Päivä 10. Lempiklassikkosi

Minua vähän naurattaa tämä huhtihaaste siinä, että polleasti ilmoitin alussa kertovani lyhyet vastaukset kunkin päivän kysymykseen muiden postausten yhteydessä. Todellisuudessa on käynyt niin, että lyhimmilläänkin tulee kirjoitettua suht pitkästi päivän valinnoista. Haastepostaus on välillä myös saanut jäädä päivän ainoaksi. Niin käy nytkin, mutta laitan tähän postaukseen vähän ylimääräisiä kuvia sanatonta sunnuntaita korvaamaan.


Taas kerran tuntuu tietysti mahdottomalta valita yhtä lempiklassikkoa, mutta nostan kuitenkin yhden teoksen tänäänkin valokeilaan. Kotimaisista suosikkiklassikkojani ovat esimerkiksi Juhani Ahon Papin rouva, Minna Canthin Hanna, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla sekä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen.

Ulkomaisista klassikoista mieleni tekee mainita ainakin Margaret Mitchellin Tuulen viemää, John Steinbeckin Eedenistä itään ja Alice Walkerin Häivähdys purppuraa. On mahdoton sanoa, mikä kaikista hyvistä luetuista klassikoista olisi paras, mutta valitsen tämän päivän nostoksi kuitenkin Richard Yatesin romaanin Revolutionary Road (Otava 2009, alkup. 1961).


Valinta perustuu paitsi luonnollisesti romaanin hyvyyteen myös lukukokemuksen viimeaikaisuuteen (so. luettu kaksi vuotta sitten), monella tasolla henkilökohtaiseen koskettavuuteen sekä onnistuneeseen elokuvaversioon (jonka näin ennen romaanin lukemista). Yates näkee ihmisen niin selvästi, ja kertoo kaunistelemattoman totuuden raa'asti - kuitenkin ironinen pilke silmäkulmassaan. Minua yleensäkin kiehtoo psykologinen syväluotaus kirjallisuudessa, ja tässä sitä huokuu jokainen rivi. Lukekaa, jos vielä lukematta on!


Sitten arkisempiin asioihin.


Huh, en tiedä miten muilla lapsiperheillä, mutta minusta tuntuu, että meillä suunnilleen joka toinen viikonloppu on ihanan rentoa yhdessäoloa sekä kaikkien akkujen latausta, ja joka toinen taas sellainen hullunmylly, etten malta odottaa maanantaina koittavaa rauhaisaa yksinoloa. Tarvitsen joka tapauksessa varmasti keskivertoa enemmän hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, mutta toki rakastan myös perheeni seuraa. Nyt vain taas tuntui mahtuvan yhteen viikonloppuun mahdottomat määrät itkua, kiukkua ja ylipäätään sellaista levotonta tempoilua. Vaikkei hirveästi ollut mitään järjestettyä ohjelmaa. Olen ihan naatti.


Juuri ennen viikonloppua sain kuitenkin järjestettyä vihdoinkin kirjahyllymme loppuun. Todella suuri urakka, jonka tuloksista saa nauttia vain rajallisen ajan, kunnes kuin itsestään lisääntyvien kirjojen ja lasten sotkemisen vuoksi hyllyt ajautuvat taas normaaliin kaaostilaansa. Lasten hylly näytti vielä muutama päivä sitten tältä:

Kunnes kasasin lastenkirjat lattialle...

... huokaisin syvään ja aloin hommiin. Eipä aikaakaan, kun silmä sai jo levätä tässä näyssä:

Ahh! Aikuisten hyllykin (jota muuten inhoan noin niin kuin huonekaluna, lähinnä väriltään) on nyt näin siisti:

Aikuisten hyllyn kuvaamiseen oli vain hankala keskittyä, kun viereisellä sängyllä hyppi ensin tällainen eksentrinen pupu vaatien huomiota ja kuvaamista (älkää kysykö tuosta asusta; en minä vain tiedä):

Joka sittemmin kuoriutui uimapuvussa ja vyössä jumppaavaksi akrobaatiksi. "Äiti kato!" "Äiti ota kuva!"

Hengästyttävä viikonloppu muuten päätettiin leipomalla uskomattoman herkullisia, amerikkalaistyylisiä mustikkamuffineja. Tosin siitäkin onnistuttiin kehittämään itkua ja hammastenkiristystä, mutta hyviä ne kuitenkin olivat. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille lukijoilleni!