Päivä 11. Kirja, jota inhosit

Kauhea otsikko! Suorempi käännös olisi kai ollut Kirja, jota vihasit (hated), mutta se kuulosti vielä pahemmalta. Tähän voisi vastata hyvillä mielin vain, jos olisi lukenut jonkun white power -propagandateoksen tai eläinten tehotuotannon ylistylaulun tai jotakin vastaavaa. Mieleni ei tekisi lytätä yhtään oikeaa maan rakoon tai etenkään sanoa, että olisin vihannut tai inhonnut jonkun ihmisen hänelle tärkeää hengentuotetta. :/


Erityisen pahalta tuntuisi haukkua kotimaista teosta, sillä kritiikki voisi periaatteessa kantautua kirjailijan korviin, enkä haluaisi aiheuttaa pahaa mieltä. Jos kuitenkin haluan olla rehellinen, mieleeni tulee vain yksi kokonaan luettu romaani, jolla ei ollut minulle mitään annettavaa - ja se sattuu olemaan kotimainen.

Kyseessä on Susanna Yliluoman Pinkki hartauskirja (Sammakko 2006). Tämä ei missään nimessä ole henkilökohtainen hyökkäys kirjoittajaa kohtaan, sillä hän kyllä osaa kirjoittaa ja romaanissa näkyy kaikuja yleissivistyksestä. Yliluoma on varmasti lahjakas ja älykäs ihminen. Minä vain taisin olla totaalisen väärä ihminen lukemaan hänen esikoistaan. Se ei koskettanut oikeastaan millään tasolla, mutta herätti paljon ärsytystä. Ehkä tulkitsin kirjaa väärin. Ja onhan sekin eräänlainen kehu, että ei se kylmäksi jättänyt.


Minua oikeastaan hävettää aiemmin kirjoittamani kielteinen arvio romaanista, mutta koska se on jo lehdessä julkaistu, laitetaan se nyt vielä kerran tähän, sillä en muista kirjasta kovin paljon enää muuten:

"Iltapäivälehden toimittaja on onnistunut herättämään huomiota esikoiskirjansa seksikohtauksilla, mutta ei tätä romaania kannata niidenkään takia lukea.

Kirjan henkilöt ovat järjestään vastenmielisiä, eikä hukassa oleva päähenkilö Annu onnistu herättämään edes sääliä. Hänen miesystävänsä Mister on taas juntti kopio Sinkkuelämän Kihosta, ja turhimman henkilöhahmon tittelin vie Annun dokauskaveri Gulja, jonka mukanaolon syy ei ainakaan minulle auennut. Kuolemalla on turha yrittää saada syvyyttä lähtökohtaisesti pinnalliseen kirjaan, tai parin rivin suremisella inhimillisyyttä jääkalikkamaiseen Annuun. Tarina on sijoitettu 1990-luvun puoliväliin ja suurimmaksi osaksi ulkomaille, mutta todellisuudessa ajankohdalla tai maantieteellisellä sijainnilla ei ole väliä – tällainen ihmissuhdesoppa voisi porista missä ja milloin vain. Mukaan tungetut lamavuodet tuntuvat vain huomiohakuisuudelta, ja ulkomailla pyöriminen kirjailijan brassailulta kielien sekä muutaman kaupungin tuntemuksellaan. Harvat pisteet Yliluoma kerää hyvästä kirjoitustaidosta sekä parista inhorealistisen viiltävästä huomiosta, joista tosin niistäkin tulee mieleen, että Anna-Leena Härkönen toteaisi tämänkin paremmin."

No, se siitä. En pitänyt, mutta on tähän varmasti moni suopeamminkin suhtautunut. Yliluoma on näköjään vuosi sitten julkaissut dekkarinkin, mutta kun en genreä seuraa, en tiedä ko. kirjasta mitään.

Toinen latistava kokemus oli Plum Sykesin Bergdorf Blondes -romaanin lukuyritys. En nyt viitsi teilata kirjaa kuitenkaan kovin monin sanoin, sillä en jaksanut lukea sitä muutamaa sivua pidemmälle. Ehkä siitä olisi avautunut jotakin, jos olisin jatkanut lukemista, mutta minun silmääni alkusivut huokuivat chicklitissä niin tärkeää (itse)ironian puutetta ja vain rahakkaan elämäntyylin huonosti peiteltyä ja varauksetonta ihailua. Yöks.

Ja sitten vielä. Tätäkään kirjaa en haluaisi sinällään haukkua, sillä Stella on saanut tämän lahjaksi meille rakkailta ihmisiltä, ja sitä paitsi lahjan saaja itse pitää kirjasta kovastikin. Äiti vain tahtoo saada näppylöitä, jos joutuu tätä lukemaan (olen itse asiassa sanonutkin suoraan Stellalle, etten haluaisi lukea, kun tämä on niin huono, mutta mielipiteeni on jätetty törkeästi huomioimatta).

Olen suuri Disney-fani, ja vaikka olen feministi, minusta ei löydy suurta prinsessa-angstia. Tämän Valerie Menardin kirjoittaman (vaikea uskoa, että tämän on oikeasti kirjoittanut joku ihminen) Tarinoita rakkaudesta (Egmont 2009) huonous on siinä, että koreasta, pieniä prinsessafaneja puoleensa vetävästä ulkokuoresta huolimatta sisältö on täyttä huttua. (Madame Menard ei varmaankaan tätä lue, joten en usko nyt pahoittavani hänen mieltään.)

Disneyn elokuvista on poimittu suosituimmat prinsessat ja kunkin ympärille on kehitetty ihan pikkuisillekin lukijoille sopivan lyhyt satu. Tarinat ovat kaikki huonoja, mutta niissä on jonkin verran tasohajontaa. Kaikkein huonoimmissa ei ole minkäänlaista juonta, päätä tai häntää. Parhaimmissakin juoniviritelmä on ihan kökkö. Lisäksi tarinat ovat tietysti vanhahtavia ja aihepiiriltään ("rakastavaiset" sitä ja tätä) pikkutaaperoille suunnattuina hassuja, mutta ei se minua niin haittaa. Vaan se, ettei ole viitsitty edes yrittää kirjoittaa tarinaa. Minulle tulee tästä, niin kuin joistakin muistakin Disney-kirjoista mieleen, että ensin on ollut kuvitus, johon "kirjailija" on sitten keksinyt viidessä minuutissa muutamia lauseita ympärille. Sen verran irrallisia ja epäloogisia hyppäyksiä tarinoissa on.

No joo. Jos lahjanantaja lukee tätä, niin haluan korostaa, että lahja on edelleen ja oikeasti hyvä, kun sen saaja sitä rakastaa. Äidin jupinat voi jättää omaan arvoonsa. :)