Bloggariklubi, Alli Jukolan tarina ja Onnellisuuden tasavalta

Bloggariklubin lavalla näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, ohjaaja/dramaturgi Minna Leino ja Kansallisteatterin tekstisuunnittelija Kirsi Helstelä.

Ensimmäinen Bloggariklubi ja Alli Jukolan tarina

Kaikki uusi ja uudenlainen tekeminen on lähtökohtaisesti kivaa. Lisäksi nälkäni muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta kohtaan on kasvanut viime aikoina. Siksi innostuin, kun kuulin keväällä Kansallisteatterin ja Bonnierin kirjakustantamojen lanseeravan Bloggariklubin, joka yhdistää ja tarjoaa kulttuurikokemuksia teatteriin ja kirjallisuuteen liittyen.

Keväällä kävin avajaisklubilla, jossa oli alkuun runsas kattaus kirjailijoiden ja teatterintekijöiden haastatteluja. 

Vilja Perttola Bonnierilta kyselee Pauliina Sudelta tämän kirjoittamasta psykologisesta trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). 

Haastattelujen ja iltapalan jälkeen menimme katsomaan Kansallisteatterin Willensaunaan monologinäytelmän Alli Jukolan tarina. Se pohjautuu Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö (Tammi, 2014), joka on taas eräänlainen uudelleentulkinta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -klassikosta. Harmitti kun en ollut Katajavuoren romaania edeltäkäsin lukenut, vaikka yleisesti ottaen innostun pastisseista ja muista vanhojen teosten uudelleentulkinnoista. Kaikkea kiinnostavaa ei ehdi lukea, mutta ehkä Wenla Männistö oli jäänyt minulla odottamaan siksikin, että Seitsemän veljestä ei ole koskaan kuulunut suosikkiklassikoideni joukkoon. Lapsena pidin kyllä paljon Riitta Nelimarkan kuvittamasta laitoksesta, mutta aikuisena en ole jaksanut Kiven tekstistä oikein innostua.

Tuoreelta tuntui kuitenkin jo kuultuna Katajavuoren idea tuoda klassikko paitsi nykyaikaan myös valita päähenkilöksi veljessarjan ja koko perheen ulkopuolelta nuori nainen Venla. Kansallisteatterin sovituksessa romaanista oli taas poimittu pääosaan veljesten äiti, Alli Jukola. Katajavuori ei pitänyt tätä lainkaan huonona asiana, sillä hän oli itsekin kiintynyt Alliin ja saanut paljon myös häneen liittyvää lukijapalautetta. Kirjaa lukematta ja näytelmän katsottuani ratkaisu tuntui hyvältä myös minusta. Pidän monologinäytelmistä, ja Alli Jukolalla oli tarpeeksi sanottavaa kannattelemaan kokonaista näytelmää. Hienoa työtä Paula Siimekseltä.

Kansallisteatterin pääjohtaja ja Alli Jukolan tarinan ohjaaja Mika Myllyaho sekä Riina Katajavuori Lavaklubilla Kirsi Helstelän haastattelemina.

Alli Jukolan tarinan ehtii katsomaan vielä syys- ja lokakuun aikana!

Onnellisuuden tasavalta

Jo ensimmäisellä Bloggariklubilla oltiin saatu esimakua Kansallisteatterin tämän syksyn ensi-illasta Onnellisuuden tasavalta, joka on Minna Leinon ohjaus brittiläisen Martin Crimpin tekstistä. Tämän postauksen aloituskuvassa juuri Minna Leino on kavunnut näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa lavalle kertomaan näytelmästä ja lukemaan siitä pätkän. Kiinnostus näytelmää kohtaa heräsi heti tuolloin, ja olinkin iloinen, kun bloggariklubilaisena sain kutsun Onnellisuuden tasavallan viimeviikkoiseen ensi-iltaan.

Näytelmä täytti keväällä syntyneet odotukset, joskin se oli paljon muutakin kuin alkuosan loistavan piinallinen perhepäivällinen, johon liittyvän pätkän Björkman silloin keväällä meille luki. Saimme väliajalla jututtaa näytelmän dramaturgia Jukka-Pekka Pajusta, jonka kertoman perusteella tiesin odottaa, ettei näytelmä jatkukaan ensimmäisen osan sabluunalla. Jos Alli Jukolan tarina houkutteli lukemaan Wenla Männistöä ja uudelleen Seitsemän veljestä, Onnellisuuden tasavalta sai nyt kiinnostumaan Danten Jumalaisesta näytelmästä. Toki se on käsitteenä ja perusteiltaan tuttu, mutta uskon, että Onnellisuuden tasavallasta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Jumalaisen näytelmän rakenteen ja henkilöhahmot paremmin.

Sillä myös tämä näytelmä on eräänlainen pastissi ja Dantea mukaillen kolmiosainen. Ensimmäisen puoliajan jouluateria oli tosiaan näytelmän selkein osio, kuten dramaturgi kertoi, mutta ei lainkaan tylsää tai perinteistä teatteria sekään. Häijyä se oli. Yhtään ei tiennyt, mitä viiltävää tai kauheaa kukin perheenjäsen seuraavaksi suustaan päästää. Pidin erityisesti Terhi Panulan esittämästä isoäidistä ja Marja Salon sekä Alina Tomnikovin nuorista tyttäristä. Ja tietenkin Hannu-Pekka Björkmanista, jonka osuus oli mahtava.

Toinen, mm. talkshow- ja ryhmäterapiatyyliin vedetty osio oli hetkittäin, suurimman osan aikaa, järjettömän hauska. Jo ensi-illassa näyttelijät myös pelasivat ryhmänä hyvin ja rytmikkäästi yhteen. Hetkittäin ärsyynnyin siitä, että nykyajan kyyninen kommentointi oli aiheiltaan vähän kulunutta. Moneen kertaan on jo kuultu vitsejä ja valitusta esimerkiksi siitä, miten nykyihminen on narsistinen, kun se kuvaa itseään ja elämäänsä sosiaaliseen mediaan muiden katsottavaksi. Mutta ei se ainoa aihe ollut, ja kaiken kaikkiaan näytelmän teema itsekkyyden ja kuvitellun yksilöllisyyden johtamisesta tyhjyyteen ja yksinäisyyteen oli koskettava.

Näin näytelmän sen lopun mukaan tulkitsin, mutta osioista viimeinen jäi minulle selvästi hämärimmäksi ja tylsimmäksi. Lyhythän se oli, mutta silti huomasin vähän jo venytteleväni puutuneita jäseniäni, koska en oikein ymmärtänyt, mistä on kyse. Eikä taidetta aina tarvitsekaan ymmärtää, mutta etenkin Cécile Orblinin roolihahmon Madeleinen tulkintaan olisin varmaan kaivannut sitä Danten tuntemusta. Hänen ja sinällään loistavan Björkmanin roolit, välinen dynamiikka ja liittyminen näytelmään kokonaisuutena olivat minulle hieman mystisiä.

Kuitenkin voittopuolisesti kokemus oli loistava. Katsoessa sai nauttia, mutta samalla oli pakotettu pohtimaan, pureskelemaan ja sulattelemaan. Kiinnostuneena menenkin tämän jälkeen lukemaan muiden tulkintoja näytelmästä. Niitä löytyy paitsi lehdistä myös ainakin seuraavista blogeista: Pilkkuun asti, Kujerruksia, Huminaa, Kirsin Book Club ja Lumiomena.

Tiukkojen haasteiden tiistai - Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?

Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?/Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Kustantaja: Jonathan Cape, 1964.
Sivuja: 140.
Genre: Näytelmä.
Arvio: 4,5/5.
Lue lisää näytelmästä Wikipediasta.


"GEORGE: I'm tired, dear... it's late... and besides...
MARTHA: I don't know what you're so tired about... you haven't done anything all day; you didn't have classes, or anything....
GEORGE: Well, I'm tired.... If your father didn't set up these goddamn Saturday night orgies all the time....
MARTHA: Well, that's too bad about you, George....
GEORGE [grumbling]: Well, that's how it is, anyway.
MARTHA: You didn't do anything; you never do anything; you never mix. You just sit around and talk.
GEORGE: What do you want me to do? Do you want me to act like you? Do you want me to go around all night braying at everybody, the way you do?
MARTHA [braying]: I DON'T BRAY!
GEORGE [softly]: All right... you don't bray.
MARTHA [hurt]: I do not bray.
GEORGE: All right. I said you didn't bray.
MARTHA [pouting]: Make me a drink.
GEORGE: What?
MARTHA [still softly]: I said, make me a drink.
GEORGE [moving to the portable bar]: Well, I don't suppose a nightcap'd kill either one of us...."


Linnean Kujerruksia-blogin Hyppää lavalle -haasteen innoittamana luin vielä toisenkin näytelmän, jonka senkin olen nähnyt vain elokuvana, mutta joka sekin on yksi kaikkien aikojen suosikkileffojani. Nyt käsittelyssä on siis Kuka pelkää Virginia Woolfia?, kun aiemmin luin haastetta varten Kissa kuumalla katolla -näytelmän.


En siis ole nähnyt tätä lavalla ja elokuvanakin muistaakseni vain kerran. Siitä on aikaa, mutta kokemus on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Hyvin suuri osa elokuvan suuruutta ovat Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin uskomattoman hienot roolisuoritukset ja yhteispeli, mutta jo leffaa katsoessa on selvää, että myös sen teksti on ainutlaatuinen. Tämä huomio vain kristallisoitui lukiessani tekstin painettuna. Minun on edelleen vaikea kuvitella Marthaksi ja Georgeksi muita kuin Taylor ja Burton, mutta Edward Albeen näytelmä on mahtava muutenkin.


Varoitettakoon nyt niitä, jotka eivät ole teoksen kanssa tuttuja, että mahtava tarkoittaa tässä samalla kamalaa, surullista ja ahdistavaa.


Erona elokuvaan näytelmä tapahtuu kaikkineen Marthan ja Georgen kotona, heidän olohuoneessaan. Henkilöhahmojakin on vain neljä, joista keskiössä ovat keski-ikäinen aviopari Martha ja George. Nuorempi pariskunta, Nick ja Honey, ovat tulleet aamuyön jatkoille yliopiston henkilökunnan illanvietosta. He ovat juuri muuttaneet paikkakunnalle ja ovat tutustuneet jatkojen isäntäpariin vasta samana iltana.


Molempien pariskuntien miehet ovat töissä yliopistolla, jonka johtaja Marthan isä on. Nuorempi aviopari joutuu todistamaan Marthan ja Georgen helvetillistä keskinäistä nokittelua ja suhteen kipupisteiden avaamista, minkä katalysaattoreina he osaltaan toimivat. Ei Nickin ja Honeynkaan suhde ongelmaton ole, mutta kauheimmat luurangot kaivetaan vanhemman parin kaapeista ja erityisesti heidän takiaan lukijalle kihoaa kylmä hiki otsalle ja ahdistuksen kyyneleet silmiin.

Richard Burton ja Elizabeth Taylor. Kuva: Lemon Oil.

Olen tällä kertaa harvinaisen lyhytsanainen, vaikka olen tavoistani poiketen jopa avannut teoksen juonta. En vain osaa nyt sanoa tästä muuta kuin että minulle sekä elokuva että näytelmäteksti ovat olleet erittäin voimakkaita kokemuksia ja jääneet kaihertamaan - sekä jättäneet ilmeisen sanattomaksi. Katsokaa ja lukekaa, jos ette ole vielä niin tehneet. Etenkin, jos arvostatte suljettuun tilaan ja lyhyelle aikavälille pakattua tiivistä draamaa ja alkoholinhuuruisen avioliittohelvetin kuohuvaa kuvausta, ettekä pelkää tekstin psykologista ahdistavuutta ja rumuutta.


Osallistun teoksella ainakin Hyppää lavalle -haasteeseen.


"MARTHA: Hey, hey.... Where is everybody...? [It is evident she is not bothered.] So? Drop me; pluck me like a goddamn... whatever-it-is... creeping vine, and throw me over your shoulder like an old shoe... George? [Looks about her.] George? [Silence.] George! What are you doing: Hiding, or something? [Silence.] GEORGE!! [Silence.] Oh, fa Chri... [Goes to the bar, makes herself a drink and amuses herself with the following performance.] Deserted! Abandon-ed! Left out in the cold like an old pussy-cat. HA!"


PS. Lopuksi haluan vielä esittää pahoitteluni siitä, kuinka kelvoton bloggaaja olen viime aikoina ollut. Pahoin pelkään, ettei tilanne tule parantumaan kesän aikana vaan paremminkin päinvastoin: lähdemme viikon kuluttua reissuun noin kuukaudeksi, enkä usko silloin bloggaavani tätä nykyistä vähää. Harvan kirjoittelun lisäksi olen vastannut hitaasti kommentteihin täällä ja jättänyt muiden blogeissa vierailun vähälle ja kommentoinnin melkein kokonaan. En ala tässä eritellä syitä, mutta mitään dramaattista taustalla ei ole, siis edes mielenkiinnon sammumista, vaan toivon voivani jatkaa kesän jälkeen taas entiseen malliin. Siihen saakka yritän pitää blogia hengissä kirjoittelemalla edes silloin tällöin (paitsi sen reissumme aikana) ja edes vastaamalla kommentteihinne. Yritän myös pitää itseäni kartan reunalla lueskelemalla muita kirjablogeja edelleen, vaikka jättäisin niihin enää harvoin puumerkkiäni.


Kirjoja luen edelleen innokkaasti, mutta jonkinlaista levottomuutta on ehkä silläkin rintamalla havaittavissa, sillä olen jättänyt kesken tai tauolle nyt kolme kirjaa: David Nichollsin Kaikki peliin, Carita Forsgrenin Perintö ja Sergei Dovlatovin Meikäläiset. Kahta jälkimmäistä jatkan ehkä vielä, mutta Nicholls taisi jäädä lopullisesti kesken. Olen kyllä onnistunut myös uppoutumaan joihinkin kirjoihin, joten ei tässä varmaan sen vakavammasta ole kyse.

Kissamainen keskiviikko - Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof

Tennessee Williams: Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla).
Kustantaja: New Direction, 1955.
Sivuja: 124.
Genre: Näytelmä.
Arvio: 4,5/5.
Lue näytelmästä lisää täältä.


"MARGARET: Oh, Brick! How long does it have t' go on? This punishment? Haven't I done time enough, haven't I served my term, can't I apply for a - pardon?
BRICK: Maggie, you're spoiling my liquor. Lately your voice always sounds like you'd been running upstairs to warn somebody that the house was on fire!
MARGARET: Well, no wonder, no wonder. Y'know what I feel like, Brick?


[Children's and grownups' voices are blended, below, in a loud but uncertain rendition of 'My Wild Irish Rose'.]


I feel all the time like a cat on a hot tin roof!
BRICK: Then jump off the roof, jump off it, cats can jump off roofs and land on their four feet uninjured!
MARGARET: Oh, yes!
BRICK: Do it! - fo' God's sake, do it...
MARGARET: Do what?
BRICK: Take a lover!"


Minulla on näytelmien lukemisesta vähän kahtalaisia kokemuksia. Joistakin, kuten Shakespearen Romeosta ja Juliasta, olen todella nauttinut. Toiset taas, kuten Tsehovin Kolme sisarta, eivät ole minulle oikein luettuna auenneet, vaikka lavalla ne saattavat olla oikein hyviäkin.


Linnean hauskan Hyppää lavalle -haasteen myötä innostuin miettimään, mitä näytelmiä haluaisin kaikkein eniten lukea. Cat on a Hot Tin Roof, eli Kissa kuumalla katolla, valikoitui yhdeksi luettavaksi helposti, sillä vaikka en muistaakseni ole nähnyt sitä koskaan lavalla, rakastan siitä tehtyä vuoden 1958 elokuvaa, jossa näyttelevät aina upeat Paul Newman ja Elizabeth Taylor. Näytelmäteksti on kyllä parempi kuin elokuva, josta on häivytetty homoseksuaaliset viitteet ja homofobian kritisointi oikeastaan kokonaan. Muistini mukaan elokuvassa myös Maggie on suuremmassa roolissa kuin tässä näytelmätekstissä, mutta se ei ole kovin ikävä asia, kun Elizabeth Taylorista on kyse.

Halusin lukea juuri tämän tekstin myös siksi, että tiesin siinä käytettävän vahvaa etelävaltiolaista puheenpartta. Ihastuksissani luinkin melkein koko näytelmän ääneen, vaikka minun southern drawl -yritelmäni kuulostavat naurettavilta. 


"Yaisss! Just remarkable. Did you all notice the food he ate at that table? Did you all notice the supper he put away? Why, he ate like a hawss!"


Murre on kuitenkin lopulta sivuseikka, sillä näytelmä - sen alkuasetelma, juoni ja teemat - on itsessään niin upea. Kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella melko raivostuttavia. Itsekkäitä, ahneita ja ajattelemattomia. Keskiössä on puuvillaplantaasin kuolemansairas ja läheisilleen julma isäntä, Big Daddy, jonka perintöä halajavat - ja häntä siten mielistelevät - hänen vanhin poikansa puolisoineen sekä nuoremman pojan vaimo, Maggie. Nuorempi poika itse, Brick, on elämänhalunsa menettänyt, alkoholisoitunut ex-urheilija, joka ei voisi vähempää välittää perinnöstä - tai vaimostaan. Mukana hääräävät myös talon hysteerinen emäntä, joka ei suostu uskomaan miehensä pian kuolevan, perheen lääkäri, pappi, palvelijoita ja lapsia.


Näytelmä kattaa vain yhden illan, ja tapahtumat sijoittuvat yhden talon sisälle, oikeastaan vain pariin huoneeseen. Tunnelmaan sopivasti on kuuma ilta, painostava tunnelma lupailee myrskyä. Juhlitaan Big Daddyn syntymäpäiviä, mutta harva on todella juhlatuulella. Sitten valheet alkavat paljastua ja paineet purkautua, välejä selvitellään suorasanaisesti... Eniten selvitellään lopulta sitä, miksi Brick on alkoholisoitunut ja miksi hän ei halua harrastaa seksiä vaimonsa kanssa. Homoseksuaalisten teemojen käsittely on yllättävän rohkeaa 1950-luvun näytelmäksi, enkä sinällään ihmettele - vaikka harmittelen - että ne on häivytetty saman vuosikymmenen elokuvasovituksesta.


Tennessee Williams kirjoitti näytelmään parikymmentä vuotta myöhemmin viimeisestä näytöksestä toisen version, joka oli myöskin mukana tässä lukemassani kirjassa. En osaa sanoa, kumpi minusta on parempi. Molemmat olivat hyviä, eivätkä käsitellyt asiat olellisesti muuttuneet uudessa versiossa. Williams on kirjoittanut useita muitakin tunnettuja näytelmiä (joista on usein tehty yhtä tunnettuja elokuvaversioita), kuten Viettelyksen vaunu, Äkkiä viime kesänä ja Nuoruuden suloinen lintu.


Vaikka luen mieluummin romaaneja kuin näytelmiä, nautin tästä tekstistä hyvin paljon. Se onnistuu välittämään erityisen hyvin talossa vallitsevan valheellisen, petollisen, hermostuneen ja painostavan tunnelman. Myös jokainen henkilöhahmo on taiten laadittu. Ehkä karrikoitukin, mutta tähän näytelmään pieni överiksi vetäminen sopii hyvin. Nyt tekee mieli katsoa elokuva taas kerran, ja olisi hienoa nähdä tästä myös oikein laadukas teatteriesitys.


"What is the victory of a cat on a hot tin roof? - I wish I knew...


Just staying on it, I guess, as long as she can..."

---

Osallistun kirjalla Hyppää lavalle- ja So American -haasteisiin. Jälkimmäisessä nappaan tällä pisteen kategorioissa Post-World War II Classics; Southern Fiction; Modern Men Writers; ja Mississippi.

Turinatorstai: Kirjoja siskoista ja sisaruudesta

Aamulla herätessäni minulla oli tapana kipaista tyyny kainalossa isosiskon viereen.

Essi Tammimaa: Paljain käsin.

Kustantaja: Gummerus, 2011.

Sivuja: 346.

Genre: Kotimainen nykykirjallisuus.

Arvio: 3,75/5.

Katriina Ranne: Minä, sisareni.

Kustantaja: Nemo, 2010.

Sivuja: 499.

Genre: Kertomakirjallisuus.

Arvio: 4,5/5.

Anton Tsehov: Kolme sisarta.

Kustantaja: WSOY, 2001.

Suomentaneet: Eino ja Jalo Kalima.

Sivuja: 109.

Genre: Näytelmä.

Arvio: 3,25/5.

----

How is a young woman who is handsome, clever and rich, going to fill her need for a sister? 

- Jane Austen teoksessa Emma

----

Siskot ja sisaruus ovat minulle tärkeitä ja läheisiä aiheita. Minua on siunattu kahdella ihanalla siskolla, joten tämä kirjoitus on omistettu Ninnille ja Maijulle, joita ilman elämäni olisi paljon tyhjempää ja köyhempää. <3

Sisaria ja heidän välistään maagista sidettä on käsitelty taiteessa paljon ja kauan. Jo ennen kuin naisten oli mahdollista viettää sosiaalista elämää kodin ulkopuolella, heillä oli siskot. Sisarussuhde on yleisesti ottaen ihmisen elämän pisin ihmissuhde. Vanhemmat, lapset ja puolisot häviävät tässä ajallisesti. En väitä, etteivätkö veljet tai hyvät ystävätkin voisi olla yhtä tärkeitä tytölle tai naiselle kuin siskot, mutta jotakin erityistä sisarissa on. Soisin mielelläni jokaiselle tytölle ja naiselle ainakin yhden siskon. Kaikesta tästä huolimatta ymmärrän, että aina eivät siskostenkaan välit ole kunnossa.

Essi Tammimaa: Paljain käsin

Olen lukenut elämäni aikana paljon siskoskirjoja, mutta ihan äskettäin luin kolme, eli edellä mainitut Paljain käsin, Minä, sisareni, sekä Kolme sisarta. Ensimmäiseksi luin Essi Tammimaan toisen romaanin Paljain käsin. Valitettavasti en ole lukenut hänen esikoistaan, mutta ainakin tämän kirjan perusteella on selvää, että Tammimaa on lahjakas kirjailija, joka varmasti ansaitsee paikkansa suomalaisella taidekentällä.

Kustantaja kuvaa teosta seuraavasti:

Väkevä tarina kolmen sukupolven naisista.

Jokaisen on otettava elämä vastaan paljain käsin, ilman suojahanskoja. Haavoittuvuuteen ei ole olemassa vastalääkettä ja edellisen sukupolven haavat periytyvät seuraavalle.

Paljain käsin kertoo Vaaran kolmesta tyttärestä. Varpu hoitaa vanhuksia lähihoitajana eikä osaa pitää huolta itsestään. Inari rimpuilee tuomitussa suhteessa naimisissa olevaan mieheen. Virvan avioliitto rakoilee lapsettomuuden paineen alla. 

Tyttärien suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti puolestaan on kärsinyt oman äitinsä rakkaudettomuudesta. Ketjua on vaikea katkaista, sillä naisen osa on polvesta polveen selvitä yksin, miehistä ei ole tukea.

Moni Vaaran suvun naisista tekee elämänsä valintoja motiivinaan vapaus perheen kahleista. Loppujen lopuksi juuri perhe osoittautuu kuitenkin turvallisuutta ja pysyvyyttä luovaksi siteeksi naisten välille.

Yhtä paljon kuin sisaruudesta Paljain käsin kertoo äitiydestä, isoäitiydestä, siteistä ja traumoista eri naissukupolvien välillä. Romaani on taidokas, ja perheen tarina mielenkiintoinen. Sisaret ovat keskenään tarpeeksi erilaisia draamaa varten, ja heidän keskinäinen yhteytensä ja lojaalisuutensa kantaa paitsi heitä itseään myös kirjan tarinaa.

Saatoin lukea tämän huonoon väliin siinä mielessä, että olin juuri lukenut useamman kotimaisen inhorealistisen kirjan, ja kun romaani alkoi: "Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyynelet silmissä", ajattelin että nimenomaan: taas paskaa ja itkua, ei enää, en jaksa. Kirja pysyi kyllä uskollisena realismille kuvaillen tarkasti ja hienostelematta mm. ihmisruumiin toimintoja, mutta se lakkasi häiritsemästä tarinan vietyä lopulta mukanaan.

Toinen asia, joka ei ollut minun mieleeni, mutta on vain subjektiivinen mielipiteeni, oli liiallinen kielellä kikkailu ja uudissanojen keksiminen. Arvostan nerokkaita, kielellisiä oivalluksia, mutta Tammimaan kiemurat tökkivät usein yksittäisinäkin, ja joka tapauksessa niitä oli makuuni liikaa. Lukemisen nautintoni katkesi niiden takia usein tuskastuneeseen huokaisuun. Seuraava katkelma ei ole ehkä paras tai huonoin esimerkki tarkoittamastani, mutta se oli ensimmäinen heti kirjan alussa ja laski lukemisfiilistäni saman tien:

Juuri, kun saan lakanat kieräytettyä hänen alitseen lattialle, puhelin alkaa pirruttaa taskussani. Tietysti puhelin soi nyt, kun olen kyynärpäitäni myöten ulosteessa. En vielä tiedä, että muovipulikkaa värisyttää äidin kuulokepainikkeelle hädissään päsähtänyt sormi. Että äidin kyyneleet luikkaavat puhelimen hänen kädestään. Enkä minä vastaa.

Ymmärrän kyllä, että tällainen on jollekin toiselle lukijalle kovastikin mieleen.

Pidin romaanin erikoisesta kertojanääniratkaisusta: Kertojana toimii nuorin siskoista, Varpu, mutta hän on samalla ns. kaikkitietävä ja osaa kuvailla siskojensa tunteita ja heille tapahtunutta silloinkin, kun ei ole paikalla. En osaa sanoa, onko tämä vain kertojanroolilla leikittelyä vai viesti sisarten välisestä yhteydestä, jopa telepatiasta.

Kirjan tarina ja henkilöhahmot olivat siis kovasti mieleeni, mutta henkilökohtaisesti olisin nauttinut enemmän, jos inhorealismi ja kielellä leikittely olisi jätetty vähemmälle.

Anton Tsehov: Kolme sisarta

Välipalana luin Anton Tsehovin näytelmän Kolme sisarta. Ajattelin ensin, etten kirjoittaisi tästä mitään, sillä minulla ei ole paljon sanottavaa. Jostakin syystä en päässyt tarinaan ollenkaan sisälle. Olen lukenut aiemminkin näytelmiä, eikä hämäännykseni voi pelkästään siitä johtua, vaikka tietenkin muoto lähes pelkkänä dialogina asettaa lukijalle haasteensa. Lisäksi henkilöitä oli niin paljon, että menin totaalisen sekaisin, kun en jaksanut joka toisen repliikin kohdalla tarkistaa, kuka tämäkin taas oli. En ole lukenut vielä muuta Tsehovia, ja tässä oli kyllä odottamiani viehättäviä elementtejä, kuten perivenäläiseksi mieltämääni tuntemusten liioittelua, joutilaan yläluokan turhautumista oman elämänsä helppouteen ja ihanilta kuulostavia nimiä. Teoksen teemat tuntuivat liittyvän muutokseen, kaihoon ja tulevaisuususkoon. Sisaruudesta en ainakaan tällä lukemalla saanut paljon irti.

Katriina Ranne: Minä, sisareni

Kustantajan kuvaus:

Vuolteen sisarussarjaan kuuluu neljä samanlaista mutta niin erilaista tyttöä, jotka lapsuuden viattomuudesta ja yhteisyydestä kasvavat omiin suuntiinsa. Erilaiset kohtaamiset, rakkaus, sattuma ja vallankäyttö muovaavat nuorista naisista omia persooniaan. Mutta vuosienkin jälkeen he löytävät toisistaan itsensä.

Monivivahteinen, vahvatunnelmainen ja kielellisesti nautittava esikoisromaani kertoo lähtemisestä, rakkaudesta, tarinoista, satuttamisesta – ja ennen kaikkea sisarusten välisistä ainutlaatuisista suhteista.

Tämän Katriina Rannen (vai Ranteen?) esikoisen kohdalla kiteytän ihan ensimmäiseksi: "Oih"! 

Olin aivan ihastuksissani tästä romaanista. Jos Kirjasieppo-blogin Mari koki olevansa jäävi arvostelemaan tätä, koska on kotoisin samoilta seuduilta kuin kirjan perhe, minä tunnen olevani lähes jäävi, koska samastuin niin moneen asiaan ja pienetkin yksityiskohdat tuntuivat puhuvan suoraan minulle.

Jos lähdetään ihan perusasioista, niin - tietenkin - se sisaruus. Juuri näin! Toki sisarten välinen suhde on romaanissa hieman romantisoitu ja kauniilla kielellä kuorrutettu, mutta teki niin hyvää lukea rakkaudesta, harmoniasta ja kauneudesta kaiken sen äärimmäisen realismin jälkeen. Lisäksi olen syntynyt ja kasvanut samoihin aikoihin kuin kirjan sisaret, ja samankaltaisessa turvallisessa, keskiluokkaisessa kodissa. Lapsuuteni oli lähes ällöonnellinen.

Mutta sitten vielä: evakkoisovanhemmat, vadelmat, Beethovenin Kuutamosonaatti, Afrikka, swahili, jooga, Joensuu... Jopa vanhoja kotikatujani kirjasta löytyi, kuten Töölön- tai Pietarinkatu. Tuntui, kuin kirjailija olisi vinkannut minulle silmää joka toisella sivulla.

Ja silti, vaikka unohtaisin kaiken tämän, pitäisin kirjasta silti. Olihan se pitkä, jotkut osiot olivat irrallisia, ja tarkempi kustannustoimittaja olisi ohjannut esikoiskirjailijaa varmasti tiivistämään yhtenäisemmän paketin. Mutta en halua takertua tällaisiin, sillä päällimmäinen tunne oli niin vahva ihastus. Minulla ei mennyt edes siskokset keskenään sekaisin, niin kuin joillakin muilla tämän lukeneilla.

Kieli oli kaunista, muttei liian lyyristä romaaniksi. Kielellä leikittiin tässäkin, mutta siten, etten huokaillut tuskastuneena vaan ihastuneena. Seuraava esimerkki aukenee ehkä vain joogaa harrastaneille, mutta pidin siitä niin paljon, että haluan liittää sen tähän:

Jooga on sukellusta ilmassa. Päälläseisonnassa sukeltaa suoraan alaspäin, muissa asanoissa yleensä sivulle tai ylös. Joka asanan vaihdos on kauhaus ja potkaisu uuteen suuntaan, ja minä liu'un joogasalin ilmassa silmät kiinni opettajan seuraavaan sanaan asti. Sanan jälkeen seuraa aina asana, sanan vastakohta, sanaton sukellus.

Jotkut kielikuvat ja vertaukset olivat aivan nerokkaita ("Ei ole salaisuutta, jota sisko ei kestäisi kantaa toisesta kahvasta."), toiset taas ehkä hieman kömpelöitä ("Froteepyyhe on kuin siskot: jotain jonka kanssa on elänyt syntymästään saakka, jotain jonka tärkeyttä ei sen jokapäiväisyyden takia välttämättä aina täysin tiedosta, mutta joka kuitenkin on läheisintä mitä voi olla."). Ja tämä nauratti: "Aikuisuuteen kuuluu väistämättömästi se, että tajuaa itkevästä sydämestä laulavan Ressu Redfordin olevankin Esa Mäkelä, 46, Turusta." Hih.

Pidän harvoin murteella kirjoittamisesta, ja tässäkin yhden sivuhenkilön Turun murre hieman ärsytti ja vieraannutti hänestä. Tai sitten se johtuu vain siitä, että kyseinen murre on minulle niin vieras, tuttu lähinnä sketsisarjoista.

Jos vertaan Paljain käsin- ja Minä, siskoni -romaaneita, tulee jo mainitsemieni seikkojen lisäksi mieleen se, että Tammimaan kirjassa edelliset sukupolvet ovat selvemmin läsnä. Rannen teoksessakin äiti (ja isäkin) on toki tärkeä ja läheinen, mutta ehkä taustalla oleva itsestäänselvyys, jota ei tarvitse puida. Tuki ja turva on ennen kaikkea siskoissa. Mummi kuolee tyttöjen ollessa vielä lapsia, mutta Mummila pysyy tärkeänä kiinnekohtana koko perheelle. Ja mummin ystävä naapurista, Vellamo, on merkittävä isoäitihahmo siskoksille.

Molemmissa kirjoissa miehet ovat sivuosissa, mutta Tammimaan teoksessa he ovat lähes kaikki kelvottomia lurjuksia. Rannen romaanissa on enemmän vaihtelua, mutta sisarilla on selvästi hyvästä isästä huolimatta jotenkin kieroutunut suhde miehiin. Jokainen tuntuu uhraavan itsensä oudolla tavalla tai toisella rakkauden ja miehen edessä.

Pidin myös molempien kirjojen kansista. Paljain käsin -romaanissa se on selittelemättä hieno, mutta Minä, sisareni -kansi on hyvästä ideastaan huolimatta kädessä vähän kökkö. Ehkä se johtuu siitä, että kuvista olin jotenkin päätellyt kirjan olevan kookkaampi. Kun sitten sain kirjan käteeni, petyin vähän pieneen formaattiin ja liian kiiltävään kansipaperiin. Kirja näytti paljon halvemmalta kuin olin odottanut. Mutta pidän mustasta kannesta ja leskenlehden kukinnoista juurineen.

Minä, sisareni -romaanista ovat kirjoittaneet Kirjasiepon lisäksi ainakin Jenni, Marjis, Lehtokotilo, Susa P., Mari A. ja Sanna.

Tuleva sisarkirjahaaste

Käynnistän ensi viikolla sisarkirjahaasteen tälle vuodelle. Alla on mieleeni tulleita sisarkertomuksia kirjallisuudesta, mutta kertokaa, mitä olen unohtanut, niin saan tiistaille koottua mahdollisimman kattavan listan parhaista siskostarinoista:

• Astrid Lindgren: Marikki-kirjat; Kultasiskoni
• Rauha S. Järvinen: Selja-kirjat
• Louisa May Alcott: Pikku naisia
• Jane Austen: useita teoksia
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa
• Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
• Allegra Goodman: The Cookbook Collector
• Eleanor Brown: The Weird Sisters
• Regina Rask: Ei millään pahalla
• Marian Keyes: Naura, Claire, naura; Rachelin loma; Enkelit; Kuuleeko kukaan?
• Samuel Richardson: Clarissa
• Shirley Hazzard: The Transit of Venus
• Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
• Mitfordin tytöt (useita elämäkerrallisia teoksia)
• Marilynne Robinson: Housekeeping
• Hellevi Arjava: Swanin tytöt
• Katja Kallio: Karilla
• Susan Fletcher: Meriharakat
• Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot
• Emma Juslin: Frida ja Frida

Sisaruskirjoista muuten kirjoitti hienosti juuri myös anni m. Oota mä luen tän eka loppuun -blogissaan.