Tietotiistai - Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa, osa 2

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Osa 2: Ihminen.
Kustantaja: Teos, 2011.
Sivuja: 277.
Genre: Esseekokoelma.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 2

Viimeksi käsittelin Luonto pakastimessa -esseekokoelman ensimmäistä osaa Eläin, ja nyt on vuorossa seuraavaa osa: Ihminen. Nyt Anu Silfverberg kirjoittaa mm. kuluttamisesta, eettisistä valinnoista ja oman edun ajamisesta. 


Pidän tässäkin ihan hirveästi Silfverbergin ajatuksista ja tyylistä kirjoittaa. Nämä aiheet eivät ehkä tässä ympäristössä herätä niin suuria tunteellisia reaktioita kuin eläinten oikeudet ja meidän muualle katsomisemme, mutta aion silti valita nytkin suoria lainauksia välttääkseni paasaamista ja viisastelua. Silfverberg osaa sanoa asiat kuitenkin minua paremmin.


"[S]uomalaisille on nyt erityisen tärkeää haluta asioita. Vapauden nimissä halun kohde näyttäytyy ennemminkin oikeutena kuin toiveena: kansa taisteli, miehet kaatuivat, pula-aika kyllä muistetaan - ja siksi minä haluan auton ja omakotitalon. Ministerit kohahatavat: herran tähden, ei siinä sitten muu auta. He haluavat, ei heitä voi estää!


Mutta kansalainen ei ole kylläinen. Haluan oman aseen, kun ase on minulle rakas harrastus, hän huutaa. Haluan ostaa vaatteita halvalla enkä kalliilla, koska halpa on kivempi kuin kallis, ja siksi lasten pitää tehdä ne vaatteet minulle. Kiinassa! Haluan erikoiskahvia, koska reilun kaupan kahvi ei maistu samalle, ja jonkun toisen ihmisen absoluuttinen köyhyys nyt on ihan triviaali asia sen rinnalla, että minä saan sitä kahvia, johon olen tottunut! Se kahvi on paljon parempaa! Se on halvempaa! Ja kyllä minulla pitää olla oikeus ostaa vaikka pakkosyötettyjen, hirveitä kipuja kärsineiden hanhien maksoja, koska minusta ne maistuvat hyvältä ja minun täytyy voida palkita itseäni... elämässä pitää olla hiukan luksusta."


"Suuret ikäluokat, joiden koko olemassaolo tuntuisi perustuvan kestämättömään kulutukseen, puhuvat toimintansa oikeutuksesta herkeämättä, ja se oikeutus taas on heidän lapsuutensa, jolloin kuluttaminen oli vaikeampaa, koska ensin ei ollut edes appelsiineja ja hiihdettiin laudanpalasilla kouluun. Lehdet ovat täynnä keski-ikäisiä miehiä (Loka Laitinen soihdunkantajanaan), joiden fantasiassa jokin lauma kaiken kivan kieltäviä 'terveysfasisteja' tai 'viherfasisteja' pyrkii aktiivisesti tekemään juuri heidän elämästään vaikeampaa ja estämään heitä juomasta ja syömästä itseään sopivasti ajoitettuun hautaansa."


"Syyllisyys ei [kuitenkaan] ole suosiossa. Siksi on tavattoman suosittua esimerkiksi argumentoida, että kulutusvalintojen etiikan pohdinta on pelkästään 'keskiluokkaista' ja 'erottautumista'. (Merkille pantavaa on, että keskiluokkaa keskiluokkaiseksi haukkuva henkilö on poikkeuksetta itse keskiluokkainen. Samaan tapaan kuin ala-asteella, kun kovin loukkaus, mitä toisesta saattoi sanoa, oli: 'Se on niin lapsellinen.')


Osin keskiluokka paheksuu eettisiä valintoja puhtaasti elitisimin pelosta. Sen vaara ei pääse Suomessa unohtumaan. Lisäksi virtauksille tulee aina vastavirtaus: Ensin osa porukasta alkoi pohtia, mistä ruoka, vaatteet ja elektroniikka tulevat, ja alkoi kömpelösti yrittää kaikenlaista. Moni innostui, mutta syntyi varmasti myös paineita: pitääkö tähän muka osallistua? Avuksi löytyi suomalaisen keskiluokan ikuinen pakotie, samastuminen työväenluokkaan. 'Minä se en mitään snobien reiluja kahveja ostele vaan syön rehellistä läskisoosia näiden muiden duunareiden kanssa!'


Mutta työväenluokkaan samastuminen keskiluokalta vasta elitististä onkin - ja loukkaavaa. Se tarjoaa mukavasti erityisvapaudet ilman erityisvastuita - ja hyväosaisuuden ilman hintaa. Eettisiä valintoja ei tarvitse tehdä, koska tällä logiikallahan niitä ei oikeastaan edes ole: on vain snobistista keskiluokkaisuutta, erotuksena ihan tavallisesta keskiluokkaisuudesta. Ja 'ihan tavallinen' on, kuten tiedämme, Suomessa aina parempi kuin mikään muu. 'Ihan tavallinen' sentään on rehellinen, toisin kuin joku luomumunan ostaja, joka varmaankin kuvittelee olevansa muita parempi. Ja koska rehellinen on myös yhtä kuin suomalainen, tavallinen on myös suomalaisempi, ja luomumuman ostaja, no, epäisänmaallinen. Parempi siis olla ajattelematta koko munaa ja sitä, mistä se tänne tupsahti."   


"Luonnonmullistuksilla ja lakoilla on ikävä lieveilmiönsä, niin sanotun 'palvelujournalismin' nousu. Se on lyhykäisesti sanottuna journalismia, jossa lukijaa autetaan ostamaan jotakin. Puhtaimmillaan se elää erilaisiin härpättimiin erikoistuneissa lehdissä ja naistenlehdissä, joissa tuotteita 'testataan' eli mainostetaan. Pahimmillaan se esiintyy uutisjournalismin ja tarinoiden korvaajana. Sen sijaan että kerrottaisiin tapahtumien taustat tai seuraukset, kerrotaan, miten ja missä voi kuluttaa.


Kun keväällä 2010 ahtaajien, kaupan alan ja vartijoiden sekä elintarvikealan lakkoilu sulki kauppoja ja tyhjensi hyllyjä, useimmat mediat keskittyivät palvelemaan lukijaa kertomalla, missä kaupoissa lakon saattoi kiertää. Siis sijaan että olisivat kertoneet, miksi työläiset lakkoilivat!"


"On vertauskuvallista ja osuvaa, että Vanhasen pääministerikauden viimeisiä näkyviä tekoja oli elämöidä siitä, että lähikaupan hyllyltä katosi Valion maito. Todellakin, pääministeritason interventio, maitotölkistä. Ei ihme että lentojen peruuntuminen tai lakot saavat ihmismielet sekaisin jos tämä on lähtötilanne. 


Aivan kaikki tahot eivät ymmärtäneet, miksi Vanhanen halusi juuri Valion kevytmaitoa. Kaupassa olisi kyllä yhä ollut esimerkiksi Valion luomumaitoa. Mutta siihen kai liittyi pelottavia mielikuvia, kuten edes hiukan vähäisempi eläinten rääkkääminen.


Jos tarkkoja ollaan, Valion maito maistuu samalta kuin Arlan maito, ja se on otettu niistä samoista lehmistä, jotka seisovat niissä samoissa parsissa, suomalaisen tehomaatalouden yhteisrintamassa. Se on kaikin puolin samaa, paitsi että purkin kyljessä ei lue Valio. Mit' on se nimi? Mitä ruusuks kutsut, yht' ihanasti toisin nimin tuoksuu? Ehkä 'Arla' jo sanana on jotenkin epäilyttävä? Tosiaan, huomaahan sen, jos yrittää rennosti lohkaista: 'Se on ihan Arla.' Ei toimi, ei soi, ei tule sellaista mukavan rehtiä kotimaista fiilistä.


Ehkä Valio-sana luo Vanhaselle myös mukavaa turvallisuudentunnetta, kuten sellaiset kotimaisen elintarviketeollisuuden markkinointilauseet kuin 'puhdasta suomalaista ruokaa' ja 'rehellistä suomalaista lihaa' (rehellisyys on elintarviketeollisuudessa melkein yhtä laaja käsite kuin rohkeus tissikuvissa).


Ja sitten on tällainen pikku detalji: Arla ei tukenut keskustaa rahallisesti."


"Edustuksellisen demokratian ehkä suurin ongelma onkin juuri sen edustuksellisuus. Yhä useampi ajattelee, että ehdokkaan tulee ajaa nimenomaan äänestäjän omaa asiaa, etua. Se on ruma kuva äänestäjästä. Etujärjestöajattelu tekee politiikasta pohjimmiltaan itsekkäiden ihmisten temmellyskentän. 


Todellisen vasemmistolaisen ja vihreän politiikan ongelma tulee aina olemaan, että ne vaativat valtaosaa ihmisistä luopumaan jostakin ja rajoittamaan itseään. Tämä on melko vaikeaa ilmapiirissä, jossa jokaisen pitäisi vaatia lisää oikeuksia juuri itselleen ja kaltaisilleen. Juuri siksi vasemmisto on alkanut lipsua solidaarisuusaatteistaan ja vihreät nojata oikealle.


Entä jos minä haluaisinkin äänestää juuri muiden kuin itseni puolesta, pitää huolta että joku ajaa kaikkein heikompien ja sorrettujen asiaa minun etujeni vastaisesti? Se on yhä vaikeampaa."