Tietotiistai - Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa, osat 5-7

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Osat 5-7: Työ, Jumala, Kuolema.
Kustantaja: Teos, 2011.
Genre: Esseekokoelma.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 5


Käsittelen nyt viidettä ja viimeistä kertaa Anu Silfverbergin erinomaista esseekokoelmaa Luonto pakastimessa. Aiemmin olen lähinnä lainannut kirjaa, sillä aiheet ovat olleet paitsi poleemisia myös sellaisia, joihin nimenomaan henkilökohtaisesti suhtaudun intohimoisesti, ja pelkäsin siksi alkavani paasata ja oman tekstin sävystä tulevan väkisinkin hyökkäävä ja syyttelevä.


Viimeiset kolme osiota eivät herätä minussa yhtä suuria tunteita, joten niistä uskallan kirjoittaa omin sanoin ja yhteenvetäen. Kirjoitan nyt ikään kuin vastavetona aiemmilla osille hyvinkin subjektiivisesti, lähinnä itsestäni, kirjan toimiessa vain pohjana ajatuksilleni.


(ETA: Jälkeenpäin alkoi naurattaa ja harmittaa, että mikä siinä on, etten osaa kirjoittaa tästä teoksesta ollenkaan? Ensin vain lainaan viikkokaupalla ja sitten höpisen omiani sanomatta kirjasta oikeastaan mitään? En ymmärrä. Yrittäkää kestää.)


Viidennessä osiossa Työ Silfverberg käsittelee ennen kaikkea nykyisen työelämän järjetöntä menoa. Olen monesta asiasta kovasti samaa mieltä ja vastustan ehdottomasti työn sijoittamista elämänsisällön keskiöön sekä työllä itsensä tappamista. Toisaalta tiedän, että silloin kun saa oikeasti tehdä työtä, jota rakastaa ja johon suhtautuu intohimoisesti, se vie helposti mukanaan.


Kuulun nk. prekariaattiin. Olen ollut vain lyhyissä, määräaikaisissa tai sopimuksettomissa työsuhteissa sekä freelancerina. Palkkatuloni eivät ole koskaan ylittäneet 2000 euroa kuussa ja suuren osan aikuiselämästäni olen elänyt köyhyysrajan alittavilla tuloilla. En silti ole huono-osainen, sillä minulla on loistava turvaverkosto ja henkistä pääomaa - siis koulutusta ja ideoita. Vaikka olen välillä alityöllistetty, voin aina vähintään suunnitella jotakin uutta. No, kuka tahansa voi, tietenkin, mutta ehkä se on tietyin edellytyksin helpompaa. Akateemisella koulutuksella on puolensa ja puolensa. Se antaa eväät moneen ja toisaalta ei oikein mihinkään.


Nykyisessä elämäntyylissäni on mukana myös omaa valintaa. Tekisin kyllä mielelläni enemmän työtä, josta maksetaan, ja olisi rentouttavaa, jos ei tarvitsisi stressata rahasta. Mutta toisaalta vapauteni ja perheeni hyvinvointi ovat minulle ensiarvoisen tärkeitä. Vaikka meillä lapset ovat päivähoidossa, aamut ovat kaikille helpompia, kun minulla ei ole hätä minnekään. Illat ovat rentoja, sillä olen ehtinyt päivällä hoitaa myös kodinhoitoon liittyvät asiat, kun töiden kanssa ei ole niin kiire. Olen saanut olla arvostamassani yksinäisyydessä ja rauhassa, sekä kirjoittaa, mikä on minulle elinehto. Siksi olen iltaisin paremmalla tuulella.


Tällaisista valinnoista myös Silfverberg puhuu ja sanoo - oikeastaan ystävänsä suulla - että me, joilla on mahdollisuus elää näin, kuulumme vähäisistä tuloistamme huolimatta aristokratiaan. Muuten tämä ei olisi mahdollista, ei ainakaan omana tietoisena valintana. Valinta edellyttää sosiaalista pääomaa. "Työstä ei luopuisi, ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin." Joku muu voisi sanoa, että minä ja kaltaiseni olemme laiskoja ja saamattomia. Totta on siinäkin toinen puoli. Vaikka olen tällä hetkellä todella onnellinen satunnaisia rahapaniikkeja lukuun ottamatta, mietin silti jatkuvasti, olisiko perheelleni parempi, jos etsisin jonkun epämieluisan työn, että ansaitsisin edes vähän enemmän, mutta olisin sitten onneton ja (pahemmalla tavalla) stressaantunut. Välillä on vaikea punnita rahan versus onnellisuuden seurausten etuja keskenään. Kyllä tavoitteenani on ilman muuta vähän enemmän tienata, etten joutuisi kuppaamaan jatkuvasti sitä verkostoani tai aiheuttamaan huolta perheen toimeentulosta päävastuun kantavalle miehelleni. Mutta mietin ja ideoin jatkuvasti itselleni sopivaa tapaa tienata, ja olen kyllä valmis luopumaan aika monesta asiasta säilyttääkseni tämän nykyisen onnen ja harmonian.


Jumala-osiossa ateistinen Silfverberg kirjoittaa uskonnoista. Olen hänen kanssaan taas monesta asiasta ihan samaa mieltä, vaikken ateisti olekaan. Vastustan järjestäytyneitä uskontoja ja dogmaattisuutta, en kuulu mihinkään uskontokuntaan, en usko minkäänlaiseen persoonalliseen jumalaan, joka tarkkailisi meitä ja arvioisi tekojamme, en usko syntiin tai helvettiin. Ymmärrän myös hyvin Silfverbergin kummastuksen uskon edessä. Pystyn kuvittelemaan hyvin, miltä tuntuu, kun ei usko mihinkään jumaluuteen tai kuolemanjälkeiseen olemiseen, ja miten järjettömältä toisten sellaisiin uskominen vaikuttaa. Silfverberg kuitenkin kirjoittaa aiheesta lempeästi. En usko, että tästä uskovaisetkaan pahoittaisivat mieltään.


Minä en ole "uskovainen", mutta uskon esimerkiksi kuolemattomaan sieluun ja jälleensyntymiseen, joten elämänkatsomukseni eroaa Silfverbergista. Silti olemme pohjimmiltamme hyvin samaa mieltä näistä asioista. Sillä minun uskoni mukaan ei ole olemassa pelastusta, etenkään sellaista, jonka saisi vain uskomalla oikein. Tai rangaistusta, jos ei usko. En näe, että sillä on mitään väliä tulevaisuuden kannalta, uskooko siihen, mitä todellisuudessa tulee tapahtumaan. Siksi en yleensä jaksa keskustella koko aiheesta enkä koskaan yritä käännyttää ketään uskomaan samalla tavalla kuin minä. Noin yleisesti ottaen uskonnot ovat mielestäni suoraan sanonko mistä, mutta luonnollisesti kunnioitan jokaisen vapautta uskoa, niin kuin tahtoo. Tai siis uskoo. Ihanaa toki olisi, jos kaikki jaksaisivat miettiä asioita itse sen sijaan, että nielisivät valmiina tarjotut opit sellaisinaan.


Viimeisessä Kuolema-osiossa puhutaan paitsi kuolemasta myös ikäpolvista ja sukupolvista. Kuoleman pelosta, siitäkin. Minä olen tavallaan menettänyt kuolemanpelkoni, vaikka rakastan elämääni ja jatkan sitä erittäin mielelläni. Ihmisessä lienee myös sisäänrakennettu systeemi esimerkiksi reagoida vaarallisiin tilanteisiin henkeään suojellen. Mutta sinällään ajatus kuolemasta ei ahdista minua. En pelkää mitään siitä tai sen jälkeen seuraavaa. Mutta kuoleminen on aina melko ikävä temppu jälkeenjääville läheisille. Etenkin nyt, kun minulla on pieniä lapsia, saan helposti tikistettyä itkut, jos ajattelen kuolevani ja jättäväni lapseni haahuilemaan maailmaan äidittöminä.


Elämä on niin monella tavalla tärkeää ja merkityksellistä. Ja hauskaa. Ja ihanaa. Kamalaakin, mutta ilman kamalaa ei olisi ihanaa. Vanhana joensuulaisena ja Ilosaarirock-veteraanina minun täytyy luonnollisesti päättää tämä juttu seuraavaan Silfverberg-lainaukseen:


"Kehitin mielestäni melko etevän vertauskuvan: se että kuolemanpelon vuoksi jättäisi elämättä, on kuin ajattelisi, ettei Ilosaarirockiin kannata mennä, kun se kuitenkin sunnuntaina loppuu. Tämä on käynyt useinkin mielessä, mutta lopulta sitä kuitenkin tulee järkiinsä, koska rajallisenakin tapahtumana Ilosaarirock on lohdullisinta, mitä ihminen voi saada. Kuolema on elämän Ilosaarisunnuntai."


Olen samaa mieltä. Ja omaan elämänfilosofiaani nojaten totean myös, että vaikka Ilosaarirockin päättyminen sunnuntaina on ihan kamalaa, seuraavana vuonna rokkiin pääsee taas uudelleen. ;)


(PS. Ihan anekdoottina: Joensuulaisen ja ei-joensuulaisen Ilosaarirock-kävijän erottaa siitä, että joensuulaiset kutsuvat tapahtuma "rokiksi", ulkopaikkakuntalaiset "Ilosaareksi", vrt. "Meettekö tänä vuonna rokkiin?", "Meettekö tänä vuonna Ilosaareen?". Joensuulainen ei kutsu tapahtumaa Ilosaareksi jo siksi, että Ilosaari on oikea fyysinen paikka Joensuussa, mutta rokkia ei siellä enää järjestetä. Siellä voi kuitenkin käydä muuten, esim. uimassa tai nykyisin Kerubissa, joten ylläolevasta ulkopaikkakuntalaisen lauseesta tulee hassu joensuulaisen korvassa.)