Kirjahyllykeskiviikko: D niin kuin de la Roche, Dickens, Dumas...

No niin, katsotaan mihin aikaan saan tämän jutun ulos, mutta ainakin aloitan nyt, kun Stella on isänsä kanssa lääkärissä ja Dani katsoo sohvalla hetken lastenohjelmia. Tänään kirjahyllykeskiviikkovuorossa on siis kirjain D.

Aakkosjärjestyksessä D:n kohdalta löytyy ensimmäiseksi Marie Darrieussecqin pieni kirja Sikatotta (WSOY 1997). Taas yksi ranskalainen kirja, jota en ole lukenut. Eikä tämä ole edes minun. Ostin tämän sen ilmestyttyä silloiselle anoppikokelaalleni, joka antoi sen luettuaan lainaksi minulle. Ja sillä tiellä kirja on edelleen. Pitäisi kai joskus palauttaa... Anteeksi, Hilkka!


Kirja kuuluu olevan yhteiskuntakriittinen ja satiirinen muodonmuutostarina. Kuulostaa erikoiselta ja hauskalta. Kirja oli todella suosittu ja palkittu ilmestyttyään. En ole silti saanut tähän tartuttua. En tiedä, mikä Ranska-kammo minulla kirjallisuudessa oikein on. Ehkä vielä joskus luen tämän. Ja ainakin palautan!

Seuraavana on sitten Seamus Deanen Lukuhetkiä pimeässä (Gummerus 1998). Tämän sain vuorostani lahjaksi samaiselta anoppikokelaalta jouluna 1998. Se oli Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin (Otava 1997) jälkimaininkeja. Olin pitänyt McCourtin kirjasta kuin hullu puurosta, ja väistämättä petyin Lukuhetkiin pimeässä, kun odotin ikään kuin jatkoa Seitsemännen portaan enkelille. Yhteistä niissä on kai vain lapsuuden kuvaus, perheongelmat ja "irlantilaisuus". Viimeisin on lainausmerkeissä, sillä Deanen kirja sijoittuu Pohjois-Irlantiin ja McCourtin Irlantiin. Lisäksi Deanen teos on romaani, McCourtin muistelma. Joka tapauksessa Lukuhetkiä mielestäni markkinoitiin McCourtin muistelmien nosteella.


En muista Lukuhetkistä (tai sen alusta) oikein mitään, mutta se oli joka tapauksessa erilainen kuin odotin. Haluan pitää tämän hyllyssäni ja lukea joskus myöhemmin, sillä en usko kirjan oikeasti olevan huono. Lukuhetki (no pun intended) oli vain väärä. Teos on kovasti palkittu ja aihekin (pohjoisirlantilainen lapsuus ja perheen salaisuudet, jotka kietoutuvat yhteiskunnallisiin ongelmiin) kiinnostava, joten ilman muuta tämä saa toisen tilaisuutensa.

Sitten, ah, Mazo de la Rochen Jalna-sarja (WSOY 1937-1962). Tämän olen maininnut aiemminkin. Nämä olivat minulle hyvin tärkeitä kirjoja varhaisnuoruudessani. Sain ensimmäisen Jalnani, neljän ensimmäisen kirjan yhteisniteen, lahjaksi tädiltäni, kun olin noin 10-vuotias. Nuoren tytön silmään kirjan ankea ulkoasu ja tuhannen sivun paksuus lykkäsivät lukemista jonkin aikaa, mutta kun sitten aloitin, olin täysin myyty. Sarja alkaa, kun englantilais-irlantilainen nuori pariskunta vauvoineen muuttaa Kanadaan, jonne he rakennuttavat unelmiensa kartanokodin, Jalnan. Perhe kasvaa, ja sitä seurataan useiden sukupolvien ajan Jalnan säilyessä koko ajan tapahtumien päänäyttämönä.


Sarjaa kuvataan usein "kartanoromanttiseksi", ja sitä se varmaan onkin, mutta romantiikkaa oleellisemmaksi kirjoissa nousee mielestäni perhedynamiikka - aihe, joka on yhä edelleen minulle kirjallisuudessa(kin) rakas. Varmaankin Jalnat ovat viihdekirjallisuutta, mutta oikeasti en osaa ottaa genreluokitteluun kantaa. En uskalla enää tarttua näihin, sillä uskoisin pettyväni höttöiseen viihteellisyyteen, mutta muistikuvissani nämä ovat hyvää kirjallisuutta. Luimme muuten Jalnoja yhdessä Soile-ystäväni kanssa ja olimme molemmat niin hulluna niihin, että yhdessä lukiessa sanoimme vuorotellen "stop", ja sitten kummankin piti lukea ääneen sillä hetkellä kesken ollut lause. :)

Toinenkin Jalna-anekdootti minulla on. Tuolloin elettiin kuitenkin 1980-lukua, aikaa ennen internetiä. Kauan luulin, että minulla olevat neljä Jalna-kirjaa ovat ne ainoat. Luin ne useamman kerran peräkkäin läpi ja vihkoni täyttyivät omista, jalnamaisista kartano- ja perheromaanien aluista. Muistan hyvin elävästi, kuinka sitten joskus Joensuun ihanassa Niinivaaran sivukirjastossa haahuillessani löysin lisää Jalnoja. Kokonaista 12 kappaletta! Menin ihan sekaisin, se oli parempaa kuin joulu. Muistan kirjojen sijainninkin, siinä melkein heti lainaustiskin oikealla puolella.


No, sarjojen tapaan Jalnankin laatu taisi hiipua loppua kohden. En osaa enää sanoa, missä vaiheessa paras imu hävisi, mutta ehkä puolenvälin tienoilla. Toki luin sarjan loppuun saakka, mutta kyllä ne ensimmäiset noin kahdeksan kirjaa säilyttävät muistoissani parhaimman paikan. Tästäkään en tosin osaa sanoa, mitä mieltä näin aikuisena olisin. Haluan pitää kirjat hyllyssä nostalgian vuoksi, ja toivoen että lapseni löytävät ne aikanaan ja kokevat yhtä huumaavia hetkiä. Minulla on nyt omana koko sarja, mutta hyvin sekalaisina niteinä, ja haluankin vielä kerätä kaikki osat hyväkuntoisina ja samoilla, ihanilla vihreillä selkämyksillä!

Charles Dickensiltä olen lukenut kokonaan vain Saiturin joulun (useita kustantajia), ja senkin ennen viime joulua Lukupiiri-blogin mukana. Tykkäsin! Mutta noin miljuuna kertaa paksumpi Kolea talo (Tammi 2006) on ollut minulla kesken pienen ikuisuuden. Ei se edes ole ollut erityisen raskas luettava, mutta hidas kyllä, ja aina joku muu projekti on ajanut ohi, ennen kuin olen saanut kirjan loppuun. Hankin sen ihastuttuani BBC:n romaaniin perustuvaan tv-sarjaan, ja lukeminen lienee inan verran helpompaa, kun muistan henkilöhahmot telkkarista. Dickens on nimittäin paitsi toivoton jaarittelija ja nillittäjä, myös lukuisten - ja todella tarkoitan lukuisten - henkilöhahmojen esittelijä. Hieman pelottaisi ajatus tarttumisesta Dickensin kirjaan, josta ei ole television perusteella etukäteen selkeää kuvaa. En tiedä, tulenko niin tekemäänkään. Noin periaatteessa arvostan herraa kovasti (hänhän on kauhean hauskakin!), mutta kirjojen lukeminen saattaa olla turhan työlästä. Kolean talon lisäksi olen sitten katsonut muitakin hyviä televisiosovituksia Dickensin kirjoista.

Emma Donoghuen romaanin Room ostin vasta äskettäin ulkomaanmatkalta, mutten malttaisi odottaa sen lukemista! Kirja on läpikehuttu ulkomaisissa kirjablogeissa, se oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi ja on nyt Orange-palkintoehdokkaiden listalla. Donoghue on Kanadassa asuva irlantilainen kirjailija, näytelmäkirjailija ja kirjallisuushistorioitsija. Room kuulostaa ihan älyttömän mielenkiintoiselta: Sen lapsikertoja on 5-vuotias Jack, joka on syntynyt ja elänyt koko ikänsä yhdessä huoneessa, jota hän pitää kotinaan, mutta joka on ollut hänen äitinsä vankila seitsemän vuoden ajan. Äiti on tehnyt kaikkensa, että Jack voisi elää mahdollisimman täyspainoista elämää tuossa huoneessa - mikä absurdi ajatus! Jack alkaa olla utelias, mitä huoneen ulkopuolella on. Hänen äitinsä on luonnollisesti epätoivoinen. En tiedä, mitä kirjassa lopulta tapahtuu tai kuinka se päättyy, mutta kuvauksen mukaan se on tarina "selviytymisestä mahdottomasta".

Sitten on Alan Drewin romaani Vesipuutarhat (Otava 2009), jota en myöskään ole vielä lukenut. Tämäkin kuulosta kyllä ihan minun kirjaltani: Vaikka kirjoittaja on amerikkalainen, teos sijoittuu Turkkiin, Istanbuliin, ja kertoo kulttuurisista sekä uskonnollisista ristiriidoista - ja rakkaudesta. Oih. Romeota ja Juliaa on aistittavissa tässä esikoisessa. Ilmeisesti teos ei ole ylimielinen, vaikka vähän aina hirvittää ulkopuolisen tulkinta ja mahdolliset neuvot vanhoihin, kulttuurisidonnaisiin ongelmiin.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä on vielä Alexander Dumas nuoremman Kamelianainen (Otava 1954). Ihana kirja! Luin tämän gradunteon lomassa kesällä 2005. Luin opiskeluvuosina todella vähän kaunokirjallisuutta, mutta tuona kesänä se alkoi taas maistua - kas kummaa, kun olisi pitänyt tutkimusta tehdä... Olin juuri lukenut Eira Mollbergin muistelmateoksen Vakuuslapset (Otava 1999) ja olin siitä todella vaikuttunut. Heti putkeen aloitin Kamelianaisen, joka on tietysti totaalisen erilainen, eikä se heti tahtonut lähteäkään luistamaan (eikö olekin joskus vaikea hypätä kirjasta täysin toisenlaiseen?). Mutta sitten kun lähti, uppouduin täysin 1800-luvun pariisilaiseen maailmaan ja tunnelmaan. Voi surua ja murhetta, mutta kuinka kauniissa kulisseissa! Marguerite on niin surullinen henkilöhahmo, ja nuori Armand herättää myötätuntoa. En ole nähnyt Kamelianaisen ooppera-, teatteri- tai edes elokuvasovituksia, mutta maailma on tavallaan tuttu vaikkapa Moulin Rougesta tai suomalaisen kultakauden taiteilijoiden Pariisi-seikkailuista. Se kaikki kuulostaa niin kiehtovalta, mutta oikeasti taustalla on varmasti monia supersurullisia tarinoita ja kohtaloita.


Itkettävä kirjahan tämä on, ja perustuu vielä kirjoittajan omiin kokemuksiin. Nyyh.


Huh, tulipa pitkä postaus. Joka Kirjahyllykeskiviikko suhtaudun tähän yhä intohimoisemmin, mutta täytyy pian alkaa hieman suitsia intoani kirjoittaa puhki kirjahyllyni jokaisen teoksen tarina!


Mitäs sanottavaa teillä on näistä teoksista? Entä mitä löytyy omasta hyllystänne D:n kohdalta?


PS. Stellalla tosiaan oli korvatulehdus toisessa korvassa ja sai taas kuurin. Kuume ei kuitenkaan ehtinyt palata ennen lääkityksen aloittamista, joten tyttö pääsee huomenna jo päiväkotiin kotoa tylsistymästä.