Lukutoukan katsaus lauantaina

Susa Järjellä ja tunteella -blogista lanseerasi hauskan haasteen Lukutoukan katsaus vuoteen 2011. Kirjoittelen vuodenvaihteen jälkeen laajemminkin lukuvuodestani, parhaista kirjoista, suoritetuista haasteista jne., mutta aloitan näin vuoden viimeisenä iltana vastaamalla Susan hauskoihin kysymyksiin. Kuvitukseksi valitsin blogini ensimmäisten postausten joukosta, maaliskuulta, otoksen silloisista TBR-pinoistani. Naureskellen katsoin, että olen lukenut noista tähän mennessä ehkä kymmenen. :D No, parempi sekin kuin ei mitään. 


Ja nyt itse haasteeseen, jonka "tehtävänanto" kuului näin:


Vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Michael Cunningham: Illan tullen.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Chris Cleave: Little Been tarina.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?

Jätin paljon kirjoja kesken, mutta seuraavien kohdalla harkitsin keskeyttämistä, vaikka jatkoin loppuun asti: Jamie Ford: Hotelli Panama; Merete Mazzarella: Uskottomuuden houkutus; Satu Taskinen: Täydellinen paisti. Toisaalta koska kaikki nämä ovat aivan loppuvuoden lukemisia, valinnat kertovat ehkä enemmän minusta yhä valikoivampana lukijana kuin kirjoista verrattuna koko vuoden lukemisiin.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Joel Haahtela: Traumbach.

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

Jamie Ford: Hotelli Panama.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi?

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café. Jos saisin sen painettuna ja kokonaisena tiiliskivenä (kuuntelin teoksen lyhennettynä äänikirjana), joka antaisi minulle varmasti yhä uudelleen elämäniloa.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Sarah Waters: Vieras kartanossa. (Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka.)

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Tähän olisi ainakin kymmenen sopivaa vastausta, mutta valitsen kuuliaisesti yhden, jonka viesti menisi ehkä tehokkaammin perille elokuvana: Simon Lelic: Katkeamispiste.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

Emma Donoghue: Room.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

Eeva Tikka: Aurinkoratsastus (ja moni muu Tikan teos).

Siinäpä se, hauska haaste! Huomenna on ensimmäinen Susipalatsi-sunnuntai, ja ensi viikolla jatkan tosiaan vuoden 2011 koosteiden sekä tietenkin kirja-arvioiden parissa. Nyt lähdemme ulos ampumaan raketteja saunaillan ja koko perheen elokuvan jäljiltä. Sitten syömme herkullisesti - aikuiset muun muassa silliä, mätiä ja kampasimpukoita, lapset taas omasta toiveestaan spgettia vegebolognesekastikkeella.. :)

Hauskaa vuodenvaihdetta ja loistavaa alkavaa vuotta 2012 teille kaikille!

Poistoperjantain arvonta

Hei ystävät! Tuli vähän kiire näin uudenvuoden aatonaattona. Olen lomaillut lasten kanssa, mikä ei tarkoita perinteistä löhölomailua. Olen kuitenkin lukenut tänään loppuun Emma Donoghuen Roomin, josta olin ajatellut kirjoittaa heti, mutta olemme ihan juuri lähdössä syömään ja istumaan iltaa anoppilaan, joten Room jääkin toiselle päivälle.


Sen sijaan ilmoitan pika pikaa vuoden viimeisen poistoperjantain arvontavoittajat, joita on tällä kertaa kolme kappaletta. Poistoperjantain jatkosta ensi vuonna olen ajatellut niin, etten lopeta kyseisiä arvontoja kokonaan, mutta ne eivät ainakaan alkuvuodesta ole enää jokaviikkoisia.


Hannu Mäkelän Casanovan voitti itselleen...


Salla kompastelua-blogista!


Riitta Nelimarkan Elisen epämuistelmat puolestaan...


Katri!


Ja Iiro Rantalan Nyt sen voi jo kertoa...


pihi nainen Pihin naisen elämää -blogista!


Onnea voittajille. :) Ilmoitelkaa yhteystietonne profiilistani löytyvään sähköpostiin viikon sisällä, niin lähetän voittokirjat teille heti alkuvuodesta.


Kirjoittelen huomenna vuoden viimeisen postauksen, joten en vielä toivottele hyviä vuodenvaihteita tai iloista vuotta 2012. Mukavaa perjantai-iltaa kuitenkin kaikille!

Tarjolla torstaina - Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach.
Kustantaja: Otava, 2011.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 112.
Genre: Nokkela nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomassa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa."


Nyt on myönnettävä, että minuun iski hulluus. En ole koskaan kilpaillut kirjablogimaailmassa siitä, että ehtisin kirjoittaa jostakin kirjasta ensimmäisen arvion. Mutta luin vasta vähän aikaa sitten ensimmäisen Haahtelani, johon ihastuin hyvin totaalisesti, ja kun posti tänään toi miehen uutuuden, Traumbachin, joka on haahtelamaiseen tyyliin nopealukuinen pienoisromaani, en voinut vastustaa kiusausta, vaan lukaisin kirjan saman tien. Vaikka minulla on kesken aivan erinomainen Emma Donoghuen Room.


Teemu toi postin sisälle kuuden maissa illalla, kävin välillä istumassa muutaman tunnin ravintolassa ystävän kanssa, ja silti olen täällä naputtelemassa juttua puoliltayön. Selvää Haahtela-hulluutta.


Sen riivaamana halusin kirjoittaa arvioni kirjasta nyt saman tien, vaikka se ilman muuta on sulateltava teos. Jouduin vetämään arvosanankin sen vuoksi nyt aika hatusta. Lähellä totuutta se varmasti on, mutta saattaa siitä vielä noustakin. Sitä paitsi, kirjan henkeen sopien voisi kysyä, mikä tai mitä totuus oikeastaan on?


Traumbach ei ollut minulle ehkä yhtä kiehtova tai ihana kuin Naiset katsovat vastavaloon, mutta oli se silti aikamoinen. Tämäkin kirja henkii menneiden, mutta vielä melko läheisten, aikojen nostalgiaa. Kauniin kesäpäivän pysähtynyt tunnelma pikkukaupungissa on yhtä aikaa tuttu, turvallinen, unenomainen ja aavemainen. Loppua kohden minulle tuli mieleen jotkut David Lynchin elokuvat (joista muuten Mulholland Drive on suurin suosikkini ja ikuinen rakkauteni). Loppu on ovela, mutten kirjoita siitä nyt enempää.


Pidän kertojaratkaisulla leikittelystä, ja tässä sitä todellakin harrastetaan. Kertoja on tavallaan kaikkitietävä, muttei kuitenkaan ("Olkoon Jochen nyt rauhassa, nauttikoon hetken yksityisyydestä ja reittivalinnasta, jolla hän on onnistunut eksyttämään meidät ja muut kaikkitietävät."). Hän puhuu päähenkilöstä suoraan lukijalle ja suhtautuu tähän lempeästi. Muistini mukaan hyvin samanhenkinen kertoja oli Markku Pääskysen Enkelten kirjassa (toinen loistava kotimainen romaani, muuten). Ennen kaikkea Traumbachin kertoja - ja samalla koko kirja - on leikittelevä. Traumbach on pohjavireeltään humoristisempi kuin Vastavalo. 


Haahtela, joka on ammatiltaan lääkäri, puhuu tässä kirjassa paljon myös lääketieteestä. Nuoruudesta, iästä, vanhenemisesta. Ja filosofiasta. Kaiken leikkisyyden ohessa tarjoillaan monia tärkeitä, syvällisiä ajatuksia.


"Mutta ennen kaikkea Jochenia mietityttää surun tunne. Hän ei nimittäin voinut olla panematta merkille rouva Zuckmayerin olemukseen liittyvää surumielisyyttä ja ehkäpä juuri surumielisyys oli tekijä, joka lumosi nuoren mielen lopullisesti. Ja näin pääsemme takaisin valoon ja varjoon., koska jos valo on luonteeltaan paljastavaa ja varjo kätkevää, ja jos vielä oletamme surumielisyyden olevan lähempänä varjoa kuin valoa, tuohon surumielisyyteen näyttää sisältyvän arvoitus."


En enää tiedä, mitä muuta sanoa tai mitä jättää sanomatta. Tämä oli upea kirja, tämäkin. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja lauseet sekä ajatukset niin hienoja, että mieleni teki koirankorvittaa joka toinen sivu. Miten kukaan osaa kirjoittaa näin, tai ajatella näin? Olen niin onnellinen, kun minulla on vielä kuusi Haahtelaa lukematta, ja kaiken toivon mukaan hän kirjoittaa vielä lisääkin.


PS. Kirjan kansi on hienompi livenä kuin kuvassa.

Kaikenlaista kirjahyllykeskiviikkona

Hei ystävät ja hyviä välipäiviä! Toivottavasti kaikkien joulu pyhineen sujui mukavasti. Minä sairastuin lopulta jouluaattoiltana siihen muun perheemme jo läpikäyneeseen vatsatautiin, mikä tietenkin laski tunnelmaa ja muutti monien suunnitelmia pyhien osalta, kun meitä ja mahdollisesti tartuttamiani ihmisiä ei uskaltanut kukaan enää oikein tavata... 


Minua harmitti vietävästi ensinnäkin muiden joulun pilaaminen ja lisäksi vuoden suurimman mässäilyjuhlan meneminen sivu suun. Ensimmäinen merkki taudista oli nimittäin se, etten pystynyt aattoillan aterialla syömään kuin puolet kasaamastani annoksesta, ja siitä pahoinvointi sitten alkoi. Vielä joulupäivän kattauksellakaan en saanut mitään alas.


Onneksi ehdin nauttia ruoasta ja perheen sekä sukulaisten seurasta ennen taudin iskemistä, ja tästäkin joulusta jäi lopulta hyviäkin muistoja. Lisäksi joulu tulee taas ensi vuonna.

Olimme sopineet vähentävämme aikuisten keskinäisiä lahjaostoksia, mutta saamani lahjat olivat todella onnistuneita. Täällä kirjablogissa sopii hehkutettavaksi kuulemma Etsystä löytyneet Jane Austen -aiheiset lahjat: kankainen kirjakassi, johon on painettu Darcyn kosinta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, sekä ihana taulu, jonka perhoset on leikattu Emman sivuista. Molemmat teokset kuuluvat suosikki-Austenieni joukkoon ja olin aivan ihastuksissani näistä kekseliäistä ideoista!

 

Tässä vuoden vaihteen tienolla Kirjavassa kammarissa olisi tarkoitus julkaista postauksia esimerkiksi vuoden luetuista, parhaista kirjoista, kevään odotetuista sekä haasteiden yhteenvedoista. Kirja-arvioitakin teen aina kun ehdin. Kevään kimppaluettavaksi valikoitui tiukan äänestyksen määräämänä Hilary Mantelin Susipalatsi (Teos, 2011). Postaan ensimmäisen virallisen Susipalatsi-sunnuntain heti 1.1.2012, jolloin voi ilmoittautua mukaan, mutta olen jo suunnitellut aikataulun, jonka mukaan lukeminen alkaa heti vuoden alusta ja jatkuu huhtikuun lopulle.


Mutta nyt palaan ajassa vielä taaksepäin syksyyn ja Helsingin kirjamessuille, joilta tekemäni kirjahankinnat minulla on vielä esittelemättä.

Uutena ostin vain Atenan/Schildtsin standitarjouksen houkuttelemana kolme kovakantista kympillä. En ole lukenut vielä edes Pasi-Ilmari Jääskeläisen kohkattua Harjukaupungin salakäytäviä, mutta uskalsin silti napata hyllyyni myös tämän Taivaalta pudonneen eläintarhan. Lisäksi olin juuri kaivannut tietoa aamiaisen historiasta eri maissa, ja olen muutenkin aamiaisfani, joten Aamiainen - nautiskelijan ateria oli kiva löytö. Kolmanneksi valitsin lapsille hauskan näköisen kuvakirja Kuka ajaa?, joka onkin osoittautunut todelliseksi hitiksi jopa 5-vuotiaan esikoistyttären kanssa, mitä en sentään olisi uskonut.

Vain yhden teoksen perusteella Märta Tikkasen ikuiseksi faniksi ja uskolliseksi ystäväksi julistautuneena olen kasvattanut kirjastoni Tikkas-kokoelmaa, nyt kolmella teoksella. Pokkareina löytyivät Sofian oma kirja sekä Punahilkka, kovakantisena Tikkasen uusin Emma ja Uno - rakkautta tottakai. Yhtään kirjaa en messuilta muuten ostanut muutamaa euroa korkeampaan hintaan, joten pidän etenkin jälkimmäistä hyvänä löytönä.

Swanin tytöt on kiinnostanut minua jo kauan, niin kuin Suomen kultuurisukujen historia yleensäkin. Olen muistaakseni tosin ostanut tämän joskus anopille lahjaksi, joten olisin saanut sen helposti lainaankin, mutta ostin kirjan nyt kuitenkin itselleni, kun halvalla sain.

Kotimaista kirjallisuutta edustaa vielä Sirpa Kähkönen ja Neidonkenkä-pokkari. Olen lukenut Kähkösen Kuopio-sarjasta vasta sen ensimmäisen osan, Mustat morsiamet, mutta ihastuin siihen niin, että uskalsin hankkia hyllyyni jo valmiiksi odottamaan tämän sarjan viimeisimmän osan.

Ruotsalaisen dekkaristin Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä uskalsin ostaa, vaikken pidä dekkareista. Tutustuin tähän teokseen erään työtehtävän yhteydessä hyvin, vaikken ole sitä vielä lukenutkaan, ja se kuulostaa todella kiehtovalta aikakausineen ja lapsuuskuvauksineen. Lisäksi Ilselän Minna on kehunut kirjaa ja vahvistanut, ettei se varsinainen dekkari olekaan. Sain tämän aikanaan äidin miehelle joululahjaksi vain pokkarina, mutta nyt minulla on sitten kovakantinen versio itselläni. Kansi on muuten tosi hieno ja Timo Mänttärin suunnittelema.

Olen luvannut Lumiomenan Katjalle, että korjaan häpeällisen John Irving -aukon sivistyksessäni pian. Kotona olisi kovasti kehuttu Kaikki isäni hotellit, mutta jostakin mystisestä syystä aloittaisin mieluummin jostakin toisesta teoksesta. Yritin messuilla etsiä muita suositeltuja Irvingejä, mutta varmaan jo niiden paksuudesta johtuen useimmat maksoivat käytettynäkin yli kympin, jopa lähemmäs 20 euroa. Sitten löysin kuitenkin tämän Välisarjan avioliiton, jonka alkuasetelma kuulosti herkulliselta. Hankinnan jälkeen parikin ihmistä on kyllä sanonut, ettei tämä ole kovin hyvä, mutta katsotaan!

Viimeisenä muttei vähäisimpänä esittelen Michael Cunninghamin Samaa sukua -romaanin. Tunnit on ollut minulle suuri elämys niin elokuvana kuin kirjana, mutta Illan tullen sai minut rakastumaan kirjailijaan tulisesti. Olin ajatellut, että haluan lukea häneltä seuraavaksi juuri tämän romaanin, ja ilahduin, kun löysin sen messuilta. Kirjan paksuus kyllä yllätti - sehän on suorastaan tiiliskivi! Tästä muuten taisin maksaa jopa kuusi euroa.




Aikani messuilla oli melko rajallinen, ja vietin sen lähes kokonaan antikvariaattistandeilla. Messuilla melkein ihaninta onkin, että divaristit ovat kokoontuneet helposti saman katon alle. Vaikka olin suunnitellut meneväni katsomaan joitakin kirjailijahaastatteluja, en lopulta malttanut, vaan ajattelin, että haastatteluja voin lukea lehdistäkin, nyt on aika shoppailla! :)

Teematiistai - Jamie Ford: Hotelli Panama

Jamie Ford: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet).
Kustantaja: Karisto, 2011.
Suomentanut: Annukka Kolehmainen.
Kansi: Pirta Syrjänen.
Sivuja: 380.
Genre: Romanttinen sota-ajan lukuromaani.
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sen sijaan Henry oli heilauttanut kättään hyvästiksi ja hymyillyt. Ei edes halannut. Keiko oli kääntänyt katseensa ja pyyhkinyt silmiään. Henry oli tehnyt parhaan mahdollisen ratkaisun, olihan? Hänen isänsä oli joskus sanonut, että vaikeimpia valintoja ei tehty oikean ja väärän välillä, vaan oikean ja sen, mikä on parasta. Parasta oli päästää Keiko menemään. Ja Henry oli tehnyt juuri niin."


Voi pettymyksen huokaus. Hotelli Panama on kirja, jolta odotin etukäteen paljon. Luin kirjasta kehuja jo viime vuonna amerikkalaisista kirjablogeista, ja se kuulosti minusta kiehtovalta. Siinä oli paljon minua kiinnostavia elementtejä: sota, rakkaus, maahanmuutto, kulttuurierot - ja Seattle. 


Rakastuin Seattleen, kun olimme siellä toissa kesänä. Kävimme kiinalaiskaupunginosassa - tai ID:ssä, eli International Districtissä - johon tämän romaanin tapahtumat suurelta osin sijoittuvat. Asuimme Bainbridge Islandilla kodiksi restauroidussa toisen maailmansodan sotilasviestintäkeskuksessa, ja romaanissa kerrotaan muun muassa kuinka japanilaiset evakuoitiin Bainbridgeltä, kun siitä tehtiin sotilastukikohta. Karmivaa ja mielenkiintoista! Jamie Fordin esikoisromaania kehutaan ylisanoin myös hänen kustantajiensa sivuilla. Hotelli Panaman käännösoikeudet on myyty 29 maahan.


Kaikesta tästä huolimatta kirja ei missään vaiheessa voittanut minua puolelleen. Odotukseni olivat ehkä kovat, mutten usko, että olisin innostunut kirjasta, vaikka olisin lukenut sen ilman etukäteistietoja. Aihe, japanilaistaustaisten ihmisten kohtelu toisen maailmansodan aikaisessa Amerikassa, oli kyllä hyvin mielenkiintoinen ja minulle aiemmin melko tuntematon, mutta teksti, tarina ja henkilöhahmot olivat minusta toivottoman tönkköjä ja ohuita. 

Yhdysvalloista tulee aivan loistavaakin kirjallisuutta, mutta usein joudun toteamaan siellä hehkutetuista teoksista, että ne ovat eurooppalaiseen makuun lapsellisia. En voi olla vertaamatta Hotelli Panamaa juuri ennen sitä lukemaani Tatiana de Rosnayn Viimeiseen kesään. Molemmat ovat dramaattisten tapahtumien tahdittamia lukuromaaneja ilman suuria korkeakirjallisia ansioita. Silti Viimeinen kesä oli minusta paljon syvällisempi, aikuisempi ja - jotenkin eurooppalaisempi.


Toki Hotelli Panamassa on omat suloiset hetkensä, mutta minun on hyvin vaikea ymmärtää, mistä kaikki hehkutus tämän kirjan kohdalla kumpuaa. Pidän yleisesti ottaen rinnakkaistarinoista ja aikakausien vaihtelusta, mutta ne eivät nyt pelastaneet kokonaisuutta. Suomalainen(kin) kansi on hyvin kaunis, mutta nimivalinta on minusta huono. Hotelli Panama on kyllä keskeinen rakennus kirjassa, mutta kirjaa vielä tuntemattoman ajatukset se johtaa Väli-Amerikkaan ja siten harhaan, ja on myös ristiriidassa japanilaishenkisen kannen kanssa. 


Suomennos ei ollut mielestäni tasaisen laadukas, mutten osaa arvata, onko kömpelö teksti kokonaisuutena kirjailijan vain kääntäjän "ansiota". Fordin moka on ainakin mieleen jäänyt, sinällään mitätön pikku virhe, kun kirjan lopussa vuonna 1986 vuosikymmeniä kadoksissa ollut ihminen löydetään istumalla muutama tunti tietokoneella ja soittamalla sitten muutama puhelu. Kyllä ei 1980-luvulla, aikana ennen internetiä, auttanut ihmisten etsinnässä tietokoneella istuminen pätkääkään, ellei nyt päässyt käsiksi joihinkin viranomaisten tietokantoihin.


Ihastuneempia arvioita Hotelli Panamasta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjakirppu, Sanna ja Leena Lumi. 


PS. Pidän kovasti alun lainauksessa esitetystä Henryn isän ajatuksesta vaikeimmista valinnoista.

Torstainen toivotus: oikein hyvää joulua kaikille!

Tämä viikko on ollut aika kiireinen, mikä ei ole yllätys joulun alla. Aikataulut tiukensi kuitenkin odotettuakin tiukemmiksi perheessä kiertänyt vatsatauti. Nyt näyttää onneksi siltä, että olemme terveitä ja pääsemme lähtemään huomenna joulunviettoon perheeni pariin Itä-Suomeen, mutta monet asiat ovat jääneet tällä viikolla tekemättä: työt, monet suunnitellut joulupuuhat - ja bloggaaminen.

Tänäänkin minun oli tarkoitus esitellä kirjoja, mutta joudun tyytymään toivottamaan teille kaikille oikein lempeää ja rauhaisaa joulun aikaa näiden kuvien myötä. Toivottavasti tapaamme jo välipäivinä!

Teematiistai - Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä (A Secret Kept).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Leena Tamminen.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 328.
Genre: Lukuromaani/perhetarina.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Margaux nousee, silottelee vaatteitaan ja tukkaansa. Hänen kasvonsa näyttävät taas kerran vuosia vanhemmilta. Haluaisin pidätellä häntä, suojella, sulkea hänet syliini. Pärjääkö hän? Onko hän tarpeeksi vahva? Luhistuuko hän? Jääkö tästä hänelle ikuiset vammat? Tukahdutan halun tarttua hänen hihaansa."


Kirjailija Tatiana de Rosnaysta on jokseenkin vaikea löytää tietoa netistä, tai paremminkin hänen julkaistuista teoksistaan. Ilmeisesti niitä on julkaistu ranskaksi 12 ja englanniksi kolme, joista tämä Viimeinen kesä on ymmärtääkseni keskimmäinen. 

Joka tapauksessa de Rosnayn tausta on viehättävän kansainvälinen ja värikäs: hän on syntynyt Pariisissa englantilaiselle äidille ja ranskalais-venäläis-mauritiuslaiselle isälle, muuttanut sittemmin vanhempiensa mukana Bostoniin ja myöhemmin vielä opiskelemaan kirjallisuutta Englantiin. Valmistuttuaan ja palattuaan Pariisiin hän on työskennellyt tiedottajana, toimittajana ja kirjallisuuskriitikkona. Suvusta löytyy tutkijoita, diplomaatteja ja näyttelijöitä.


Ranskalainen de Rosnay siis on, vaikka on asunut myös muualla ja on kirjoittanut tämän romaanin englanniksi. Kirja myös kertoo Ranskassa asuvista ranskalaisista, joten uskallan nimetä päivän ranskalaisen kirjallisuuden teematiistaiksi ja lisätä yhden tavoitesulan hattuuni.

de Rosnayn läpimurtoteos oli Avain (WSOY, 2008), josta olen kirjoittanut jotakin täällä. Tuoreempi arvio kirjasta löytyy Susalta. Avaimen kehystarina on juutalaisvainoineen ja lasten karmeine kohtaloineen hyvin dramaattinen ja tekee lukukokemuksesta vaikuttavan. Toisaalta ärsyynnyin vuorottelevan, nykypäivään sijoittuvan rinnakkaiskertomuksen viihteellisyydestä, jopa hölmöydestä. Kirjan kyllä ahmi todella nopeasti, mutta lukuun ottamatta järkyttävää historiallista tarinaa en pitänyt de Rosnayta sen perusteella erityisen lahjakkaana kirjailijana.

Kun huomasin häneltä suomennettavan uuden romaanin, tämän Viimeisen kesän, halusin kyllä lukea sen, mutta odotukseni eivät olleet erityisen korkealla. Etenkin kun kirjan suomalainen kansi on minusta kauhea. Ei tämä ole korkeakirjallisuutta, joten ei kannen tarvitsisi sellaista valehdellakaan, mutta ihmettelen tätä halvan kioskikirjallisuuden leimaa, jonka kirja kökön kantensa perusteella saa. Itse romaani oli minusta laadukkaampi. Pidin siitä oikeastaan hyvinkin paljon omassa lajissaan, kokonaisuutena enemmän kuin epätasaisesta Avaimesta, vaikka jälkimmäinen olikin vaikuttavampi.


Oletan, että kansi on kuitenkin suunniteltu harkiten, ja että kustantamo on sen myötä halunnut markkinoida de Rosnayta hyvin viihteellisenä kirjailijana, sillä kannen tekijä Tuula Mäkiä on tehnyt paljon hienompiakin kansia. Täältä Kirjavan kammarin arkistoista löytyvät ainakin Juhani Aho -elämäkerta Naisten mies ja aatteiden, sekä Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta. 

Vertailun vuoksi olen jälleen liittänyt oheen kansia myös muiden maiden painoksista, järjestyksessä ylhäältä amerikkalaisen, brittiläisen ja ruotsalaisen. Nämä keskenään aika erilaiset kannet ovat minusta kirjan sisältö huomioon ottaen onnistuneempia, vaikken ole ihan varma, onko brittiläinen, sinällään viehättävä, kansi minusta onnistunut kirjan sisältö huomioon ottaen. Ehkä se onkin, ja olen vain liian tottunut lukuromaanien yleisempiin kansiratkaisuihin, joissa on usein kuvattuna (kasvottomia) ihmisiä. 


Missään kannessa ei muuten näy, että päähenkilö ja kertoja on mies. Varmaankin siksi, että tämä on kuitenkin naisille suunnattua kirjallisuutta ja naisilla on suuri rooli kirjassa.

Viimeinen kesä on mukava ja otteessaan pitävä romaani. Traagisia tapahtumia ja solmussa olevia perhesuhteita on paljon, mutta kirja ei ole minusta mässäilevä tai ylidramaattinen. Teksti ja tarina pysyivät maltillisina ehkä rauhoittavan kertojan, Antoinen, ansiosta. Viimeinen kesä ei ole yhtä hieno kirja kuin Michael Cunninghamin Illan tullen, mutta näiden romaanien päähenkilöissä on jotakin samaa. He ovat pohdiskelevia, fiksuja ja lämminsydämisiä miehiä, jotka ovat jonkinlaisessa keski-iän kriisissä, hukassa itsensä, avioliittonsa ja aikuistuvien lastensa kanssa. Pidin molemmista miehistä todella paljon, amerikkalaisesta kuitenkin vielä ranskalaista enemmän.


"Laitamme kaikessa rauhassa ruokaa yhdessä, hän ja minä vieretysten. Vihanneskeittoa (purjoa, porkkanaa ja perunaa), sitruunaa ja timjamia (puutarhasta), paistettua kanaa basmatiriisin kera ja omenamuropaistosta. Pullollinen viileää chablista pitää meille seuraa. Talo on kotoisa ja lämmin, ja minä tajuan miten paljon nautin sen hiljaisuudesta ja rauhasta, sen koosta, sen maalaistyylisestä koruttomuudesta. En olisi koskaan uskonut, että minunlaiseni kaupunkieläjä nauttisi näin talonpoikaisesta ympäristöstä."


En ollut ennen tätä lukenut pieneen hetkeen varsinaisia lukuromaaneja, ja aluksi tekstin ns. helppoon tyyliin oli hieman hankala tottua. Sitten se kuitenkin vei mennessään ja muuttui minulle miellyttäväksi lukea. Luin kirjan normaalin lukutahtini ja elämäni huomioon ottaen nopeasti, parissa päivässä. Suosittelen Viimeistä kesää lämpimästi kaikille laadukkaiden lukuromaanien ystäville - sillä sellainen tämä minusta oikeasti oli. Jos piti Avaimesta, pitää varmasti tästäkin, mutta tästä voi pitää, vaikkei olisi viehättynyt dramaattisemmasta Avaimesta. Toki tässä on oma, ajoittainen ja viihteellinen ohuutensa, ja hieman kökkö loppu, mutta ainakin minulla oli todella mukava viikonloppu Tatiana de Rosnayn sekä Antoine Reyn seurassa.


Viimeisen kesän on lukenut ennen minua ainakin Sanna.

Pettämisestä perjantaina - Merete Mazzarella: Uskottomuuden houkutus

Merete Mazzarella: Uskottomuuden houkutus.
Kustantaja: Tammi, 1997.
Suomentanut: Kaarina Ripatti.
Kansi: Tuija Kuusela.
Sivuja: 391.
Genre: Tietokirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Minä uskon, että me elämme nykyisin epävarmuuden aikaa - uskollisuus on olemassa ihanteena, mutta dramaattisuuttaan menettänyt uskottomuus elää yhä 60-luvun jäänteenä, mahdollisuutena tai ainakin houkutuksena. Jos haluaa olla uskoton voi edelleenkin vakuuttaa itselleen, että oikeus uskottomuuteen kuuluu osana ihmisen oikeuteen toteuttaa itseään."


Luin Merete Mazzarellan teoksen Uskottomuuden houkutus muutamastakin syystä: Ihastuin muutama vuosi sitten todella paljon hänen kirjaansa Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi, 2008), mutten ole tullut lukeneeksi sen jälkeen enempää Mazzarellaa, vaikka olen halunnut. Mahdollisuuksia lukemiseen siunaantui kesällä, kun lainasin äidiltäni kirjan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä, 1993) ja lisäksi ostin Adlibriksen alesta tämän Uskottomuuden houkutuksen. Nyt hyllyssä odotti kaksi Mazzarellaa, joista ensin luettavaksi valikoitui uskottomuuskirja, sillä olin juuri hankkinut myös Helsinki-kirjojen Valhe & viettelys -antologian, jossa on samaa tematiikkaa.


Siten aloitin kirjan innoissani, ja se alkaakin lupaavasti Mazzarellan hurmaavalla, pohdiskelevalla tyylillä (luku Uskottomuus - ja avioliitto). Toisessa, satasivuisessa luvussa Avioliitto - ja uskottomuus uskoni oli kuitenkin koetuksella, sillä Mazzarella siirtyy tarkastelemaan avioliittoa ja uskottomuutta haravoiden tiettyjä kirjallisuuden klassikoita läpi hyvin yksityiskohtaisesti, alkaen Odysseiasta. Johtuiko sitten siitä, etten tuntenut suurinta osaa tuossa luvussa käsitellyistä teoksista kovin hyvin, mutta koin tämän osuuden kirjasta hyvin puuduttavaksi. Se oli kirjoitettu hyvin ja moni käsitelty teos alkoi sen ansiosta kiinnostaa, mutta silti mietin vähän väliä, miksi tankkaan tällaista kirjallisuusluetteloa, kun voisin lukea sen sijaan jotakin vetävää romaania.


Onneksi kirja sittemmin virkistyi, tai sitten minä pääsin siihen paremmin mukaan jostakin muusta syystä. Läpi kirjan kyllä jatkuu aiheen - uskottomuuden - käsittely kirjallisuudessa ja sen avulla, mutta seuraavat luvut (Uskoton aviomies ja autenttisuuden kaipuu; Uskoton vaimo ja elämän tarkoituksen kaipuu; Toinen nainen - kohtalokas nainen?; Toinen nainen - vapaa nainen?; Toinen nainen: läheisyyden karttaja; Entä rakkaus?; Avioliitto - uskottomuus - avioliitto) ovat lyhyempiä ja vetävät paremmin. Tunsin jo paremmin käsiteltyjä teoksia (esim. Anna Karenina), kiinnostuin todella paljon monista käsitellyistä (kuten jo kauan klassikkolukulistani kärjessä ollut Rouva Bovary tai Mariankin suosittelema Herääminen), ja uppouduin muutenkin aiheiden käsittelyyn sekä Mazzarellan pohdintaan oikein kunnolla.


Jäin silti kaipaamaan Illalla pelataan Afrikan tähteä- ja käsittääkseni monesta muustakin Mazzarellan teoksesta tuttua kirjailijan omakohtaista pohdintaa ja itsensä laittamista peliin. En tiedä, mikä kirjailijan on ajanut valitsemaan tämän aiheen, mutta ymmärrän tietenkin, että vaikka siitä olisi omakohtaista kokemusta, sitä ei ehkä tee mieli käsitellä julkisesti kirjan sivuilla. Kyllä Mazzarella joka tapauksessa antaa äänensä kuulua, eli (tylsän) objektiivisen teoreettinen tietoteos tämä ei kuitenkaan ole. Niin maailman kirjallisuus kautta aikojen kuin kirjailija itse kertovat kiehtovia tarinoita ja tekevät mielenkiintoisia huomioita kolmiodraamojen kaikki osapuolet huomioiden.


Lopuksi Mazzarella pohtii hyvän avioliiton salaisuutta:


"'Että saa yhdistetyksi intohimon ja harmonian', kirjoittaa Sven Lindqvist kirjassaan En gift mans dagbok - mutta, ja siitähän olemme saaneet runsaasti todisteita, intohimo on vaikea yhdistää harmoniaan.


Että saa yhdistetyksi vapauden riippuvuuteen, sanovat muut, mutta vapaus on vaikea yhdistää riippuvuuteen.


Ehkäpä siinä pikemminkin pitää hyväksyä mahdottomuus tai ambivalenssi, kyetä elämään vastakkaisten tarpeitten ja toiveitten välisessä jännityksessä ja jännityksen kanssa, kyetä jopa näkemään tuo jännitys jännittävänä.


Ja hyväksi lopuksi:


Että osapuolet tietävät mitä heillä on eivätkä halua hävitä.


Vaikka juuri sitä ei koskaan ehkä voikaan niin tarkkaan tietää?"

Tajunnanvirtaa torstaina - Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti.
Kustantaja: Teos, 2011.
Kansi: Jussi Karjalainen.
Sivuja: 307.
Genre: Tajunnanvirtainen yhdenpäivänromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Himmensin jalkalampun valon ja sytytin kynttelikön kynttilät. Niistä minulle tuli jo uudemman kerran tämän saman päivän aikana mieleen joulu. Yleensä en ajatellut joulua ikinä ja tänään jo kaksi kertaa. Sen täytyi johtua tästä valaistuksesta ja siitä, etten oikeastaan ikinä muutoin polttanut kynttilöitä kuin jouluna. Asiaan kannattaisi tehdä muutos. Kynttilät eivät maksaneet paljon siihen nähden, miten juhlavilta ne näyttivät. Marie-Luisa sanoi, että he olivat olleet aikaisessa."


Minun oli äsken hyvin vaikea päättää arvosanaa Täydelliselle paistille. Se johtuu kai siitä siitä epäsuhdasta, joka vallitsee kun ajattelen, kuinka hyvä kirja minusta oli ja kuinka paljon - tai vähän - siitä oikeastaan pidin. Arvosana kuvaa nyt enemmän jälkimmäistä näkökulmaa kirjaan.


Tämä romaani on oikeasti hyvä. Se on yhtä aikaa traaginen kuvatessaan päähenkilönsä järkkyvää tasapainoa sekä lähes riemukas tajunnanvirtaisessa monologissaan ja pienissä huomioissaan. Pidin kirjassa erityisen paljon kahdesta asiasta: Ensinnäkin minua ilahduttaa lukea tällainen tajunnanvirtaromaani naisen kirjoittamana, sillä yleensä tämä tyylilaji on kovin miehinen. Keskenään erilaisina esimerkkeinä tulevat mieleen esimerkiksi Erlend Loen Supernaiivi, Antti Leikaksen Melominen tai Bret Easton Ellisin Amerikan psyko.


Toisekseen olen usein erikoisten kertojaratkaisujen ystävä, ja Täydellisen paistin päähenkilö Taru on ainakin minun ymmärtääkseni hyvin epäluotettava kertoja. Vaikka se oli myös turhauttavaa, minua enemmän piristi, kun jouduin usein kulmat kurtussa miettimään, tapahtuiko jokin kuvattu kohtaus todella vai vain Tarun pään sisällä.


"Frau Mutti tarttui minua yhtäkkiä rinnuksista.
'Kuulehan nyt sinä senkin... Mitä sinä oikein kuvittelet? En tiedä, millä olet saanut poikani pään sekaisin. Ehkä hän on liian vanha olemaan järkevä. Ehkä sinä huumaat hänet elintarvikkeilla. Luultavasti hän vain haluaa nuorta... jotakin... ja sitä sinä kyllä olet, verrattuna meihin muihin. Mutta olisit edes sen verran...!"


Mitään kovin ihanaa tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Taru on tuskastuttavan neuroottinen ja tasapainoton hermoilija, joka puhuu ja ajattelee puuta heinää, niin että välillä perässä pysyminen hengästyttää. Joskus se myös haukotuttaa, eli tässä vaikeassa yhdenpäivänromaanin lajissa ei Taskinenkaan pysty pitämään (ainakaan tämän) lukijan mielenkiintoa koko ajan yllä. Kirjassa tuntuu olevan enemmän kuin 300 sivua.


En tiedä, kuinka suuressa määrin tämä on avainromaani. Muistelen lukeneeni Taskisen sanoneen, ettei tämä hänen elämästään kerro, mutta on tietenkin vaikea olla vetämättä sen suuntaisia johtopäätöksiä, kun kirjailija on samoin kuin kirjan päähenkilö Wienissä asuva, aikuiskouluttajana työskentelevä suomalainen - ja hei: Satu ja Taru. Muistaakseni Tarun sukunimikin oli Taskista lähellä.


No, Taru ei olisi kuitenkaan pystynyt kirjoittamaan tällaista kirjaa. En lukenut kirjaa mitenkään supernopeasti, mutta luulen, että tämä aukeaisi lukijalle parhaiten, jos sitä todella pysähtyisi analysoimaan. Täydellinen paisti olisi oivaa ainesta kirjallisuuden opintokursseille. Tarun tilaa selittämässä on selvästi merkittäviä tekijöitä, jotka jäävät ensilukemalla lopulta avoimiksi: perhe ja tausta Suomessa, työyhteisö, parisuhteen kipupisteet jne. Huolellisella lukemisella kirjasta löytyisi todennäköisesti avaimet myös näihin näennäisesti suljettuihin oviin.


"Minua ärsytti. En saanutkaan sanaa suustani, mikä ärsytti minua vielä enemmän. Miksen minä vain kerta kaikkiaan ollut noussut ja lähtenyt omaan kotiini, missä minun ei tarvinnut kuunnella tällaista paasausta? Sen sijaan olin antanut nöyryyttää itseäni mennen tullen. Kaikki nämä ihmiset nöyryyttivät minua tarkoituksella. Minulla ei tosiasiassa ollut mitään mahdollisuutta johtaa tätä laivaa turvallisesti satamaan."


Erityiskiitokset annan Täydelliselle paistille ulkonäöstä. Kirja on mainion kokoinen ja kansi on ihan mahtava. Sen on tehnyt Jussi Karjalainen, jonka ensin sotkin Jussi Kaakiseen. Lahjakas kuvittaja ja kansitaiteilija hänkin, mutta täytyy nyt alkaa seurata tätä Karjalaistakin.


Täydellinen paisti voitti Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaettavan palkinnon. En ole lukenut tämänvuotisia esikoisia niin paljon, että osaisin oikein sanoa valintaan juuta tai jaata, muuten kuin että suon huomion mielelläni näin taidokkaasti rakennetulle esikoiselle - vaikken kirjasta välttämättä kovin paljon pitänytkään.


Täydellistä paistia ovat maistaneet myös ainakin Nora ExLibris, Sonja, Arja, Leena Lumi, Susa ja Kirsi.

Keskenjääneitä keskiviikkona

Susan Gregg Gilmore: Looking for Salvation at the Dairy Queen.
Kustantaja: Crown/Random House, 2008.
Sivuja: 296.
Genre: Southern fiction.


"My daddy always said that if the good Lord can take the time to care for something as small as a baby sparrow nesting in a tree, then surely he could take the time to listen to a little girl in Ringgold, Georgia. So every night before I went to bed I got down on my knees and begged the Lord to find me a way out of this town. And every morning, I woke up in the same old place.

It was a place that I, Catherine Grace Cline, never wanted to call home, even though I was born and raised here. It was a place where everybody knew everything about you down to the color of underwear your mama bought you at the Dollar General Store. It was a place that just never felt right to me, like a sweater that fits too tight under your arms. It was a place where girls like me traded their dreams for a boy with a couple of acres of land and a wood-framed house with a new electric stove. It was a place I always planned on leaving."

Susan Gregg Gilmore: The Improper Life of Bezellia Grove.
Kustantaja: Crown/Random House, 2010.
Sivuja: 272.
Genre: Southern fiction.


"Mother did not wake up until noon the day after the ball. Father took her a cup of coffee and the morning paper as she intended to spend the afternoon in bed reading the society page and calling friends. He stayed by her side for hours, and I could hear them talking and laughing as they swapped stories, retelling the events of the previous night. I had never known my parents to enjoy each other's company as much as they seemed to that day. Father was very proud of my mother, and I think she was finally very proud of herself.


Everyone, including me, agreed that Mother looked absolutely beautiful, much prettier than Mrs. Hunt in her French couture gown. And with photographs of Mother splashed across the society page, we all assured her that she was now certain to be the envy of every woman in Nashville. 'Purple is, Sister dear, an unforgettable color,' Mother gushed."


Seuraan aika paljon ulkomaisia, lähinnä englanninkielisiä kirjablogeja. Viime vuonna niistä jäi mieleeni Susan Gregg Gilmoren romaani The Improper Life of Bezellia Grove, ihan jo hurmaavan nimensä vuoksi. Sen lisäksi kirjassa oli suloinen kansi, se sijoittui etelävaltioihin ja sitä kehuttiin hyvin yksiäänisesti kaikissa blogeissa. Moni nosti esiin myös kirjailijan esikoisromaanin Looking for Salvation at the Dairy Queen, joka ei nimen, kannen, kuvailujen ja kehujen puolesta tuntunut jäävän yhtään huonommaksi.


Vihdoin tänä vuonna tilasin kirjat itselleni luettaviksi. Olen pitänyt monista southern fiction -kirjoista, joille ominaista on paitsi sijoittuminen Yhdysvaltojen etelävaltioihin myös suloisen kepeät, välillä surullisen kirpeät tarinat, ja värikkäät henkilöhahmot. Olen kirjoittanut Fannie Flaggin kulttiromaanista Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café, jonka kuuntelin kesällä äänikirjana ja joka oli minulle ennestään tuttu elokuvana. Olen maininnut Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot minulle hyvin tärkeänä kirjana. Samantyylisiä tarinoita nautin mielelläni myös elokuvina, esimerkiksi (Paistettujen vihreiden tomaattien lisäksi) Teräskukkien muodossa.


Odotin siis paljon myös Susan Gregg Gilmoren kehutuilta kirjoilta. Häntä kun on jopa tituleerattu uudeksi Fannie Flaggiksi. Mutta ei. Kuulkaa, ei hän pääse lähellekään Fannie Flaggia. Minua niin harmittaa, mutta kun ei, niin ei. Olisin halunnut rakastaa näitä kirjoja, mutta ne olivat todella pliisuja ja jäivät minulta puolenvälin tienoilla kesken kumpainenkin.


Kun olin lukenut Looking for Salvation at the Dairy Queen -esikoista jonkin matkaa, minun oli pakko tarkistaa netistä, oliko kyseessä sittenkin nuortenkirja (ei ollut). Myönnettävä on, etten kummassakaan kasvukertomuksessa (?) päässyt päähenkilön aikuisikään asti, mutta kyllä nuoristakin voisi kirjoittaa hieman syvemmin ja monivivahteisemmin. Kirjat olivat kyllä suloisia, niin kuin odotinkin, mutta eivät mitään muuta. Yksin suloisuus ei riitä minulle tekemään lukukokemuksesta nautittavaa. Toki mukana oli myös suruja, mutta kaikkea käsiteltiin hyvin yksiulotteisesti, itsestäänselvästi ja ennalta-arvattavasti. Luin samaan aikaan oikeaa nuortenkirjaa, Luonnonlapsi Calpurnia Tatea, ja kirjat muistuttivat todella paljon toisiaan. Gilmoren kirjojen vain pitäisi olla aikuisten romaaneja.


Miksi koko lukeva Amerikka sitten tuntuu rakastavan näitä romaaneja? En minä osaa sanoa. Ehkä lukeva Suomikin rakastaisi, ja minä olen poikkeus. Väitän kuitenkin, että joskus amerikkalaisiin uppoaa hieman naiivimpi kirjallisuus kuin meihin suomalaisiin. Ja olihan näissä paljon viehättävääkin. Moni haluaa lukea välillä kevyen harmitonta kirjallisuutta, ja sellaiseen nämä kai sopisivat aivan yhtä hyvin kuin romanssit, dekkarit, chicklit tai nuortenkirjat. Aikuiset kun lukevat nykyisin yhä enemmän nuortenkirjoja, ehkä juuri silloin kun kaipaavat rehellisen yksinkertaista juonta sekä hyvän ja pahan vastakkainasettelua, eli ikään kuin viihdekirjallisuutena. Nämä kaksi kirjaa näen päinvastaisina tapauksina, eli aikuisten romaaneina, joita suosittelisin ensi sijaisesti teini-ikäisille, jopa sitä nuoremmille lukijoille. Olisin pitänyt näistä varmasti enemmän 20 vuotta sitten.


Looking for Salvation at the Dairy Queen -romaanissa nuori päähenkilö inhoaa tuppukylää, jossa hän asuu pastori-isänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Äiti on kuollut, mutta naapurissa asuu hieman erikoislaatuinen ja sydämellinen äidin korvike. Pääsin ensirakkauteen asti ja sen pohtimiseen, voisiko rakkaus saada jäämään tuppukylään, mutta tiedän lukemistani kuvauksista, että Catherine Grace kyllä lopulta lähtee - vain palatakseen ja tajutakseen, että kotikylä on sittenkin se kaikkein paras paikka.


The Improper Life of Bezellia Grove -romaani tuntui hieman lupaavammalta. Päähenkilö oli samankaltainen ja -ikäinen neitokainen ja hänelläkin oli pikkusisko, mutta äiti oli tällä kertaa elossa. Hän oli kuitenkin välinpitämätön, alkoholisoitunut seurapiirirouva, jonka rakkautta päähenkilö tiedostamattaankin janoaa. Jännitystä juoneen tuo rikkaan tyttörukan rakastuminen perheen uskollisen, tummaihoisen työmiehen fiksuun poikaan, mitä ei katsota hyvällä oikein mistään suunnalta. Tämäkin tarina oli silti niin ennalta-arvattava, ohut ja moneen kertaan kuultu, etten viitisinyt lukea sitä loppuun.


Gilmoren kirjoista saisi takuulla myös hyviä elokuvia. Kun tarinoita elävöittämään saataisiin ääneenpuhuttu etelävaltioiden aksentti, maisemat ja hehkuvan kuumat kesäpäivät... Voisin hyvin kuvitella katsovani nämä tarinat aivot narikkaan -leffoina. Kirjoina en vain harmillisesti jaksanut niitä lukea.


Muutama arvio Looking for Salvation at the Dairy Queen -kirjasta: A Novel Source, Trish's Reading Nook, Bonnie's Books.


Muutama arvio The Improper Life of Bezellia Grove -kirjasta: Jenn's Bookshelves, Linus's Blanket, Devourer of Books.