Merete Mazzarella -maanantai: Ainoat todelliset asiat

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä (Det enda som egentligen händer oss: Ett år i livet).
Kustantaja: Tammi, 2012.
Suomentanut: Raija Rintamäki.
Kansi: Helena Kajander.
Sivuja: 237.
Genre: Omaelämäkerrallinen pohdinta.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Olen aina korostanut elämäntarinoiden merkitystä, tietoisuutta omasta elämäntarinasta ja sen kantamista mukana. Tiedän kuitenkin, että menneisyys voi myös painaa.


Kuten voi tulevaisuuskin, kuvitelmamme tulevaisuudesta.


Ennen muuta uskon Jan Stenmarkin piirustukseen, jossa pariskunta istuu ankealla kalliolla ja katselee merelle. Toinen sanoo 'Jonakin päivänä me kaikki kuolemme', ja toinen vastaa: 'Mutta kaikkina muina päivinä emme.' Tärkeimpiä ovat ne monet muut päivät."


Kun aloin lukea Merete Mazzarellan tuoreinta teosta, Ainoat todelliset asiat, totesin ystäville, että olin tekstissä heti kuin kotonani. Pidän Mazzarellan tekstistä, äänestä ja aihevalinnoista paljon. Tässä teoksessa hän pohdiskelee ennen kaikkea työtä ja rakkautta, mutta myös vanhenemista, kuolemaa ja elämisen taitoa.


Teos on monien muiden Mazzarellan kirjojen tapaan henkilökohtainen. Hän pohtii asioita kyllä yleisellä tasolla ja tekee paljon viittauksia kirjallisuteen, mutta taustalla kulkevat oman elämän rakkaussuhteet (niin päättyvä kuin alkanut) ja eläkkeellä olemisen vaikutus arkeen sekä identiteettiin.


Rohkeasti Mazzarella kertoo elämästään uuden miehen rinnalla - avomiehen, sillä hän on vielä toisaalla naimisissa. Yhteiselämä aviomiehenkin kanssa jatkuu tavallaan, eri maissa asuen. Mazzarella vierailee yhä miehensä luona Ruotsissa, jossa tilanne tiedetään, mutta siitä ei juuri puhuta. Suomessa uusi onni kukoistaa. Olen sanonut, että Mazzarella on viiltävän älykäs, eikä välttämättä kovin herkkä tai lämmin, mutta tässä teoksessa hän on suloisen tyttömäisesti rakastunut - ei silti sentään lainkaan höpsö.


Mazzarellalla tuntuu olevan hyvin monenikäisiä ystäviä, mikä varmasti osaltaan selittää hänen avarakatseisuuttaan ja avointa mieltään. Välillä kuitenkin huomaan lukijana sukupolvieron - tai sitten olemme vain eri mieltä henkilöinä, iän ja sukupolven ulkopuolella. Näin kävi ainakin kirjailijan kertoessa erään feminismiin liittyvän anekdootin - ja kyllä, olen myös sitä mieltä, että Mazzarella on hieman ennakkoluuloinen olettaessaan, ettei Marilyn Monroe tiennyt toistavansa Freudin ajatusta sanoessaan, että "Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu." 


Jos joku muukin epäilee Marilynin lukeneisuutta, voi tutustua vaikkapa teokseen Välähdyksiä, sirpaleita (WSOY 2010).


Mutta melkein kaikissa kohdissa, kirjassa kuin kirjassa, ihailen Mazzarellan tietoa sekä ajatuksenjuoksua, ja olen samaa mieltä nyökytellen lukiessani.  Esimerkiksi kun hän puhuu työelämän jakautumisesta kahtia, siitä kuinka vaatimukset eläkeiän korottamisesta kuulostavat niin erilaisilta kahden ryhmän korvissa. Ensimmäisessä ryhmässä on esimerkiksi yrittäjiä, tutkijoita ja taiteilijoita, jotka eivät varsinaisesti erota työtä ja vapaa-aikaa toisistaan, koska virikkeet ja itsensä toteuttaminen tulevat nimenomaan työn kautta. Heillä ei ole mitään kiirettä eläkkeelle. Vaikka olen vielä kaukana eläkeiästä, tiedän kuuluvani tuohon ryhmään.


Toiseen ryhmään kuuluu taas ihmisiä, jotka eivät millään malttaisi odottaa eläkkeelle pääsyä eivätkä aina maltakaan, vaan jäävät varhaiseläkkeelle sen pienestä rahallisesta korvauksesta huolimatta. Heidän työnsä voi olla fyysisesti kuormittavaa tai yksinkertaisesti vain tympäisevää. Usein tällaisten töiden tekijät ovat naisia, ja usein nämä työt tehdään palvelusektorilla, jossa teollisuustyöhön verrattuna tuotantotahtia ei voi koneellisesti nostaa. Sen sijaan työn tuottavuutta pyritään lisäämään leikkaamalla palkkakuluista, eli vähentämällä työntekijöitä. Jäljelle jäävät joutuvat tekemään yhä enemmän töitä, eikä niitä ole enää aikaa hoitaa kunnolla. Silloin moni menettää työnilonsa ja palaa loppuun. Etenkin tunnollisimmat työntekijät.


Kuten Mazzarella osuvasti toteaa: ei voi palaa loppuun, ellei ole koskaan palanut.


Mutta on tässä kirjassa paljon muutakin kuin vääryyksien kauhistelua. Ajan kulumista ja vuodenaikojen vaihtumista seurataan Vänrikki Stoolin kadulla ikkunan takaa viehättävän kiireettömästä aamiaispöydästä. Muistutetaan, ettei paimenpojasta tullut kirjailijaa siksi, että hän näki niityllä kauniita auringonlaskuja, vaan siksi, että hänen eväsleipänsä oli kääritty sanomalehtipaperiin. Sanotaan, että vaikka ihmiset valittavat takatalvea, kirjailija pitää siitä, että kevät on oikullinen. 


Hän pitää siitä ettei se halua tulla pidetyksi itsestään selvänä.

---

Ainoista todellisista asioista ovat lukeneet myös ainakin Arja ja Maria.


Kirja on luettu osana Underbara finlandssvenskar vid papper -haastetta sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia.

Parhaiden perjantai - Merete Mazzarella: Juhlista kotiin

Merete Mazzarella: Juhlista kotiin (Hem från festen).
Kustantaja: Tammi, 1993.
Suomentanut: Kaarina Ripatti.
Kansi: Helena Kajander.
Sivuja: 200.
Genre: Päiväkirjamerkintöihin perustuva muistelmateos.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Äidin omista tarinoista tärkein kertoi eräästä perheen metsäretkestä. Kuinka ollakaan, he olivat joutuneet kävelemään kauemmin kuin oli ollut tarkoitus, ja joku oli alkanut marista. Silloin isoäiti oli kääntynyt ja kivahtanut: 'Muista että me olemme täällä pitämässä hauskaa!' Tämä lausahdus kuvaa perheen suhtautumista koko olemassaoloon - siinä piili taka-ajatus: Ihmisellä on vain niin hauskaa kuin hän itse haluaa."


Juhlista kotiin on kolmas lukemani Merete Mazzarellan teos, ja pian luen hänen juuri ilmestyneen uusimpansa. Ainoat todelliset asiat. Toivon, että se jatkaa tämän teoksen ja Illalla pelataan Afrikan tähteä -kirjan omaelämäkerrallisella linjalla. Mazzarella osaa nimittäin pohtia ja analysoida omia kokemuksiaan ja elämäänsä todella kiinnostavasti. Myös hänen kirjallisuusviitteisiin perustuva, avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin keskittyvä teoksensa Uskottomuuden houkutus oli minusta hyvä, mutta siitä puuttui tuo henkilökohtainen ja yksityinen näkökulma, joka on vanginnut minut näissä kahdessa muussa lukemassani Mazzarellassa.


Juhlista kotiin kertoo siis pääasiassa kirjailijan äidistä, tämän sairastamisesta, viimeisistä kuukausista ja lopulta kuolemasta. Mutta kertoo se todella paljon myös Mazzarellasta itsestään sekä hänen ja äitinsä välisestä suhteesta. Ja monesta muusta asiasta näiden aiheiden ympärillä. Hienointa teoksessa on ehkä juuri Annamarie Schreck, Mazzarellan äiti. Varmasti kirjailija esittää äitinsä tässä edullisessa valossa, mutta uskon, että Schreck oli oikeasti erityislaatuinen, uskomaton nainen, joka toi ympäristöönsä valoa ja iloa.


Tai ehkä hienointa kirjassa on sittenkin äidin ja tyttären välisen suhteen kuvaaminen. Schreckillä ja Mazzarellalla on ollut selvästi harvinaislaatuisen lämmin, läheinen ja terve suhde aikuisellakin iällä, mutta Mazzarella uskaltaa kirjoittaa myös kielteisistä tunteista. Hienoa kirjassa on myös se, kuinka Mazzarella laittaa itsensä likoon. Esittää itsensä rehellisesti (?) kiukuttelevana ja itsekkäänä tyttärenä, väsyneenä omaishoitajana, joka tiuskii ympäriinsä ja mahdollisesti katuu myöhemmin. 


Myös äidistään hän kertoo, kuinka tämä oli joskus lasten ollessa jo aikuisia tokaissut, että pikkulapsiaika oli sitten kamalaa. Tytär oli tästä aluksi loukkaantunut, sillä olihan hän sentään ollut toinen niistä kamalista pikkulapsista. Ymmärrän hyvin Schreckiä, joka on selvästi äitinä parhaimmillaan tasaveroisena aikuisena ja ystävänä, keskustelijana, kuuntelijana ja ymmärtäjänä.


"Puhelun aikana minä olin marissut ja valittanut - mitä? Mitä valittamisen aihetta minulla silloin muka oli ollut? - ja sitten olin tietenkin huomannut tehneeni hänet alakuloiseksi ja olin ärtyneenä kivahtanut. 'Minullahan tässä vaikeuksia on. Mitä murehtimista sinulla muka on? Eikö tässä saa edes valittaa ilman että sinä heti rupeat tuollaiseksi?' Silloin hän oli sanonut nuo sanat: 'Niin mutta täytyyhän sinun ymmärtää että minäkin olen iloisempi jos sinä olet iloinen.'"


Aina terveenä elänyt ja positiivisen elämänasenteen omannut Schreck otti ihmeellisen tyynenä vastaan myös lähestyvän kuolemansa. Alkuun valitsemani lainaus kirjasta kuvastaa hänen perittyä tapaansa katsoa maailmaa sinnikkäästi iloisin silmin, turhia murehtimatta. Mietin monta kertaa kirjan aikana, millaista olisi, jos tietäisi elinaikaa olevan jäljellä vain kuukausia, vaikka olisi vielä suhteellisen hyvässä kunnossa ja järjissään. Mitä silloin tekisi, millainen minä olisin?


Hyvin raskasta tuollainen aika on myös kuolevan läheisille. Mazzarellallekaan äidin viimeisiin kuukausiin ei mahtunut paljon muuta kuin tuo äiti ja tämän lähestyvä kuolema. Päiväkirjamerkinnät ovat pohdiskelevasta otteestaan huolimatta täynnä tunnetta.


Ostimme siskojeni kanssa tämän kirjan äidillemme, kun hänen äitinsä, meidän mummimme, kuoli. Kirjaa lukiessaan ajatteleekin ihan väkisin omaa äitiä, isoäitejä, näiden äitejä ja niin edelleen. Paikkaa naisjatkumossa, sukupolvien ketjussa. Tyttären äitinä ajattelee myös omaa rooliaan hänen elämässään nyt ja myöhemmin, kuolemankin kohdatessa. Toisin sanoen teos herättää syviä ajatuksia ja suuria tunteita.


Otin kirjan mukaan loppiaismatkalle Kööpenhaminaan kakkoskirjaksi, sillä tiesin, etten viitsisi kaupungilla kierrellessä raahata mukana ykköskirjana mukana ollutta tiiliskiveä. Tiesin, mutten muistanut, että Merete Mazzarellan äiti oli tanskalainen. Tanska ja tanskalaisuus ovat kirjassa monessa kohdassa mukana, mikä oli mukavaa paikan päällä lukiessa. Hotellimme sijaitsi aivan Suomen suurlähetystön vieressä, ja niinpä kirjassa kerrotaan Mazzarellan vanhempien tavanneen ensi kertaa juuri siellä. En tosin ole varma, oliko lähetystö jo tuolloin samassa rakennuksessa kuin nyt.


Lueskelin lyhyen ja helppolukuisen kirjan melkein kokonaan kööpenhaminalaisissa urheilu- ja miesten vaateliikkeissä, odottaessani kenkiä ja vaatteita sovittelevaa Teemua. Palasin sen pariin aina erityisen mielelläni kesken kaupunkikierroksen, sillä kuolemasta huolimatta kirja on hyvin kaunis. Rauhallinen ja rauhoittava.


"'Uskotko sinä ihan tosissasi jälleensyntymiseen?' minä kysyn taas


'Uskon, minä uskon ettei energiaa ole vain fysikaalisessa mielessä - on myös henkistä energiaa jonka elämä jatkuu ja jatkuu. Ennen kaikkea uskon että ihminen jonain kauniina päivänä saa nähdä, tietää, ymmärtää.'"


Kirja on luettu osana Underbara finlandssvenskar vid papper -haastetta.

Pettämisestä perjantaina - Merete Mazzarella: Uskottomuuden houkutus

Merete Mazzarella: Uskottomuuden houkutus.
Kustantaja: Tammi, 1997.
Suomentanut: Kaarina Ripatti.
Kansi: Tuija Kuusela.
Sivuja: 391.
Genre: Tietokirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä uskon, että me elämme nykyisin epävarmuuden aikaa - uskollisuus on olemassa ihanteena, mutta dramaattisuuttaan menettänyt uskottomuus elää yhä 60-luvun jäänteenä, mahdollisuutena tai ainakin houkutuksena. Jos haluaa olla uskoton voi edelleenkin vakuuttaa itselleen, että oikeus uskottomuuteen kuuluu osana ihmisen oikeuteen toteuttaa itseään."


Luin Merete Mazzarellan teoksen Uskottomuuden houkutus muutamastakin syystä: Ihastuin muutama vuosi sitten todella paljon hänen kirjaansa Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi, 2008), mutten ole tullut lukeneeksi sen jälkeen enempää Mazzarellaa, vaikka olen halunnut. Mahdollisuuksia lukemiseen siunaantui kesällä, kun lainasin äidiltäni kirjan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä, 1993) ja lisäksi ostin Adlibriksen alesta tämän Uskottomuuden houkutuksen. Nyt hyllyssä odotti kaksi Mazzarellaa, joista ensin luettavaksi valikoitui uskottomuuskirja, sillä olin juuri hankkinut myös Helsinki-kirjojen Valhe & viettelys -antologian, jossa on samaa tematiikkaa.


Siten aloitin kirjan innoissani, ja se alkaakin lupaavasti Mazzarellan hurmaavalla, pohdiskelevalla tyylillä (luku Uskottomuus - ja avioliitto). Toisessa, satasivuisessa luvussa Avioliitto - ja uskottomuus uskoni oli kuitenkin koetuksella, sillä Mazzarella siirtyy tarkastelemaan avioliittoa ja uskottomuutta haravoiden tiettyjä kirjallisuuden klassikoita läpi hyvin yksityiskohtaisesti, alkaen Odysseiasta. Johtuiko sitten siitä, etten tuntenut suurinta osaa tuossa luvussa käsitellyistä teoksista kovin hyvin, mutta koin tämän osuuden kirjasta hyvin puuduttavaksi. Se oli kirjoitettu hyvin ja moni käsitelty teos alkoi sen ansiosta kiinnostaa, mutta silti mietin vähän väliä, miksi tankkaan tällaista kirjallisuusluetteloa, kun voisin lukea sen sijaan jotakin vetävää romaania.


Onneksi kirja sittemmin virkistyi, tai sitten minä pääsin siihen paremmin mukaan jostakin muusta syystä. Läpi kirjan kyllä jatkuu aiheen - uskottomuuden - käsittely kirjallisuudessa ja sen avulla, mutta seuraavat luvut (Uskoton aviomies ja autenttisuuden kaipuu; Uskoton vaimo ja elämän tarkoituksen kaipuu; Toinen nainen - kohtalokas nainen?; Toinen nainen - vapaa nainen?; Toinen nainen: läheisyyden karttaja; Entä rakkaus?; Avioliitto - uskottomuus - avioliitto) ovat lyhyempiä ja vetävät paremmin. Tunsin jo paremmin käsiteltyjä teoksia (esim. Anna Karenina), kiinnostuin todella paljon monista käsitellyistä (kuten jo kauan klassikkolukulistani kärjessä ollut Rouva Bovary tai Mariankin suosittelema Herääminen), ja uppouduin muutenkin aiheiden käsittelyyn sekä Mazzarellan pohdintaan oikein kunnolla.


Jäin silti kaipaamaan Illalla pelataan Afrikan tähteä- ja käsittääkseni monesta muustakin Mazzarellan teoksesta tuttua kirjailijan omakohtaista pohdintaa ja itsensä laittamista peliin. En tiedä, mikä kirjailijan on ajanut valitsemaan tämän aiheen, mutta ymmärrän tietenkin, että vaikka siitä olisi omakohtaista kokemusta, sitä ei ehkä tee mieli käsitellä julkisesti kirjan sivuilla. Kyllä Mazzarella joka tapauksessa antaa äänensä kuulua, eli (tylsän) objektiivisen teoreettinen tietoteos tämä ei kuitenkaan ole. Niin maailman kirjallisuus kautta aikojen kuin kirjailija itse kertovat kiehtovia tarinoita ja tekevät mielenkiintoisia huomioita kolmiodraamojen kaikki osapuolet huomioiden.


Lopuksi Mazzarella pohtii hyvän avioliiton salaisuutta:


"'Että saa yhdistetyksi intohimon ja harmonian', kirjoittaa Sven Lindqvist kirjassaan En gift mans dagbok - mutta, ja siitähän olemme saaneet runsaasti todisteita, intohimo on vaikea yhdistää harmoniaan.


Että saa yhdistetyksi vapauden riippuvuuteen, sanovat muut, mutta vapaus on vaikea yhdistää riippuvuuteen.


Ehkäpä siinä pikemminkin pitää hyväksyä mahdottomuus tai ambivalenssi, kyetä elämään vastakkaisten tarpeitten ja toiveitten välisessä jännityksessä ja jännityksen kanssa, kyetä jopa näkemään tuo jännitys jännittävänä.


Ja hyväksi lopuksi:


Että osapuolet tietävät mitä heillä on eivätkä halua hävitä.


Vaikka juuri sitä ei koskaan ehkä voikaan niin tarkkaan tietää?"