On selvä, ettei tähänkään voi vastata objektiivisesti. Kun yritin miettiä valintojani, totesin että suurimmat lukupettymykseni ovat johtuneet siitä, että kirjaa kohtaan on ollut vääriä odotuksia, ts. olen luullut sen olevan muuta kuin se todellisuudessa on ollut. Tai sitten olen luullut olevani lukijana jotakin muuta kuin todellisuudessa olen ollut.
Olen avautunut jo joistakin pettymyksistä käydessäni kirjahyllyäni aakkosjärjestyksessä läpi täällä blogissani. Yksi karvas kokemus oli Paul Austerin New York -trilogia (Tammi 1988-9). En väitä, että kirja on huono - tai oikeastaan kirjat. Olin vain jostakin kumman syystä olettanut Austerin kirjoittavan aivan erityylistä proosaa. Olin rakastanut hänen käsikirjoittamiaan elokuvia Smoke ja Blue in the Face, enkä ehkä niiden perusteella osannut odottaa niin kokeellista ja erikoista tekstiä. Äh, en tiedä, onko kokeellinen oikea sana, mutta erikoisia Austerin tarinat ja henkilöhahmot epäselvine identiteetteineen trilogiassa ovat.
Aika samalla tavalla petyin Michael Cunninghamin Säkenöiviin päiviin (Gummerus 2006). Odotin jotakin ihan muuta, enkä vähiten Cunninghamin Tunnit-romaaniin perustuvan samannimisen elokuvan perusteella. Ei Säkenöivät päivät silti huono ole, sekään. Vain vähän erikoinen.
Sitten on tapaus Monika Fagerholm, jonka Ihanat naiset rannalla (Otava 1994) on yhä edelleen yksi parhaista lukemistani romaaneista, ja jonka seuraavaa romaania Diiva (Otava 1998) odotin siksi kieli pitkällä. No, Diiva olikin sitten totaalisen erilainen, enkä päässyt siihen sisään lainkaan. Lopulta romaani jäi kesken, mikä on kohdallani harvinaista. Varmasti Fagerholmin kaikki kirjat silti ansaitsevat arvostuksensa.
On muitakin kirjoja, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksen niihin liitettyjen kovien odotusten vuoksi. Olin varma, että rrrrakastaisin Sara Gruenin Vettä elefanteille (Bazar 2009), mutta se olikin vain "ihan hyvä" mielestäni. Jos olisin löytänyt kirjan kuulematta siitä etukäteen mitään, olisin ehkä hurmaantunut, mutta nyt kaiken kuulemani hehkutuksen jälkeen odotin liikaa. Samalla tavalla kävi kai Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen (Tammi 2007) kanssa. Suurten odotusten jälkeen jouduin toteamaan romaanin olleen ihan ok, muttei sen enempää. Tosin Kolmannentoista kertomuksen kohdalla myönsin myös itselleni, että preferenssit muuttuvat iän myötä. Vaikka nuorempana rakastin goottisen romanttisia tarinoita à la Brontën sisaret, en taida syttyä niistä enää samalla tavalla.
Samoin on käynyt fantasian kanssa, mistä päästäänkin Susanne Clarken Jonathan Strange & herra Norrelliin (WSOY 2005). Sekin oli ihan hyvä, joskin hidas luettava, ja lopulta pieni pettymys, Sittemmin olen hyväksynyt senkin, etten enää oikein jaksa fantasiaa, niin kova Tolkien-fani kuin nuorempana olinkin. Clarken kirja on kuitenkin kovin kehuttu ja arvostettu. Niin kuin on muuten ainakin suomalaisessa kirjablogimaailmassa Cecilia Samartinin Senor Peregrinokin (Bazar 2010), josta en uskalla vielä antaa lopullista tuomiotani, koska kirja jäi minulta kesken. Aion kuitenkin yrittää lukea sen vielä joskus loppuun, mutta ensivaikutelmani oli juuri se, että kirja on yliarvostettu. Pidin kyllä saman kirjailijan Nora & Aliciasta (Bazar 2011), ja Peregrinon tästä poikkeava tyyli saattoi olla se, joka aiheutti pettymyksen ennakko-odotuksista johtuen.
Austerin New York -trilogian lisäksi on muitakin klassikoita, jotka eivät ole ihan avautuneet minulle. Synnillisintä lienee tunnustaa, etten ole koskaan innostunut Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (SKS 1870). Tai oikeastaan olen, lapsena Riitta Nelimarkan kuvittamasta teoksesta (Weilin & Göös 1980), mutta itse näytelmäromaanin lukeminen on ollut katkonaista tankkaamista. Kieli sen varmaan tekee, olen pahoillani. Pidän kyllä monista muista vanhoista suomalaisista kirjoista.
Myös ensimmäinen Toni Morrisonini, Jazz (Tammi 1993), oli hienoinen pettymys. Oli se lopulta minustakin hyvä, mutta alussa en käsittänyt romaania lainkaan ja - jälleen kerran - se oli aivan erilainen kuin olin odottanut. Luottamukseni Morrisoniin on kuitenkin vahva ja haluan lukea häneltä vielä jotakin muuta. Yksi harvinaisista keskenjääneistä on Selma Lagerlöfin klassikko Gösta Berlingin taru (WSOY 1926, alkup. Kyösti Berlingin taru 1902). Olin kirjan kanssa ymmälläni, sillä yleensä pidän 1800-luvun lopun kirjallisuudesta ja ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja lisäksi olin rakastanut Lagerlöfin kirjaan perustuvaa Jerusalem-minisarjaa televisiossa. Mutta Gösta Berlingin taru ei vain uponnut millään.
Lopullinen valintani mielestäni yliarvostetuimmaksi kirjaksi on brasilialaisen Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä (Teos 2008, alkup. 1944). Wikipedian mukaan Lispector on brasiliassa "legendaarinen hamo" ja Teoksen mukaan tämä teos on "hämmästyttävää kypsyyttä hehkuva esikoinen". Minun täytyi nostaa kädet pystyyn: en ymmärtänyt kirjasta mitään ja kieli oli aivan käsittämätöntä. Muiden yllämainittujen kirjojen kohdalla olen kuitenkin pystynyt näkemään niiden ansiot omien virheellisten odotuksieni, lukijaominaisuuksieni tai väärien lukuhetkien ohi. Nyt melkein sanoisin, että kirjallisuus voi olla myös liian vaikeaa - ja yliarvostettua. Vaikka heti tekee mieleni peruutella, että tietenkin tämä on subjektiivinen näkemys, enkä minä ole oikea ihminen arvioimaan kirjaa koko muun maailman puolesta. Sitä paitsi Juuri tällaista -blogin Ilse tykkäisi varmasti tästäkin. :) Minä valitettavasti en.
Tänään on tulossa vielä varsinainen poistoperjantaipostaus (ja -arvonta!), mutta haluan tarjota mahdollisuuden tutustua tähänkin teokseen ja muodostaa siitä oma mielipide. Huom.! Tämä arvonta on avoin vain kirjabloggaajille. Jos sinulla on kirjablogi (blogi, jossa kirjoitat lukemistasi kirjoista edes silloin tällöin) ja haluaisit lukea (tai ainakin yrittää lukea) Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä ja sitten blogata siitä, ilmoita halustasi kommenttiosiossa. Arvon voittajan maanantaina 11.4. klo 17.00 jälkeen ja lähetän hänelle oman kappaleeni kirjasta. Se on siis kerran luettu ja vielä varsin hyväkuntoinen.
Olen avautunut jo joistakin pettymyksistä käydessäni kirjahyllyäni aakkosjärjestyksessä läpi täällä blogissani. Yksi karvas kokemus oli Paul Austerin New York -trilogia (Tammi 1988-9). En väitä, että kirja on huono - tai oikeastaan kirjat. Olin vain jostakin kumman syystä olettanut Austerin kirjoittavan aivan erityylistä proosaa. Olin rakastanut hänen käsikirjoittamiaan elokuvia Smoke ja Blue in the Face, enkä ehkä niiden perusteella osannut odottaa niin kokeellista ja erikoista tekstiä. Äh, en tiedä, onko kokeellinen oikea sana, mutta erikoisia Austerin tarinat ja henkilöhahmot epäselvine identiteetteineen trilogiassa ovat.
Aika samalla tavalla petyin Michael Cunninghamin Säkenöiviin päiviin (Gummerus 2006). Odotin jotakin ihan muuta, enkä vähiten Cunninghamin Tunnit-romaaniin perustuvan samannimisen elokuvan perusteella. Ei Säkenöivät päivät silti huono ole, sekään. Vain vähän erikoinen.
Sitten on tapaus Monika Fagerholm, jonka Ihanat naiset rannalla (Otava 1994) on yhä edelleen yksi parhaista lukemistani romaaneista, ja jonka seuraavaa romaania Diiva (Otava 1998) odotin siksi kieli pitkällä. No, Diiva olikin sitten totaalisen erilainen, enkä päässyt siihen sisään lainkaan. Lopulta romaani jäi kesken, mikä on kohdallani harvinaista. Varmasti Fagerholmin kaikki kirjat silti ansaitsevat arvostuksensa.
On muitakin kirjoja, jotka ovat aiheuttaneet pettymyksen niihin liitettyjen kovien odotusten vuoksi. Olin varma, että rrrrakastaisin Sara Gruenin Vettä elefanteille (Bazar 2009), mutta se olikin vain "ihan hyvä" mielestäni. Jos olisin löytänyt kirjan kuulematta siitä etukäteen mitään, olisin ehkä hurmaantunut, mutta nyt kaiken kuulemani hehkutuksen jälkeen odotin liikaa. Samalla tavalla kävi kai Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen (Tammi 2007) kanssa. Suurten odotusten jälkeen jouduin toteamaan romaanin olleen ihan ok, muttei sen enempää. Tosin Kolmannentoista kertomuksen kohdalla myönsin myös itselleni, että preferenssit muuttuvat iän myötä. Vaikka nuorempana rakastin goottisen romanttisia tarinoita à la Brontën sisaret, en taida syttyä niistä enää samalla tavalla.
Samoin on käynyt fantasian kanssa, mistä päästäänkin Susanne Clarken Jonathan Strange & herra Norrelliin (WSOY 2005). Sekin oli ihan hyvä, joskin hidas luettava, ja lopulta pieni pettymys, Sittemmin olen hyväksynyt senkin, etten enää oikein jaksa fantasiaa, niin kova Tolkien-fani kuin nuorempana olinkin. Clarken kirja on kuitenkin kovin kehuttu ja arvostettu. Niin kuin on muuten ainakin suomalaisessa kirjablogimaailmassa Cecilia Samartinin Senor Peregrinokin (Bazar 2010), josta en uskalla vielä antaa lopullista tuomiotani, koska kirja jäi minulta kesken. Aion kuitenkin yrittää lukea sen vielä joskus loppuun, mutta ensivaikutelmani oli juuri se, että kirja on yliarvostettu. Pidin kyllä saman kirjailijan Nora & Aliciasta (Bazar 2011), ja Peregrinon tästä poikkeava tyyli saattoi olla se, joka aiheutti pettymyksen ennakko-odotuksista johtuen.
Austerin New York -trilogian lisäksi on muitakin klassikoita, jotka eivät ole ihan avautuneet minulle. Synnillisintä lienee tunnustaa, etten ole koskaan innostunut Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (SKS 1870). Tai oikeastaan olen, lapsena Riitta Nelimarkan kuvittamasta teoksesta (Weilin & Göös 1980), mutta itse näytelmäromaanin lukeminen on ollut katkonaista tankkaamista. Kieli sen varmaan tekee, olen pahoillani. Pidän kyllä monista muista vanhoista suomalaisista kirjoista.
Myös ensimmäinen Toni Morrisonini, Jazz (Tammi 1993), oli hienoinen pettymys. Oli se lopulta minustakin hyvä, mutta alussa en käsittänyt romaania lainkaan ja - jälleen kerran - se oli aivan erilainen kuin olin odottanut. Luottamukseni Morrisoniin on kuitenkin vahva ja haluan lukea häneltä vielä jotakin muuta. Yksi harvinaisista keskenjääneistä on Selma Lagerlöfin klassikko Gösta Berlingin taru (WSOY 1926, alkup. Kyösti Berlingin taru 1902). Olin kirjan kanssa ymmälläni, sillä yleensä pidän 1800-luvun lopun kirjallisuudesta ja ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja lisäksi olin rakastanut Lagerlöfin kirjaan perustuvaa Jerusalem-minisarjaa televisiossa. Mutta Gösta Berlingin taru ei vain uponnut millään.
Tänään on tulossa vielä varsinainen poistoperjantaipostaus (ja -arvonta!), mutta haluan tarjota mahdollisuuden tutustua tähänkin teokseen ja muodostaa siitä oma mielipide. Huom.! Tämä arvonta on avoin vain kirjabloggaajille. Jos sinulla on kirjablogi (blogi, jossa kirjoitat lukemistasi kirjoista edes silloin tällöin) ja haluaisit lukea (tai ainakin yrittää lukea) Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä ja sitten blogata siitä, ilmoita halustasi kommenttiosiossa. Arvon voittajan maanantaina 11.4. klo 17.00 jälkeen ja lähetän hänelle oman kappaleeni kirjasta. Se on siis kerran luettu ja vielä varsin hyväkuntoinen.
No minunhan on pakko voittaa tuo nyt. Olisit vaan suoraan lähettänyt tänne, niin olisin katsonut, mistä kana pissii tai jotain. :D
VastaaPoistaMinulla on New York -trilogia lukematta, vaikka Auster-fani olenkin, ja Fagerholmista sen verran, että Ihanat naiset rannalla on IHANA mutta Diivasta en älynnyt mitään. Muistan vain rasittuneeni ja ajatelleeni rumia. Mutta sitten tuli Amerikkalainen tyttö, tuo Kirjojen Kirja ja Ihanista Ihanin. Sen "jatko-osa" Säiheknäyttämö on taas diivamaisella tavalla vaikeampi, mutta ihan upea. Eikä siitä muista mitään muuta kuin joitain tunnelmia. Nämä kannattaisi lukea muuten peräjälkeen ja juuri tässä järjestyksessä.
(Ja Seitsemän veljestä!!!!!!! Karoliina!!!!!!)
Hihihihi!
VastaaPoistaRauhoittavaa, että sinäkään et pitänyt Diivasta. Pitääköhän sitä Amerikkalaista tyttöä sitten joskus kokeilla...
(Apua, kohta poistan sen Seitsemän veljestä -kohdan tuolta!)
Karoliina, minulla on sama kokemus Setterfieldistä. Sitä hehkutettiin liikaa. Ja kirjan viehätys perustuu aika pitkälle niihin viktoriaanisiin romaaneihin, joihin se viittaa.
VastaaPoistaOdotin innoissani Lispectoria, lainasin ja luin alun. Kesken jäi, mutta yrittäisin mielelläni uudestaan ja kirjoitan blogiini, jos voitan kirjan omaan hyllyyni :)
Minä en taida uskaltaa osallistua tähän arvontaan, kun en voi luvata lukevani kirjaa loppuun, mutta onneksi kommentointikin on blogissasi mukavaa. :)
VastaaPoistaMinä rakastan Paul Austeria (ja elokuvia Smoke ja Blue in the Face, ne ovat ihania - Harvey Keitelissä on niissä niin paljon lämpöä) ja erityisesti Illusioiden kirjaa sekä Mr. Vertigoa. New York-trilogiasta olen lukenut vain Lasikaupungin, josta kyllä pidin.
Cunninghamin syuhteen olen osin samoilla linjoilla. Minä rakastin Tunteja kirjana vielä enemmän kuin hienona elokuvana. Sen sijaan Cunninghamin Koti maailman laidalla oli minulle pettymys, koska odotukseni olivat liian suuret. Säkenöiviä päiviä en ole lukenut.
Vettä elefanteille... Kyllä, kyllä! Ihan samat ajatukset. Pidin kirjasta kovasti ja omistan sen, mutta odotin jotain suurempaa. Kolmastoista kertomus sen sijaan kolahti minuun täysillä. Se oli kirja, jollaista olin pitkään odottanut. Lukukokemukseni "suuruuteen" vaikuttaa ehkä se, että olin toipumassa kuopukseni synnytyksestä ja imetysajan huuruissa.
Tuohon Jonathan Clarkeen & herra Norreliin täytyy vielä palata, jos kuuna päivänä saan sen luettua.
Huh. Ja vielä: Minä en uskalla lukea Senor Peregrinoa kovin pian, koska pelkään sen kepeyttä ja jossain arviossa mainittua uskonnollisuutta. Nora & Alicia on ihana.
Lapset piirtävät pesukoneeseen! Tai siis kolmevuotias, joten so long!
Suosittelen sitä Amerikkalaista tyttöä. On hyvien hyvä :)
VastaaPoistaMun mielestä yliarvostettu kirja on Alastalon salissa. En jaksa enää edes yrittää sen kahlaamista lävitse, oikein sattuu ajatuskin..
Pienen mökin emäntä: Hirveän kiva tietää, etten ollut ainoa, joka pettyi Kolmanteentoista kertomukseen! Siis eihän se huono ollut, mutta odotin jotakin orgastista. :)
VastaaPoistaJa sitäkin myhäilen, että sinulla jäi Lispector kesken. Minun piti lukea se kokonaan töiden vuoksi, mutta harpoin kyllä aika tavalla, kun ajatus ei millään seurannut tekstiä. Onnea arvontaan!
Katja, ihana kun sinäkin tykkäsit noista leffoista! Minun täytyy antaa Austerille toinen mahdollisuus, tosin minä pidin trilogiassa juuri vähiten Lasikaupungista... Tai sitten järkytys vain oli suurin sen kohdalla, kun se oli ensimmäinen. :) Muuten, aika pitkään uskottelin itsellenikin, että todella pidin koko trilogiasta. Niin vahva uskoni Austeriin oli!
Cunninghamin Tunnit aion kyllä hankkia ensi tilassa. Ja kuule, en yhtään ihmettele, että hurmaannuit Kolmannestatoista kertomuksesta. Onhan siinä kaikki ne elementit. Minä vain ehkä olen kasvanut niistä vähän pois? En tiedä. (Siis en tod. tarkoita tällä, että sinä olet nyt lapsellinen, kun pidit kirjasta, hih!)
Äh, voisin vastakommentoida jokaista lausettasi, mutta tyydyn nyt vain nauramaan ilkeästi lopetuksellesi. :D Tää on niin tätä. :D
Helmi-Maaria, kyllä minun kai täytyy sitä Amerikkalaista tyttöä kokeilla, vaikka tiedän, että moni fiksu ihminen on sitäkin pitänyt tajuttoman vaikeaselkoisena. Alastaloa en ole sitäkään ikinä edes aloittanut, pitäisi varmaan. Tai sitten ei. :)
Minullakin on monta kokemusta juuri tuosta, että jonkin kirjan lukemista odottaa kovasti ja sitten se on vaan "ihan ok". Minä en myöskään jaksa kirjoja joista ei jotenkin tajua mitään: siis tämä vaikeaa ja yliarvostettua osio. Niille on ominaista se, että jälkeenpäin tuntee kamalaa huonommuutta kuin ei ymmärtänyt mitään ja pitäisi kuitenkin olla sivistynyt ja tajuta...
VastaaPoistaVoin antaa oman ääneni Ilselle myös ;)
Cunningham on minulla vielä lukematta, mutta tykkäsin kovasti Tunnit-leffasta;) ja mielipiteeni Peregrinosta taidatkin jo tietää;D
VastaaPoistaSeitsemän veljestä oli lukiossa myös miellyttävä lukukokemus ja Fagerholmiin minun pitäisi tutustua enemmän, edelleenkin vain se Ihanat naiset rannalla luettuna.
Minä muuten lukisin mielelläni valitsemasi yliarvostetun kirjan, oudot kirjat uppoavat joskus jostain syytä minuun;D
Näistä aliarvostetuin kirja-postauksista on tullut suosikkejani, kaikilla kun on omat mielipiteensä ja mieltymyksensä ja joistain kirjoista ei vaan pidä mutta se että miksi, se on mielenkiintoista (no, tulipa epäselvä lause).
VastaaPoistaMinulla kävin vähän samoin Kolmannentoista kertomuksen kanssa. Olin kirjan alussa aivan hurmoksessa ja sitten se olikin vähän, no, plääh. Ei ihan minun kirjani. Ihan hyvä se oli silti.
Toivottavasti kokeilet joskus sitä Austeria uudelleen! Minä en ole vielä nähnyt Blue in the Facea (!) mutta Smoke on i-ha-na. Harvey Keitel on myös suosikkejani (eli komppaan Katjaa täysillä!).
Hämmentävältä kuulostaa tuo Lispector.. Huh. Aikamoista.
Mutta siis, olipas kiva lukea sinun valintasi näistä tälle päivälle!
anni m., se on ihan totta, että sitä tuntee olonsa tyhmäksi, jos ei tajua jotakin arvostettua kirjaa. Ja sekös vasta on tyhmää! Minullekin oli hirveä helpotus, kun luin myöhemmin Kirsi Pihan Lukupiiristä, että hänkään ei tajunnut tätä Lispectorin esikoista. *huokaa ja pyyhkii hikeä otsaltaan* Annan muuten ihan oikeasti äänesi Ilselle, vaikken ole varma, tarkoititko sitä. :D
VastaaPoistaSanna, olisi mielenkiintoista tietää, miten sinä Fagerholmin muut näkisit. Minä olen nyt tosiaan alkanut ajatella, että jos kuitenkin aloittaisin sitä Amerikkalaista tyttöä... Mutta on tuossa TBR-listalla muutenkin sen verran kamaa, että enpä tiedä milloin sinne asti pääsen. :) Lisään sinut arvontaan!
linnea, olen samaa mieltä, että näitä - ylipäätään tämän haasteen - valintoja ja etenkin niiden perusteluja on tosi mielenkiintoista lukea! Kiva ja jännä myös kuulla, etten olekaan ainoa Kolmanteentoista kertomukseen vähän pettynyt.
Blue in the Face on jatko-osan ominaisuudestaan huolimatta hyvin erilainen kuin Smoke, mutta minusta ehkä melkein parempi. Kannattaa etsiä se käsiinsä! Minustakin Harvey Keitel on aika ihana. :)
Olipa mielenkiintoista lukea näitä kirjallisia pettymyksiä... jännää miten meillä naisilla tuntuu olevan taipumusta etsiä vikaa itsestä jos kirja ei kolise tai aukea! Tämä haaste on tehnyt meille hyvää :)
VastaaPoistaMinullakin jäi Senor Peregrino kesken, en päässyt edes itse Peregrinoon asti joten lopetin leikin liian varhain voidakseni sanoa kirjasta mitään. Jotenkin vain minusta alku jäi junnimaan liian pitkäksi aikaa samoihin kuoppiin, asiaa ei olisi tarvinnut vääntää niin rautalangasta... mutta ehkä palaan siihen vielä.
Ihania naisia en ole vielä lukenut. Siitä taitaa tulla kesäkirjani! :)
Liian suuret odotukset ovat kamalia, ei koskaan pitäisi lukea liian kehuvia arvosteluja, koska petryminen on pahinta! :D
VastaaPoistaSeitsemän veljestä upposi minuun paremmin Seitsemänä koiraveljeksenä, kuin alkuperäisenä. Toni Morrison puolestaan jakaa mielipiteeni, Jazzia en ole lukenut, mutta pidin kovasti Sinisimmistä silmistä. Kuitenkin kehuttu Minun kansani, minun rakkaani jäi pariin sivuun, kun se tuntui niin kovin kummalliselta.
Minäkin mielelläni lukisin tuon kirjan, pidän myös oudoista kirjoista. Ja koska valitsen usein kirjat kannen perusteella, niin tuossa on todella kiehtova kansi.
Elma Ilona, juuri näin! Minäkään en muuten päässyt Peregrinoon asti, luin noin sata ensimmäistä sivua, mutta tuntui, ettei siinä ajassa oikein päästy vielä pitkälle.. Ihania naisia suosittelen erityisen lämpimästi, ja kesällä luettavaksi se soveltuu todella hyvin!
VastaaPoistapeikkoneito, ihan totta. Sitä miettii itsekin, että kannattaako omia suosikkeja juuri tuon takia hehkuttaa muille. Lisäksi on ihan kamala henkilökohtainen loukkaus, kun joku ei rakastakaan tiettyä kirjaa yhtä paljon kuin itse... Siis siltä se ainakin tuntuu! :D
Laitan sinut mukaan arvontaan. Olen samaa mieltä, että kansi on aika hieno.
Täällä olisi yksi arvontaan osallistuja! Tuon kirjan ottaisi jo pelkästään kannen perusteella, ihanat värit ja jotenkin tunnelmallinen! Kirjassa olisi myös sopivasti haastetta, inhoan nimittäin jättää kirjaa kesken vaikka se olisi mielestäni kuinka huono. Pystyn varmaan yhden käden sormilla laskemaan kirjat jotka olen jättänyt kesken (yksi niistä on Jostein Gaarderin Sofian maailma. Lupaan kyllä lukea sen vielä jonain päivänä: se hyppää hyllystä silmiini lähes joka kerta kirjastossa käydessäni).
VastaaPoistaMinäkään en muuten erityisemmin ihastunut tuohon Kolmastoista kertomus -kirjaan vaikka odotukset olivat kovat. Parasta siinä taisi olla kansi :) Vettä elefanteille on parhaillaan kesken ja siitä en vielä uskalla sanoa oikein mitään.
Kiitos muuten loistavasta blogista! Sinä jaksat tarttua kirjoihin ja haasteisiin monipuolisesti eri näkökulmia ja pohdintoja viljellen :) Itselläni kirjoista bloggaaminen on vielä vähäistä ja lyhyttä mutta ehkä se tästä jonain päivänä vielä muuttuu!
Villasukka kirjahyllyssä, olet mukana arvonnassa! Nyt löytyy enemmänkin meitä, jotka eivät niin innostuneet Kolmannestatoista kertomuksesta... Olen kyllä samaa mieltä, että siinä on mahtava kansi! On tässä kirjahulluudessakin jotakin fetisististä, kun kuvat kirjapinoista saavat niin kiihtyneeksi. ;D Oliko se nyt Merin blogissa, jossa oli linkki mahtavalle Book Porn -sivustolle (jossa siis oli kuvia kirjapinoista, -hyllyistä ja kirjastohuoneista, lääh).
VastaaPoistaKiitos ihanista sanoistasi! ♥ Minä lähden nyt tutustumaan sinun blogiisi. :)