Anne B. Ragde ja muu skandikirjallisuus

Luin vihdoin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjan neljännen "yllätysosan", ja otin sitten hänet hyvine ja huonoine kirjoineen käsittelyyn podcastissa. Puhuin laajemminkin pohjoismaisesta tai oikeastaan skandinaavisesta kirjallisuudesta, ja ihmettelin, miksi juuri Norjasta tuntuu tulevan tai ainakin käännettävän suomeksi niin valtava määrä mahtavia kirjoja.

Muissa kuulumisissa kerroin perustaneeni uuden Bookstagram-tilin nimellä bookcat_daisy, katsoneeni lasten kanssa supersankarielokuvia, kuten mukavan feministisen Wonder Womanin, ja yksikseni/aikuisten seurassa japanilaisen Siskokset, Woody Allenin -paskiaisen ihanan Irrational Manin ja leffateatterissa upean Three Billboards Outside Ebbing, Missourin. Kävin naisseurassa Tallinnassa, ja siellä näin Kunstihooneen näyttelyn Riik ei ole kunstiteos. Helsingissä kävin katsomassa ennakkonäytöksessä Mamma Mia -musikaalin äidin ja pikkusiskon kanssa toteamassa, että Abban musiikki vie kyllä aina mukanaan.

Sarjarintamalta hehkutin SJP:n garderoobia Divorcen kakkoskaudella ja sitä, että Isänmaan puolesta nousi kuudennella tuotantokaudella takaisin vanhalle tasolleen. Kirjoista kehuin erityisesti Nina Stibben kirjeteosta Love, Nina, Pertti Lassilan romaania Kesän kerran mentyä, Gail Honeymanin teosta Eleanorille kuuluu ihan hyvää, Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran -romaania, Sarah Manguson 300 Arguments -afrorismiesseitä, Riikka Pulkkisen Iris Lempivaaran levoton ja painava sydän -sivupolkua, Helena Liikanen-Rengerin Mon Amour -parisuhdepohdiskelua ja Rose Tremainen Rosie-muistelmaa. Kaikista lukemistani kirjoista pysyy kärryillä käymässä blogin Luetut 2018 -alasivulla tai Goodreads-tililläni.


Muita jaksossa mainittuja kirjailijoita/teoksia:

• Anne B. Ragde: Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt, Perintötila, Satunnaista seuraa, Aion tehdä sinut onnelliseksi
• Linn Ullmann: Rauhattomat ja koko muukin tuotanto
• Heidi Linde: Jo nyt on!
• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Karl Ole Knausgård: Taisteluni 1
• Per Petterson: Hevosvarkaat, Kirottu ajan katoava virta, En suostu
• Erlend Loe: Supernaiivi, Hiljaiset päivät Nigellan seurassa, lastenkirjat
• Henrik Ibsen: Nukkekoti ja muu tuotanto
• Knut Hamsun: Nälkä
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Astrid Lindgren
• Ingmar Bergman
• Karin Alvtegen
• Håkan Nesser
• Lena Andersson
• Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia
• Sofie Sarenbrandt
• Camilla Läckberg
• Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
• Selma Lagerlöf: Jerusalem, Gösta Berlingin taru
• Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja muu tuotanto
• Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
• Martina Haag: Olin niin varma meistä
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
• Tom Malmquist: Joka hetki olemme vielä elossa
• Liv Strömqvist
• Susanna Alakoski: Sikalat ja muu tuotanto
• Peter Hoeg: Lumen taju, Susanin vaikutus
• Kim Leine: Kuilu
• H. C. Andersen
• Hanne-Vibeke Holst
• Rachel Hornak: Viikko on pitkä aika

Puhuin myös termistä "up lit" ja siihen liittyen tästä Guardianin artikkelista. Siinä yhteydessä mainitsin Rachel Joycen teoksen Harold Fryn odottamaton toivioretki, Libby Pagen The Lido -romaanin, Graeme Simsionin Vaimotestin ja Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan.

Ja lopuksi -- jos norjalainen kirjallisuus kiinnostaa, kannattaa tutustua Les! Lue! -blogiin ja sen somekanaviin.

Hyvää alkavaa kesää, ja "nähdään" seuraavan podcastjakson aikaan!

Kirjallinen avioliitto

Viime viikolla äänittämässäni podcastjaksossa aiheena on parisuhde kirjallisuudessa, etenkin avioliitto. Jonkin verran puhun myös siitä, millaisena kumppanin etsintä näyttäytyy kirjoissa.

Aihe tuli mieleeni, kun haastattelin Akateemisessa kirjakaupassa kirjailja Henriikka Rönkköstä, mitä varten luin hänen mainiot teoksensa Mielikuvituspoikaystävä ja Bikinirajatapaus. Ne ovat ns. sinkkukirjallisuutta ja käsittelevät paljon puolison -- eli rakkauden -- etsimistä. Se näyttäytyy Rönkkösen kirjoissa usein epätoivoisena, mutta käsittelytapa on enimmäkseen humoristinen. Rönkkösen kirjojen kanssa samaan aikaan luin ruotsalaisen Ebba Witt-Brattströmin avioliittokuvauksen Vuosisadan rakkaussota. Siinä ja useissa muissakin viime aikoina lukemissani romaaneissa avioliitto näyttäytyy helvetillisenä vankilana tai vähintään epäonnistumisena, joka suistaa ainakin toisen puolisoista pahasti raiteiltaan.

Moni avioliiton tai puolison käytöksen kauheutta kuvaava teos on vieläpä omaelämäkerrallinen (mikä herättää kysymyksiä etiikasta). Aloin miettiä, miksi haemme romanttista rakkautta ja kumppania niin kiihkeän epätoivoisesti, kun lopputulos, parisuhde, on usein niin kamala, ainakin jos kirjoja uskoo. Pohdinnan aikoihin luin myös Helsingin Sanomista Rosa Meriläisen kolumnin "Onko yksin lonkeroa juova nainen surullinen tapaus?", joka paitsi viittaa Saara Turusen erinomaiseen Sivuhenkilö-romaaniin myös käsittelee sinkkuutta sekä parisuhteellisuutta. Samastuin moniin kolumnistin sanomisista.

Totesin että parisuhteen tavoittelu on kirjoissa usein epätoivossaan humoristista, kuten juuri Henriikka Rönkkösen kirjoissa tai Helen Fieldingin Bridget Jones -klassikoissa. Joskus epätoivossa taas ei ole mitään huvittavaa, kuten vaikkapa Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanissa. Asia erikseen ovat varsinaiset rakkausromaanit, joissa päähenkilöt eivät useinkaan etsimällä etsi kumppania, vaan täydellinen sellainen löytyy sattumalta ja usein vielä pienen vastustelun jälkeen.

Mietin ettei romaanin aiheena varmaankaan koskaan voi olla pelkkä onnellinen avioliitto, sillä kirjoissa tarvitaan draamaa, vastuksia ja vaikeuksia. Siksi termi "avioliittoromaani" voi tarkoittaa oikeastaan vain vaikean parisuhteen kuvausta. Usein teokset, joissa avioliitto on vahvasti keskiössä, kuvaavat parisuhdetta melko älyllisesti ja keskittyvät emotionaalisiin ongelmiin. Niissä on monesti paljon pariskunnan välistä keskustelua -- jotkut ovat suorastaan dialogiromaaneja, kuten Ingmar Bergmanin upea Kohtauksia eräästä avioliitosta. Toki niissäkin joskus on väkivaltaa tai alkoholismia, ja useinkin ne käsittelevät pettämistä, jotka näen ns. käsin kosketeltavina ongelmina toisin kuin vaikeammin määriteltävät erilleen ajautumiset, etääntymiset ja kyllästymiset. Mutta vaikka etenkin kotimaisissa romaaneissa avioliittojen ongelmat ovat useimmiten tyyppiä "mies juo ja lyö", pelkän hakkaamisen ja ryyppäämisen kuvaaminen ei kirjallisuudessa pitkälle kanna.

Yritin muistella lukemiani kirjoja, joissa olisi kuvattu pääosin onnellisia avioliittoja. Aiemmin mainituista luonnollisista syistä niitä on melko harvassa, mutta jos kirjassa on muita jännitteitä ja vastuksia, liitto voidaan toki kuvata onnelliseksi. Etenkin jos toinen puolisoista sairastuu vakavasti tai kuolee, tai jos useita pariskuntia kuvaavassa teoksessa tarvitaan vastapainoa onnettomille liitoille. Lastenkirjallisuudessa lapsen näkökulmasta kuvattu vanhempien avioliitto näyttäytyy usein harmonisen onnellisena. 

Aikuisten romaaneissa avioliitto voidaan esittää lempeänä turvasatamana muuta maailmaa vastaan, joka kuohuu kodin seinien ulkopuolella. Lopuksi minulle tuli mieleen vielä yksi genre, jossa onnellisen liiton kuvaus on luvallista, ja se on ns. agraariromaanit. Kun kuvataan esimerkiksi vanhaa Suomea ja ihannoidaan historiaan jäänyttä yksinkertaista elämänmuotoa ideaalina ja hyveellisenä, myös avioliitto voidaan kuvana yhteisenä ihanana ponnistuksena, jossa raivataan tila, rakennetaan talo ja tehtaillaan liuta poikia tilaa jatkamaan. Esimerkiksi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa Koskelan Jussin ja Alman liitto on uskoakseni pyritty kuvaamaan eräänlaiseksi onnelaksi, vaikka se modernin naisen silmin olisi kaikkea muuta.

Listaan vielä alle podcastjaksossa mainitut teokset, ja lisäksi minulle tuli myöhemmin onnellisten avioliittojen kuvauksesta mieleen Gail Godwinin omaelämäkerrallinen romaani Evenings at Five sekä podcastin kuuntelijat vinkkasivat/muistuttivat Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijasta sekä Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta.

• Elokuvat: Le week-end, Viimeinen illallinen, 45 vuotta
• Tv-sarjat: Rimakauhua ja rakkautta, Divorce
• Teatterikappale: Arki ja kauhu
• Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä; Bikinirajatapaus
• Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
• Domenico Starnone: Solmut
• Elene Ferrante: Hylkäämisen päivät
• Helen Fielding: Bridget Jones -kirjat
• Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
• Rosa Liksom: Everstinna
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina ja muu omaelämäkerrallinen tuotanto
• Henrik Tikkanen: omaelämäkerrallinen tuotanto
• Edward Albee: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
• Tennessee Williams: Kissa kuumalla katolla
• Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
• Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
• Martina Haag: Olin niin varma meistä
• Saara Turunen: Sivuhenkilö
• Carol Shields: tuotanto
• Anne Tyler: tuotanto
• Liane Moriarty: tuotanto
• Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot
• Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
• Tove Jansson: Rent spel
• Kate Atkinson: Elämä elämältä
• Astrid Lindgren: Marikki-kirjat ja muu tuotanto
• Lisa Genova: Edelleen Alice
• Joan Didion: omaelämäkerrallinen tuotanto
• Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
• Camilla Läckberg: Enkelintekijä
• Ian McEwan: Vieraan turva; Lauantai; Lapsen oikeus ja muu tuotanto
• Minna Rytisalo: Lempi
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
• Heidi Köngäs: Sandra

Paljastuksia perjantaina

Vähän aikaa sitten kävimme keskustelua bloggaajakollegoiden kanssa kiertävistä tunnustuksista blogeissa. Siitä, onko niitä kiva saada tai lukea. Minusta on molempia, joskin kohtuullisissa määrin. Nykyisin tunnustuksia tuntuu kiertävän harvemmin ja siksi ilahdun aina, kun joku minua sellaisella muistaa. Samoin minusta on kiva lukea muiden bloggaajien tunnustuksia, sillä vaikka kirjamaku kertoo paljon ihmisestä, ihan kaikkea se ei kerro (useinhan näihin liittyy henkilökohtaisten asioiden jakaminen). Ja kun olemme virtuaalisesti paljon tekemisissä, on luonnollista olla utelias ihmisistä bloggaajaprofiilien takana.

Aika moni tuntui kuitenkin kokevan tunnustukset hieman kiusallisina tai stressaavina, joten en jaa näitä tämänkertaisiakaan eteenpäin henkilökohtaisesti kenellekään, vaan sanon tylsästi, että kuka tahansa voi tehdä nämä perässäni. Hih, minulla itselläni on ollut joskus sellainen olo, että olisi ollut kiva osallistua johonkin tunnustukseen, mutta en ole kehdannut, jos ei ole varsinaisesti haastettu. Se olisi tuntunut jotenkin itseään korostavalta. Olen siis paraskin sanomaan, mutta nyt turha kruusailu pois ja oikeasti vastaamaan ne, joita se kiinnostaa!

Ensimmäiseksi sain tunnustushaasteen Minnalta, joka kehotti kertomaan kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni. Ja ennen kuin ehdin vastata, Anki haastoi minut tunnustamaan 11 faktaa itsestäni, vastaamaan hänen keksimiinsä 11 kysymykseen ja keksimään 11 omaa kysymystä haasteen vastaanottajille. Kiitos molemmille! Yhdistän ovelana naisena nämä kaksi haastetta, eli käytännössä suoritan jälkimmäisen haasteen, johon kuitenkin sisältyy vastaaminen myös ensimmäiseen.

Seuraavaksi siis 11 satunnaista faktaa minusta:

• Karoliina on toinen etunimeni, mutta se on ollut kutsumanimeni vauvasta saakka. Ensimmäinen etunimi jäi käyttämättä, koska se oli ensinnäkin hätävalinta, josta vanhempani eivät juuri pitäneet (pitkä tarina) ja toisekseen muutettuamme pian synnyttyäni, uudessa naapurustossa isosiskollani oli kaksi samannimistä ystävää ja kolmas kaima samassa lapsiporukassa tuntui vanhemmistani hankalalta. Hankalaa on kyllä ollut myös elää toinen etunimi kutsumanimenä. Okei, onhan se todellinen first world problem, mutta jos kuulen vanhempien valinneen lapsensa kutsumanimen tarkoituksella toiseksi etunimeksi, ajattelen että voi hitsi.

• Vietämme tänä vuonna joulun ensimmäistä kertaa kotona pääkaupunkiseudulla ja se vähän hirvittää minua.

• Joulusta tuli sitten mieleen, että pidän paljon enemmän vaaleasta kuin punaisesta glögistä (esimerkiksi tuo tämän vuoden Blossa on hyvää!), mutta glögiä mieluummin juon joulupyhinä munatotia.

• Aamiainen tai oikeastaan brunssi on lempiateriani, mutta arkisin sen korvaa pelkkä kahvi, ja viikonloppuisinkin meillä syödään tässä vaiheessa elämää harvoin kunnollista, koko perheen brunssia. Se johtuu siitä, että olemme miehen kanssa molemmat aamu-unisia nautiskelijoita, ja vaikka lapsemme nukkuvat ikäänsä nähden pitkään hekin, vuorottelemme aamunukkujan roolissa viikonloppuisin. Ja kun kulloinenkin aamunukkuja sitten kömpii sängystään, on muu perhe ehtinyt jo haukata jotakin pahimpaan nälkään, mutta ilman toista aikuista ei vähäsyömäisten lasten kanssa viitsi nähdä aamiaisen kanssa liikaa vaivaa. Lomilla kuitenkin petraamme ja panostamme päivän ensimmäiseen ateriaan. Myös matkoilla, sillä lomailemme asunnonvaihdon kautta, emmekä harrasta hotelleja. Uusin brunssisuosikkini on äkäset, jotka muistuttavat aika paljon amerikkalaisia pannukakkuja paksuudessaan. Nam.

• Musiikkimakuni on vanhanaikainen, vaikka toki satunnaisesti löydän hyviä uusiakin artisteja. Kuuntelen jonkin verran klassista musiikkia, mutta etenkin vanhaa jazzia, swingia, bigbandia... Ihastuin viime sunnuntaina autoa ajaessani Yle Suomen taajuudelta tulleeseen Jake Nymanin Tähtisumua-ohjelmaan, josta olen nyt kuunnellut netin kautta kaikki saatavilla olevat jaksot. En ole aikoihin oikein kuunnellut radiota, mutta on vaihtelun vuoksi mukavaa kuulla kappaleiden välissä mielenkiintoista tietoa esimerkiksi niiden taustoista. Ja ilman mainoksia!

• Radiomainokset ovatkin yksi arkiärsytykseni aihe. Toinen on ihmisten tapa tulla "meidän" Prisman hissiin yhden kerrosvälin takia ilman ostoskärryjä, vaikka vieressä olisi portaat. Mutta yritän olla ärsyyntymättä tuosta, koska ihmisillä voi olla joku päällepäin näkymätön liikkumista haittaava vaiva, jonka takia he käyttävät hissiä. Tai seisovat tukkeena liukuportaissa, vaikka ne olisivat sellaiset, jotka menevät alaspäin ja noin kolmen metrin matkan. Krhm.

• Muissa kuin kirjablogeissa on ollut nyt villityksenä kuvata itsensä naturellina, so. ilman meikkiä, ilmeisesti vastauksena narinalle siitä, kuinka siloiteltuina bloggaajat tapaavat näyttää itsensä (ja esim. kotinsa) kuvissaan. En tiedä, miksi kenenkään pitäisi väkisin esittää julkisesti itsestään rumia, ts. itse rumina pitämiään, kuvia mutta otinpa meikittömän ja käsittelemättömän kuvan lauman mukana itsestäni minäkin.

• Vapaa-ajastani suurin osa kuluu - ei kauhean yllättäen - perheen, kirjojen ja sosiaalisen median parissa. Rakastan kuitenkin myös elokuvia ja tv-sarjoja, joita katson kausiluontoisesti enemmän tai vähemmän. Miehen kanssa katsomme aika paljon leffoja yhdessä, mutta välillä on haastavaa löytää sellaisia, jotka kiinnostaisivat molempia. Ongelmana on myös se, että pääsemme aina aloittamaan niin myöhään, että minä nukahdan kesken elokuvan melkein joka kerta. Siksi lyhyemmät tv-sarjojen jaksot ovat ideaaleja. Meillä onkin koko ajan haussa sarjoja, joita molemmat katsoisimme mielellämme. Tv:ssä pyörii nyt "yhteisinä sarjoina" Solsidan ja Boardwalk Empire, ja "dvd-sarjoista" meillä on vielä yksi kausi jäljellä Curb Your Enthusiasmia. Yritän myös koko ajan suostutella miestä vielä yhdelle Rimakauhua ja rakkautta -uusintakierrokselle.

• Oma ehdoton lohtusarjani on Sinkkuelämää. Tiedän, ettei se ole järin persoonallinen valinta, mutta se on ainoa sarja, jota jaksan - ja ehdottomasti haluan - katsoa näin vielä viidettäkin (?) kertaa, enkä taida kyllästyä koskaan. Se on sarja, jonka näinäkin iltoina valitsen yleensä sekä Downton Abbeyn että Greyn anatomian ohi, vaikka fanitan kiihkeästi niitäkn. SATC on vain niin helppo ja oikealla tavalla viihdyttävä. No, johan sen sanoin - lohtusarja - mitä tässä enempää selittelen.

• Vaikka suhtaudun kirjoihin ja lukemiseen yhtä intohimoisesti kuin ennenkin, olen viime aikoina halunnut vähän laajentaa. Ja on tuntunut siltä, että pitää. Olen alkanut taas seurata tarkemmin yhteiskunnallisia asioita, olen (vaikeasti) luopunut kaikkien kotimaisten ja monien ulkomaisten kirjablogien orjallisesta seuraamisesta ja kommentoimisesta valiten samalla tiheällä kammalla joidenkin muidenkin aihepiirien blogeja seurantaan. Jostakin haluaisin vielä löytää enemmän aikaa lukea aikakauslehtiä ja katsoa tv:stä myös ajankohtaisohjelmia. Ja arvatkaas, ajankohtaisohjelmilla tarkoitan paitsi niitä oikeita myös kaikenlaisia illallis-, tanssi- ja sen sellaisia kisoja. Tunnen olevani ihan pihalla, kun en tunnista ketään "koko kansan julkkiksia", koska en katso näitä ohjelmia (tai lue julkkiksia käsitteleviä lehtiä).

• Olen tällä(kin) hetkellä hirveän onnellinen. Töitä on liian vähän ja sitä kautta rahaa, mutta muuten asiat ovat älyttömän hyvin. Vähäisen rahan kanssa olen tottunut laihaan kulutukseen, mutta matkustamisesta on vaikea pyristellä eroon. Taitaa olla ensimmäistä kertaa aikuisiällä tällainen tilanne, että edellisestä ulkomaanmatkasta on jo kuukausia, eikä seuraava ole realistisesti suunnitteilla. Kauhea polte olisi lähteä (eikä vähiten tämän vuoden synkkien säiden vuoksi), mutta nyt on vain pysyttävä kovana - ja kotona. No, luonto kiittää.

Huh, olen niin monisanainen, että tuntuu hurjalta vastata tämän päälle vielä 11 kysymykseen. Tai siis kyllähän minä jaksan, mutta mitenhän te... Tässä kuitenkin sitkeille sisseille vielä vastaukset Ankin laatimiin kysymyksiin:

1. Onko sinulla jotain intohimoa? Voi kyllä. Olen hedonistinen ja välillä tuntuu, että elämä on yhtä intohimojen seuraamista. Kirjat ja lukeminen lienevät se selkein intohimo, mutta myös tuo matkustaminen, ruoka, viini, elokuvat...
2. Kuunteletko musiikkia monipuolisesti vai vain tietty(j)ä genre(j)ä? Ohoh, vastasin tähän liittyen jo tuolla satunnaiset faktat -osiossa, mutta voisin vielä sanoa, että mielestäni kuuntelen musiikkia aika monipuolisesti, vaikka eniten suosin sitä vanhaa jazzia. En oikein pidä hiphopista enkä raskaasta metallimusiikista, mutta varmaankin melkein mistä muusta genrestä tahansa löytyy minulle rakkaita artisteja ja kappaleita. Ja no, löytyy kyllä oikeastaan hiphopista ja metallimusiikistakin. Mutta kuuntelen musiikkia kyllä huomattavasti vähemmän kuin nuorempana. Nautin usein hiljaisuudesta.
3. Oletko optimisti vai pessimisti? On minullakin synkät hetkeni, mutta vastaan silti ilman epäilyksiä, että optimisti.
4. Oletko taikauskoinen tai uskovainen ylipäätään? En ole taikauskoinen enkä määrittele itseäni uskovaiseksikaan, mutta ehkä joku muu olisi eri mieltä. Romaanini lukeneet arvaavat tai tietävät elämänkatsomuksestani jotakin, ja uskon muutamiin sellaisiin asioihin, joita joku saattaa pitää yliluonnollisina. Mutta oikeasti olen hyvin rationaalinen ja tasapainoinen ihminen, en lainkaan taikauskoinen enkä ainakaan dogmaattinen (tai minkään järjestäytyneen uskonnon kannattaja).
5. Mikä on vaikein asia, jonka olet tehnyt? Jaa-a. Olen elänyt sillä tavalla helpon elämän, etten ole joutunut koskaan kauhean vaikeiden asioiden - tai ainakaan valintojen - äärelle. Tietenkin jokainen tekee vaikeita asioita ja valintoja elämässään, mutta mieleeni tulee vain lopulta melko tavanomaisia ja arkisia asioita. Hmm, ehkä ne vaikeimmat liittyvät ihmissuhteisiin ja saavat siten jäädä tässä julkisesti puimatta.
6. Onko marraskuussa mitään hyvää? Hih, onhan siinä. Tai tässä. Esimerkiksi tyttäreni syntymä(päivä). Ja monella muullakin rakkaalla on synttärit. Isänpäiväkin. Mutta joo, aika synkkä kuukausi tämä on, ainakin nykysäillä.
7. Onko sinulle joitain epäsovinnaisia ja provosoivia mielipiteitä? Kerro! No on. Mutta ikä on tehnyt tehtävänsä, enkä koe enää tärkeäksi tai miellyttäväksi hieroa niitä kaikkien naamaan väkipakolla. Toki se epäsovinnaisuus tai provosoivuus riippuu ihan vastapuolestakin. En liene omassa kaveripiirissäni kovin radikaali, mutta jossakin toisessa porukassa ehkä. Muita eniten ärsyttävät mielipiteeni tuntuvat liittyvän punaisiin ja vihreisiin arvoihin, eläinten ja ihmisten oikeuksiin, tasa-arvoon ja vanhemmuuteen (lue: äitiyteen).
8. Oletko sinut itsesi kanssa (siis mielen ja kehon kanssa)? Olen, mutta katso seuraavakin vastaus.
9. Muuttaisitko itsessäsi mitään? Toivoisin (ja yritän työstää) luonteeseeni lisää pehmeyttä, joustavuutta ja kärsivällisyyttä. Fyysisesti voisin muuttaa moniakin asioita, mutta kelpaan itselleni näinkin.
10. Kuka on kaunein ihminen, jonka tiedät ("kaunis" ei sitten koske pelkästään naisia!)? Aika mahdoton kysymys. Elämässäni on niin paljon kauniita ihmisiä. Jotkut ovat sitä erityisen paljon ulkoisesti, toiset sisäisesti, ja joissakin yhdistyy maagisesti molemmat. Sanon nyt kauhean kliseisesti, mutta sanon kuitenkin, että valo sisältä loistaa kyllä uloskin, mutta ei välttämättä toisin päin. Silti sitä en kiellä, etteikö joitakin olisi erityisen miellyttävää katsoa, mutta kauneus on ihan oikeasti katsojan silmässä. Sitä silmää jossakin määrin ohjaa vallalla olevat kauneuskäsitykset, mutta kaikilla meillä on omat mieltymyksemme. Minä en esimerkiksi osaa pitää todella kauniina ihmistä, joka ei ole rento. Etten olisi totaalisen tylsä, mainitsen yhden kokonaisvaltaisesti kauniin esimerkin, eli blogiystävä Minnan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa livenä äskettäin. Siinä on yksi ihminen, joka hehkuu kauneutta niin sisäisesti kuin ulkoisesti - ainakin minua miellyttävällä tavalla.
11. Mikä on kaunein laulu, jonka tiedät? Linkitä, jos voit. Täysin mahdoton kysymys. Jostakin syystä kuitenkin mieleeni tuli nyt ensimmäisenä lukuisista vaihtoehdoista vanha walesilainen kehtolaulu Suo Gan, joka värisytti yhdessä lempielokuvistani Auringon valtakunta (1987). Siitä kyseisen elokuvan versio alla.

Ja nyt, ystävät hyvät, keksisin kyllä kysymyksiä halukkaille vastaajille, mutta en viitsi tehdä sitä turhaan, jos kukaan ei ilman henkilökohtaista haastamista innostu vastaamaan. Mutta ihan vilpittömästi keksin kysymykset enemmän kuin mielelläni, jos joku intoutuu ja uskaltautuu niitä minulta tiedustelemaan. Olisi kiva lukea vastauksia!

Ensi kerralla taas kirjojen pariin. Hyvää loppuviikkoa kaikille!

PS. Koska kello ehti hypätä juuri yli puolenyön, torstain tunnustukset muuttuivat perjantain paljastuksiksi. Valitettavasti tätä sokeeraavampaa ei nyt ollut tarjolla.

Lastenkirjalauantai - Lauren Child: Samu ja Salla

Lauren Child: Himpun verran näkymätön (Slightly Invisible).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Saara Pääkkönen.
Sivuja: 40.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4.75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Paljastettakoon heti alkuun, että olen hulluna Samuun ja Sallaan. Onneksi myös lapseni pitävät heistä.


Lauren Child on lastenkirjailijana ja kuvittajana varsin veikeä. Samun ja Sallan lisäksi häneltä on ilmestynyt esimerkiksi Miten satujen susista selvitään (Pieni Karhu 2006), joka on idealtaan hauska kirja saduissa esiintyvien pelottavien asioiden kohtaamisesta. Meiltä löytyy niin ikään Childin kuvittama uusi Peppi Pitkätossu (uutta siinä on myös Kristiina Rikmanin käännös), ja vaikka itseäni Astrid Lindgrenin ykkösfaniksi tituleeraavana ymmärrän erittäin hyvin hänen teostensa vanhojen kuvitusten (ja käännösten) pyhän aseman, en osaa inhota uutta Peppiä juuri Lauren Childin ansiosta.


Tutuin Child on kuitenkin meillekin Samun ja Sallan takia. Alunperin näin tämän mainion sisarusparin televisiosta, jossa tyttäremme Stella sarjaan ihastui. Samu ja Salla on tv-viihteenä yksi harvoja lastenohjelmia, joita jaksan todella hyvin katsoa lasten kanssa ja jopa nautin siitä. Rakastan Childin humoristista ja erilaisia tekniikoita käyttävää kuvitustyyliä, rakastan hänen luomiaan hahmoja - etenkin Sallaa, joka on kerrassaan ihastuttava pieni tinttamari - ja rakastan myös suomenkielisen tv-ohjelman ääninäyttelijöitä. Erityisen ihastunut olen tässäkin Sallaan, tai siis hänen ääneensä. En valitettavasti ole löytänyt tietoa näyttelijästä. Myös Childin lapsen suuhun sopiva, liioitteleva ja muutenkin hauska kieli on värikästä kuunneltavaa sekä luettavaa.

Aukeama teoksesta Himpun verran näkymätön.

Samun ja Sallan keskeinen idea on sisarusparin välinen dynamiikka. Huolehtiva, järkevä Samu on pitkämielinen isoveli, joka kuitenkin välillä turhautuu pikkusiskoonsa Sallaan, joka on omalla lapsen logiikallaan operoiva, itsepäinen tytön tyllerö. Usein Samu yrittää kärsivällisesti opettaa jotakin Sallalle, joka sitten kääntää asian kuin asian omanlaisekseen ja itselleen parhain päin. Salla on kuitenkin hyvin suloinen ja vain lapselle ominaisella tavalla itsekäs, joten sympatia molempia hahmoja kohtaan on taattu.


On hyvä tietää, että Samu ja Salla ovat kyllä Lauren Childin luomia hahmoja, mutta hyvin suuresta määrästä Samu ja Salla -kirjoja vain harva on todella Childin itsensä kuvittama. Meillä on kyllä pidetty ihan samalla tavalla tv-sarjan pohjalta tehdyistä "feikkikirjoista", mutta on silti hienoa, että nyt ilmestyi pitkästä aikaa itsensä Childin kuvittama teos, tämä Himpun verran näkymätön. Se onkin suurinta osaa Samu ja Salla -kirjoja isompi, paksumpi ja mielestäni myös paperiltaan ja painojäljeltään laadukkaampi. Childin oma kuvitus näytti aluksi jopa hieman oudolta jäljitelmiin tottuneeseen silmään, vaikkei vähemmän näitä lukenut huomaisi varmasti eroa. Kollaasitekniikka ja hauskasti asetellut sivut hyppivine teksteineen ovat samat kaikissa kirjoissa. Ja tarinat yhtä hauskoja.

Aukeama teoksesta Himpun verran näkymätön.

Kirjat ovat tosiaan mielestäni monella tavalla mainioita, mutta täytyy myöntää, että Samu ja Salla toimii vielä paremmin televisiossa. Osaltaan tämä johtuu varmaankin juuri hyvästä näyttelijätyöstä ja -ohjauksesta. Meillä lapset (tai no Dani ei vielä niinkään, mutta Stella) ovat erityisesti mieltyneet tv-sarjaan, mutta kirjoissa muut teokset ajavat usein ohi. Kuten kuvasta näkyy, meille on silti hankittu paljon Samu ja Salla -kirjoja, joiden joukossa on yksi kurkistusluukkuteos (se on ollut kyllä erittäin suosittu, mutta yli 50 luukkunsa kanssa aikuislukijalle aika väsyttävä ja hidas) sekä puuhakirja. "Tavallisista kirjoista" meillä suosituin on ollut Nämä juhlat ovat oikeasti minun. Tv-sarjaa on tallennettu Pikku Kakkosesta, mutta pari dvd:täkin on hankittu. Olen ostanut Stellalle myös jonkin verran oheiskrääsää; niin paljon Childin hahmoista pidän. :)


Samu ja Salla -kirjat (ja tv-sarja) ovat tosiaan yksi harvoista uusista lastenteoksista, johon suhtaudun samanlaisella lämmöllä ja intohimolla kuin oman lapsuuteni suosikkeihin. Uskon näistä muodostuvan klassikkoja, joita suosittelen kaikille lapsille (otollisin ikäryhmä lienee 3-6-vuotiaat?) etenkin tv-sarjana, mutta ilman muuta myös kirjoina. Alla vielä nautittavaksi esimerkiksi pari aukeamaa uusimmasta kirjasta.

Aukeama teoksesta Himpun verran näkymätön.

Aukeama teoksesta Himpun verran näkymätön.

Päivä 19: Lempikirjasi, josta on tehty elokuva

Tämän päivän otsikko oli minusta monitulkintainen: Favourite book turned into a movie. Tarkoittaako se parasta niistä kirjoista, joista on tehty elokuva, vai lempikirjaasi, josta on tehty elokuva - vai jopa elokuvaa lempikirjastasi? No, päätin käsitellä tässä niitä lempikirjojani, joista on tehty myös hyvä elokuva.


Usein moniosainen televisiosarja antaa paremmat mahdollisuudet kirjalle, sillä on selvää, että satoja sivuja tekstiä on hyvin vaikea saada tyydyttävästi mahtumaan parin tunnin elokuvaa. Tässä ei kysytty tv-sarjoista, mutta listaan silti muutaman mieleen jääneen:

• Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) (BBC 1995)
• Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (Berlinerpoplene) (NRK 2007)
• Kalle Päätalo: Elämän vonkamies (Iijoki-kirjasarjan alku) (YLE 1986)
• Astrid Lindgren: Marikki (Madicken) (SF 1979), Melukylän lapset (Alla vi barn i Bullerbyn) (SF 1987), Saariston lapset (Vi på Saltkråkan) (SF 1964)
• L.M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Green Gables) (CBC 1985)

Osasta on myös elokuvaversiot, mutta minulle nämä ovat olleet tärkeitä nimenomaan tv-sarjoina. Lasten- ja nuortenkirjat taipuvat helpommin niin televisioon kuin valkokankaalle. Niistä löytyy minun mielestäni myös erittäin hyviä elokuvia - jotka on tehty erittäin hyvistä kirjoista. Ainakin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta tehtiin lopulta uskomattoman onnistuneeksi elokuvatrilogiaksi. Samoin C.S. Lewisin Narnia-kirjat ovat olleet minusta o myös elokuvina. Ja pidin myös P.L. Traversin Maija Poppanen -kirjojen elokuvaversiosta, vaikka kirjalija itse oli siihen kovin tyytymätön. Totta on, ettei se ole yhtä loistava kuin kirjat, mutta elokuva on silti aika ihana, Julie Andrews upea ja laulut erityisen hyviä.

Mieleeni tulee ainakin neljä rakastamaani aikuistenkirjaa, jotka ovat olleet mahtavia myös elokuvina. Joskin kolmessa tapauksessa neljästä olen nähnyt leffan ennen kirjan lukemista, mikä on aina suotuisampi järjestys elokuvaa ajatellen. En osaa varmaksi sanoa, olisinko pitänyt näistä yhtä paljon, jos olisin lukenut kirjat ensin, mutta uskoisin niin:

• Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Gone with the Wind) (Victor Fleming 1939)
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa (The Color Purple) (Steven Spielberg 1985)
• Richard Yates: Revolutionary Road (Sam Mendes 2008)

Nostan nyt ykköseksi seuraavan kirja-elokuva-parin näiden muiden ohi sillä perusteella, että luin ensin kirjan, johon rakastuin, ja näin vasta sen jälkeen elokuvan, josta pidin silti todella paljon. Valintani on Susanna Alakosken kirjaan Sikalat (Schildts 2007) perustuva elokuva Sovinto (Pernilla August 2010).

Kuva: Ystad.se.

Elokuva ei seuraa kirjaa lainkaan orjallisesti, mutta siinä on tunnistettavasti sama tarina ja tunnelma. Tämä oli yksi harvoista elokuvista, joiden jälkeen oloni ei ole ollut puhdistunut, vaan yhä ahdistunut, vaikka elokuva on ollut mielestäni erinomainen. Kaikki tärkeiden roolien näyttelijät olivat erittäin hyviä ja kuvaus oli oivaltavaa sekä kaikesta rumuudesta huolimatta kaunista. Elokuvasta oli jätetty pois paljon kirjan kauheuksia, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä visuaalisina asiat olisivat olleet liian raskaita. Elokuvassa oli kirjasta poiketen kaksi aikatasoa ja tarinaa, ja mielestäni ratkaisu oli hyvin toimiva.

Päivä 4. Lempikirjasarjasi paras kirja

Ääh. Maija Poppasia en valitettavasti muista niin hyvin enää, että osaisin nimetä parhaan osan. Enkä varmasti ole kaikkia lukenutkaan, kun kaikkia ei ole edes suomennettu (enkä lapsena lukenut englanniksi). Ensimmäinen osa lienee varma valinta. :)


Samoin Ragden Berliininpoppelit-trilogian yksityiskohdat ovat sillä tavalla hävinneet mielestä, etten uskalla ilmaista satavarmaa ja vahvaa mielipidettä asiasta. Tässäkin ensimmäinen osa, eli se Berliininpoppelit, ainakin teki niin suuren vaikutuksen, että halusin ehdottomasti lukea seuraavatkin osat. Sanotaan siis se.

Kuva: Risingshadow.net

Toki Pimeä nousee -sarjan lukemisestakin on aikaa - monta kertaa enemmän kuin Berliininpoppeleista - mutta sen osista minulla on edes jonkinlainen erittelevä muistikuva. Vahvimman vaikutuksen taisi tehdä sarjalle nimen antanut Pimeä nousee (se ei kuitenkaan ollut sarjan ensimmäinen osa), ja taisin pitää tosi paljon myös viimeisestä osasta nimeltä Hopeapuu (joka oli kuvassa edellisessä postauksessani).


Haluan käyttää tilaisuuden hyväkseni vielä kertomalla, että ennen tätä sarjaa luin Cooperilta kirjan Keltakaapu, siniviitta, joka oli uskomattoman hyvä sekin.


Asiasta ruokaan: Tein tänään uuden aluevaltauksen, eli ensimmäistä kertaa illallista linsseistä. On oikeastaan aika hassua, että olen ollut niinkin kauan kasvissyöjä, mutten ollut koskaan kokannut linsseistä. Vegaaniblogisuosikkini Keittiö ja puutarha esittelee jatkuvasti mainioita, yksinkertaisia mutta maukkaita arkiruokia, kuten nyt tämä Linssi-pinaattipasta. Kermaiseen kastikkeeseen hienostuneen lisänsä toi kuitenkin loraus valkoviiniä, mmmmm! Ja pinaatti (helposti pakasteena) on ikisuosikkini, jota mielelläni tuikkaisen joka toiseen ruokaan. Linssi-pinaattipasta on koostumukseltaan ja miedolta maultaan melko varma valinta myös lapsiperheisiin. Meidän nirsoliinit eivät tätä hirveästi syöneet, mutteivät toisaalta yökötelleetkään, mikä on jo puoli voittoa uuden ruoan ollessa kyseessä. Ja sitä paitsi Stella ja Dani olivat tänä iltana niin päättömällä tuulella, etteivät olisi jaksaneet keskittyä varmaan edes jäätelöön...


Nyt nuo pienet pyörremyrksyt jo nukkuvat ja me vanhemmat alamme katsoa homodokkaria digiltä. Odotan muuten tosi paljon torstaina Maikkarilla alkavaa Modernia perhettä. Ulkkariystävien mukaan se on hervottoman hauska!


Hei onko kukaan teistä lukenut Susan Cooperin nuortenkirjoja? 


Kukaan (siis kukaan) ei kommentoinut mitään lempikirjasarjapostaukseeni (nyyh), ja minua jäi kiinnostamaan, onko Pimeä nousee -sarja (tai se Kultakaapu, siniviitta -romaani) tuttu kenellekään muulle?