torstai 27. syyskuuta 2012

Totally British -torstai - Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi)

Doris Lessing: The Fifth Child (Viides lapsi).
Kustantaja: Jonathan Cape, 1988 (Otava, 1989).
Sivuja: 133.
Genre: Psykologinen perhetutkielma/trilleri.
Arvio: 4,75/5.
Lue esittely kirjailijan sivulta.

"On the afternoon the house became theirs, they stood hand in hand in the little porch, birds singing all around them in the garden where boughs were still black and glistening with the chilly rain of early spring. They unlocked their front door, their hearts thudding with happiness, and stood in a very large room, facing capacious stairs"

Doris Lessing on kirjailija, josta minulla on ollut kahtalainen olo. Ehkä 20 vuotta sitten aloitin hänen Kissoista-muistelmaansa, mutta herkässä teini-iässä sen alkupuolen kuvaukset perheen holtittomasti lisääntyvistä puolivilleistä kissoista, joita myös huolettomasti lahdattiin, saivat jättämään kirjan kesken.

Sittemmin, etenkin daamin voitettua Nobel-palkinnon, on ollut sellainen olo, että Lessingiä pitäisi lukea jo yleissivistyksen vuoksi. Mitenkään erityisesti se ei ole kuitenkaan houkuttanut - muuten kuin Viidennen lapsen kohdalla. Kun kuulin tästä romaanista, ja etenkin, kun moni mainitsi sen Lionel Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä, tiesin että haluaisin lukea kirjan. Psykologisesti tiheät perhekuvaukset kiinnostavat minua aina.

Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin sain kirjan hankittua, ja vielä pidempään, että sain sen luettua. Vihdoin tänä kesänä, kun matkustimme Englantiin, ja kun päätin matkalla lukea vain brittiläistä kirjallisuutta, The Fifth Child oli ohuena ja pehmeäkantisena opuksena hyvä valinta matkakirjaksi. Olin ostanut sen aiemmin toiselta ulkomaan matkalta ja luin siksi kirjan sen alkukielellä, mikä on yleensä vain hyvä asia.

Yhdistän kirjan lukuympäristöjen mukaan ihanaan kesäkotiimme Surreyssa, auringonpaisteeseen Bloomsbury Squarella, sekä hellepäivää suloisesti viilentäneeseen jäälatteen Waterstonesin Piccadillyn-myymälän kahvilassa. Kirja itse ei ole kuitenkaan ihana, aurinkoinen tai suloinen. Tai korjaan: ihana se on siinä, että se on niin kertakaikkisen hyvä. Laatukirjallisuutta, mutta sujuvaa lukea. Jännittävää, mutta monitulkintaista. En tiedä, olenko koskaan lukenut näin lyhyttä kirjaa, jossa olisi ollut yhtä kokonainen tarina. On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja.

Ja tietysti Ben, se viides lapsi. Ben, joka rikkoo idyllin, särkee unelmat ja hajottaa perheen. Mutta mikä tai kuka hän on? Onko hän syy vai seuraus? Onko hänen erilaisuutensa syntyperäinen fakta, äidin tulkinnasta jo raskausaikana kasvava tila vai jotakin muuta? Kuulemmeko kertojalta edes luotettavan version Benistä, muusta perheestä ja tapahtumista?

"Ben sucked so strongly that he emptied the first breast in less than a minute. Always, when a breast was nearly empty, he ground his gums together, and so she had to snatch him away before he could begin. It looked as if she were unkindly depriving him of the breast, and she heard David's breathing change. Ben roared with rage, fastened like a leech to the other nipple, and sucked so hard she felt that her whole breast was disappearing down his throat. This time, she left him on the nipple until he ground his gums hard together and she cried out, pulling him away."

Joka tapauksessa alun pumpulihattarainen unelma suurperheestä ja yhteisöllisyydestä sortuu kauhealla tavalla. Sääliksi käy monia. Beniä tietenkin, mutta myös muita. Lukija miettii, mitä itse tekisi. Siihen on vaikea, mahdoton vastata. Onneksi kirja on fiktiota, eikä lukijan tarvitse tehdä samoja päätöksiä kuin Harrietin, Davidin ja näiden läheisten, mutta paljon tämä pieni kirja saa pohtimaan.

Järkyttävän, jopa kauhutarinan aineksia sisältävän tarinansa lisäksi kirja on todella hyvää proosaa. Se ihastutti minua heti alusta saakka ja vei mukanaan. Tilanteet, ympäristö ja henkilöt ovat - no, ehkä Beniä lukuun ottamatta - todentuntuisia ja kiehtovia. Vähän samoin kuin verrokissa Poikani Kevinissä, erityisen hyvän tästä romaanista tekivät mielestäni muut osaset kuin raflaava tragedia, vaikka sekin on toki olennainen osa kirjaa.

Lessing kirjoitti Viidenteen lapseen jatkoa, kirjan nimeltä Ben, in the World. Sitä ei ole suomennettu, mutta esimerkiksi Jenni on sen lukenut. Minäkin haluan, vaikka en usko, että se voi nousta tämän kirjan tasolle. Benin ja perheen myöhemmät vaiheet kuitenkin kiinnostavat.

Minun ja Jennin lisäksi Viidennestä lapsesta ovat bloganneet myös esimerkiksi Sara, Zephyr, SusaMorre, KatriKatja ja Sanna

Osallistun kirjalla ainakin haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia.

"Leaning back where she could see her blurry image, she imagined how, once, this table had been set for feasts and enjoyment, for - family life. She re-created the scenes of twenty, fifteen, twelve, ten years ago, the stages of the Lovatt board, first David and herself, brave innocents, with his parents, and Dorothy, and her sisters... then the babies appearing, and becoming small children... new babies... twenty people, thirty, had crowded around this gleaming surface and been mirrored in it, they had added other tables to the ends, broadened it with planks set on trestles... she saw the table lengthen, and widen, and the faces mass around it, always smiling faces, for this dream could not accommodate criticism or discord. And the babies... the children... she heard the laughter of small children, their voices; and then the wide shine of the table seemed to darken, and there was Ben, the alien, the destroyer."

26 kommenttia:

  1. Tämän lukemisesta minulla on jo aikaa, mutta kirjan hyytävä ja ahdistava tunnelma on piirtynyt kyllä hyvin mieleeni. Varsinaiset tapahtumat ovat kyllä päässeet jo unohtumaan, minulla ei esimerkiksi ole lainkaan muistikuvaa siitä, miten tämä kirja loppui. Ehkä joskus on uuden lukukerran vuoro!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, kirjan loppu on kyllä aika erikoinen ja siitä huolimatta varmasti helposti unohtuva. Kun tämän kirjoitettuani kävin lukemassa muiden arvioita, huomasin monen moittineen loppua. Minä en osannut pitää sitä huonona, vaikka se olikin outo. Lähinnä se herätti kysymyksiä. Ehkä niihin saa vastauksia jatko-osassa!

      Jossain lehtiarviossa oli kyllä annettu ihan mielenkiintoinen selitys lopulle.

      Poista
  2. Viides lapsi oli minullekin kirja, joka vei mukanaan – kuten tähän saakka kaikki lukemani Lessingit. Kissa-ja tieteiskirjat olen jättänyt väliin, vaikka voihan niidenkin aika vielä tulla. No, ei tuon kissakirjan kuitenkaan:-) Tämä viides lapsi jätti sen verran kysymyksiä mieleen, ahdistaviakin, että olisin utelias tietämään, miten perheen käy.
    Miten hienoa, kun sait lukea kirjan oikeassa ympäristössä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Clarissa, minäkin ehkä joskus jatkan Lessingin kanssa. No, ainakin tuolla jatko-osalla. Muista kirjoista pitää ottaa enemmän selvää. Jotenkin minulla on sellainen kuva, että ne ovat kauhean paksuja ja tylsiä. :D

      Lukuympäristöni olivat tällä kertaa kyllä melko autenttiset ja hyvin ihanat!

      Poista
  3. Luen juuri Lessingin omaelämäkerrallista kirjaa "Varjossa vaeltaja", mutta tätä en ole lukenut enkä kyllä tiedä, että haluanko edes lukea. Uskon kyllä että kirja on hyvä ja vaikuttava, mutta taidan olla vähän liian herkkänahkainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, niin, tämä on kyllä monella tavalla karmiva kirja. Mitään verilöylyä tai sellaista tässä ei kyllä ole, lähinnä ahdistus nousee siitä mietinnästä, mitä vanhempien rakkaus kestää ja mihin mahdollinen rakkaudettomuus johtaa. Sellaista henkisemmän laadun sietokykyä vaaditaan.

      Poista
  4. "On oikeasti hämmästyttävää, kuinka vähäiseen sivumäärään Lessing on mahduttanut vuosissa laskettuna pitkän kertomuksen, joka ei tunnu kiirehdityltä ja johon mahtuu paljon yksityiskohtaista kuvailua, laaja henkilögalleria sekä useita teemoja." Hienosti sanottu! Kirja on tosiaan fyysisesti ihan ihmeellisen pienikokoinen ja tiivis, koska se sanoo paljon ja tuntuu muutenkin pitemmältä kuin kestonsa.

    Vaikuttava kirja, jonka luin jo kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta vieläkin ahdistaa. Pitäisi lukea enemmänkin Lessingiä, Väkivallan lapset-sarja on kokonaisuudessaan hyllyssäni odottamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä on tosiaan itseään pidempi kirja. Mutta muiden arvioita lukiessani ymmärsin kiinnittää enemmän huomiota myös siihen, ettei kirjassa ole lukujakoa eikä paljon muutakaan "valkoista" sivuilla, eli ns. normaalilla väljällä tyylillä tässä olisikin ollut varmasti paljon enemmän sivuja. Vähäinen sivumäärä on siis jossakin määrin hämäävä. Mutta silti. :)

      Minun täytyy katsella tuota Lessingin tuotantoa tarkemmin. Jos hän kirjoittaa samanlaisella minuun vetoavalla tyylillä muissakin kirjoissaan, arastelen turhaan!

      Poista
  5. Tämä on huikea kirja. Hienosti kuvaat sitä ja sen aikaansaamaa vaikutusta!

    VastaaPoista
  6. mä olen niin ylpeä kun tästä kirjasta olen ehkä keksinyt hienolla tavalla mistä se kertoo(ainoa kerta?) - mutta siis jokaiseen avioliittoonhan syntyy ajallaan se "viide lapsi" mitä se sitten onkaan, joka vaikuttaa tuhoavan kaiken, rikkoo kaiken mikä on näyttänyt jotenkin täydellisen rikkomattomalta. No joka tapauksessa vaikuttava kirja. Muuta tältä naiselta en ole sitten yrittänytkään lukea, varmaan pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, pidän tulkinnastasi, mutta monitulkintainenhan tämä on, niin kuin hienot kirjat usein ovat.

      Toivottavasti saadaan molemmat luettua Lessingiltä vielä muutakin!

      Poista
  7. Hienosti kirjoitat tästä. Jotenkin juuri niitä ajatuksia, joita itsellenikin tästä jäi. Pieni sivumäärä, jossa silti kokonainen tarina ja kaikki ne ajatukset, joita kirja herättää.

    Hyvä kirja.

    VastaaPoista
  8. Karoliina, minua ei tämä kirja ahdistanut yhtään ja minä taidan ainoana sympatiseerana Beniä, mutta hän säälitti minua. Luin tätä varmaan liian kasvatustieteellisellä näkemyksellä (taustastani johtuen), koska pidin häntä lapsena, joka olisi tarvinnut erityistä tukea ja sitä ei siihen aikaan ymmärretty eikä osattu hoitaa. Poikani Kevin taas ahdistaa jotenkin enakko-odotuksilla, etten ole saanut aikaiseksi sitä lukea tai uskalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, minua kirja ahdisti, mutta kuten kirjoitin tuolla jutussa, minäkin säälin Beniä. Tosi paljonkin. Mutta yritin miettiä tilannetta myös vanhempien ja sisarusten kannalta. Vaikeaahan se on, kun lukija kuulee vain yhden tulkinnan tapahtumista.

      Poikani Kevin on ahdistava, mutta vähän eri tavalla. Minusta kirjat saavatkin ravistella ja ahdistaa, ja Kevinin toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Se on niin useilla tavoilla hieno teos.

      Poista
  9. Minulle tämä kirja on yksi maailman parhaita kirjoja, vaikka lukuelämykseni ei tapahtunutkaan kesäkodissamme Surreyssa, vaan valkoisessa Villa Lenassa Päijänteen rannalla. En pidä Lessingistä olleenkaan, en yleensä, mutta tässä kirjassa hän on tavoittanut kaiken. Vaikka niiiin hirveästi pidän Shriveristä, niin poikani Kevininin haluan antaa pois värisyttävän väärän loppuratkaisun takia. Viidettä lasta minulta ei saa millään rahalla. Luen tämän aika ajoin uudestaan, kuten muutaman muunkin itselleni tärkeän teoksen.

    Kirjan tragedia saa voimaa siitä suloisesta unelmasta, johon Harriet ja David katsoivat olevansa oikeutettuja: iso talo, paljon lapsia, rakastavaa perhe-elämää ja niitä kaikkia ikiaikaisia tradiotioita jouluineen ja pääsiäisineen, joita siihen kuuluu ja aina olisi joku vuodenaikajuhla, tai syntymäpäivä ja lasten koskettavia piirustuksia kaikkiallla...Kaikki olisi ollut mahdollista, mutta sitten tapahtui Ben.

    Ehdottomasti Lessingin paras teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä en osaa vielä sanoa, pidänkö muuten Lessingistä, mutta tämä on ainoa hänen kirjoistaan, josta on ollut hyvä ennakkovärinä. Arvasin, että tämä on ihan minun.

      Kirjassa on monia karmivia asioita, jotenkin tuo Harrietin ja Davidin varmuus ja ehdottomuuskin ennen Benin syntymää.. Vaikka olenkin sitä mieltä, että optimismi on hyvästä ja tiivis perheyhteys kaunis asia. Mutta tässä on niin monia sävyjä, ettei niitä voi näin lyhyesti (blogikirjoituksessa) tavoittaa.

      Poista
  10. Minullakin on ollut ties kuinka kauan sellainen pitäisi-lukea-joskus-Lessingiä -olo, ja olen tainnut pariakin kirjaa aloitella, mutta en vain ole päässyt tekstiin yhtään sisälle. Kauhean raskailta ja vaikeilta ovat tuntuneet - ja siis nimenomaan tekstinä, eivät niinkään sisällöltään.

    Viidettä lasta en ole kokeillut lukea, ja tunnustan etten edes tiennyt koko kirjasta aikana ennen kirjablogeja. Se ei ole tainnut kovin montaa lukijaa jättää kylmäksi, ja kaikkien vaikuttuneiden arvioiden jälkeen kirja kieltämättä on alkanut kiehtoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, juuri tuollainen raskas ja vaikea olo minulla on Lessingistä ollut ja olin yllättynyt, kuinka upeaa tekstiä tämä Viides lapsi mietityttävän aiheensa lisäksi oli. Sellaista lähes shieldsmaista, pidin tosi paljon! Suosittelen sinullekin lämpimästi.

      Poista
  11. Hoi Karoliina! Laitatko copycat-kuvasi minulle tulemaan sähköpostiin, kiitos :))

    VastaaPoista
  12. Tämän kirjan pitäisi lukea, olen jo ajatellut sitä vähän aikaa. Muuten olen vain lukenut The grass is singing ja pidin siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietiskelin juuri Lessingin tuotantoa, ja eniten minua saattaa kiinnostaa hänen elämäkerralliset teoksensa. Etenkin semifiktiivinen, hänen vanhemmistaan kertova Alfed and Emily. Mutta varmasti laajassa tuotannossa on paljon muutakin kiinnostavaa - paitsi dystopiat ja scifi minulle. :)

      Poista
    2. Dystopiat minä voin lukea :-) Mutta en scifi. Children of violence kuulostaa hyvältä.

      Poista
    3. Emma, tuo Children of Violence -sarja voisi olla tosiaan kiinnostava!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...