sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Onnellista joulua!




Minun piti blogata vielä vaikka mistä ennen joulua, mutta toisin kävi. Siksi vain toivotan kaikille nyt onnellista joulua näiden kuvien kera ja palaan kirjoittelemaan tänne enemmän paremmalla aikaa.





tiistai 18. joulukuuta 2012

Tiheää tunnelmaa tiistaina - Véronique Olmi: Beside the Sea

Véronique Olmi: Beside the Sea (Bord de Mer).
Kustantaja: Peirene Press, 2010 (alkup. 2001).
Kääntäjä: Adriana Hunter.
Kansi: Sacha Davison Lunt.
Sivuja: 111.
Genre: Eurooppalainen pienoisproosa.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"It was Kevin, the little one, who seemed happiest, more inquisitive anyway. But Stan kept giving me suspicious looks like when I just sit in the kitchen and he watches me, thinking I don't know he's there, barefoot, in his pyjamas, I don't even have the strength to say Don't stay there with nothing on your feet, Stan. Yep, sometimes I sit in the kitchen for hours and I couldn't give a stuff about anything."

Luin tämän ranskalaisen pienoisromaanin viime toukokuisen lukumaratonini aikana. Lukemisesta on siis jo aikaa, mutta kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Sellaisen, joka ei ole vieläkään hälvennyt. Tiesin odottaa korkeatasoista, mutta ahdistavaa kirjaa. Ahdistuksen määrä yllätti silti. Siihen tosin saattoi osaltaan vaikuttaa myös lukuhetki. Olen kirjoittanut kolmelta yöllä, kirjan juuri luettuani, näin: 

"Nyt menen nukkumaan. Beside the Sea ei ollut fiksu valinta yön viimeiseksi kirjaksi. Ei etenkään, kun on ollut 1,5 viikkoa erossa lapsistaan ja ikävä on kova. Onneksi tulevat huomenna kotiin. Olmin kirjassa on 111 sivua ja luin sitä noin kaksi tuntia. Rankka trippi, huhhuh." 

Myöhemmin olen vielä lisännyt, etten tahtonut saada unta, kun kirja pyöri mielessä. En kadu, että luin tämän, mutta ei näitä kovin montaa vuodessa jaksaisi.


Kirjan päähenkilön ja kertojan ääni kummittelee yhä mielessäni. Lukiessa siitä tuli usein mieleen Chris Cleaven Incendiaryn (suom. Poikani ääni) kertoja. Naisissa onkin paljon samaa, mutta Olmin kirjan äidin mielen järkkymiselle lukija ei tiedä yhtä selvää syytä. Hän on myös Incendiaryn päähenkilöä epätasapainoisempi. Molemmat esiintyvät kirjoissa kuitenkin ensisijaisesti äiteinä ja kummankin englanninkielisestä puheesta on aistittavissa työväenluokkaisuus sekä kouluttamattomuus. Yhteistä on myös tietty vilpittömyys - ja se, että kuulen halutessani yhä heidän äänensä, selkeinä ja kirkkaina.


Beside the Sea -kirjassa ahdistaa ensinnäkin tietysti juuri äidin epätasapainoisuus. Hänen käsin kosketeltava pelkonsa ja rehellinen, mutta vääristynyt halunsa toimia lastensa parhaaksi. Viattomat lapset joutuvat kärsimään äitinsä harhaisuudesta ja loppu kylmää sydäntä. Kuten olen aiemminkin sanonut, kirjoissa kuvaillut fyysiset olosuhteet vaikuttavat minuun voimakkaasti myös. Beside the Sea -romaanissa on lähes koko ajan pimeää, hyytävän kylmää ja vettä sataa kaatamalla. Henkistä ahdistavuutta oli siksi erityisen vaikea kestää.

Mietin äsken, voinko antaa tällaiselle kirjalle korkeimman mahdollisen arvosanani. Annoin kuitenkin. Sillä kirja on myös tavattoman hieno. Juuri siksi, että tunnelma on niin taiten rakennettu ja ylläpidetty, vaikka se kammottava tunnelma onkin. Mutta myös lähtemättömän vaikutuksen tekevän päähenkilön vuoksi, ja tarinankin. En osaa sanoa, millainen tämä ympäri Eurooppaa suositun Olmin esikoisteos olisi alkukielisenä. En osaa edes sanoa, kertooko se käännöksen hyvyydestä vai huonoudesta, että minusta tämä ei ollut kovin ranskalainen kirja, vaan ennemmin juuri brittiläinen. Joka tapauksessa se iski minuun juuri tällaisena kuin tuhat volttia.

"I rubbed Stan's back through the blankets to stop him shivering, for him to go back to being nine years old and let go of all those fears that don't belong to a child his age. I walked round the town, you know, I told him quietly, I've got the hang of it, we won't get lost any more, the man in the shop was all thankyous taking the coins, and this evening we're going to spend the rest, all the rest, that's all I'm going to tell you! I'd like to go home, he said very gently, he was begging me. I stopped warming him up, I lost interest in him, turned the other way and closed my eyes."

Osallistun tällä kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska.


***


Haluan sanoa vielä pienen sanan kirjan kustantaneesta, englantilaisesta Peirene Pressistä. Keskustelin tämän pienen kustantamon perustajan, saksalaislähtöisen Meike Ziervogelin kanssa juuri 2010, kun kustantamo aloitteli toimintaansa ja sen ensimmäinen teos, Beside the Sea, oli äskettäin ilmestynyt. Meikellä oli ja on nimittäin hyvin erikoistunut bisnesidea: Hän julkaisee Englannissa muualla Euroopassa ilmestyneitä huipputason pienoisromaaneja. Siis pelkkiä käännöskirjoja ja pelkästään alle 200-sivuisia teoksia. 

Ihastuin ideaan ja iloiseen sekä ystävälliseen Meikeen. Valitettavasti työsuhteeni loppui, ennen kuin löysimme hänelle sopivan suomalaisen kirjan julkaistavaksi, mutta ilokseni huomasin äskettäin Peirene Pressin julkaisseen Asko Sahlbergin romaanin He nimellä The Brothers. Ja ensi vuonna ilmestyy Kristina Carlsonin Mr. Darwin's Gardener. Mahtavaa.

Peirene Pressissä minua ihastuttaa perusidean ja erikoistumisen lisäksi myös esimerkiksi kirjojen tyylikäs ja yhtenäinen ulkoasu, pitäytyminen kolmessa julkaistussa teoksessa vuosittain ja jokaista vuotta kehystävä teema, johon ilmestyvät teokset liittyvät. Pidän myös kustantamon tavasta järjestää kirjallisia salonkeja sekä myydä kirjoja ns. jatkuvalla tilauksella. Esimerkiksi vuoden tilaus, eli kolme kirjaa, maksaa 25 puntaa. Kolme vuotta kustantaa 65 puntaa. Käykää ihmeessä tutustumassa kustantamon kotisivuun täällä. (Tämä "mainos" on kustantamolle ihan ilmainen ja kumpusi nyt vain omasta innostuksestani.)

perjantai 14. joulukuuta 2012

Perjantain pikapäivitys ja pähkinäratkaisut


Hei vaan! Tulin ilmoittamaan lyhyesti, että olen hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Olen vain ollut hiukan kiireinen blogikirjoittelua ajatellen. Ensin vietimme pitkää viikonloppua ja kyläilimme ystäväperheen luona. Sitten saimme vatsataudin, joka kävi läpi koko perheen ja vaikeutti muihin asioihin keskittymistä. Samoihin aikoihin sain paljon toimeksiantoja, joiden parissa on nyt kulunut pitkälti paitsi päivät myös illat. En ole lukenut ns. vapaa-ajan kirjoja yli viikkoon, mutta toisaalta työtehtävät ovat onneksi liittyneet juuri kaunokirjallisuuden lukemiseen. 

Myös jouluvalmistelut ja -fiilistelyt ovat lohkaisseet oman osansa ajastani. Siihen ja viimekertaiseen joulukalenteripostaukseen liittyen paljastan nyt joulupähkinän vastaukset. Ne kaikki taidettiin kyllä lopulta arvatakin - ainakin suunnilleen.



Lainaus 1. oli peräisin kanadalaisen Mazo de la Rochen Jalna-sarjasta, niin kuin moni tiesikin. Kukaan ei tainnut arvata kuitenkaan itse teosta oikein. Katkelma oli sarjan loppuosan kirjasta Jalnan kukoistus (Whiteoak Harvest). Jalna oli varhaisnuoruuteni ehdoton suosikkisarja, jota luin intohimoisesti noin 10-vuotiaasta eteenpäin useiden vuosien ajan. En ole uskaltanut lukea Jalna-kirjoja enää aikuisena, mutta sopivaa joululainausta etsiessäni totesin, että voisin hyvinkin löytää kirjoista oikeanlaista nostalgista tunnelmaa ilman "hömppäkartanokirjallisuudelle" tuhahtelua.

Jalnassa asuvan Whiteoakin suvun tunnistivat oikein Leena Lumi, Sanna, Margit ja Anonyymi, joka oli selvästi edistyneitä Jalna-tuntijoita, mutta arvaus ei osunut valitettavasti ihan kohdilleen.

Lainaus 2. oli yhdysvaltalaisen Jonathan Franzenin upeasta romaanista Muutoksia. Kirjassa on kuvattu erään perheen joulunviettoa ahdistavan herkullisesti, mutta valitettavasti jouluaterioinnista ei löytynyt parasta mahdollista pätkää. En silti malttanut olla ottamatta teosta mukaan.

Kirjan tiesi tai arvasi oikein vain Katja, joka saa erityispisteet, koska hän ei ole käsittääkseni edes lukenut ko. romaania. :)

Lainaus 3. oli ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken omaelämäkerrallisesta romaanista Sikalat. Moni tiesi tai arvasi tämän, osa hieman epäröiden. Täytyy sanoa, että minäkään en kirjan lukemisesta huolimatta olisi ehkä arvannut tämän katkelman tyylin perusteella teosta oikein. Vaikuttava kirja, kuitenkin, ja melkein yhtä hieno elokuva (jonka nimi on suomeksi Sovitus).

Kirjan arvelivat oikein Katja, Sanna, Liisa ja kaksi anonyymia, ja kirjailijan kohdalla osuivat oikeaan myös Pihi nainen ja Miia.

Lainaus 4. oli yhdysvaltalaisen Lisa Genovan hienosta Edelleen Alice -romaanista, niin kuin moni tiesikin. Oikeaan osuivat Pihi nainen, Katja, Miia, SannaLiisa ja Anonyymi. Osa taas kirjaa lukematta, mutta niin olinkin arvellut käyvän, sillä moni kirjamaailmaa seuraava tietää, mistä romaani kertoo.

Lainaus 5. oli sarjan tuoreimmasta suomennoksesta, Colm Tóibínin Brooklynista, jonka arvasin monen tunnistavan. Hieno irlantilainen maastamuuttoromaani, joka on monelle bloggaajallekin tuttu ja rakas. Oikein lainauksen lähteen tiesivät Anonyymi, Sara, Maria, Katja, Miia, Sanna ja Liisa.



Kiitos kaikille leikkiin lähteneille! Pähkinää oli hauskaa laatia ja osallistua samalla taas yhteen kirjabloggaajien yhteistempaukseen. Voittajia tässä leikkimielisessä kilpailussa on kaksi, eli Katja ja Sanna, jotka molemmat arvasivat tai tiesivät oikein neljä viidestä pikku pähkinästä. Onnea!

Palaan linjoille taas niin pian kuin mahdollista, varmasti vielä ennen joulua. Siihen saakka lempeää juhlan odotusta teille kaikille!

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenteri keskiviikkona: Viides luukku eli joulupähkinä


Rakastan joulua. Yksi tärkeimpiä joulutunnelmaa etukäteen luovista asioista on kirjallisuus. Etenkin lastenkirjoista löytyy suloisia joulukuvauksia, joihin palaaminen vuosi toisensa jälkeen tuo ripauksen lapsuuden joulujen taikaa myös tähän päivään. Myös aikuisten kirjallisuudessa käsitellään usein joulua, etenkin perheiden yhteenkokoontumista sen aikana. Kuten asiaan kuuluu, kuvaukset ovat usein kompleksisempia ja osoittavat, että lasten aikuistuessa sopuisaa juhlamieltä voi olla vaikea saman katon alla löytää.

Itse joulunpyhinä yksi tärkeimmistä asioista minulle taas on ruoka. Hyvä ruoka on elämän hienoimpia asioita, yhdessä syöminen rakkaiden kanssa suuri nautinto ja jouluruokien maut sekä tuoksut kantavat mukanaan runsaasti perinteitä ja muistoja. Tosin ainakin meillä joulupöytä on myös reilusti uusiutunut vuosien aikana, mutta joitakin vanhoja perinteitä on mukava pitää yllä.

Kirjabloggaajien joulukalenterissa (lue lisää täältä) haluan vuorollani yhdistää nämä kaksi joulurakkauttani: kirjallisuuden ja ruoan. Jaan alla jouluruokailuun liittyviä lainauksia useista kirjoista ja te saatte joko vain nauttia niistä tai lisäksi arvata kommenttiboksissa, mistä kirjoista lainauksia on poimittu. Paljastan joulupähkinän oikeat vastaukset aikaisintaan viikon päästä ja osallistua saa siihen saakka. Oikein arvanneille on luvassa mainetta, kunniaa ja hyvää joulumieltä.




Lainaus 1: Lumous haihtui. Renny leikkasi kalkkunaa ripein ottein. Kaikki alkoivat puhua. Oltiin yhtä mieltä siitä, ettei rouva Wragge ollut koskaan valmistanut parempaa päivällistä. Hänen kastikkeensa ei ollut koskaan ollut mehukkaampaa ja tasaisempaa, karpalohyydelmänsä ei koskaan paremmin hyytynyttä, kukkakaalinsa valkoisempaa tai kermaisemmassa kastikkeessa kylpevää. Luumuvanukas oli niin kuohkeaa, että se juuri parahiksi pysyi koossa. Konjakki liekehti heijastuen pöydässä istuvien silmistä. Lapsetkin saivat jokainen vähän. Pieni Philipkin sai osansa Pheasantin lusikasta. Olisi istuttu pidempäänkin jälkiruoan, pähkinöiden ja rusinain ääressä, mutta lapset olivat maltittomia näkemään kuusta.


Lainaus 2. Ruokailuhuoneen pöydässä oli joululiina. Keskelle oli aseteltu männynkäpyjä, valkoista ja vihreää orjanlaakeria, punaisia kynttilöitä ja hopeisia kelloja. Denise kantoi ruokaa keittiöstä: texasilaisia greippejä, munakokkelia, pekonia ja hänen itsensä leipomaa leipää ja joulupullaa.

Lumipeite tehosti preerian voimakasta valoa.

Kuten tapana oli, Gary istui yksin pöydän yhdellä sivulla. Denise ja Chip istuivat häntä vastapäätä, Denise Enidin puolella ja Chip Alfredin puolella.

"Oikein, oikein, oikein hyvää joulua!" Enid sanoi katsoen vuorotellen silmiin jokaista lastaan.

Alfred, pää alas painuneena. söi jo täyttä päätä.

Myö Gary alkoi syödä, nopeasti, kelloaan vilkaisten.

Chip oli unohtanut, miten maistuvaa kahvi oli näillä seuduin.


Lainaus 3. Mutta sitten joulukinkku oli kuitenkin uunissa. Isä oli ottanut joulukuusen sisään parvekkeelta ja virittänyt siihen kynttilät. Nyt se seisoi telkkarihuoneen nurkassa ja Sakari, minä ja Markku koristeltiin se isoäidin suomalaisilla joulutontuilla, välkkeellä ja muovikoristeilla. Kello oli pian kolme ja silloin alkaisi Aku Ankan joulutervehdys. Me syötäisiin jouluohjelman jälkeen. Pöydällä oli vadissa appelsiineja ja klementiinejä. Isä oli ottanut joulukaljan esiin. Hänellä ja äidillä oli viiniä maitolaseissa. Me istuttiin sohvapöydän ympärillä. Telkkari oli päällä mutta ilmassa oli riidan tuntua. Yksi ainoa sana puuttui. Ja äiti sen sanoi.




Lainaus 4. Helpottuneena Alice otti esiin valkosuklaa-leipävanukkaan ainekset ja asetti ne työtasolle - vaniljauutetta, puoli litraa kermaa, maitoa, sokeria, valkosuklaata, challah-leivän ja kaksi kuuden munan rasiaa. Tusina munia? Jos se muistilehtiön sivu, jolle hänen äitinsä resepti oli kirjoitettu, oli vielä olemassa, Alice ei tiennyt missä se oli. Hänen ei ollut tarvinnut vilkaista sitä vuosikausiin. Se oli yksinkertainen resepti, ehkä jopa parempi kuin Martyn juustokakku, ja hän oli leiponut sen joka jouluaatto nuoresta tytöstä asti. Miten monta munaa? Niitä oli varmasti enemmän kuin kuusi, muuten hän olisi ottanut esiin vain yhden rasian. Oliko se seitsemän, kahdeksan, yhdeksän?


Lainaus 5. "Tämä oli viiden kalkkunan ja kahden kinkun ihme", neiti Murphy sanoi isä Floodille kun joka pöytään oli vielä jaettu isot vadit, joista sai ottaa lisää ruokaa.

*Brooklynin tapaan", hänen sisarensa sanoi.

"Hyvä että jälkiruuaksi on torttua", hän lisäsi, "eikä luumuputinkia, niin ei tarvitse huolehtia siitä että se pysyy kuumana."

"Eikö jo luulisi että he riisuvat lakkinsa kun syövät?" hänen sisarensa kysyi. "Eivätkö he tiedä että nyt ollaan Amerikassa?"

"Täällä ei ole sääntöjä", isä Flood sanoi. "Ja polttaa ja juodakin saa niin paljon kuin haluaa. Kunhan saadaan kaikki turvallisesti kotiin, se on pääasia. Aina tahtoo olla muutama, joka on turhan kovassa laitamyötäisessä mennäkseen kotiin."

"Liian päissään", sanoi toinen Murphyn neideistä.

"Voi joulupäivänä puhutaan laitamyötäisestä, ja minulla on heille siskonpeti valmiina omassa talossani", isä Flood sanoi.

"No mutta nyt on meidän vuoro istahtaa jouluaterialle", neiti Murphy sanoi. "Minä katan pöydän, olen pitänyt meille kaikille mukavan annoksen lämpimänä."




Oikein rauhallista joulunodotusta kaikille, ja tunnelmallista itsenäisyyspäivää huomenna!

maanantai 3. joulukuuta 2012

Merellinen maanantai - Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta.
Kustantaja: Sammakko, 2012.
Kannen kuva: Tomi Knuutila/Rodeo.
Ulkoasu: Riikka Majanen.
Sivuja: 231.
Genre: Keskiluokkainen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Aika nousi elokuussa taas tärkeäksi. Heinäkuussa tai varsinkin juhannuksen jälkeen tuntui, että kesä jatkuu ja jatkuu eikä loppua näy tai ainakaan tunnu. Vaikka sitä kävi välillä kaupungissa, päivärytmi pysyi keskikesällä leppoisana. Käveltiin paljain varpain ulos kuistille. Katseltiin merelle, kuunneltiin tuulen suhinaa ja aaltojen kevyttä liplattelua. Etsittiin sanoja lintujen äänille: viserrystä, jokellusta, ujellusta, kirkumista. Ihmeteltiin, mitä lintuja ne ovat. Haettiin hyllystä lintukirja, jota selailtiin laiskasti. Hörpättiin välillä kahvia tai viiniä. Haukattiin jotain pientä. Aina kesällä syötiin jotain pientä, paitsi illalla, jolloin syötiin liikaa. Noustiin jossain vaiheessa ylös tuolista, mutta ei oikein osattu päättää, mitä sitten tehtäisiin. Askeleet hidastuivat, ajatus vaelteli, olkapäät rentoutuivat. Kello unohtui."

Voi, tuosta lainauksesta tulee niin mieleen kesä ja mökki, vaikka en ole vielä koskaan päässyt viettämään kokonaista kesää maalla. Mutta siellä minäkin aina selailen lintu- ja muita luonto-oppaita, hörpin kahvia tai viiniä, haukkaan jotain pientä ja syön iltaisin liikaa.

No, nyt on talvi ja joulu tulossa. Ihanaa sekin, mutta oli myös suloista päästä fiilistelemään kesää tämän kirjan matkassa. Jarmo Ihalaisen esikoisromaani Perheestä ja alastomana juoksemisesta oli muutenkin hyvä kirja, positiivinen yllättäjä. Tai oikeastaan uskalsin odottaa juuri tällaista kirjaa Hesarin Antti Majanderin arvion perusteella, mutta yllättävän hyvän tästä teki ehkä se, että kirja on pienen kustantamon pienellä äänellä maailmaan syntynyt poikanen, joka olisi hyvin voinut jäädä minulta huomaamattakin. Sittemmin kirja tosin ylsi esikoiskirjapalkintofinalistiksi, mutta ei se yksin olisi vakuuttanut minua lukemistarpeesta.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Erityisen paljon pidin alkupuoliskosta. Lopussa on ehkä liikaakin draamaa tai (paradoksaalisestiko?) siitä jää jotakin puuttumaan, mutta ei loppuosakaan kirjaa missään nimessä pilannut. Minulle tuli tästä mieleen Katja Kallion Syntikirja. Ehkä siksikin, että yksi päähenkilöistä on molemmissa kirjoissa noin kolmekymppinen, sivistyneen ahdistunut ja sulkeutunut Sofia, mutta on kirjoissa muutakin samaa. Hyvää samaa.

"Kesäillat ovat kummallisia, Sofia ajattelee. Mitään enempää ei ole, mitään parempaa maisemaa kuin tämä heidän edessään ei löydy mistään. Ja juuri siksi auringonlaskun katselu lämpimässä kesäillassa tuntuu lievältä pettymykseltä. Että tässä on kaikki. Istutaan huvilalla tuijottelemassa ja puhumassa joutavia."

Lisäksi tuli mieleen Tove Jansson. Ihan selvästi Tove Jansson! Ehkä hänen oma (kuvittelemani) elämänsä tai sitten vain Rent spel -kirja ja sen pariskunta Jonna ja Mari - joka kuitenkin on kai aika yksi yhteen Jansson puolisoineen. Varmasti se johtui myös Muumi-kirjoista tutusta Fredriks(s)on-nimestä. Perheestä ja alastomana juoksemisesta -romaanin lempihahmoni ovat nimittäin ehdottomasti naispari Gudrun ja Fredriksson, kaksi taiteilijaa, joista toinen on herkkä ja hento, toinen ronski ja roteva. Kaupungissa vietetään vilkasta kulttuurielämää, mutta kesäpaikkaan tullaan vain olemaan. Annetaan pihan rehottaa ja piharakennusten ränsistyä.

Pariskunnan sisäinen dynamiikka oli tässä kauhean kiinnostavaa ja jäi vähän avoimeksi tulkinnalle. Gudrun ja Fredriksson ovat kuin varmasti moni muu ikivanha pari: yhteiselämä kulkee totuttuja, välillä niin puuduttavia ja tuskastuttavia ratojaan, mutta siitä irrottautuminenkaan ei onnistu. Tai näin parisuhde esitetään kirjan alkupuolella Gudrunin silmin. Hän suunnittelee lähtemistä koko ajan, mutta ei ehkä lopulta kovin tosissaan. 

Loppupuolella fokus on taas Fredrikssonissa, joka alun näennäisestä (?) yrmeydestä huolimatta kaipaa kuollutta puolisoaan kipeästi. Suhde näyttäytyy toisessa valossa. Vaikka niinhän se varmasti on, että välillä sietämätöntäkin puolisoa ja parisuhdetta kaipaa sitten, kun ne on menetetty.

"- Ne lähtevät huomenna, Gudrun sanoi.
- Otatko leipää, Fredriksson kysyi ja nousi.
- En. Voitaisiin ajaa veneellä ulkoluodoille. Kun ne ovat lähteneet.
- Ostitko juustoa, Fredriksson kysyi avattuaan jääkaapin.
- Ovessa. Etsitään joku ihana laguuni.
- Eikö jumalauta joskus voisi ostaa jotain muutakin kuin emmentaalia? Ei Suomessa ole laguuneja.
- Otetaan vähän evästä mukaan. Tullaan auringonlaskussa takaisin.
- Voi tulla sade, Fredriksson totesi. - Sieltä on matalapaine lähestymässä."

Jauhan taas samasta. Sanon, että tässä on kirja, jollaisia ei ole Suomessa kirjoitettu liikaa. Kerrotaan keskiluokasta ja kulttuuripiireistä. Pyöritellään arkisia, länsimaisia ongelmia ja sivistyneistön sisäistä ahdistusta. Okei, loppupuoli tässä tosiaan lipsahtaa dramaattisen puolelle, mutta ei sekään välttämättä ole ongelma, jos se onnistuu hyvin. Nyt ei ehkä täydellisesti, mutta harva meistä osuu esikoisteoksellaan kaikin osin napakymppiin. 

Jostain luin, että Ihalainen on sanonut ikään kuin huvikseen kokeilleensa, syntyisikö häneltä romaani. Kirjassa on lausunnosta uskottavan tekevää rentoutta ja kepeyttä. Toivon, ettei tämä jää Ihalaisen osalta kertaluontoiseksi kokeiluksi, vaan että hän jatkaa porvariston hillityn charmin sekä peitellyn ahdistuksen kuvausta. Ihan hyvin lähemmäs viisikymppinen mies on kuvannut nuoria naisiakin, vaikka vähän totisia tyyppejä nämä olivat. Kuten sanottu, minä ihastuinkin ennen kaikkea romaanin vanhempiin daameihin.

"Gudrun syleili paljaita jalkojaan, käpertyi kokoon. Kohta voisi ottaa ruokia esiin ja huutaa Fredrikssonia syömään. Eikä se tulisi heti, odottaisi toista huutoa. Ehkä jopa kolmatta.

Tänään Gudrun ei aikonut kutsua Fredrikssonia kolmea kertaa. Korkeintaan kerran. Voi olla, että ei sitäkään. Saa huolehtia itse syömisistään."

Ihastuin myös tunnelmaan, asetelmiin. Huomaan yhtäkkiä, että en osaisi kunnolla edes sanoa, mikä kirjan juoni oli. Vahvuudet olivat minusta nimenomaan henkilöhahmoissa ja heidän ympäristössään. Silti kirja oli sujuvaa luettavaa ja mielestäni laskettavissa lukuromaaniksi, jota tapahtumat soljuttivat helposti eteenpäin. Kirjan kansi on minusta viehättävä ja sopii yhteen romaanin sisällön kanssa.

Ympäristön kuvailusta saanevat vielä enemmän irti merenrantaihmiset, mutta myös minä, vannoutunut sisämaaihminen, luen mielelläni merellisiä romaaneja. Niissä on oma romanttinen hehkunsa, josta jään oikeassa elämässä vähän paitsi ja jonka kokemisesta olen hieman kateellinen. Sitten muistan kuitenkin ihastuksesta huokaillen omat sielumaisemani ja hakeudun tyytyväisenä merten rannoille vain fiktiivisesti.

"Huvilanaapurit olivat lähteneet kaupunkiin, kesä oli heidän osaltaan ohi. Fredriksson oli suostunut viimein Gudrunin kärttämiseen.

Otetaan rennosti merellä. Ollaan vaikka koko päivä. Pakataan eväitä mukaan, etsitään joku suojaisa poukama.

Ja tässä sitä ollaan. Ei suojaisasta poukamasta tietoakaan. Mielipuolisia kaahareita meri täynnä. Mököttävä Fredriksson rannassa."

Perheestä ja alastomana juoksemisesta -romaanin ovat lukeneet lisäkseni myös ainakin Booksy ja Jenni.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Lastenkirjalauantai - Blogistanian Kuopus 2012: minun ääneni


Vuosi sitten kirjabloggaajat äänestivät ensimmäistä kertaa vuoden parhaista kirjoista. Järjestettiin Blogistanian Finlandia -äänestys kotimaisille ja Blogistanian Globalia -äänestys käännöskirjoille. Tänä vuonna päätimme äänestää myös vuoden parhaista lasten- ja nuortenkirjoista.

Tänään, 1.12., klo 10.00 lasten- ja nuortenkirjoista kirjoittavat bloggaajat antavat äänensä kolmen parhaan tänä vuonna Suomessa ilmestyneen "lanu-kirjan" puolesta. Tulokset ja Blogistanian Kuopus 2012 -voittaja julkistetaan Saran kirjat -blogissa maanantaina 3.12.2012.

Minä en juuri lue nuortenkirjoja. Alle kouluikäisten lasteni kanssa luen lähinnä kuvakirjoja, esikoisen kanssa lisäksi jonkin verran lastenromaaneja. Ehdokkaani tulevatkin näistä kategorioista. Kyseessä ovat nimenomaan minun ehdokkaani, mutta mielipiteeseeni varmasti vaikuttaa jonkin verran myös se, kuinka lapseni ovat kirjat ottaneet vastaan. Onhan luonnollistakin arvioida lastenkirjaa sen kohderyhmän arvostuksen perusteella.

Kuten arvata saattaa, valinta oli vaikea. Tasaisen loistavia lastenkirjauutuuksia tuli luettua paljon tänäkin vuonna. Koska joitakin poispudotuskriteerejä täytyi käyttää, jätin nyt pisteittä esimerkiksi nämä upeat kirjat, jotka ovat jo ennestään niin tuttuja ja tunnustettuja, että päätin lopulta jakaa ääneni toisaalle:


Näistä etenkin uudistunut Heinähattu ja Vilttitossu -kirja oli kovasti mieleeni.

Tämän jälkeen minulle jäi edelleen neljä hyvin vahvaa ehdokasta, mutta vain kolmea saa äänestää. Pudotin lopulta pois pistesijoilta ainoan käännöskirjaehdokkaani. Ehkä se oli hölmö päätös, mutta ajattelin nyt jakaa kunniaa kotimaisille tekijöille, kun en osannut laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen. Haluan silti nostaa esiin seuraavan kirjan, joka on hauska, viisas, ihanasti riimitelty ja modernin kuvituksensakin ansiosta myös lasten suosikki. Sitä paitsi se tulee Walesista, mikä on eurooppalaisittain mukavan eksoottista.

Kerrassaan ansiokas perintöprinssi!

Mutta sitten itse asiaan, TOP3:een. Valinnoissa näkyy ehkä ikäluokkani - tai jopa konservatiivisuuteni lastenkirjallisuuden suhteen. Rakastan satuja, vanhanaikaisia tarinoita, tunnelmia ja kuvitustyylejä. Valinnoissa näkyy silti viehtymykseni myös erikoisempiin kuvitusratkaisuihin. Ykkösvalinnassani perinne ja moderni yhdistyvät kauniisti, kun vanhaa suomalaista satua kuvitetaan tuoreella tyylillä.

Sisällöllisesti valinnoissani korostetaan empatiaa ja ystävällisyyttä sekä kirjoittamista ja lukemista, tarinoiden ja mielikuvituksen voimaa. Saduissa dramatiikka ja surukin ovat paikallaan, mutta halusin mukaan myös yhden realistisemman arkikuvauksen, joista pidän niistäkin. Ja kun lapsista on kyse, arkeakin tietysti sävyttää mielikuvitus.

Näiden pitkien selitysten jälkeen, ehdokkaani Blogistanian Kuopus 2012 -kisaan ovat tässä:
  1. Zacharias Topelius - Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi. Suom. Asko Sahlberg. Kustantaja: Teos & Söderströms. (3 pistettä)
  2. Enna Airik: Haavemaa. Kustantaja: Karisto. (2 pistettä)
  3. Marika Maijala - Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri. Kustantaja: Otava. (1 piste)

perjantai 30. marraskuuta 2012

Perjantainen pikakatsaus joulukuuhun


Joulukuussa tapahtuu kaikkea jännää. Paitsi se itse joulu myös esimerkiksi Blogistanian ensimmäinen Kuopus-äänestys parhaista lasten- ja nuortenkirjoista (huomenna!) (tulokset maanantaina!) sekä kirjabloggaajien joulukalenterin luukkujen avaaminen.

Osallistun molempiin. Huomenna, lauantaina, klo 10 tänne on siis ajastettu kolme ehdokastani vuoden parhaiksi lasten- ja nuortenkirjoiksi. Joulukalenteriin osallistun avaamalla sen viidennen luukun ensi viikolla. Saa nähdä, mitä täältä silloin paljastuu! Alla kaikki joulukalenteriin osallistuvat kirjablogit päivittäin:

7. Ilselä
16. Lumiomena
17. Les! Lue!

Kiva nähdä, mitä kollegat ovat kullekin päivälle keksineet! Tai minä - en nimittäin tiedä vielä yhtään. :)


Entä sitten lukeminen? Niin, mitä te aiotte lukea joulukuussa - vai tiedättekö vielä yhtään? Minulla näyttäisi olevan tulossa todella kotimainen kuukausi, jos vain jaksan pitää tavoitteistani kiinni. Suoritin nimittäin syksyyn asti ihailtavan tunnollisesti kahta haastetta: Kuutta kovaa kotimaista ja Joel Haahtelaa. Joka toinen kuukausi luin yhden kirjan molemmilta haastelistoilta syksyyn asti, mutta nyt olen lipsunut. Jos minulla on itsekunnioitusta jäljellä (mikä ei ole sanottua), luen joulukuun aikana näissä kahdessa haasteessa jäljellä olevat teokset. Se tarkoittaa seuraavia kirjoja:

  • Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
  • Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
  • Markus Nummi: Karkkipäivä
  • Riikka Pulkkinen: Totta

Lisäksi haluaisin lukea Blogistanian Finlandiaa varten vielä muutaman kotimaisen uutuuden (olin ajatellut jäävätä itseni kisasta, kun olen julkaissut kirjan tänä vuonna, mutta en nyt jaksakaan - mutta en kuitenkaan aio äänestää itseäni). Kesken on Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta -esikoinen (tähän asti tykkään kovasti!), mutta tuossa akuuttipinossa odottavat vielä seuraavat:

  • Sami Hilvo: Rouva S.
  • Ulla-Lena Lundberg: Jää
  • Markku Pääskynen: Roona saa vastauksen

Saa nähdä, miten näidenkin kanssa käy. Mutta noin niin kuin periaatteessa tavoitteena olisi lukea seitsemän kotimaista romaania kiireisen joulukuun aikana (ja lisäksi tietysti työromaaneja). En siis varmaankaan ehdi oikein muuta, ellen sitten muuta mieltäni ja lue joitakin ihan toisia kirjoja.

Ai niin ja sitten olisi Bo Carpelanin Lehtiä syksyn arkistosta, joka minun piti lukea syksyllä ja jota jo aloitinkin syksyisissä tunnelmissa, mutta se oli arvatkaas niin hienon ja keskittymistä vaativan oloinen, että säästelen sitä nyt niihin hetkiin, joina saan lukea yksin ja rauhassa (ja tänään ehti sitten tulla jo talvikin). Milloinkahan niitä hetkiä tulisi? En tiedä, mutta toivon, että joulukuun aikana saisin tämänkin luettua.

Ja nyt alan valmistaa illallista, joten lopetan tämän lukemisteni pohtimisen. Oikein hyvää viikonloppua sekä alkavaa joulukuuta teille kaikille!

torstai 29. marraskuuta 2012

Tenavatorstai - Marika Maijala ja Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Marika Maijala - Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri.
Kustantaja: Otava, 2012.
Sivuja: 34.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen. Hän istui huoneessaan kirjoittamassa kirjeitä. Tessu-koira kuorsasi laiskanlinnassa. Oli maaliskuun alku.


Sylvi katseli vastapäisen talon ikkunaa. Siellä istui poika."

Sylvi Kepposesta tuli perheessämme syksyn ihana yllättäjä. Olen kyllä ihaillut palkitun Marika Maijalan persoonallisia kuvituksia mm. Hannu Mäkelän lastenkirjoissa ja Maija Poppasen uudistetussa laitoksessa (WSOY 2010). Lisäksi Maijalan kuvittama ja Essi Kummun kirjoittama Puhelias Elias (Tammi 2012) oli tänä vuonna ehdolla Finlandia Junior -voittajaksi (onnittelut muuten Christel Rönnsille juuri äsken selvinneestä voitosta!). Olin myös kiinnittänyt huomiota erikoisen muotoisiin Sylvi Kepponen -kirjoihin, mutta jostain syystä niitä ei ollut tullut ikinä hankittua luettaviksi.

Tämän uusimman, Sylvi Kepposen kirjekaverin, nappasin mukaan kirjastosta, jossa se oli nostettu houkuttelevasti esille. Täällä kotona se lojui vielä kauan kirjapinossa lukemattomana, sillä jostain syystä ulkomuoto ei heti houkutellut iltasatuaikaan tytärtä, joka valitsi aina jotakin muuta Sylvin ohi.

Lopulta kuitenkin koitti ilta, jona Sylvi Kepponen esittäytyi meille, ja ihastuimme häneen heti molemmat. Kirjassa on lyhyt ja aika yksinkertainen, mutta hyvin mukava tarina. Sylvi huomaa talvista maisemaa ikkunan läpi katsoessaan vastapäisessä talossa apeana paikallaan istuvan pojan ja tämän vilkkaan koiran. Hän saa myöhemmin tietää, että pojan jalassa on kipsi, eikä tämä pääse siksi ulkoilemaan. Sylvi päättää kirjoittaa pojalle kirjeen, tarinan, jota poika saisi jatkaa. Kirjeenvaihto muodostaa kauniin kesäisen sadun. Lopulta lapset tapaavat ja Sylvi kuljettaa pojan avuliaasti pulkallaan kirjastoon.

Tarina oli meistä kiva, ja kirjoittavaa lukutoukkaäitiä erityisesti miellytti se, että kirjassa lapset keksivät sekä kirjoittavat tarinaa ja menevät vielä yhdessä kirjastoonkin. Ah! Mutta hienointa tässä kirjassa sentään oli kuvitus. En ihmettele, että tekijätiedoissa kuvittajan nimi mainitaan ensimmäisenä, vaikka yleensä se tulee vasta kirjailijan jälkeen. Maijalan tyyli on persoonallinen, mutta söötti, ja aikuisen silmään hän on osannut tässä kirjassa luoda hienosti esimerkiksi tunnelmallisen kauniita talvimaisemia.

Kekseliäisyyttä arvosti myös lapsi: Kun kysyin Stellalta hänen suosikkiaukeamaansa kirjasta, hän valitsi joukosta tämän kuvan, jossa Sylvi on piirretty veden alle.

Kokonaisuudessa Stellaa kiehtoi selvästi kuvituksen puukynäjälki ja naivistinen tyyli, jonka ansiosta kirja näyttää ikään kuin lapsen kuvittamalta - hyvin taitavan lapsen, mutta kuitenkin. Hän kyseli minulta, miten joku on osannut piirtää näin hienosti ja kiinnitti huomiota kohtiin, joissa värittäminen ei ollut täysin huolellisesti suoritettu tai - voi ei - oli väritetty vähän viivojen yli. Minua hymyilytti.

Yllätyksekseni luimme esikoululaisen kanssa tämän lyhyen kirjan iltasatuna hyvin monena päivänä peräkkäin. Sitten jo haimmekin kirjastosta kaksi aiempaa Sylvi Kepponen -kirjaa. Minun suosikkini on niin tunnelmoivan piirrosjäljen kuin realistisen tarinan osalta tämä tuorein teos, mutta Stella taisi ihastua vielä enemmän ensimmäiseen, fantastisempaan Keppos-kirjaan, Sylvi Kepposen pitkä päivä (Otava 2008), jota olemme myös lukeneet kerran toisensa jälkeen.

Suosittelen Sylvi Keppos -kirjoja kaikille kekseliästä kuvitusta ja hauskoja, pikku tarinoita arvostaville lukijoille. Kustantamon ikäsuositus on 5+, mikä voi olla ihan osuva arvaus tarinoiden lyhkäisyydestä huolimatta. Sisältöön ja Sylvin puuhiin samastumisessa jopa kouluikä voi olla sopiva.


"Salaperäinen kirje päättyi salaperäiseen viestiin: 'Kirjoita tarina loppuun ja kätke se Kafkan pannan alle!'

Luka mietti hetken, kuka kirjeen oli kirjoittanut. Sitten hän mietti, miten tarina päättyisi. Hän alkoi kirjoittaa."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on luettu myös esimerkiksi Värikäs päivä -lastenkirjablogissa, jossa siihen ei ihastuttu aivan yhtä varauksetta. Sylvi Kepposen hukkaretkeä on taas käsitelty Lastenkirjahyllyssä.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kipuilua keskiviikkona - Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Flickan som blev fel).
Suomentanut: Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa.
Kustantaja: Gummerus, 2011.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Sivuja: 305.
Genre: Omaelämäkerrallinen romaani/terapeuttinen tilitys.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Kun meidät lapset piti rokottaa, minulla oli farmarimekko ylläni. Lastenlääkäri, jota useimmat lapset varmaankin pelkäsivät, tuli meille kotiin, ja niin saimme takamuksiimme piikit. Lastenlääkäri nauroi kovaan ääneen ja hänellä oli eräänlainen syntymämerkki, joka pelotti minua kovasti.

Ikävintä ei kuitenkaan ollut itse lääkäri, vaan äidin kertomukset siitä, kuinka minä rokotuksen jälkeen vihaisena ja loukkaantuneena - pistos todellakin koski - seisoin tuijottamassa lääkäriä. Tarina kerrottiin yhä uudelleen ja uudelleen, ja äitini matki nyyhkytystäni ja katsettani. Äiti oli omasta mielestään hyvin hauska. Isä nauroi tunnollisesti.

- Tanskassa minua pidettiin aina hyvin hauskana, äiti sanoi järkähtämättömän vakuuttuneena."

Hmm.

Huomasin oikeastaan vasta tämän kirjan luettuani, että sen oli määrä olla "omaelämäkerrallinen romaani". Ehkä luin kirjan sitten liian suoraan muistelmana, mutta niin käy kai helposti, jos kirjoittaja puhuu kaikista ihmisistä heidän oikeilla nimillään ja käyttää muutenkin oikean elämän lähtökohtia ilmeisen monille - ellei kaikille - kirjan kohtauksille ja tapahtumille.

Romaania voisin arvioida ankarammin, mutta koska edelleen pidän tätä muistelmana, yritän lähestyä kirjaa eri tavoin. Vinoon varttunut tyttö on kertomus hyvin herkästä tytöstä, josta kasvaa hyvin vaikeasti hyvin herkkä nainen. Tyttö kokee lapsuudenkodissaan tunnekylmyyttä ja ulkopuolelle sulkemista, jotka määrittelevät häntä surullisesti vielä aikuisenakin. Lapsuus on antanut hänelle heikot eväät elämään.

Sanontaa käyttäen voisin sanoa, että kauheeta on, jos totta on.

Pidän muistelmista ja omaelämäkerrallisista teoksista. Tästäkin kirjasta löytyi mielenkiintoista ajankohtaa, autenttisia kokemuksia sekä kuvausta perhedynamiikasta onnettomana kasvavan lapsen silmin. Jossain määrin erikoislaatuiseksi tämän muistelon ja perheen tekee aatelinen tausta sekä etenkin äidin kuninkaallinen suku ja ulkomaalaisuus. Äiti ei koskaan kotiudu uuteen kotimaahansa, ympäristöön ja porvarillisempaan perhe-elämään. Esikoistytär kokee erittäin raskaana äidin poissaolevuuden ja kaipuun entiseen.

Luen yleensä mielelläni psykologisia perhedraamoja ja ahdistuksesta julkisivun takana. Romaaneina nautin niiden monikerroksisuudesta. Muistelmateoksina ne taas tietenkin usein kauhistuttavat ja surettavat, mutta auttavat ymmärtämään ihmistä ja elämää. Vinoon varttuneen tytön kanssa olin kuitenkin aika hämilläni. Odotin pitäväni tästä hyvin paljon, sillä niin moni yhtenevän lukumaun kanssani jakava on suorastaan rakastanut kirjaa. Minä en kuitenkaan rakastanut, en edes juuri pitänyt, vaikka kirjassa mielenkiintoiset hetkensä olikin.

En halua arvostella toisen ihmisen elämää ja kokemusta tai tuomita sitä oikeaksi tai vääräksi, mutta tämä kirja näyttäytyi minulle hyvin subjektiivisena terapiatekstinä. En halua vähätellä kirjoittajan ulkopuolisuuden ja väärinymmärretyksi tulemisen tunteita. Perheen sisällä on takuulla kamalaa tuntea niin ja etenkin lapsen surua on raskas ajatella. Kirjoittajan kuvauksen perusteella perheen äiti ei tosiaan viihtynyt roolissaan ja isäkin oli omassaan hyvin hukassa. Mutta kirjan kertojan sävy oli silti niin yksipuolisen syyttävä, etä tunsin välillä enemmän sääliä hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan kohtaan, mikä ei varmasti ollut tarkoitus.

Monta kertaa mietin, että olisi hyvin mielenkiintoista kuulla perheen muiden jäsenien näkemys noista vuosista ja perheen sisäisestä dynamiikasta. Monessa kohdassa mietin, että reaktiot kuvailtuihin kohtauksiin kuulostivat minun korvaani liiotelluilta. Ihmiset ovat keskenään niin erilaisia ja on todennäköistä, että kirjan päähenkilö syntyi epäonnekseen perheeseen, jossa muiden temperamentti, huumorintaju ja asenne elämään erosivat suuresti hänen omistaan. Vanhemmilta tietenkin toivoisi aina herkkyyttä tulkita lastensa omalaatuisuutta ja sisäistä maailmaa, ja on hyvin surullista, jos yksi lapsista kokee muun perheen huumorin sadistisena.

Tajuamatta, että tämä kirja oli romaani, ajattelin lukiessani, että perheen äidistä tulisi mitä mielenkiintoisin romaanihenkilö. Ulko- ja yksipuolisen tarkkailun sijaan minua olisi kiinnostanut päästä hänen päänsä sisään. Suoraan sanottuna se olisi kiinnostanut enemmän kuin tyttären kokemat ja luettelemat vääryydet. Miksi äiti oli sellainen kuin oli - miksi hänestä tuli sellainen (äiti) kuin tuli? Millaiseksi hän oli kuvitellut elämänsä muotoutuvan? Mistä hän joutui luopumaan ja mitä sai tilalle? Kuinka hän itse koki äitiyden? Entä avioliittonsa? Mitä hän tunsi esikoistytärtään kohtaan verrattuna muihin lapsiinsa? Kokiko hän kohtelevansa lapsiaan väärin? Potiko omantunnontuskia?

Luonnollisesti äitiensä kaltoin kohtelemat tyttäret etsivät usein suojaa, turvaa ja korvaavaa rakkautta isiltään. Niin tässäkin teoksessa, ja tytär näkee isänsä ehkä liiankin hyvässä valossa. Kyllä isääkin arvostellaan, mutta ehkä siinä kun tytär näkee isässään olosuhteiden uhrin minä näen heikon miehen, joka ei uskaltanut nousta puolustamaan lastaan vaimoaan vastaan.

Kauniskansinen Vinoon varttunut tyttö on siis ihan kiinnostava katsaus yhteen, erikoiseen perheeseen - yhden henkilön kokemana. Välillä se on tekstinä kaunis, rakenteeltaan taas sekavasti hyppivä. Mutta etenkin kun kyseessä kerran on romaani, olisi kertojan pitänyt olla vähemmän subjektiivinen ja katkera. Hänen olisi tullut suoda jokunen hitunen ymmärrystä ja hyviä muistoja muista perheenjäsenistä tehdäkseen heistä eläviä. Silloin olisin ehkä lukenut tätä hyvillä mielin ja vilpittömästi kiinnostuneena kiusaantumisen sijaan. Silloin olisin tuntenut enemmän empatiaa päähenkilöä kohtaan hämillisen säälin sijaan.

Mutta jos joku kirjoittaa monisävyisen, psykologisen tulkinnan romaanin muodossa tämän kirjan äitihahmosta, luen sen mielelläni.

"Tunsin oloni kummalliseksi: oliko mahdollista, että minä näin ja tunsin asioita, joista toiset eivät tienneet mitään? Päätäni särki, kun pohdin suurta dilemmaani. Ellen se minä ollut, niin sittenhän tämä tarkoitti - ja tämä oli ainoa looginen johtopäätös - että joku jota minä rakastin ja johon minä luotin ei halunnut minulle hyvää. Se oli ajatus, jota en uskaltanut ajatella loppuun saakka. En koskaan. Päätäni ja koko vartaloani särki usein. Kävin usein lääkintävoimistelijan vastaanotolla. Minulla oli hengitysvaikeuksia. Rintakehääni koski."

Vinoon varttuneen tytön ovat lukeneet myös mm. Katja, Jokke, MariaSusa ja Tiina. Muistini mukaan tästä on siis tosiaan pidetty muiden blogeissa paljon (mutta ehdin uudelleenlukemaan jutut vasta myöhemmin), joten kannattaa käydä lukemassa muutkin arviot.

Osallistun teoksella ainakin haasteisiin Underbara finlandssvenskar vid papper ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...