tiistai 1. joulukuuta 2015

Iijoki-kimppaluku: Ratkaisujen aika

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika (Iijoki 16).
Kustantaja: Gummerus, 1986.
Sivuja: 638.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5.
Lue esittely täältä.

Iijoki-sarjan 16. osa, Ratkaisujen aika, oli kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Erityisesti mieleeni on jäänyt Kallen aika Ikaalisissa kämpän tai oikeammin metsätyökeskuksen rakennushommissa. Näin siitä huolimatta, että Päätalon taika on minulle paljolti jatkuvuudessa, hitaudessa, tuttuudessa ja toistuvuudessa, vaikka näihin piirteisiin välillä myös tuskastun. Ja että lukuinnon ylläpitäminen on ollut usein vaikeinta silloin, kun Kalle on hypännyt tutuksi tulleista ympyröistä ja piireistä uusiin. Siksi minua alkuun harmittikin ajatus siitä, että tässä kirjassa oltaisiin paljon tuntemattomalla seudulla vieraiden ihmisten keskellä. Mutta Ikaalisten-reissusta tuli lopulta mieluisa ja kiinnostava lukukokemus.

Kalle ja Rousto-Ville tekevät jumalattomasti töitä ja hirveän urakan lyhyessä ajassa. Lisäksi nuo kuukaudet sattuvat olemaan erityisen sateiset (tähän liittyen kuullaan sitten sitä tuskastuttaviin mittoihin kasvavaa toistoa ennustajataatasta ja tervattavista kaivonpohjista), joten työskentelyolosuhteet ovat usein kurjat. Hankalinta ja lukijalle samalla kiinnostavinta työssä on ehkä kuitenkin niin sanottu työyhteisön dynamiikka eli Rousto-Villen oikuttelut, vanhenemiseen liittyvät (lähinnä henkiset) kipuilut ja miesten keskinäinen kilpailu, jota etenkin Ville pitää yllä mutta johon Kallekin suivaantuessaan lähtee mukaan.

Rousto-Ville on kyllä kiinnostava hahmo, vaikka aika kauheakin. Hänessä on tosi paljon hyvää ja lämmintä, mutta välillisesti alkoholi, pohjimmiltaan varmaan rankat sisällissotakokemukset ja mikä vaiva milloinkin tekevät Villestä "tunteellisen siilin" pahinta laatua. Laskuhumalaisen tai krapulaisen piikkikuorensa alla hän itkeskelee mutta myös piikittelee Kallea sillä tavalla, että harva kestäisi ja jäisi kuuntelemaan. Kallella riittää kuitenkin ymmärrystä ja kärsivällisyyttä rikkonaisen oppi-isänsä kanssa, vaikka etenkin bussimatkat Tampereelta Ikaalisiin lyhyiden lomien jälkeen ovat karmeaa luettavaa.

Rousto-Villen eduksi on tietysti laskettava muun muassa se, että hän innosti Kallen hakemaan rakennusmestarikouluun ja auttoi tätä -- välillä kärsivällisestikin -- Ikaalisten kuukausina valmentavien kirjekurssien tehtävissä. Hänellä oli siis hyvin ratkaiseva rooli siinä, että Kalle hakeutui ja pääsi opiskelemaan.

Mutta on Ikaalisissa muutakin kuin työtä, sadetta ja opiskelua, ja muitakin kuin Rousto-Ville. Pienestä Urpulan huushollista, jonne Kalle ja Ville lopulta majoittuvat suurempien talojen kieltäessä yösijan työmiehiltä, löytyy ystävällinen vastaanotto, jatkuvasti lämmin tunnelma ja ihania ihmisiä. Urpulassa on lukijankin hyvä olla. Säpäkkää Lainaa lempeämpi ja suvaitsevaisempi Maija-emäntä miellyttää Kallea, ja ihastus on molemminpuolista, kun Maijakin tuntee löytävänsä siivosti käyttäytyvästä, kotitöihin mielellään osallistuvasta, lapsirakkaasta ja keskustelevaisesta Kallesta hengenheimolaisen. Kallen ja Maijan ihastuminen jää kuitenkin ainakin kirjan kuvauksen perusteella niin sanotusti lihallisesti täyttymättä tai ainakaan sitä ei sanota suoraan. Sen sijaan sen ainoan kerran, kun Kalle Ikaalisissa juo alkoholia -- harjakaisiltana Maijan panemaa sahtia -- hän taas kerran repsahtaa aviollisen uskottomuuden tielle.

Kallen ja Villen rakentama Jaulin kämppä on vielä periaatteessa olemassa ja toimii nykyisin majoitusyrityksenä Seitsemisen kansallispuiston kupeessa. Oiva vierailukohde Päätalo-faneille! Alkuperäinen kämppärakennus on tosin palanut, mutta sen paikalle on rakennettu uusi, ja Kallen pykäämä tallirakennus -- jossa tuo yllä mainittu aviollinen uskottomuuskin tapahtui -- on yhä paikallaan, joskin täysin remontoituna.

Ratkaisujen aika kertoo muustakin kuin Ikaalisten keikasta. Eeti ilmestyy yllättäen takaisin Tampereelle ystävänsä kanssa ja majoittuu Kallen ja Lainan luo Kuusisten yläkertaan, mistä syntyy riitaa avioparin välille ja hankausta myös Kuusisten kanssa. Tytöt eivät tosin viivy kovin kauan. Kalle ehtii kirjan aikana rakennustyömaalle Tampereellakin ja tutustuu Mäkisen Janneen, josta tulee tärkeä henkilöhahmo moneen sarjan tulevaan osaa. Käy Kalle Taivalkoskella myös, mikä on minulle aina mieluisa juttu näissä sarjan myöhemmissäkin kirjoissa. Nyt Kalle lähtee hakemaan synnyinselkosestaan työtodistuksia teknillisen opiston hakemustaan varten.

Taivalkoskella Kalle meinaa taas eksyä mieron tielle, kun hänellä on herkkä kohtaaminen nuoruusajan ihastuksen, Simosen Tyynen, kanssa. Tyyne pitää kuitenkin itsensä ja Kallen aisoissa, ja haaveellinen idealisti joutuu taas kerran kohtaamaan realismin ja tyytymään tehtyihin valintoihin, vaikka hänen luonteeseensa kuuluu haikailu menneiden ja menetettyjen mahdollisuuksien perään.

Taivalkoskella koetaan myös harvinainen ja myöhempien tapahtumien vuoksi lähes ikoniseksi muodostuva hetki, kun Herkko, Kalle ja Manne ovat yhtä aikaa kirkonkylän pääsiäisjuhlilla, kulkevat hetken aikaa yhdessä ja jakavat matkalaisten pirtissä eväät samasta repusta. Kallen mielessä käy, että Herkko tuntee ehkä tuona hetkenä häivähdyksen ylpeyttä ollessaan kolmin kahden miehistyneen poikansa kanssa, mutta asiasta ei luonnollisestikaan puhuta eikä sellaisia tunteita näkyvästi osoiteta.

Kirjan lopuksi Kalle saa tiedon pääsystä teknillisen opiston huoneenrakennuslinjalle, mikä yllättää hänet iloisesti. Seuraavassa osassa, Pyynikin rinteessä, keskitytäänkin sitten opiskelijaelämään. Siitä lisää kuukauden päästä, vuoden lopuksi.

Kai Hirvasnoro sijoittaa Ratkaisujen ajan Päätalon loistavaan kirjalliseen vaiheeseen. Ensimmäisenä Päätalonaan tämän osan lukenut Anu puolestaan piti kirjaa pitkäveteisenä, mitä en ihmettele, sillä en usko, että Iijoki-sarjasta saa hirveästi mitään irti lukematta sitä järjestyksessä -- sillä kysessähän on, niin kuin on usein sanottu, käytännössä yksi hyvin pitkä romaani. Samalla on toki selvää, ettei Päätalo ole kaikille, vaikka sarjan oikeassa järjestyksessäkin lukisi.

Iloista joulun odotusta kaikille lukijoille!

6 kommenttia:

  1. Ratkaisujen aika on mielestäni yksi parhaista Iijoki-sarjan teoksista. Ja siinä minua viehätti eniten juuri se vaihe, kun Kalle rakensi Rousto-Villen kanssa Ikaalisten korpeen metsätyökeskusta.

    Kallen rakentajanura edistyi hyvin, kun Rousto-Ville - itse jo ikääntyvä ehtoopuolen ammattimies - hyväksyi nuorehkon (vajaa 3-kymppinen) Kallen tasaveroiseksi kumppaniksi rakennusurakkaan.

    Samalla Kalle saattoi illan rauhallisina tunteina Urpulan torpassa opiskella teknillisen koulun pääsykoetta varten. Muutenkin pienen mökin tunnelma oli levollisen miellyttävä ja perheenjäsenten välit vaikuttivat tasapainoisilta. Poissa oli jatkuva riitely ja ahdistava tunnelma, jollainen vallitsi Kallen ja Lainan vuokra-asunnossa.

    Sinä syksynä Urpulan lähimetsät olivat punaisenaan puolukoita, joita Kalle keräsi niin paljon, että niitä kertyi survottunakin peräti 85 kiloa! Vielä Kallen kuitenkin piti jännittää, saako hän toimitettua saaliinsa vuokraemäntä-Allin huomaamatta ullakon komeroon. Allin mies Ukki kun oli perso puolukoille, joita Alli vähän väliä oli käynyt kinuamassa Kallelta.

    Syksyn lähennellessä talvea valmistuu urakkakin ja Kalle palaa talkaisin avioelämään, jonka lopun alun enteet alkavat entisestäänkin vahvistua...

    VastaaPoista
  2. Kallen ja Lainan avioliitto kesti 11 vuotta ja tässä kohtaa on vasta kolmas vuosi menossa. Kallelta olisi voinut jäädä rakennusmestarikoulu käymättä ja ok-talo rakentamatta ilman Lainan talaudellista ja muuta tukea. Ja Iijokisarjasta puolet lyhempi... :)

    t. jormanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jormanen on täysin oikeassa. Tässä vaiheessa vielä ei ollut avioerosta tietoakaan.
      Mutka takaisin Iijoelle oli myös Lainan hyväksymä muutto Kallen kotiseudulle. Suurin syy lienee Lainan lähtöön sinne oli siinä ettei Taivalkoskella silloin ollut ravintoloita, mihin Kallella olisi tullut kiire kun sai vähän viinaa. Ei viinan persolla, vaan kun rumasti sanotaan, vieraita naisia naurattamaan.
      Mutta ei tästä enenpää, ettei Karoliina pääse huomauttamaan liiallista juonen paljastuksista!

      Poista
    2. Kallen ja Lainan avioliitto oli alusta alkaen kivireen vetoa. Riituhan ihmetteli heidän pikaista avioitumistaan ja näki elämää kokeneena, ettei liitto tule kestämään. Niin oikeassa hän oli.

      Jo hääpäivänä Kalle vetäytyi muiden seurasta häätalosta pitkäksi aikaa miettien, tekikö hän väärän liikkeen mennessään olemattoman tutustumisen jälkeen naimisiin.

      Ensimmäinen kova riita seurasi hyvin pian yhteenmuuttamisen jälkeen. Sitten avioelämä vastanaineilla olikin yhä enenevässä määrin riitelyä ja taas riitelyä. Onnenhetket olivat todella harvassa.

      Lainan Salli-ystävätär näki pariskunnan lähes täydellisen sopimattomuuden luonteittensa puolesta toisilleen - säästäväisyys, ahkeruus ja nuukuus yhdistävinä tekijöinä ei riitä alkuunkaan - ja yritti siksi
      saada heidät eroamaan molempien parasta ajatellen.

      Siksi Kalle vihasi synkästi Sallia ja purki vielä lähes 8-kymppisenä kirjassaan katkeruuttaan häneen.

      Itse asiassa kaikki arvostelukykyiset ja lähimmäisensä parasta ajattelevat ihmiset sekä Kallen että Lainan puolella yrittivät omalla tavallaan saada osapuolet tajuamaan tilanteen mahdottomuuden, mutta vasta Kallen moninkertaiset aviorikokset ja kirsikkana kakun päällä Kallen saattaminen alaikäisen tytön raskaaksi sai Lainan tekemään lopulliset johtopäätökset.

      Yhteenvetona voi todeta, että Kallen ja Lainan suhde oli alun alkaenkin erittäin haasteellinen, eikä tarvitse olla lainkaan selvänäkijä huomatakseen varsin pian pariskunnan muutettua yhteen, ettei liitto voi kovin kauan kestää.

      Tuohon aikaan avioero oli yhtä harvinainen ilmestys kuin tummaihoinen vastaantulija Koillismaan seudulla - se oli suuri häpeä ja epäonnistuminen - joten kaikki yrittivät sinnitellä viimeiseen asti.

      Näinä aikoina Kallen ja Lainan kaltainen liitto ei pisimmilläänkään kestäisi puolta vuotta kauempaa.

      Poista
  3. Jaulin myöhemmistä tapahtumista sen verran, että ne olivat ikäviä, eikä yksistään kämpän palamisen takia, vaan kirjan Urpulan Maija oli sitten hukuttanut itsensä jossain vaiheessa. Esko kuulema elää vielä.

    VastaaPoista
  4. Saanen lisätä ja korjata sen verran, että Jaulin emäntä hukuttautui 1965 ja hänen miehensä kuoli pari vuotta myöhemmin.

    Heidän poikansa Eino (kirjassa pikku-Esko) oli ollut töissä Tampereen kaupungilla, mutta hänkin on jo kuollut.

    (Nämä tiedot ovat Raimo J o k i s a l m e n teoksesta Jokijärven rannalta. Se on kaikille Päätalo-faneille erittäin mielenkiintoinen teos!)

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...