Kalle Päätalo: Pyynikin rinteessä (Iijoki 17).
Kustantaja: Gummerus, 1987.
Sivuja: 635.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue esittely täältä.
Pyynikin rinteessä tuntuu olevan taas sellainen Iijoki-sarjan osa, joka jakaa lukijansa. Kai Hirvasnoro tuomitsee kirjan blogissaan koko sarjan huonoimmaksi osaksi, kun taas Jukka Kemppinen arvioi Päätalo-aiheisessa kirjoituksessaan Pyynikin rinteessä olevan Tammerkoksen sillalla -osan ohella "koko sarjan ehkä tasapainoisimpia ja täyteläisimpiä teoksia". Kommenttien lukeminen molemmissa blogeissa ja muu netin selaaminen antaa ymmärtää, että kummallakin "koulukunnalla" on kannattajansa.
Minulle Pyynikin rinteessä maistui hyvin. Raskas se on siinä mielessä, että Kallen elämä ei todellakaan ole tässäkään kirjassa helppoa, mutta etenin tekstin imussa vaivatta ja totesin, että luen kyllä mieluummin opiskelijaelämästä kuin rakennustyömaiden tarinoita. Ehkä siksi, että opiskelusta on sentään itselläni kokemusta, vaikka ei samalta alalta, tai sitten siksi, että opinahjoihin sijoittuvat romaanit ovat ylipäätään minulle usein jostain syystä mieleen.
Ennen kuin Kalle aloittaa koulun, hän ehtii paiskia töitä Jannen kanssa oikein olan takaa. He rakentavat joka päivä kellon ympäri paitsi Jannen omaa tulevaa kotia (sitä "kymmenen tulisijan") myös muita naapurustoon jälleenrakennusaikana nousevia omakotitaloja. Tienesteillä Kalle ja Laina pystyvät lunastamaan rintamamiestonttinsa itselleen, ja sen he haluavat tehdä, vaikka maksuaikaa olisi runsaasti. Tiedä sitten, oliko se viisas päätös, kun rahalla olisi varmasti ollut muutakin käyttöä, mutta Kalle pelkää, että valtio pettää hänet jälleen kerran ja vie tontin pois.
Pian koulun alettua tapahtuu sitten kauheita: Kallen Manne-veli tapetaan Taivalkoskella. Tämä vie ymmärrettävästi Kallelta keskittymiskyvyn -- ja samalla kirjan synkille poluille. Kallella meinaa taas mielenterveys horjua, ja päässä alkaa soida jokin iskelmä, joka toistuu toistumistaan -- ihan kuin silloin, kun Kalle sairastui mieleltään pahasti epäillessään Lainaa uskottomuudesta. Onneksi Kalle ei tällä kertaa romahda niin pahasti, mutta kova koettelemus veljen menettäminen kaikkineen on ja matka Taivalkoskelle hautajaisiin raskas.
Kauheita juttuja, mutta minusta niistä on syntynyt hyvää kirjallisuutta. Manne-murheiden lisäksi on raskasta seurata Kallen vaikeuksia selvitä opinnoista kunnialla. Kyllä hän ainakin näkee paljon vaivaa ja tekee paljon töitä pärjäämisensä eteen, joten valmistumisen kunnian suo hänelle mielellään. Mutta hurjan hinnan Kalle kouluttautumisesta maksaa stressin ja unettomien öiden muodossa.
Jätän kirjan käsittelyn tällä kertaa lyhyeen muutamastakin syystä: Tietokoneeni näppäimistö on rikki, mikä tekee kirjoittamisesta hankalaa ja hidasta. Tämä bloggaus on kuitenkin jo muutenkin myöhässä aikataulusta, enkä halua enää odotella koneeni tervehtymistä vaan kirjoitan nyt sen, minkä pystyn. Toisaalta kello on jo yksi yöllä, mutta aamusta matkustan ilman tietokonetta uudenvuoden viettoon ja ensi vuonna on jo käsittelyssä uudet Iijoki-osat. Myöskään minulla ei ole nyt Pyynikin rinteessä -kirjaa tai juurikaan mitään sitä käsittelevää materiaalia käsillä, ja kun kirjan lukemisesta on aikaa, en muista tarpeeksi yksityiskohtia kirjoittaakseni siitä seikaperäisemmin.
Sen vain vielä sanon -- toistan -- että minusta tämä on Iijoki-sarjassa oikein hyvä ja vetävä osa, jossa toisaalta opiskelijaelämä paineineen ja toisaalta Mannen kuolema kaikkinensa on kuvattu kiinnostavasti ja vaikuttavasti. Kepeä kirja tämä ei ole, mutta siihenhän Päätalon lukijat lienevät jo melko tottuneita. :)
Iloista vuodenvaihdetta ja kaikkea hyvää vuodelle 2016! Jatkan tätä Päätalo-sarjaani vielä ensi vuonnakin, ja tammikuussa julkaisen myös sen aikataulun vuodelle 2016. Nähdään taas silloin!
Vuosi lähenee loppuaan. Päivitin juuri äsken luettujen listaani, ja harmittelin, kun en tänä vuonna ole enää listannut lukemisiani kuukausittain. Sitä paitsi viime vuodesta jäi tekemättä vuoden luettujen -koontipostaus kokonaan. Olenkin ajatellut, että tammikuussa 2016 referoin ehkä kaksi vuotta kerralla.
Ehkä. Aina saa haaveilla. :)
Haaveilen myös listaavani kirjahyllyjemme kirjat ja pitäväni listaa jatkossa ajan tasalla. Nyt se listaus pitäisi nimittäin tehdä, kun pitkästä aikaa kävin läpi kodin kirjat ja järjestelin hyllyt. Nimikkeet vähenivät ehkä 2000:sta 1500:aan, mutta vieläkin kirjoja riittää, niin kuin pitääkin. Mutta kokemuksesta tiedän, että hyllyt todennäköisesti ajautuvat takaisin kaaoksen tilaan ennemmin tai myöhemmin.
Lukusyksyni on ollut aika hajanainen. Työkseni lukeminen loppui yhtäkkiä, kun aloitin uuden työn Bonnierin uuden Type & Tell -omakustannepalvelun maajohtajana lokakuun alussa (palvelu lanseerataan Suomessa maaliskuussa 2016). Vaikka olin kauan haaveillut tilanteesta, jossa saisin lukea mitä ja milloin huvittaa, on tämä oikeastaan ollut vähän vaikeaakin. On ollut vaikea löytää uusi lukemisen rytmi ja rutiini, kun se ei enää kuulu velvollisuuksiin.
Olen hyppinyt vähän sinne sun tänne, mitä nyt lasten kanssa on luettu vanhaan malliin iltasatukirjoja kerralla alusta loppuun. Itseäni varten olen lueskellut paljon tietokirjallisuutta liittyen seuraavan romaanini taustatyöhön ja jonkin verran siihen aikakauteen sijoittuvia romaanejakin. Uutuudet polttelevat aina myös, ja olen pyrkinyt keskittymään niissä ensisijaisesti ystävien kirjoihin, joita on kiva lukea, ja vähän tuntuu, että pitääkin. Ainakin ostaa. :)
Välillä olen taas lukenut jotakin erityisen ajankohtaista, kuten Finlandia-ehdokkaita, tai hyödyllistä, kuten ruotsinkielistä kirjallisuutta, kun työssäni hyödyttävä ruotsin taito kaipaa vähän vetreytystä. Tästä kaikesta johtuen jotkut kirjat ovat roikkuneet mukanani pitkin syksyä, vaikka ne hyvyytensä puolesta olisivat ansainneet tulla luetuksi heti.
Tällä hetkellä luen Pasi Pekkolan erinomaisen kulkevalta ja koskettavalta tuntuvaa Lohikäärmeen värit -romaania (ja hauskasti huomasin lukeneeni Pasin edellistä romaania tasan kaksi vuotta sitten), Aino Acktén kirjeenvaihtoa sekä Merete Mazzarellaa på svenska. Ja selailen yhtä sun toista tietokirjaa sekä luen lapsille kolme eri teosta iltasatuna (kummallekin yhtä omaa ja lisäksi yhtä yhteistä).
Tämän syksyn kirjoista odotan vielä esimerkiksi Jonathan Franzenin Purityn sekä Liane Moriartyn Mustien valkeiden valheiden lukemista. Mutta niin se jo kirjakevät 2016:kin kolkuttelee ovella. Kustantajien uutuusluettelot ovat ilmestyneet aikaa sitten, ja kiinnostavia ennakkokappaleita postitellaan. Ihanaa kun saa alkaa jo seuraavaakin lukukautta suunnitella!
Mutta jos lukeminen on tänä syksynä ollut jokseenkin hajanaista ja jäsentelemätöntä, sitä järjestelmällisemmällä innolla olen käynyt muun kulttuurin kimppuun. Uuden työn myötä minulla on enemmän "kulttuurirahaa" ja vapaa-aikaa, ja olen käynyt teatterissa, konserteissa, leffassa ja Museokortti tanassa taidenäyttelyissä, sekä hankkinut lippuja ja kausikortteja ensi vuodellekin. Toki tapahtumia on ollut myös suurimpaan rakkauteeni kirjallisuuteen liittyen: esimerkiksi Helsingin kirjamessut, kirjalliset salongit ja lukupiirit Ekbergillä sekä Bloggariklubit, joilla yhdistellään kirjallisuus- ja teatterinautintoja.
Toissa kerralla pääsimme Kansallisteatterin kulissien taakse mielenkiintoiselle kierrokselle ja kuulemaan lavastajan sekä puvustajan mietteitä sekä kirjailija Katja Kettua ennen illan Nummisuutarit-näytelmää (jota minä en valitettavasti päässyt katsomaan, kun olin jo ostanut samalle illalle liput Musiikkitaloon Laura Mvulan konserttiin). Viime Bloggariklubilla kuultiin glögin äärellä sanavalmiita taiteilijoita: kirjailijoista Miina Supista sekä Hannu Mäkelää, ohjaajista Paavo Westerbergiä ja Milja Sarkolaa, jonka ohjaamaa, Heini Junkkaalan kirjoittamaa näytelmää Olipa kerran minä menimme vielä katsomaan.
Olipa kerran minä oli teatterisyksyni parhaita kokemuksia. Yhtä aikaa naurattavan hauska, piinallisen tunnistettava, myötähävettävä ja surullinen -- eikä pitkästä kestostaan huolimatta pitkästyttänyt hetkeäkään.
Toisen mahtavan näytelmän kävin katsomassa edeltävällä viikolla, senkin Kansallisteatterissa. Duncan MacMillanin Keuhkot-tekstin ohjannut Juha Jokela on löytänyt hienosti yhteen toimivan parin lavalle: Ria Katajan ja Mikko Nousiaisen. Pienessä Willensaunassa ilman lavasteita, äänitehosteita tai muita efektejä näyttelijät vain puhuvat ja ovat läsnä läpi näytelmän. Keuhkot on sekin paitsi koskettava, ärsyttävä ja samastuttava myös (minut) yllättäen hauska. Näyttelijät ovat hyvin aidon oloisia, ja tosiaan heidän yhteistyönsä tuntuu luontevalta ja saumattomalta.
Molemmat nämä näytelmät ovat ohjelmistossa vielä, ensi vuoden puolellakin. Käykää ihmeessä katsomassa -- ja nauttikaa muutenkin kulttuurista. Käykää tapahtumissa, näytelmissä ja näyttelyissä katsomassa ja kuulemassa taiteilijoita ja heidän töitään, ostakaa lippuja, kirjoja ja taidetta, tukekaa kulttuuria ja sen tekijöitä -- saatte siitä itse paljon tänä monella tapaa pimeänä aikana, ja samalla varmistatte monipuolisen kulttuuritarjonnan säilymisen.
Tunnelmallista joulun odotusta!
Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika (Iijoki 16).
Kustantaja: Gummerus, 1986.
Sivuja: 638.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5.
Lue esittely täältä.
Iijoki-sarjan 16. osa, Ratkaisujen aika, oli kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Erityisesti mieleeni on jäänyt Kallen aika Ikaalisissa kämpän tai oikeammin metsätyökeskuksen rakennushommissa. Näin siitä huolimatta, että Päätalon taika on minulle paljolti jatkuvuudessa, hitaudessa, tuttuudessa ja toistuvuudessa, vaikka näihin piirteisiin välillä myös tuskastun. Ja että lukuinnon ylläpitäminen on ollut usein vaikeinta silloin, kun Kalle on hypännyt tutuksi tulleista ympyröistä ja piireistä uusiin. Siksi minua alkuun harmittikin ajatus siitä, että tässä kirjassa oltaisiin paljon tuntemattomalla seudulla vieraiden ihmisten keskellä. Mutta Ikaalisten-reissusta tuli lopulta mieluisa ja kiinnostava lukukokemus.
Kalle ja Rousto-Ville tekevät jumalattomasti töitä ja hirveän urakan lyhyessä ajassa. Lisäksi nuo kuukaudet sattuvat olemaan erityisen sateiset (tähän liittyen kuullaan sitten sitä tuskastuttaviin mittoihin kasvavaa toistoa ennustajataatasta ja tervattavista kaivonpohjista), joten työskentelyolosuhteet ovat usein kurjat. Hankalinta ja lukijalle samalla kiinnostavinta työssä on ehkä kuitenkin niin sanottu työyhteisön dynamiikka eli Rousto-Villen oikuttelut, vanhenemiseen liittyvät (lähinnä henkiset) kipuilut ja miesten keskinäinen kilpailu, jota etenkin Ville pitää yllä mutta johon Kallekin suivaantuessaan lähtee mukaan.
Rousto-Ville on kyllä kiinnostava hahmo, vaikka aika kauheakin. Hänessä on tosi paljon hyvää ja lämmintä, mutta välillisesti alkoholi, pohjimmiltaan varmaan rankat sisällissotakokemukset ja mikä vaiva milloinkin tekevät Villestä "tunteellisen siilin" pahinta laatua. Laskuhumalaisen tai krapulaisen piikkikuorensa alla hän itkeskelee mutta myös piikittelee Kallea sillä tavalla, että harva kestäisi ja jäisi kuuntelemaan. Kallella riittää kuitenkin ymmärrystä ja kärsivällisyyttä rikkonaisen oppi-isänsä kanssa, vaikka etenkin bussimatkat Tampereelta Ikaalisiin lyhyiden lomien jälkeen ovat karmeaa luettavaa.
Rousto-Villen eduksi on tietysti laskettava muun muassa se, että hän innosti Kallen hakemaan rakennusmestarikouluun ja auttoi tätä -- välillä kärsivällisestikin -- Ikaalisten kuukausina valmentavien kirjekurssien tehtävissä. Hänellä oli siis hyvin ratkaiseva rooli siinä, että Kalle hakeutui ja pääsi opiskelemaan.
Mutta on Ikaalisissa muutakin kuin työtä, sadetta ja opiskelua, ja muitakin kuin Rousto-Ville. Pienestä Urpulan huushollista, jonne Kalle ja Ville lopulta majoittuvat suurempien talojen kieltäessä yösijan työmiehiltä, löytyy ystävällinen vastaanotto, jatkuvasti lämmin tunnelma ja ihania ihmisiä. Urpulassa on lukijankin hyvä olla. Säpäkkää Lainaa lempeämpi ja suvaitsevaisempi Maija-emäntä miellyttää Kallea, ja ihastus on molemminpuolista, kun Maijakin tuntee löytävänsä siivosti käyttäytyvästä, kotitöihin mielellään osallistuvasta, lapsirakkaasta ja keskustelevaisesta Kallesta hengenheimolaisen. Kallen ja Maijan ihastuminen jää kuitenkin ainakin kirjan kuvauksen perusteella niin sanotusti lihallisesti täyttymättä tai ainakaan sitä ei sanota suoraan. Sen sijaan sen ainoan kerran, kun Kalle Ikaalisissa juo alkoholia -- harjakaisiltana Maijan panemaa sahtia -- hän taas kerran repsahtaa aviollisen uskottomuuden tielle.
Kallen ja Villen rakentama Jaulin kämppä on vielä periaatteessa olemassa ja toimii nykyisin majoitusyrityksenä Seitsemisen kansallispuiston kupeessa. Oiva vierailukohde Päätalo-faneille! Alkuperäinen kämppärakennus on tosin palanut, mutta sen paikalle on rakennettu uusi, ja Kallen pykäämä tallirakennus -- jossa tuo yllä mainittu aviollinen uskottomuuskin tapahtui -- on yhä paikallaan, joskin täysin remontoituna.
Ratkaisujen aika kertoo muustakin kuin Ikaalisten keikasta. Eeti ilmestyy yllättäen takaisin Tampereelle ystävänsä kanssa ja majoittuu Kallen ja Lainan luo Kuusisten yläkertaan, mistä syntyy riitaa avioparin välille ja hankausta myös Kuusisten kanssa. Tytöt eivät tosin viivy kovin kauan. Kalle ehtii kirjan aikana rakennustyömaalle Tampereellakin ja tutustuu Mäkisen Janneen, josta tulee tärkeä henkilöhahmo moneen sarjan tulevaan osaa. Käy Kalle Taivalkoskella myös, mikä on minulle aina mieluisa juttu näissä sarjan myöhemmissäkin kirjoissa. Nyt Kalle lähtee hakemaan synnyinselkosestaan työtodistuksia teknillisen opiston hakemustaan varten.
Taivalkoskella Kalle meinaa taas eksyä mieron tielle, kun hänellä on herkkä kohtaaminen nuoruusajan ihastuksen, Simosen Tyynen, kanssa. Tyyne pitää kuitenkin itsensä ja Kallen aisoissa, ja haaveellinen idealisti joutuu taas kerran kohtaamaan realismin ja tyytymään tehtyihin valintoihin, vaikka hänen luonteeseensa kuuluu haikailu menneiden ja menetettyjen mahdollisuuksien perään.
Taivalkoskella koetaan myös harvinainen ja myöhempien tapahtumien vuoksi lähes ikoniseksi muodostuva hetki, kun Herkko, Kalle ja Manne ovat yhtä aikaa kirkonkylän pääsiäisjuhlilla, kulkevat hetken aikaa yhdessä ja jakavat matkalaisten pirtissä eväät samasta repusta. Kallen mielessä käy, että Herkko tuntee ehkä tuona hetkenä häivähdyksen ylpeyttä ollessaan kolmin kahden miehistyneen poikansa kanssa, mutta asiasta ei luonnollisestikaan puhuta eikä sellaisia tunteita näkyvästi osoiteta.
Kirjan lopuksi Kalle saa tiedon pääsystä teknillisen opiston huoneenrakennuslinjalle, mikä yllättää hänet iloisesti. Seuraavassa osassa, Pyynikin rinteessä, keskitytäänkin sitten opiskelijaelämään. Siitä lisää kuukauden päästä, vuoden lopuksi.
Kai Hirvasnoro sijoittaa Ratkaisujen ajan Päätalon loistavaan kirjalliseen vaiheeseen. Ensimmäisenä Päätalonaan tämän osan lukenut Anu puolestaan piti kirjaa pitkäveteisenä, mitä en ihmettele, sillä en usko, että Iijoki-sarjasta saa hirveästi mitään irti lukematta sitä järjestyksessä -- sillä kysessähän on, niin kuin on usein sanottu, käytännössä yksi hyvin pitkä romaani. Samalla on toki selvää, ettei Päätalo ole kaikille, vaikka sarjan oikeassa järjestyksessäkin lukisi.
Iloista joulun odotusta kaikille lukijoille!
Kalle Päätalo: Nouseva maa (Iijoki 15).
Kustantaja: Gummerus, 1985.
Sivuja: 639.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue esittely täältä.
Tämä Iijoki-sarjan 15. osa, Nouseva maa, on muistini ja muistin verestelyn perusteella suurimmalta osin sellainen tasaisen mukava "Päätalo". Sen suuntainen tulkinta on myös Hirvasnoron Kailla blogissaan.
Kalle alkaa tosissaan asettua Tampereelle (vaikka ei vielä ihan lopullisesti), oppia rakennusalan töitä -- se sujuu jopa Kuusisen Ukin johdolla! -- ja saa lunastettua Lainan kanssa rintamamiestontin Messukylän lähellä olevalta Vilusen--Viialan alueelta. Omaa kotia ei ole heti mahdollisuuksia alkaa rakentaa, mutta perunat saadaan jo maahan ja muutakin valmistelevaa puuhaa tehtyä. Lainan kanssa sujuu ihan kivasti, mihin vaikuttaa myös Kallen Eeti-siskon asuminen samassa huushollissa, sillä aviopari ei kehtaa tämän kuullen niin paljon riidellä, ja lisäksi Eeti auttaa kotitöissä, mikä vähentää Kallen ja Lainan väsymystä ja ärtymystä.
Alkuun Kalle kirjoittaa kertomuksiakin, joita julkaistaan tiuhaan etenkin Pohjolan Jätkä -lehdessä. Sen suhteen Kalle kokee suuren pettymyksenkin, kun pitkään itseään odotuttaneet palkkiot viimein saapuessaan ovat vain murto-osan siitä, mitä hän on odottanut. Lehti joudutaan lopulta lakkauttamaankin paperipulan takia, mikä on katkera pala Kallelle ja monelle muulle vanhalle tai silloiselle tukkilaiselle. On vaikea ymmärtää, miten juuri paperiteollisuuden ratkaisevassa asemassa olevien työntekijöiden oma lehti lakkautetaan ensimmäisten joukossa.
Pulaa on muutenkin kovin monesta asiasta, lähes kaikesta, tämän kirjan tapahtumavuosina 1945--46. Olen kirjoittanut tästä monta kertaa ennenkin, mutta sanon taas, että ajattelen yhä useammin sitä, kuinka monella tavalla ja pitkäaikaisesti viimeisimmät sodat Suomeen vaikuttivat. Ja vaikuttavat vieläkin, vaikka eivät toki yhtä radikaalisti. Että kyse ei ollut pelkästä rintamasodan ajasta, ei todellakaan. Pula ja puute sekä sodissa syntyneet traumat ja muut henkiseen vointiin vaikuttaneet asiat vaikeuttivat elämää suorastaan kohtuuttomasti 1940-luvun loppupuoliskolla.
Yksi tähän liittyvä vaikutus on se, joka jättää Kallen hetkeksi aikaa työttömäksi, kun rakennusmiehille ei ole materiaalipulan vuoksi hommia. Kalle käy työttömyyskautenaan leikkauttamassa karsastaneen silmänsä, ja siihen liittyvä sairaalavisiitti tuo pientä vaihtelua rakennustyön sävyttämään kirjaan. Toivuttuaan leikkauksesta Kalle pestautuu vielä kerran halkoja hakkaamaan ja pääseekin tekemään työtä erinomaisessa palstassa hyvien kelien aikana. Silti ei ole vaikea irrottautua takaisin rakennuksille, kun kutsu käy.
Hyvän mutta tasapaksuhkon kirjan loppuun on saatu sitten dramatiikkaakin, kun Kalle eksyy harjakaisissa taas mieron tielle viinan ja vietin ohjaamana. Myöhäinen kotiinpaluu osoittautuu vaikeaksi Lainan lukittua oven niin, ettei Kalle pääse sisälle. Humalassaan ja syyllisyydentunnossaan Kalle raivostuu silmittömästi ja nostattaa sellaisen riidan vaimonsa kanssa, että Kuusisilta juostaan koko perheen voimin hätiin. Kerran suututtuaan Kalle antaa lähes kaiken tulla ulos ja myös Kuusisten, etenkin Ukin kuulla kunniansa risasta vesipumpusta lähtien. Kalle ajattelee, että mitä väliä, sillä tuolla hetkellä hän on varma, että edessä on avioero ja muutto pois Kuusisen yläkerrasta.
Lopulta käy niin, että Ukin nuori ja ujo tytär saa anelullaan Kallen raivon talttumaan, ja vähän myöhemmin on Allin vuoro puhua Kallelle järkeä ja saada tämä unohtamaan avioeroaikeet. Kallen ja Lainan välille muodostuu kuitenkin pitkä ja jäinen mykkäkoulu, mutta sen aikana tapahtuu esimerkiksi sellainen ihme, että Ukki korjauttaa Kallea pitkään piinanneen vesipumpun. Ehkä siis kannatti avata suunsa. :)
Kalle ja Lainakin tekevät lopulta sovinnon, eikä Laina ainakaan kirjassa saa koskaan tietää, mitä tuhmuuksia Kalle harjakaisiltana teki, vaan riidan aihe oli nimenomaan alkoholin juominen ja myöhäinen kotiinpaluu. Kallen osalta taas nöyryyttävä kodin ulkopuolelle lukitseminen.
Elämä jatkuu entisenlaisena (tosin Eeti on tässä välissä palannut takaisin Taivalkoskelle ja niin, se pumppu toimii nyt hyvin), mutta eihän tuokaan viimeiseksi rajuksi riidaksi nuoren avioparin välillä jäänyt. Tähän välienselvittelyyn Kalle kuitenkin ajatuksissaan palaa vielä monesti, sen verran isoista asioista oli pohjimmiltaan kyse.
Kuukauden päästä käsittelyvuorossa on Ratkaisujen aika, Iijoki-sarjan 16. osa, joka on tapahtumiltaan ja ehkä pohjavireeltäänkin vähän tätä Nousevaa maata monipuolisempi ja ns. isompien asioiden romaani.
Siihen saakka toivottavasti edelleen näin aurinkoisena ja kuivana jatkuvaa syksyä!
Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä (Iijoki 14).Kustantaja: Gummerus, 1984.Sivuja: 620.Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.Arvio: 4,5/5.Lue esittely täältä.
Viimeksi vähän lointelin, kun Kallen elämän, ainakin aikuiselämän ehkä raskaimmasta kaudesta kertovan Pohjalta ponnistaen -romaanin synkkä mutta merkittävä aihe oli minusta pilattu liiallisella toisteisuudella ja jankkaamisella. Nuorikkoa näyttämässä on onneksi paljon sujuvampi teos siitä huolimatta ja oikeastaan sen takiakin, että se kertoo hyvin perusteellisesti yhden kesän tapahtumista.
Kuten myös Kai Hirvasnoro bloggauksessaan toteaa, Päätaloa syytetään usein liiasta perusteellisuudesta, vaikka se tosiasiassa on hänen suuri vahvuutensa ja olennainen osa kirjojen tyyliä sekä suosiota. Se mikä minua välillä tuskastuttaa, etenkin kun luen tätä sarjaa nyt hyvin tiheään tahtiin, on toisteisuus, ei perusteellisuus. Nuorikkoa näyttämässä ei siis minusta kärsi niin sanotusta hitaudestaan, ja vaikka tässäkin sarjan osassa vastoinkäymisiä riittää, ne menevät niin överiksi että muuttuvat jo koomisiksi, ja siksi olenkin kutsunut tätä kirjaa eräänlaiseksi farssiksi -- vaikka huumori pitää rivien välistä löytää itse.
Lisäksi tämän kirjan vastoinkäymiset ovat kuitenkin suurimmilta osin arkisia, ei perustavanlaatuisia, eksistentiaalisia, koko elämää synkistäviä ukkospilviä, kuten edeltävässä Pohjalta ponnistaen -osassa.
Nuorikkoa näyttämässä -kirjan päätapahtuma on Kallen ja Lainan kesälomamatka eli "huppailureissu" Taivalkoskelle. Vastoinkäymisissään farssimaisen matkasta tekevät paitsi huono tuuri ja sattumat myös ennen kaikkea sodanjälkeinen aika, jolloin siirtyminen Tampereelta Koillismaan perukoille ei todellakaan käy helposti ja käden käänteessä vähäisen liikenteen, huonokuntoisten autojen ja ennen kaikkea renkaiden takia. Helteinen matka on vastuksia täynnä, ja lisäksi Kalle ja Laina ovat itse lisänneet kärsimyksiään ottaessaan kantaakseen normaalien matkatavaroiden lisäksi jättimäisen vaarinkaljapullon janojuomaksi, suuren multalaatikollisen kastematoja eli "kasijaisia" sekä useita viinapulloja trokattavaksi taivalkoskelaisille.
Viinan arkkivihollinen Laina on yllättäen innostunut henkiystävänsä Salli Lisäkkään myötä kuljettamaan myytävää viinaa matkalaukuissa, mutta Kalle ei lopulta ilkeä pyytää pulloista juuri ylimääräistä hintaa, joten niiden raahaaminen ei lopulta ole kovinkaan nerokas idea. Vaarinkaljasta kyllä on iloakin hikisellä matkalla, ja Kallen Kallioniemen peltoon istuttamista kasiaisista riittää riemua vielä pitkään etenkin kalamiehille. Silti pullot ja laatikot muodostuvat painoaan raskaammiksi taakoiksi, kun menomatka Jokijärvelle venyy ajallisesti ja muuttuu pitkälti patikoitavaksi.
Ihan uskomatonta, miten pitkät pätkät Kalle ja Laina tosiaan kävelevät helteessä, huonoissa varusteissaan ja raskaiden kantamustensa kanssa! Esimerkiksi Taivalkosken kirkonkylältä Jokijärvelle, eli noin 20 kilometriä, joskin he yöpyvät välillä Kummussa. Mutta sitä ennenkin on jo kävelty ja seisottu ja odotettu -- ja riidelty. En yhtään ihmettele Lainan tuskastumista, vaikka vastoinkäymiset eivät tietenkään Kallen syytä ole, eikä hän ihan purematta niele vaimonsa länkytystä ja syyttelyä. Luulen että kuka tahansa olisi tuolla matkalla hermostunut ja lempeinkin läyrypariskunta revennyt riitoihin.
Olo perillä Kallioniemessäkään ei ole ruusuilla tanssimista. Kalle on tietysti luonteelleen uskollisena pettynyt kotiseutuunsa, joka ei täytä odotuksia tai muistuta lapsuus- sekä nuoruusvuosien kauniita mielikuvia. Laina tuntee olonsa vieraaksi, eikä ymmärrä paikkakuntalaista huumoria tai muuta elämäntyyliä. Vähän yllättäen Laina ja Herkko löytävät kohtuullisesti yhteisen sävelen, kun taas Riitu, vaikka nyt jo vähän tsemppaakin miniänsä kanssa, joutuu pettymään, kun "minna" ei ymmärrä parhaan eli hillojen päälle. Riituhan oli poikansa Kallen mukaan lähes sairas suhteessa hilloihin, joita poimi ja söi himoonsa joka vuosi, ja piilotteli parhaita apajiaan lähimmiltä ystäviltäänkin. Ja kun hän sitten tätä itse poimimaansa jumalten herkkua ylpeänä ja tohkeissaan Lainalle tarjoaa, miniä nyrpisteleekin nenäänsä ja "töpeksii hillonkiviä", kun pelkää niiden menevän umpisuoleen.
Kesän hupailureissuun mahtuu siis vaikeuksia, riitoja, mustasukkaisuutta ja pettymyksiä. Toki siellä hyviä ja hauskojakin hetkiä pilkahtelee, mutta enemmän tämä kirja on tragikoominen. Lomamatkan päätteeksi Kalle ja Laina palaavat helpottuneina Tampereelle mukanaan Kallen sisko Eeti, joka tulee kaupunkiin kokeilemaan onneaan ja itsenäisen elämän alkua.
Seuraavissa osissa seurataan sitten Kallen ja Lainan avioliiton (ja riitojen) jatkumista sekä Kallen ammatillista etenemistä rakennusalalla. Kuukauden päästä käsittelyssä on Iijoki-sarjan osa 15, Nouseva maa. Siihen saakka iloisen kirjavaa syksyä!
