Tiukkojen haasteiden tiistai - Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?

Edward Albee: Who's Afraid of Virginia Woolf?/Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Kustantaja: Jonathan Cape, 1964.
Sivuja: 140.
Genre: Näytelmä.
Arvio: 4,5/5.
Lue lisää näytelmästä Wikipediasta.


"GEORGE: I'm tired, dear... it's late... and besides...
MARTHA: I don't know what you're so tired about... you haven't done anything all day; you didn't have classes, or anything....
GEORGE: Well, I'm tired.... If your father didn't set up these goddamn Saturday night orgies all the time....
MARTHA: Well, that's too bad about you, George....
GEORGE [grumbling]: Well, that's how it is, anyway.
MARTHA: You didn't do anything; you never do anything; you never mix. You just sit around and talk.
GEORGE: What do you want me to do? Do you want me to act like you? Do you want me to go around all night braying at everybody, the way you do?
MARTHA [braying]: I DON'T BRAY!
GEORGE [softly]: All right... you don't bray.
MARTHA [hurt]: I do not bray.
GEORGE: All right. I said you didn't bray.
MARTHA [pouting]: Make me a drink.
GEORGE: What?
MARTHA [still softly]: I said, make me a drink.
GEORGE [moving to the portable bar]: Well, I don't suppose a nightcap'd kill either one of us...."


Linnean Kujerruksia-blogin Hyppää lavalle -haasteen innoittamana luin vielä toisenkin näytelmän, jonka senkin olen nähnyt vain elokuvana, mutta joka sekin on yksi kaikkien aikojen suosikkileffojani. Nyt käsittelyssä on siis Kuka pelkää Virginia Woolfia?, kun aiemmin luin haastetta varten Kissa kuumalla katolla -näytelmän.


En siis ole nähnyt tätä lavalla ja elokuvanakin muistaakseni vain kerran. Siitä on aikaa, mutta kokemus on jättänyt minuun pysyvän jäljen. Hyvin suuri osa elokuvan suuruutta ovat Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin uskomattoman hienot roolisuoritukset ja yhteispeli, mutta jo leffaa katsoessa on selvää, että myös sen teksti on ainutlaatuinen. Tämä huomio vain kristallisoitui lukiessani tekstin painettuna. Minun on edelleen vaikea kuvitella Marthaksi ja Georgeksi muita kuin Taylor ja Burton, mutta Edward Albeen näytelmä on mahtava muutenkin.


Varoitettakoon nyt niitä, jotka eivät ole teoksen kanssa tuttuja, että mahtava tarkoittaa tässä samalla kamalaa, surullista ja ahdistavaa.


Erona elokuvaan näytelmä tapahtuu kaikkineen Marthan ja Georgen kotona, heidän olohuoneessaan. Henkilöhahmojakin on vain neljä, joista keskiössä ovat keski-ikäinen aviopari Martha ja George. Nuorempi pariskunta, Nick ja Honey, ovat tulleet aamuyön jatkoille yliopiston henkilökunnan illanvietosta. He ovat juuri muuttaneet paikkakunnalle ja ovat tutustuneet jatkojen isäntäpariin vasta samana iltana.


Molempien pariskuntien miehet ovat töissä yliopistolla, jonka johtaja Marthan isä on. Nuorempi aviopari joutuu todistamaan Marthan ja Georgen helvetillistä keskinäistä nokittelua ja suhteen kipupisteiden avaamista, minkä katalysaattoreina he osaltaan toimivat. Ei Nickin ja Honeynkaan suhde ongelmaton ole, mutta kauheimmat luurangot kaivetaan vanhemman parin kaapeista ja erityisesti heidän takiaan lukijalle kihoaa kylmä hiki otsalle ja ahdistuksen kyyneleet silmiin.

Richard Burton ja Elizabeth Taylor. Kuva: Lemon Oil.

Olen tällä kertaa harvinaisen lyhytsanainen, vaikka olen tavoistani poiketen jopa avannut teoksen juonta. En vain osaa nyt sanoa tästä muuta kuin että minulle sekä elokuva että näytelmäteksti ovat olleet erittäin voimakkaita kokemuksia ja jääneet kaihertamaan - sekä jättäneet ilmeisen sanattomaksi. Katsokaa ja lukekaa, jos ette ole vielä niin tehneet. Etenkin, jos arvostatte suljettuun tilaan ja lyhyelle aikavälille pakattua tiivistä draamaa ja alkoholinhuuruisen avioliittohelvetin kuohuvaa kuvausta, ettekä pelkää tekstin psykologista ahdistavuutta ja rumuutta.


Osallistun teoksella ainakin Hyppää lavalle -haasteeseen.


"MARTHA: Hey, hey.... Where is everybody...? [It is evident she is not bothered.] So? Drop me; pluck me like a goddamn... whatever-it-is... creeping vine, and throw me over your shoulder like an old shoe... George? [Looks about her.] George? [Silence.] George! What are you doing: Hiding, or something? [Silence.] GEORGE!! [Silence.] Oh, fa Chri... [Goes to the bar, makes herself a drink and amuses herself with the following performance.] Deserted! Abandon-ed! Left out in the cold like an old pussy-cat. HA!"


PS. Lopuksi haluan vielä esittää pahoitteluni siitä, kuinka kelvoton bloggaaja olen viime aikoina ollut. Pahoin pelkään, ettei tilanne tule parantumaan kesän aikana vaan paremminkin päinvastoin: lähdemme viikon kuluttua reissuun noin kuukaudeksi, enkä usko silloin bloggaavani tätä nykyistä vähää. Harvan kirjoittelun lisäksi olen vastannut hitaasti kommentteihin täällä ja jättänyt muiden blogeissa vierailun vähälle ja kommentoinnin melkein kokonaan. En ala tässä eritellä syitä, mutta mitään dramaattista taustalla ei ole, siis edes mielenkiinnon sammumista, vaan toivon voivani jatkaa kesän jälkeen taas entiseen malliin. Siihen saakka yritän pitää blogia hengissä kirjoittelemalla edes silloin tällöin (paitsi sen reissumme aikana) ja edes vastaamalla kommentteihinne. Yritän myös pitää itseäni kartan reunalla lueskelemalla muita kirjablogeja edelleen, vaikka jättäisin niihin enää harvoin puumerkkiäni.


Kirjoja luen edelleen innokkaasti, mutta jonkinlaista levottomuutta on ehkä silläkin rintamalla havaittavissa, sillä olen jättänyt kesken tai tauolle nyt kolme kirjaa: David Nichollsin Kaikki peliin, Carita Forsgrenin Perintö ja Sergei Dovlatovin Meikäläiset. Kahta jälkimmäistä jatkan ehkä vielä, mutta Nicholls taisi jäädä lopullisesti kesken. Olen kyllä onnistunut myös uppoutumaan joihinkin kirjoihin, joten ei tässä varmaan sen vakavammasta ole kyse.

Tove Jansson -tiistai: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken).
Kustantaja: WSOY, 1972.
Suomentanut: Kristiina Kivivuori.
Kansi: Tove Jansson.
Sivuja: 143.
Genre: Episodimainen pienoisromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sophia ja isoäiti istuutuivat rantaan puhuakseen asiasta lisää. Päivä oli kaunis, mainingit pitkiä ja tyyniä. Juuri sellaisena päivänä, mätäkuussa, voi sattua että veneet lähtevät yksinään pois rannoiltaan. Isoja vieraita esineitä hakeutuu mereltä maihin, yhtä ja toista uppoaa, yhtä ja toista nousee pintaan, maito happanee ja korennot tanssivat vimmatusti. Sisiliskot eivät pelkää. Kuun noustessa punaiset hämähäkit pariutuvat asumattomilla luodoilla, koko kallio on yhtä ja samaa tiuhaa hämähäkkimattoa, jossa vilisee pieniä, hurmioituneita olioita."


Muistan, kun minulle suositeltiin ensimmäisen kerran Tove Janssonin Kesäkirjaa. Se oli opiskeluaikaa, jolloin lukutoukkamaisessa elämässäni oli kaunokirjallinen kuiva kausi. Luin toki paljon opintokirjallisuutta, eivätkä nuo vuodet muutenkaan kuivia olleet: tuolloinkin oltiin matkalla baariin, Lostariin. Seisoin ystäväni Elinan kanssa hänen silloisen asuintalonsa edessä Annankadulla, odotimme että loput ystäväporukasta tulisivat alas. En tuohon aikaan tosiaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta tai keskustellut siitä ystävieni kanssa, mutta jostain syystä - en muista mistä silloin puhuimme - Elina sanoi, että minun olisi ihan pakko lukea Kesäkirja.

Siitä on noin kymmenen vuotta aikaa ja vasta nyt minä tuon kirjan luin. Itse asiassa tartuin Elinan suositukseen heti, mutta en silloin muistanut, mistä Janssonin "aikuisteoksesta" oli ollut puhe, ja luin Kuvanveistäjän tyttären. Hyvä sekin oli, mutta en muista siitä enää paljon.


Kuten ylläolevasta arvosanasta näkee, minäkin rakastuin Kesäkirjaan niin monen muun tavoin. Se on todellinen suuri pieni kirja, oikea malliesimerkki sellaisesta. Mietin vähän, avautuisiko kirja minulle, Järvi-Suomen kasvatille, sillä vaikka minusta olisi hienoa olla saaristossa viihtyvä rannikkoihminen, en lainkaan ole. En ole oppinut ymmärtämään karun ulkosaaristoluonnon päälle, vaan kaipaan vehreitä metsiä. Merikin on minusta lähinnä pelottava.


Onneksi Kesäkirja oli silti hurmaava. Hienointahan siinä on ehdottomasti isoäiti. Hän on hieman hapan ruttumuori, mutta kauhean viisas ja pohjimmiltaan lämmin, vaikkei ollenkaan makeileva lapsenlapsensa kanssa. Hän on yhtä aikaa lapsen tasolla ja ihan omallaan. Voi, kun saisi kasvaa sellaiseksi vanhukseksi!


"Luodolla ei ollut venerantaa, vain korkea soravalli. Keskelle soravallia johtaja oli pistänyt ison taulun, jossa oli mustilla kirjaimilla: Yksityisalue. Maihinnousu kielletty.


Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste.

Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun."


Isoäidin lisäksi kirja kertoo tosiaan Sophiasta, lapsenlapsesta, ja vähän myös tämän isästä, joka on kuitenkin jännittävästi taustalla, oikeastaan pelkkä statisti, vaikka hänellä selvästi merkittävä rooli tyttärensä elämässä onkin. 


Tove Janssonista ei voi oikein puhua puhumatta muumeista. Jostain olen joskus lukenut, että nimenomaan Kesäkirja olisi mainio kirja aikuiseksi kasvaneelle muumifanille, ja niinhän se on. Kuten lienee jo käynyt selväksi, isoäidissä on paitsi Ruttuvaaria myös Pikku Myytä ja Nuuskamuikkusta nyt ainakin. Kirja vilisee myös muuten muumimaista maisemaan ja elämänfilosofiaa, viisaita lausahduksia.


"Eriksson on pieni ja vahva ja samanvärinen kuin maisemakin, silmät vain olivat siniset. Hänestä puhuttaessa ja häntä ajatellessa tuntui luonnolliselta kohottaa silmänsä ja katsoa kauas merelle."


Olen puhunut viime aikoina siitä, että haluaisin keksiä kirjoja, joita lukisin aina samaan aikaan joka vuosi. Kyllä Kesäkirjasta voisi tulla sellainen. Luin tämän nyt juhannuksena ja vaikkei meillä ole mitään vakiintunutta juhannuksenviettotyyliä tai -paikkaa, perinteeksi voisi tulla lukea silloin Kesäkirja - ja perään sopisi hyvin Vaarallinen juhannus.


"Vettä! kiljui Sophia, hän juoksi katsomaan poppelia ja näki mitä odotti näkevänsä, vihreän juuriverson. Samassa tuli sade, lämmin ja raju, ja saari tuli kaksin kerroin siunatuksi.

Isoäiti oli saanut säästää kaiken ikänsä, siksi hän oli herkkä tuhlaamaan. Hän näki, miten suo ja tynnyrit ja jokainen kallionkolo täyttyivät ja vuotivat yli äyräittensä. Hän katseli patoja, jotka olivat ulkona tuulettumassa, ja tiskejä, jotka pesivät itse itsensä. Hän huokaisi onnesta, ja ajatuksiinsa vaipuneena hän otti kahvikuppiin vettä juomavesikannusta ja kaatoi sen päivänkakkaralle."


Kirjabloggaajista Kesäkirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Marjis, Jenni, Satu ja Ina, ja ulkomaisistakin esimerkiksi The Captive Reader, Trevor ja Iris.

Luin kirjan osana haasteita Kuusi kovaa kotimaista, Underbara finlandssvenskar vid papper ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Torstaitoivotus: juhlavaa juhannusta!

Kirjavan kammarin madame lähtee nyt mökille, mömps. Sitä ennen toivotan teille kaikille lämmintä ja rentoa juhannusta!


En varmaankaan ehdi lukea hirveästi, mutta mukaan lähtee kuitenkin kotimaista kirjallisuutta: kesken oleva Carita Forsgrenin Perintö, Joel Haahtelan Perhoskerääjä sekä Tove Janssonin Kesäkirja. Autoa ajaessa voin hyvällä tuurilla (takapenkin melutasosta riippuen) kuunnella äänikirjaa. Lisäksi laukussa on yksi ei-kotimainen työkirja ja oma käsikirjoitukseni viimeisiä korjauksia varten.


Mitä te luette tänä juhannuksena, vai luetteko mitään?

Tenava- ja turistitiistai - Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki / MiniHelsinki

Karo Hämäläinen - Salla Savolainen: Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki./MiniHelsinki.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Kansi: Markko Taina.
Sivuja: 48/28.
Genre: Lasten ja aikuisten kuvitettu tietokirja.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittelyt täältä ja täältä.


Rakas Helsinkimme on tänä vuonna maailman designpääkaupunki ja sen ansiosta on julkaistu kaksi hauskaa lapsillekin sopivaa, piirroskuvitettua kirjaa suomalaisesta muotoilusta. Pidän ideasta hyvin paljon ja kirjoissa on monia kivoja oivalluksia esitellä designia arkisissa ympyröissä. Kuvitus on taattua Salla Savolais -laatua ja värikkäät kuvat innostavat lapset katselemaan kirjoja. Etenkin tämä leivosaukeama on ollut meillä suosittu:

Kuvat miellyttävät kyllä aikuisenkin silmää ja niistä on kiva bongata tuttuja paikkoja sekä niitäkin kotimaisia designesineitä, joita ei ole tekstissä mainittu. Mukana on myös tietoiskuja, jotka kiinnostavat aikuisia ja ehkä myös vähän isompia lapsia. Tässä vaiheessa täytyy tosin teroittaa, että tekstiä, tarina ja tietoiskuja löytyy nimenomaan isokokoisemmasta Hurraa Helsinki! -kirjasta. Pieni, pahvisivuinen MiniHelsinki on vain suloinen katselukirja ilman tekstiä ja sopii sellaisenaan kaikenikäisille ja myös ulkomaalaisille. Toisaalta Hurraa Helsinki! -teoksestakin on tehty englanninkielinen versio.

Hurraa Helsinki! -kirjan tarina on ihan kiva olemassa, mutta ei se pääasia tässä kirjassa ole eikä ehkä kauhean vahvakaan. Ainakaan meillä lapset eivät ole vielä olleet kiinnostuneita kuuntelemaan tarinaa värikkään ja yksityiskohtaisen kuvituksen tulituksessa. Toisaalta tarina on 5-vuotiaalle Stellalle jo vähän lapsellinen ja 3-vuotias Dani taas vain sattuu olemaan hieman levoton kuuntelija.


Designia kirjassa on ihastuttavan monipuolisesti. Tarina alkaa tavallisen lapsiperheen kotoa, jossa on arkipäiväinen sekamelska, mutta muun muassa verhot, astiat ja valaisimet ovat tunnettua muotoilua. Muista arkisista esineistä kirjan sivuilla vilisee esimerkiksi vaatteita, kenkiä, laukkuja, pyöriä, avaimia, bussikortteja, istuimia ja naulakoita.

Näiden lisäksi esitellään tietenkin raitiovaunut - nuo Helsingin vihreät symbolit -, paljon arkkitehtuuria, joitakin nähtävyyksiä, leikkipuistovälineitä, patsaita, puistoja, valtamerilaivoja ja niitä leivoksia. Mainitaan tai näytetään myös muun muassa äitiyspakkaus, perinnedesignesimerkkeinä villasukat ja pärekorit, Hevisaurukset, Bubi-huuhkaja, Hakaniemen kauppahalli ja useita suunnittelijoita nimeltä.

Kaiken kaikkiaan nämä ovat hurmaavia teoksia. Olin hieman hämilläni miettiessäni näiden varsinaista kohderyhmää, mutta ehkä se on ihan pirteääkin, ettei näitä ole suunnattu suoraan yhdelle ikäryhmälle tai kansalle. Ajattelin, että näistä tulee loistavia lahjoja asunnonvaihtokumppaneillemme, vaikka eniten kirjoista saanevat irti juuri suomalaiset tai suomalaiseen designiin muuten perehtyneet.

Hurraa Helsinki! -kirjasta on kirjoittanut ihastuneena myös Viivi, jonka hauskasti stailattu aloituskuva voisi olla suoraan tästä teoksesta.


Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Menneen maailman maanantai - Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt (Rules of Civility).
Kustantaja: WSOY, 2012.
Suomentanut: Hanna Tarkka.
Kansi: Martti Ruokonen.
Sivuja: 431.
Genre: New York -romaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Joka korttelin päätti umpikuja eri maasta. Vuokratalojen väleihin oli kiilautunut monenmoisia Isien & Poikien kauppoja, joissa myytiin heidän kotimaittensa uudelleen muokattuja tuotteita - heidän makkaroitaan tai juustojaan, savustettuja tai suolattuja kalojaan, jotka heidän ikiomat lannistumattomat isoäitinsä veivät kotiin ukrainalaiseen tai italialaiseen sanomalehteen käärittyinä. Kun nosti katseensa, näki vieri vieressä kahden huoneen asuntoja, joihin kokoontui joka ilta kolme sukupolvea syömään ja harjoittamaan uskonnollista hartautta, joka oli yhtä imelää ja omituista kuin heidän jälkiruokaliköörinsä."


Aloitin Amor Towlesin Seuraelämän säännöt melko suurin odotuksin. Niitä olivat nostaneet paitsi kirjan minua kiehtova alkuasetelma - 1930-luvun New York nuorten juhlijoiden silmin - myös ulkomaisista kirjablogeista muistamani kiittävät arviot. Ennen aloittamista ehdin malttamattomana vilkaista myös Ilselän Minnan arvion, joka oli taas vähemmän kiittävä. Se hieman tasoitti odotuksia - ja toisaalta vahvisti kirjasta saamaani kuvaa, jonka perusteella en olisi ajatellutkaan tämän olevan juuri Minnan kirja.


Odotuksia nosti lopulta vielä lisää se, että huomasin kirjan suomentajaksi Hanna Tarkan, jonka työtä Carol Shieldsin teosten parissa olen jumaloinut.

Vastasiko kirja sitten odotuksiini? Kyllä ja ei. Siinä oli juuri sitä menneen New Yorkin taikaa, jota aina koen mielelläni kirjojen kautta. Siinä kun mainittu Minna totesi lukeneensa viime aikoina liikaa vanhan ajan New Yorkiin sijoittuvia kirjoja, minä en voisi kai koskaan kyllästyä niihin. Samuel Johnsonin kuulua Lontoo-sanontaa mukaillen luulen, että jos joskus kyllästyn New Yorkiin tai sinne sijoittuviin kirjoihin, olen kyllästynyt koko elämään. Tiedän, ettei tämä fanitus ole kovin omaperäistä, mutta what can you do.


Seuraelämän sääntöjen päähenkilö Katey on myös monella tavalla minulle mieluisa päähenkilö: viileä, voimakas nainen. Tämä on muutenkin naisten ja tasa-arvon petraantumisen romaani, niin kuin Antti Majander Hesarin kritiikissä toteaa. Toisaalta eilisessä Hesarissa Seuraelämän säännöt oli jaoteltu kesälukemisten "Sitten hän suuteli minua" -kategoriaan yhdessä muiden (laadukkaiden) rakkausromaanien kanssa. Olen tästä vähän eri mieltä, sillä Towlesin romaani on minusta tosiaan ennen kaikkea älykkään ja ehkä kovapintaisenkin Kateyn selviytymistarina, jonka pääosassa eivät ole miessuhteet. Toki niitäkin käsitellään, mutta Kateyn suhtautuminen rakkauteen on realistinen, eikä Seuraelämän säännöistä saa nyyhkytarinaa tekemälläkään.


Kirjassa on siis paljon hyvää ja viihdyin sen parissa mainiosti, mutta jotakin jäi puuttumaan. Jotakin sellaista, joka olisi nostanut tämän suursuosikkieni joukkoon tai sykähdyttänyt erityisesti. Ajoittain se myös tuntui kaikessa nostalgiassaan aika laskelmoidulta. 

Ja se käännös. Ehkä odotin liikaa, ehkä Tarkan tyyli ei sopinut tähän yhtä hyvin kuin Shieldsin kirjoihin, ehkä kääntämisellä tai kirjan toimittamisella oli ollut kiire... Huomasin kuitenkin liikaa outouksia tai kömpelyyksiä ollakseni tyytyväinen. Tätä tosin tapahtui eniten alussa, joten ehkä käännös/toimitus parantui loppua kohti tai sitten totuin sen tyyliin.


Hieman ihmettelen myös WSOY:n henkiinherätetyn Aikamme kertojat -sarjan linjaa. Olen tosin lukenut sarjan kirjoista vasta muutaman, mutta en ole ainakaan vielä päässyt selville siitä, millaista lukukokemusta voin tähän sarjaan kuuluvan teoksen valitessani odottaa. Mutta ehkä se selviää, kun aikaa vähän kuluu ja kirjoja on ilmestynyt enemmän.


Näistä napinoista huolimatta siis nautin Seuraelämän sääntöjen lukemisesta ja etenkin sen maailmaan uppoutumisesta, sen rytmissä hetken aikaa elämisestä. Vaikka kirja jäi hieman etäiseksi, liikutuin sen seurassa myös kyyneliin, jotka eivät tosin liittyneet romanttisiin suudelmiin vaan maailman hienoimman kaupungin kuvaukseen ja kaipaukseen.


"Koska olimme olleet The Lean-To -klubilla niin pitkälle yöhön, halusimme seuraavana iltana kokea newyorkilaiselämän suloisimman nautinnon: viettää sunnuntai-illan kotona tekemättä mitään. Dicky soitti alakerran keittiöön ja tilasi voileipiä. Ginin sijasta hän avasi pullon valkoviiniä. Ja koska ilta oli vuodenaikaan nähden lämmin, veimme eväät vajaan viiden neliön suuruiselle terassille, josta avautui näkymä 83. kadulle, ja huvitimme itseämme käyttelemällä kiikaria.

Kadun toisella puolella 20. kerroksessa Itäisen 83. kadun numerossa 42 istuttiin puuduttavan tylsillä päivällisillä, joilla smokkiin pukeutuneet bessewisserit pitivät kukin vuorollaan pitkäveteisiä  maljapuheita. Samaan aikaan 18. kerroksessa numerossa 44 jo sänkyihinsä peitellyt kolme lasta olivat vaivihkaa sytyttäneet valon, rakennelleet patjoista barrikadeja, tarttuneet tyynyihinsä ja panneet käyntiin oman versionsa Kurjien katutappelusta. Mutta suoraan meitä vastapäätä numeron 46 kattohuoneistossa soitti kimonoon pukeutunut liikalihava mies Steinway-flyygeliä hurmion tilassa. Terassin ovet olivat auki, ja kuulimme sunnuntai-illan liikenteen vaimean hurinan yli sentimentaalisten sävelmien säkeitä: Blue Moon, Pennies from Heaven, Falling in Love with Love. Mies soitti silmät kiinni, huojui edestakaisin ja liikutteli lihaisia käsiään toistensa yli edeten elegantisti oktaavista ja tunteesta toiseen. Se oli vangitsevaa."


Seuraelämän säännöistä ovat kirjoittaneet minun, Minnan ja Hesarin lisäksi myös ainakin Tuulia ja Maria.


Osallistun teoksella So American -haasteeseen ainakin kateogorioihin Modern Men Writers ja New York.