tuota Teenaa! Katsokaa nyt!

Kyllä se on hyvännäköinen.

Sinulle sanottiin usein, että olit perinyt Teena Maguiren kellanvaaleat hiukset ja heleän ihon. Mutta sinä tiesit, ettet ollut yhtä sievä kuin Teena, etkä edes kasvaisi kauniiksi.

Kun katselit miten äiti tanssi ja flirttaili ja nauroi niin kovasti että silmät vetäytyivät sikkaraan, kun näit miten muut häntä katselivat, sinua joskus huolestutti. Se, miten Teena Maguiresta sai sellaisen vaikutelman joka ei vastannut todellisuutta."

Joyce Carol Oatesin Kosto: rakkaustarina on ikivanha tarina taidokkaassa paketissa. Nainen raiskataan, mutta yhteiskunta ei ole ihan varma - tai ainakaan yksimielinen - syyllisestä. Nainen on kaunis, hän korostaa seksuaalisuuttaan pukeutumalla niukasti, hänellä on vaihtuvia poikaystäviä, hän rakastaa tanssia, pitää hauskaa, juoda olutta. Onko se nyt sitten mikään ihme, jos hänet raiskataan? Ihan itseään saa kyllä syyttää. Johtaa nyt miehiä harhaan sillä tavalla.

Oatesin romaanissa tämä tarina on kerrottu taiten. Raiskatun Teenan kuvaa ei siloitella, ei tehdä hänestä pyhimystä. Näkökulma on raiskatun naisen tyttären, joka joutuu osalliseksi tapahtumia. Se tekee kaikesta vielä vähän kamalampaa ja antaa samalla sopivasti etäisyyttä kertojan ääneen. Ei kuitenkaan liikaa.

On järkyttävää, mutta ei lainkaan epäuskottavaa seurata ympäristön reaktioita tapahtuneeseen. Kuiskuttelua, puheita, juoruja, sitten oikeudenkäyntiä. Yksi elämä murenee, kaksi elämää, mutta saavat ansionsa mukaan. Yhteisöä ei sovi horjuttaa tulemalla raiskatuksi. Miksi lähettivät sellaisia signaaleja, antoivat ymmärtää?

On myös vastavoima, kunnollinen mies, joka ei hänkään ole kompleksiton. Romaanin ihmiset ovat kovin todellisia kaikki. Ei onneksi ole mustavalkoista hyvää tai pahaa, vaikka aika pahaa, aika tummanharmaata on. Eikä kirja ole aivan lohduton. Se suututtaa ja raivostuttaa, lukiessa on ajoittain kovin paha olla, mutta melkein tämä minusta on ennemmin voimaannuttava kuin lamaannuttava kauhutarina.

Minä olin halunnut lukea Joyce Carol Oatesia jo kauan. Tiedän, että hänen tuotantonsa on hyvin, hyvin laaja ja monipuolinen. Tämä ei ehkä - kuulemani mukaan - ole parasta Oatesia, mutta varsin hyvää kirjallisuutta tämä minusta oli. Minulle Kosto ensimmäisenä Oatesina antoi uskoa kirjailijan taitoihin ja ennen kaikkea rohkeuteen tarttua ärhäkästi kuohuttaviin aiheisiin ja käsitellä niitä suorasanaisesti. Tietenkin haluan lukea häntä lisää. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa sain yhdeksi haastekirjaksi kehutun Blondin, jonka lukemista odotan kovasti. Sain postissa myös tämän syksyn uutuuden Sisareni, rakkaani, ja omassa hyllyssäni on odottanut jo tovin tuo bannerissanikin näkyvä pienoisromaani A Fair Maiden.

Oatesia on suomennettu aika maltillisesti verrattuna hänen tuotantonsa laajuuteen. Onneksi kustantaja tuntuu jatkavan julkaisemista. Tämä romaani ilmestyi vasta seitsemän vuotta alkuperäisen jälkeen. Ehkä koettiin ajan olevan täällä kypsä vasta sitten? Suomennoksen nimestä on keskusteltu muistini mukaan useissa blogeissa. Miksi raiskaus on muuttunut täällä kostoksi? Onko raiskaus täällä liian hätkähdyttävä titteli kirjalle? Vai yhdistelmä: raiskaus - rakkaustarina? Kirjan nimi onkin tuon yhdistelmän vuoksi merkillinen. Ehkä sen merkitys avautuu juuri suomennetun nimen kautta.

Suomalaisen kannen kuva on osuva, joskin minulla meni kauan, ennen kuin hoksasin sen esittävän särkynyttä patsasta. Nyt naurattaa, mutta netissä kansikuva esitti mielestäni huolimattomasti katsottuna ja asiaa ajattelematta valkosipulia tai jotakin muuta juurakkoa. Hienoja kansia on muidenkin maiden painoksissa, mukaan mahtui nyt vain pari esimerkkiä.

"Mutta sinä elit läpi sen kaiken. Sinä syksynä, Balticin yläasteen kahdeksannella luokalla. Kouluun mennessäsi ja koulun kansoitetuilla käytävillä tunsit ihollasi miten he sinua katsoivat. Ne koulukaverit, jotka olivat raiskaajien puolella, poikien puolella, koska olivat kuulleet ikäviä juoruja Martine Maguiresta, ja sinusta.

Se mitä sinä teit oli vasikointia. Vasikoit poliiseille, vasikoit yleiselle syyttäjälle. Vasikasta ei tykkää kukaan.

Sinua pelotti mennä koulun vessaan. Seillä oli tyttöjä, isoimmat olivat pahimpia. Tuo! Vitun valehtelija. Sinun luokkaasi lähimmän tyttöjenvessan joka ainoassa kopissa oli huulipunalla raapustettuja seinäkirjoituksia - B.M. ON ÄKLÖ - HAISTA VITTU BETH M. - joista opit nopeasti kääntämään katseesi."

Kostoa on käsitelty hyvin monissa kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Inahdus, Oota mä luen tän eka loppuun, La petite lectrice, Unni lukee ja Leena Lumi.

Osallistun teoksella ainakin haasteeseen So American: Modern Women Writers.